Naiset jotka vihaavat naisia

OLLI VIRTANEN

–

Kysyttäessä mielipidettäni feminismistä olen tavannut vastata suhtautumiseni olevan nihkeä. Naisten oikeuksia vastaan minulla ei ole mitään, mutta käytännössä mainittu aate on yleensä realisoitunut sukupuolikiintiöiden vaatimisena, lutkamarsseina ja muuna vastaavanlaisena hölmöilynä, jollainen saa minut lähinnä pyörittelemään tuskastuneena silmiäni. Viime aikoina olen kuitenkin huomannut asennoitumisessani erään muutoksen. Suhtautumiseni itse feminismiin on toki pysynyt samana, mutta perustelu on vaihtunut. En nimittäin enää tunne olevani selvillä siitä, mitä tuolla aatteella nykyään oikeastaan tarkoitetaan. Perinteisesti feminismi on tietysti merkinnyt naisasiaa, mutta tämä vanha määritelmä ei enää tunnu pitävän kutiansa: kun joku feministiksi itseään kutsuva avaa suunsa, aiheena on nykyisin yleensä jokin aivan muu kuin naisten oikeudet.

Varsin valaisevan kuvan nykyfeminismin tilasta antaa Annika Ojalan Vihreässä Langassa ilmestynyt kolumni ”Valkoisen feminismin myrkyllisyydestä”. Ojala ilmoittaa heti kärkeen, ettei hänen feminisminsä keskity valkoisten naisten asioihin vaan ”perustavanlaatuiseen ihmisoikeuksien puolustamiseen”, mikä panee minut kyllä ihmettelemään, mihin koko feminismin käsitettä sitten ylipäätään tarvitaan. Minkä takia ihmisoikeuksien kovan ytimen kannattamista olisi järkevää nimittää naissukupuoleen viittaavalla sanalla? Meillähän on jo esimerkiksi sellainen käsite kuin ihmisoikeusaktivisti, ja koskevat ne ihmisoikeudet kai miehiäkin (ynnä niitä ziljoonaa muuta sukupuolta). Nykyfeminismillä ei käytännössä tunnukaan enää olevan juuri tekemistä naisen aseman parantamisen kanssa: suurin osa feministien kannanotoista koskee ”antirasismia” ja seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen oikeuksia, ja silloinkin, kun kantaa otetaan johonkin oikeasti naisia koskevaan, aiheena on jokin pörssiyhtiöiden hallitusten sukupuolijakauman kaltainen marginaalinen ja keksimällä keksitty ongelma.

Paras osoitus siitä, miten halpoja naisten oikeudet aikamme naisasialiikkeelle ovat, on kuitenkin feministien suhtautuminen länsimaiden islamisoitumiseen. Jos omasta yhteiskunnasta epäkohtia etsitäänkin täikammalla, niin aidon naisvihamielinen (sekä rasistinen ynnä homofobinen) muslimikulttuuri sen sijaan toivotetaan tervetulleeksi avosylin. Joukkoraiskaukset ja hunnunkäyttöpakot ynnä muu naisen oikeuksia räikeästi polkeva saasta löytää feministeistä ahkeria parhain päin selittelijöitä; moderni feminismi sopisikin määritelmäksi sanakirjan kohtaan ”oman oksan sahaaminen”. Alusta saakka on ollut selvää, etteivät feministit pysty toimimaan sekä naisten oikeuksien esitaistelijoina että islamin apologeettoina; kahta keskenään jotakuinkin absoluuttisessa ristiriidassa olevaa asiaa ei voi puolustaa yhtä aikaa. Seuraan surullisena, joskaan en erityisen yllättyneenä, kummalle puolelle vaaka on yhä vahvemmin kallistumassa. Puheissaan feministit ovat toki kovasti vastustavinaan ”patriarkaattia”, mutta patriarkaatti on feministisessä kielenkäytössä pelkkä eufemismi valkoiselle miehelle, joka on heille Vihollinen Numero Yksi. Kaikille valkoisen miehen valtaa manaaville naisille olisi terveellistä asua tovi sellaisessa maassa, jonka johdossa eivät ole länsimaiset miehet vaan esimerkiksi muslimimiehet tai afrikkalaiset miehet.

Ojalan kirjoitus osoittaa surkuhupaisalla tavalla, miten nykyvasemmistolaisuudesta on muodostumassa jonkinlainen oma pseudotieteenalansa jargoneineen kaikkineen; cis-seksuaalisuuden ja ableismin tunsin keskustelua pitempään seuranneena jo aikaisemmin, mutta tokenismin käsite oli minullekin entuudestaan vieras. Teksti on myös huvittava näyte siitä, miten Euroopan vasemmistolla on tapana kaikessa apinoida rapakontakaisia aatetovereitaan. Yhdysvalloissa, jossa väestö on aidon monimuotoista, etnisyys epäilemättä on naisasiaväenkin parissa oikeasti kuuma peruna. Vaan kuinkahan monta ei-valkoista aktiivia Suomen feministipiireissä liikkuu? Kovin monen käden sormia heidän laskemisekseen ei voi tarvita. Mutta koska rotu on ongelma Yhdysvalloissa, sen on oltava ongelma vitivalkoisessa pohjolassakin.

Lisäksi teksti antaa pysäyttävän muistutuksen siitä, että keskustelun ja väittelyn voimaan luotetaan yhteiskunnassamme aivan liikaa. Osaan jo tuon yhden kolumnin perusteella sanoa, että minun ja Ojalan olisi täysin turha istua saman pöydän ääreen sovittelemaan näkemyksistämme jonkinlaista kompromissia; maailmankatsomustemme välillä aukeava railo ei ole sanoin ylitettävissä. Keskustelukumppanin kysyessä tosissaan esimerkiksi, minkä takia kuva naiseudesta on yhä ”vaginakeskeinen”, en enää aidosti tiedä, mitä pitäisi vastata. Voiko siihen ylipäätään vastata jotain? Mieltä vailla olevat argumentit vetävät minut yksinkertaisesti hiljaiseksi.

Ojala soimaa kolumnissaan valkoisia feministejä siitä, etteivät he tunne riittävää solidaarisuutta erilaisiin vähemmistöihin kuuluvia aatesisariaan kohtaan, ja piehtaroi sellaisessa itseinhossa, että sivustakatsojaakin alkaa puistattaa. Ojalan mielestä valkoinen ihonväri on jo itsessään rikos: valkoisuus ”hiljentää, eriarvoistaa ja syrjäyttää”. Tämä johdattaa meidät perimmäisen ongelman äärelle: on vaikea välttyä ajatukselta, että nykyfeminismi on loppujen lopuksi vain peiteltyä – ja usein jo aivan peittelemätöntäkin – itseinhoa. Tämän huomaa oikeastaan jo siitä, millaisen muutoksen feministit haluavat naisissa saada aikaan. Kannustavatko he naisia kenties itsensä kehittämiseen, sivistyneeseen käytökseen ja terveisiin elämäntapoihin? Näin ei varsinaisesti voi sanoa. Jostain minulle täysin käsittämättömästä syystä feministit haluavat naisten omaksuvan miehiltä juuri ne kaikkein kielteisimmät, sikamaisimmat ominaisuudet: mitä karkeammin kauniimman sukupuolen edustaja käyttäytyy, mitä enemmän hän kiroilee ja mitä epäviehättävämmin hän pukeutuu, sitä korkeammat pisteet hän naisasiaväeltä saa. Yllyttäessään naisia tällä tavalla alentamaan itsensä feministit eivät suinkaan taistele mitään salakähmäistä hyvävelikerhoa vaan omaa sukupuoltaan vastaan. Tosiasia nimittäin on, ettei tukkansa räikeäksi värjännyt, itsensä halvan näköiseksi meikannut ja pukenut, röyhkeä ja huonokäytöksinen nainen ole miellyttävä sen enempää miesten, toisten naisten kuin oman itsensäkään silmissä. Ei, vaikka hän osallistuisi tuhanteen body pride -marssiin ja feministiseen kiroiluiltamaan.

Feministit jauhavat jatkuvasti yhteiskunnan naisvihamielisyydestä, mutta naiseuden halveksimiseen syyllistyvät nimenomaan he itse. Juuri feministithän toitottavat, että naisten pitäisi omaksua dominoivan käytöksen ja itsekorostuksen kaltaisia, perinteisesti maskuliinisina pidettyjä ominaisuuksia. Herkkä, herttainen, perheelleen omistautunut nainen kelpaa kenelle tahansa muulle, mutta feministi näkee hänessä vain patriarkaatin alistaman synnytyskoneen. Feministin mielestä naisen pitää pyrkiä johtajaksi kyynärpäitään käyttäen, karjua äänensä kuuluville, taistella äijänä äijien joukossa; vasta sitten hänelle nyökätään hyväksyvästi. Älkää toki ymmärtäkö väärin; jos nainen haluaa neljänollaista palkkaa nostavaksi suuryrityspomoksi, hän saa minun puolestani tavoitella tällaista asemaa siinä missä mieskin. En kadehdi häntä, ennemminkin säälin, kuten kaikkia niitä miehiäkin, joiden elämän pääsisältönä on uraputkessa kiitäminen ja viisikymppisenä sydäninfarktiin kuoleminen. Mutta minulle naisen arvon mitta ei ole se, miten hyvin hän menestyy miesten maailmassa.

Feministit kuvittelevat, että heidän ohjeillaan kasvaa vahvoja naisia, mutta mikään ei voisi olla kauempana totuudesta. Teeskennelty kovapintaisuus ei ole merkki vahvuudesta vaan kuralla olevasta itsetunnosta. Ja kurallahan länsimaisen naisen itsetunto on, mitä muuta se voisikaan olla? Naiseuden arvostus on tallottu aikamme irvikuvamaisen tasa-arvokäsityksen lokaan, ja naiset on sysätty miehisille kilpailuareenoille, joilla he joitain harvoja poikkeuksia lukuun ottamatta eivät ole vahvuusalueellaan ja joilla he eivät viihdy. Tämän lisäksi naisille tolkutetaan pienestä pitäen, miten yhteiskunta sortaa ja alistaa heitä joka käänteessä ja miten miehet saavat kaiken eteensä hopeatarjottimella. Ei ole maailman kahdeksas ihme, että tällainen järjestelmä saa naiset tuntemaan riittämättömyyttä ja katkeruutta. Mieheyden kriisistä on – syystäkin – puhuttu paljon, mutta ei uljas uusi maailmamme naisia sen helpommalla päästä.

Feminismiä vaivaa sama tauti kuin sosiaalidemokratiaakin: maailma on tullut valmiiksi, kaikki järjelliset tavoitteet on jo saavutettu. Niinpä tavoitteita on pitänyt keksiä tyhjästä. Sosiaalidemokratian saralla tämä ilmenee haluna muuttaa länsimaat koko maailman sossuluukuksi, feminismin puolella pyrkimyksenä korjata kaikkien kuviteltavissa olevien vähemmistöjen keksitytkin ongelmat. Siinä rytäkässä naisten oikeudet ovat jääneet lapsipuolen asemaan.

–

–

Olli Virtanen on nykymenoon kriittisesti suhtautuva nojatuolifilosofi.