Perhearvoja

F. ROGER DEVLIN   (suomentanut Jarno Alander)

–

Kirjoitus sisältyy teokseen ”Seksuaaliutopia” (Sexual Utopia in Power, 2006), joka ilmestyy suomeksi toukokuun lopulla Jarno Alanderin suomentamana ja Kiuas Kustannuksen julkaisemana.

–

Taloustiede on vaikuttava rakennelma, kun sitä tarkastelee ulkoapäin. Siinä on paljon erilaisia mittareita, kirjastoja täynnä teoksia ja kausijulkaisuja. Siinä on professuureja, kansainvälisiä konferensseja, siihen sisältyy erilaisia erikoisaloja ja niiden alalajeja. Kadunmies ei välttämättä tohtisi kysyä taloustieteilijöiltä heidän mielipidettään niinkin arkipäiväisestä asiasta kuin perheestä ja perhe-elämästä. Kuten Allan Carlson asian ilmaisee, tällainen nöyryys ekonomistin asiantuntijuuden edessä on kuitenkin virheellistä. Ydinperhe on ollut niin taloustieteilijöiden kuin poliittisten päättäjienkin kompastuskivi yli 200 vuotta.

Adam smith ja David Ricardo olettivat varovaisen optimistisesti, että ohjailemattomat työmarkkinat takaisivat tavalliselle työmiehelle riittävän palkan, jotta hän voisi mennä naimisiin ja perustaa perheen. Kumpikaan ei kuitenkaan väittänyt osoittaneensa, että tämä olisi tarpeen. Marxin ja Engelsin kaltaiset radikaalit haastoivat pian ajatuksen. He väittivät, että kapitalismi muutti työn pelkäksi hyödykkeeksi jota naiset ja jopa lapset voivat myydä kapitalistille murto-osalla siitä, mitä aikuiset miehet saivat. Perheen perinteinen autonomia ja sisäinen solidaarisuus joutuisivat siten teollisen tehokkuuden ja faustisen voitontavoittelun uhriksi. Myöhemmät liberaaliekonomistit kuten Jonhn Stuart Mill ja Alfred Marshall päätyivät marxilaisten kanssa samaan johtopäätökseen, että kapitalistinen markkinatalous ei luonnostaan sovi yhteen perhe-elämän kanssa.

Marxilaiset näyttävät olleen oikeassa myös siinä, että perheen autonomian menetys palkkakilpailun seurauksena on nimenomaan kapitalismiin liittyvä ilmiö. Aleksandr Tshajanov, jota yksi Carlsonin kirjan luku käsittelee, tutki esiteollisten talonpoikaisperheiden talouselämää ja valitti, että palkan ja pääoman kaltaisten käsitteiden soveltaminen maatalouteen oli sekä umpimähkäistä että julmaa. Talonpoikaisperhe tuotti vain omaan kulutukseensa, ei voittoja varten. Heidän työmallinsa ei perustunut kysyntään ja tarjontaan vaan luonnon kiertokulkuun, eri kylvökausiin, sadonkorjuuseen ja inhimilliseen elämään jossa synnytään, lisäännytään ja kuollaan. Modernin taloustieteen analyyttinen skeema, jonka mukaan työn ja pääoman välillä on perustavanlaatuinen ristiriita, ei siis riitä selittämään talonpoikaistalouksien toimintaa.

Niin sanotut kolmannet tiet, joita Carlson teoksessaan käsittelee, olivat ohjelmia joiden tarkoituksena oli suojella perheitä, sekä talonpoikaisia että muita, markkinakilpailun liuottimelta. Teos koostuu seitsemästä luvusta, joista jokainen on noin 20-30 sivua pitkä, ja kukin niistä käsittelee yhtä kolmatta tietä. Jotkut ohjelmat kannattavat paluuta kokonaisvaltaiseen perheviljelyyn, toiset vain suosittelevat kodinomistusta ja pienimuotoista ruoantuotantoa kotona, kolmannet puolestaan pyrkivät järjestämään isälle perheen elättämiseen riittävän palkan.

Tuntuu ensi alkuun paradoksaaliselta, että perhe voisi olla taloudellisesti heikommilla kahden kuin vain yhden henkilön tuloilla, mutta tämä on klassinen esimerkki siitä mitä loogikot kutsuvat väärän komposition virheeksi. Se toimii seuraavalla tavalla. Kun baseball-pelissä tapahtuu jotain jännittävää, koko yleisö nousee seisomaan nähdäkseen paremmin. Mutta näkevätkö he oikeasti paremmin? Yleensä eivät. Jos vain yksi katsoja nousisi seisomaan, hän kyllä näkisi paremmin, mutta kaikkien noustessa yhtä aikaa näkymä ei ole sen parempi kuin aikaisemmin. Vastaavasti kun yksi nainen osallistuu työelämään, hän epäilemättä onnistuu kohentamaan omaa taloudellista tilannettaan, mutta kun naiset kansanryhmänä menevät mukaan työelämään, tulee työvoiman ylitarjontaa joka polkee kaikkien palkkoja alaspäin. Jo vuonna 1825 erään brittiläisen sanomalehden pääkirjoituksessa julistettiin seuraavaa:

Maamme työmiesten tulisi palata vanhaan kunnon tapaan, jossa he elättävät vaimonsa ja lapsensa, ja heidän tulisi vaatia tähän tarkoitukseen riittävä palkka. Näin he pakottaisivat kapitalistin antamaan heille saman palkan, jonka he nyt maksavat miehelle, naiselle ja lapselle yhteensä. Työntekijöiden on estettävä vaimoaan ja lapsiaan kilpailemasta hänen kanssaan työmarkkinoilla, jotta työn arvoa ei päästä polkemaan.

Mikään taloustieteen laki ei estä naisten ja lasten eristämistä työmarkkinoilta. Kaikki yhteiskunnat katsovat suuressa arvossa pitämiensä asioiden olevan extra commerciam eli kaupankäynnin tavoittamattomissa. Maassa, jossa lehmiä pidetään pyhinä, ei ole markkinoita naudanlihalle. Kääntäen, niin kauan kuin orjuus oli voimassa, orjiin sovellettiin samoja kysynnän ja tarjonnan lakeja kun kaikkiin muihinkin hyödykkeisiin. Mutta minkä tahansa muun markkinan tavoin tämä oli mahdollista kieltää. Samoin naisten työvoimalle ei ole tarvetta maassa, joka arvostaa perheen sisäistä solidaarisuutta ja perhe-elämää enemmän kuin maksimaalista markkinahyötyä. Ellei kyse ole äärimmäisestä köyhyydestä, vaikkapa tilanteesta jossa naisten tai lasten työtä tarvitaan koko perheen ruokkimiseen, yhteiskunta voi sallia itselleen niin paljon perheautonomiaa kuin se on valmis tinkimään tuotantotehosta. Perhekeskeisten kolmansien teiden kannattajat pitävät tätä kannattavana vaihtokauppana. Jotkut saattavat olla eri mieltä, mutta ajatus ei ole taloudellisesti mahdoton tai järjenvastainen.

Jos tuntee perhepalkan käsitteen, on luultavasti vanhaa sukupolvea. Mutta perhepalkkajärjestelmä, kirjoittaa Carlson, oli yksi keskeisistä työväenliikkeen tavoitteista Pohjois-Atlantin alueella 1800-luvun puolestavälistä 1900-luvun puoleenväliin, ja sillä oli merkittäviä vaikutuksia palkkoihin ja työmarkkinoiden toimintaan. Siinä missä kapitalistit lähes poikkeuksetta kannattivat naisten oikeutta työntekoon ja siten miesten palkkojen polkemiseen, työluokkaiset aviomiehet olivat eri mieltä. He vaativat ja saivat paikkatason, joka salli vaimon jäädä kotiin kasvattamaan lapsia. Esimerkiksi Britanniassa saavutettiin vuosien 1842 ja 1914 välillä saavutettiin huomattava elintason nousu työväenluokan keskuudessa, kun naiset siirtyivät palkkatyöstä kodinhoitoon. Samoin Belgian työväenluokan oloissa tapahtui vuosina 1853-1891 täydellinen muutos, joka perustui naisten vetäytymiseen työmarkkinoilta ja sitä seuranneeseen miesten palkkojen dramaattiseen nousuun. Tämä kannattaa pitää mielessä, kun kuulee feministin selittävän tyytyväisenä kuinka mahdotonta on palata vanhoihin aikoihin, jolloin naisen paikka oli kotona.

Amerikassa ”perhepalkan” ihanne perustui erilaisiin laillisiin esteisiin, kuten suoraan naistyöläisten syrjintään ja naisille erityiskohtelua vaativissa työlaeissa, jotka käytännössä estivät naisten palkkaamisen. Järjestelmä oli riittävän vahva kestääkseen niin sanotun New Dealin, mutta sai kuoliniskun kun Yhdysvallat liittyi toiseen maailmansotaan ja naiset mobilisoitiin teollisuuden työvoimaksi. National War Production Board kehotti kaikkia tuotantolaitoksia panemaan työnhakijat samaan jonoon, olivatpa he naisia tai miehiä. Vain 13 % yhtiöistä noudatti käytäntöä vuonna 1939, mutta vuoteen 1947 mennessä osuus oli jo 57 %.

Carlson esittää kaavion palkkajärjestelmän murtumisesta Yhdysvalloissa vuodesta 1951 eteenpäin. Olkoon perhepalkkasuhde kahta palkkaa saavan pariskunnan mediaanipalkka, jaettuna sellaisen perheen mediaanitulolla jossa vaimo on jäänyt kotiin. Perhepalkkajärjestelmän alaisuudessa luku lähestyy yhtä, feministisen tasa-arvojärjestelmän alaisuudessa taas kahta. Vuonna 1960 luku oli 1.25, 1960- ja 70-luvuilla se nousi hitaasti mutta tasaisesti. Niinkin hiljattain kuin vuonna 1982 se oli 1.42, minkä jälkeen kasvu kiihtyi. Vuonna 2003 se oli 1.82. Tätä uudempia lukuja kirja ei enää tarjoa.

”Sama palkka samasta työstä” on poliittisen retoriikan mestarinäyte, jota tukee 2 + 2 = 4 –tyyppinen ilmiselvyyden vaikutelma. Carlson Käy läpi muutamia tosiasioita, joita iskulauseella on onnistuttu peittämään. Ensinnäkin perheyksiköt, joissa on vain yksi miespuolinen palkansaaja, ovat kokeneet reaalisten tulojen laskun. Vuosien 1973 ja 1993 välillä tämä lasku oli 13.6%. Toisekseen vain yhdellä palkalla elävät perheet ovat jääneet alakynteen kilpailussa kulutushyödykkeistä kahdella palkalla eläviin nähden. Myös köyhyysrajan alapuolella elävien mutta silti työtä tekevien miesten määrä on noussut, kuten myös yksinhuoltajaäitien kasvattamien lasten. Äidit joutuvat yhä useammin kohtaamaan kolkon valinnan: jättääkö pienen lapsensa yksin päivän ajaksi ja hankkia tuloja, vai pysyäkö kotona heidän kanssaan ja vajota köyhyyteen. Molemmissa tapauksissa häviäjiä ovat lapset.

Carlson huomauttaa, että ensimmäistä kertaa historiassa perheyksikkö on täysin teollistettu. Puutarhanhoito, ruoanvalmistus, kodin korjaustyöt, lastenhoito ja muut kotituotannon jäänteet hylätään, ja kiireiset pariskunnat ostavat nämä palvelut markkinoilta. Toisin sanoen kodilla ei enää ole omaa taloutta, vaan siitä on tullut eräänlainen kuluttajien osuuskunta. Kun avioliiton taloudellinen perusta rapautuu, tuloksena on avioerojen, satunnaissuhteiden, aviottomien lasten, aborttien ja yksinäisyyden lisääntyminen. Olemme totisesti tulleet pitkälle, beibi.

Ruotsia pidetään usein parhaana esimerkkinä maasta, joka on onnistunut kulkemaan kolmatta tietä kapitalismin ja sosialismin välistä. Carlson käyttää yhden luvun tutkiakseen ruotsalaisen perhepolitiikan kehitystä viimeisen sadan vuoden aikana ja esitelläkseen siihen liittyviä ideologisia kiistoja. Huhujen mukaan luvun alkuperäinen otsikko oli ”Epätoivoiset ruotsalaiset sosialistikotirouvat”. Oli miten oli, luvun myötä käy entistä selvemmäksi, kuinka vaikeaa on sijoittaa perhepolitiikka mihinkään kohtaan tavanomaista oikeisto-vasemmisto -akselia. Jo vuonna 1866 ensimmäinen sosialistinen internationaali hyväksyi esityksen naisten työssäkäymisen kieltämisestä. Esityksen kannattajat väittivät, että työssäkäyvät naiset polkivat yleistä palkkatasoa ja aiheuttivat miesten syrjäytymistä, toisin sanoen he pitivät työssäkäyviä naisia eräänlaisina lakonrikkureina. Ruotsin sosiaalidemokraatit omaksuivat saman näkemyksen, ja monien vuosien ajan se oli normi Ruotsin edistyksellisen vasemmiston keskuudessa.

Carlson kiinnittää lukijan huomion hahmoon nimeltä Ellen Karolina Sofia Key, joka oli feministi, sosialisti, eugeniikan kannattaja sekä Darwinin ja Nietzschen oppilas. Yksikään näistä ominaisuuksista ei estänyt häntä ottamasta voimakkaasti kantaa äitiyden puolesta ja korostamasta, kuinka tärkeää se oli naisille yksilöinä, heidän lapsilleen ja tulevaisuuden yhteiskunnalle. Hän totesi kirjoituksissaan, että nainen on kaikkein vapain suorittaessaan ”äitiyden fyysisiä ja henkisiä velvollisuuksia”. Hänen mukaansa äiti oli ”kasvatustaiteilija”, joka ymmärsi ensimmäisten kehitysvuosien suunnattoman merkityksen. Edelleen hän totesi, että eniten nainen tarvitsee ”aikaa, aikaa ja aikaa”. Keyn mielestä valtion tuli kiinnittää yhtä paljon huomiota oikeanlaiseen äitiyteen kuin asepalvelukseen. Useiden vuosien ajan suosittu sosialistinen naistenlehti Aamutuuli rummutti Keyn ihannetta sosialistisesta kotiäidistä, ja kirjoitusten ohessa oli asiaankuuluvia kuvia atleettisista nietzschläisistä Übermuttereista ja heidän lukuisista hyvinvoivista lapsistaan.

Gunnar ja Alva Myrdalin turmiollinen vaikutus ruotsalaisen perhepolitiikkaan alkoi 1930-luvulla, mutta sitä vastustettiin tehokkaasti paljon pidempään kuin useimmat ymmärtävät. Carlson kertoo, että vielä vuonna 1964 vain 30 % ruotsalaista naisista osallistui työelämään ja mitätön 3 % esikouluikäistä lapsista oli julkisessa päivähoidossa.

Sosialistiset kotirouvat ryhtyivät kutsumaan kodin ylläpitoa kotitaloustieteeksi, ja esittivät itsensä työn sankareina, joiden työpaikka vain sattui olemaan kotona. He vaativat ja myös saivat pakollisia talouden- ja lastenhoitoa koskevia oppitunteja ruotsalaistyttöjen opetusohjelmaan. Julkiset tutkimuslaitokset sponsoroivat kvantitatiivisia tutkimuksia, joiden mukaan keskiverto ruotsalainen työväenluokkainen äiti omisti 2,8 paistinpannua ja 1,6 teepannua. Moderni ruotsalainen koti oli selvästikin huomattavan tieteellinen laitos.

Mutta 1960-luvun alkaessa Alva Myrdal ja hänen aggressivisen perhevastainen feminisminsä tekivät jälleen tuloaan. Yksilöllinen verotus perhekohtaisen verotuksen sijaan nousi keskeiseksi kiistakapulaksi politiikassa. Kun asetuksen hyväksyminen häämötti, käynnistettiin ”kampanja perheen puolesta”. 50 000 asetusta vastustavaa kirjettä saapui pääministerin toimistoon, ja tuhannet naiset marssivat Riksdagille historian ensimmäisessä kotirouvien mielenosoituksessa, kuten eräs ruotsalainen sanomalehti asian ilmaisi.

Tämä kaikki oli turhaa. Vuonna 1970 henkilökohtainen verotus otettiin käyttöön, ja yhdessä yössä kotirouvasta tuli kallis ylellisyystuote. Carlson kirjoittaa: ”Ajanjaksolla, jota aivan oikein kutsutaan punaisen Ruotsin ajaksi, Olof Palmen ensimmäinen hallitus toteutti eräänlaisen feministisen kansanmurhan eliminoimalla tietoisesti kokonaisen naispuolisen kansanryhmän uudelleenkoulutuksella ja pakollisella työnteolla.”

Niin sanottu perhepalkka ei suinkaan ole kompromissi teollisen kapitalismin kanssa. Se jättää yhden perheenjäsenen markkinavoimien armoille sillä ehdolla, että että loput perheestä suojataan niiltä. Distributismi, eli Hilaire Bellocin ja G. K. Chertertonin kehittelemä talousjärjestelmä, meni pidemmälle pyrkimyksissään hallita tiettyjä kapitalismin sisäänrakennettuja taipumuksia suoraan.

Distributistit pitivät pääomaa niin tärkeänä, että jokaisella perheellä pitäisi olla sitä jonkin verran. Mutta heidän mielestään kapitalismi luonnostaan johti pääomien kasautumiseen yhä harvemmille. Näin ollen valtion tulisi avoimesti suosia pienyrityksiä, osuuskuntia ja perheyrityksiä monopolien ja suuryritysten kustannuksella. He kannattivat verotuksen progressiota ja suuryritysten kasvun hillitsemistä lakipykälillä. Distributistista liikettä koskevassa luvussa Carlson ajautuu omituiseen asemaan, jossa hän joutuu puolustelemaan Chestertonia Hänen omilta ihailijoitaan, jotka ovat hyvin nopeasti tuomitsemassa tämän osan hänen tuotannostaan sekavaksi ja pinnalliseksi. Tämän hinnan joutuu tavallisesti maksamaan poliittisesta tappiosta.

Toisaalla distributismia muistuttava talousohjelma saavutti käytännön menestystä. Carlson kiinnittää huomiomme talonpoikaispuolueisiin, jotka nousivat vaan valtaan itäisen Euroopan uusissa demokratioissa ensimmäisen maailmansodan jälkeen. Niiden mukaan maan piti kuulua niille, jotka sitä viljelevät. Tämä vaati laajan uusjako-ohjelman, jossa omaisuutta siirrettiin aatelissuvuilta talonpoikaisperheille, toisinaan ilman korvausta. Tšekkoslovakiassa neljä ja puoli miljoonaa eekkeriä (n. 1.8 miljoonaa hehtaaria) maata jaettiin maanviljelijäperheille vuoteen 1931 mennessä. Puolassa lukema oli 6.25 miljoonaa eekkeriä (n. kaksi ja puoli miljoonaa hehtaaria) vuoteen 1937 mennessä.

Agraaripuolueet kannattivat myös verotuksen progressiota, vapaakauppaa, tasavaltalaisuutta, hallinnon hajauttamista, maatalousosuuskuntia, pasifismia, opetusreformeja, pakollista yhteiskuntapalvelua nuorisolle, maaseutuelämää ja rajoitettua teollistumista. Niiden mielestä esimerkiksi maatalouden tai metsäteollisuuden tuotteiden prosessointi oli parempi vaihtoehto kuin konekiväärien tai sinappikaasun teollinen tuotanto. Nämä talonpoikaispuolueet myös järjestään vastustivat kommunismia. ”Vihreä internationaali”, jonka virallinen nimi oli kansainvälinen agraaritoimisto, luotiin vuonna 1923 koordinoimaan poliittista toimintaa valtiollisten rajojen yli. Yksi sen projekteista pyrki luomaan Tonavanlaakson vapaakauppa-alueen Keski- ja Itä-Eurooppaan.

Historian oikun myötä agraari-ihanteet vaikuttivat hetken ajan jopa Neuvostoliiton politiikkaan. Vuonna 1921 Lenin ilmoitti uudesta talouspolitiikasta eli talousrintamalla suoritettavasta taktisesta vetäytymisestä, jonka tarkoituksena oli antaa bolshevikeille aikaa tiukentaa otettaan Venäjästä. 1920-luvulla talonpoikien maiden kollektivointi peruutettiin ja yksityinen tuotanto sallittiin pienimuotoisesti. Maataloustieteilijä Aleksandr Tshajavov johti agraariaatteen ajatushautomoa Moskovassa vuodesta 1919 vuoteen 1930, ja toimi jopa Neuvostoliiton maatalousministerinä jonkin aikaa.

Lupaavasta alustaan huolimatta kaikki agraarikokeilut kukistuivat säälimättömien vihollisten edessä. Talonpoikaishallinnot kaadettin väkivaltaisesti ensin Bulgariassa vuonna 1923, sitten Puolassa vuonna 1926. Jugoslavian uusi hallitus murskasi ne asteittain Kroatiassa 20-luvulla, ja Romaniassa agraarimieliset hävisivät militanteille rojalisteille vuoteen 1930 mennessä. Stalin antoi pidättää Tshajanovin samana vuonna ja läheti hänet vankileirille. Useita talonpoikaisjohtajia salamurhattiin. Kuitenkin Tšekkoslovakiassa talonpoikaispuolueen hallinto jatkui aina natsien miehitykseen saakka.

Jokainen, jolle nykyisen Euroopan niin sanotut kristillisdemokraattiset puolueet ovat tuttuja, suhtautuu suurella epäluulolla siihen, että ne otetaan mukaan kolmannen tien politiikkaa käsittelevään teokseen. Carlson on tästä tietoinen, ja selittää että 1950-luvulla nämä puolueet joko hitaasti katosivat näyttämöltä kuten Ranskassa, tai

[…] ne vakiinnuttivat valtansa alkuperäisten ihanteidensa kustannuksella. 1960-luvun alkuuun mennessä niistä oli tullut yhä pragmaattisempia ja byrokraattisempia, itsetyytyväisiä status quon suojelijoita. Niitä hallitsivat kunnianhimoiset urapoliitikot kristittyjen idealistien sijaan. Niistä tuli keskustaoikeistolaisia valtavirtapuolueita.

Jos haluaa ymmärtää, mikä vanhalla mantereella on tällä hetkellä pielessä, kannattaa ottaa selvää Saksan ja Italian kristillisdemokraateista. Mutta kristillisdemokraateilla on kunniakas menneisyys, joka juontuu 1800-luvulle saakka. Liikkeen edustajat olivat uskovaisia, jotka vastustivat Ranskan vallankumouksen uskonnonvastaisuutta, mutteivät juuri sympatisoineet monarkisteja, aatelistoa ja suuria yksityisiä pääomia. He hylkäsivät liberaalin yksilökeskeisyyden ja pitivät keskeisenä instituutiona perhettä, jonka suojeleminen olisi valtion tärkein tehtävä.

Monet heistä pyrkivät yhdistämään kristityt poliittisesti ja siten luomaan vastavoiman modernin maailman sekulaareille kehityskuluille. Abraham Kuyper oli protestanttinen pappi, joka perusti Alankomaiden vastavallankumouksellisen puolueen. Hän piti katolilaisia luonnollisina liittolaisina taistelussa kristikunnan vihollisia vastaan. Kuyperin vaikutus Yhdysvalloissa on on ollut laajaa, mutta hän on tähän saakka ollut sangen tuntematon muualla kuin evankelistien keskuudessa.

Saksan katolilaiset kuuluivat ensimmäisten kristillisdemokraattisten puolueiden perustajiin. Mainzin piispa Wilhelm von Ketteler auttoi vuonna 1848 luomaan ”Saksan katolisen liittovaltion”, joka myöhemmin nimettiin uudelleen keskustapuolueeksi, jolloin jäseniksi alettiin hyväksyä myös protestantteja. 1860-luvulla Ketteler arvosteli kapitalistista absolutismia, vaati kristillisten ammattiliittojen perustamista työläisten suojelemiseksi ja ajoi poliittisia uudistuksia, joilla voitaisiin taata paremmat palkat. Hän vaati myös lyhyempiä työpäiviä ja halusi kieltää lasten ja naisten käyttämisen teollisena työvoimana. Hän oli myös Otto von Bismarckin niin sanotun Kulturkampfin vastustaja 1870-luvulla. Kyseinen kampanja onnistui kieltämään kirkkoavioliitot ja poliittisten kysymysten käsittelemisen saarnastuolissa. Bismarck pyrki saamaan valtiolle myös suuremman sananvallan kirkollisiin asioihin.

Paavi Leo XIII:n kiertokirje Rerum novarum vaikutti suuresti katolisiin kristillisdemokraatteihin (kuten myös distributisteihin). Se pidetään usein virheellisesti pelkästään sosialisminvastaisena, vaikka asiakirjassa osoitetaan, että 80 %:a Euroopan maista hallittiin vuonna 1891 epäoikeudenmukaisesti. Käytännössä siinä vaadittiin rauhanomaista maalaisvallankumousta. Paavin kirjeestä tuli osa keskustapuolueen puolueohjelmaa.

Hitler kielsi keskustapuolueen vuonna 1933. Mussolini puolestaan oli kieltänyt Italian kristillisdemokraattisen puolueen jo vuonna 1925. Niinä vuosina jolloin se oli suljettu poliittisen toiminnan ulkopuolelle, kristillisdemokraattisen perinteen jatkaminen jäi ranskalaisten katolisten filosofien kuten Emmanuel Mounierin, Gilbert Dru’n (jonka gestapo murhasi myöhemmin) ja Jacques Maritainin vastuulle. He vastustivat yksilökeskeistä liberalismia, joka piti ihmisen henkilökohtaisia haluja persoonallisuuden keskipisteenä, ja kannattivat valinnanvapautta ja persoonallisuuden kehittämistä paikallisyhteisön kuten perheen kautta. He kannattivat yhtäläisiä laillisia ja poliittisia oikeuksia naisille, mutta pitivät niitä yhteensopivina perhepalkkajärjestelmän ja perinteisten sukupuoliroolien kanssa.

Kristillisdemokraatit hallitsivat sotien jälkeisen ajan politiikkaa. He nousivat valtaan Länsi-Saksassa ja Italiassa ja olivat mukana hallituskoalitioissa Ranskassa ja Alankomaissa. YK:n ihmisoikeusjulistusta on pidetty identtisenä kristillisdemokraattisen maailmankatsomuksen kanssa, ja alkuperäinen Euroopan talousyhteisö on myös heidän työnsä tulosta.

Kristillisdemokraattisen liikkeen merkittävin taloustieteilijä oli Wilhelm Röpke. Hän oli Länsi-Saksan 1950-luvun talousihmeen aivot (oppilaansa, talousministeri Ludwig Erhardin välityksellä). Röpke oli ensimmäinen, joka arvosteli ”tuottavuuden kulttia” henkisenä kriisinä. Röpke uskoi, että ”ihmiset eivät elä vain halvoista imureista” ja että talouspolitiikan pitäisi mukautua ihmiseen eikä ihmisen talouspolitiikkaan.

Vaikka kannattikin yksityisomistusta ja vapaata markkinataloutta, Röpke katsoi että onnistuakseen markkinatalous vaatii oman moraalisen tukirakenteen, joka ei itsessään ole markkinatalouden tuote, vaan perheen ja kirkon kaltaisten aitojen yhteisöjen ja perinteiden luomus. Kuten distributistit, hän kannatti rajoituksia jotka estäisivät monopolien syntymistä ja kannustaisivat ihmisiä omistamaan oman kotinsa ja perustamaan pienyrityksiä ja perhetiloja.

Mikään Carlsonin esittelemistä kolmansista teistä ei onnistunut täydellisesti, mutta toisaalta kaikilla niillä oli joitakin myönteisiä vaikutuksia, usein laajempia kuin uskotaan. Mikä tärkeämpää, ongelmat jotka kolmansien teiden kannattajat pyrkivät ratkaisemaan, ovat yhä keskuudessamme. Kommunismin romahdus ei tarkoita, että länsimaat olisivat onnistuneet sovittamaan yhteen perheiden tarpeet ja kilpailuun perustuvan teollisen talouden vaatimukset.

–

Allan C. Carlson: Third Ways: How Bulgarian Greens, Swedish Housewives and Beer-swilling Englishmen Created Family-centered Economics – and Why They Disappeared. (Intercollegiate Studies Institute, 2007)

–

F. Roger Devlin on Yhdysvaltalainen kirjailija. Hän on julkaissut teokset ”Alexandre Kojève and the Outcome of Modern Thought” (2004) ja ”Sexual Utopia in Power” (2006).