Tuntemattoman uusi päivitys

TIMO HÄNNIKÄINEN

Tuntematon sotilas on Suomessa filmatisoitu noin 30 vuoden välein, ja kukin filmatisointi on samalla oman aikansa tiivistymä. Edvin Laineen vuonna 1955 valmistunut elokuva oli Suomi-Filmin ja elokuvarealismin taidonnäyte ja täytti samalla sosiaalista tilausta kansakunnan eheyttämisestä. Se kuvasi eri kansanryhmistä ja yhteiskuntaluokista tulevat henkilöt mieleenjäävinä persoonallisuuksina mutta sulautti heidät samalla kollektiiviksi. Laineen elokuvasta tuli suurelle yleisölle ”se oikea” Tuntematon, johon kaikkia myöhempiä versioita automaattisesti verrataan.

Rauni Mollberg valitsi vuonna 1985 valmistuneessa elokuvassaan hyvin erilaisen lähestymistavan. Sen naturalistista tyyliä korostivat käsivarakameran ja amatöörinäyttelijöiden käyttö sekä taustamusiikin puuttuminen. Mollberg tahtoi puhutella etenkin aikansa nuorta yleisöä painottamalla nuoren miehen näkökulmaa ja alleviivaamalla Väinö Linnan romaanin pasifistisia piirteitä.

Aku Louhimiehen uusi Tuntematon on puolestaan kuin mittatilaustyönä tehty Suomi 100 -juhlavuosielokuva. Se ottaa mallia Hollywoodin historiallisista suurelokuvista ja sen jokainen yksityiskohta tuntuu pyrkivän kansallisen merkkiteoksen luomiseen. Tämä kunnianhimo on saanut koomisiakin piirteitä, näkyvimpänä esimerkkinä mittava oheistuotevalikoima tiskiharjoineen ja kivennäisvesineen.

Louhimiehen halu tehdä elokuvastaan kansallinen tapaus näkyy etenkin siinä, että kokonaisuuteen on tungettu mitä moninaisimpia aineksia. Tarinaa katkovat arkistomateriaalijaksot ja kotirintamakuvaukset, joita Linnan romaanissa ei ole. Mukana on myös suuri annos silkkaa kansallisromanttista kitschiä, kuten se läpikotaisin asetelmallinen kuva, jossa lomaa viettävä Antti Rokka korjaa perheensä kanssa satoa viljapellolta suomenpystykorvan juoksennellessa ympärillä.

Sodan likaista puolta on tuotu esiin kovissa, intensiivisissä ja yksityiskohtaiseen realismiin pyrkivissä taistelujaksoissa. Äänislinnan valtaukseen liittyvää elostelua ja rellestystä kuvataan laveammin kuin aiemmissa filmatisoinneissa ja Hietasen kuolinkohtaus on yhtä puistattava kuin Mollbergin versiossakin. Näitä piirteitä kuitenkin pehmennetään toisaalla tyylillisin suojamekanismein, joista imelimpiä ovat kohtaukset, joissa valo siivilöityy puiden latvustojen läpi sotilaan kuollessa. Jos Louhimies on halunnut sisällyttää teokseensa sodan ankaruuden, tämän pahemmin hän ei olisi voinut kömmähtää. Mieleen tulee se, mitä Veijo Meri kirjoitti Shohei Ookan Tulia tasangolla -romaania käsittelevässä esseessään:

Viimeiseen asti seurataan taktillisen kartan avulla sankarin vaiheita ja kun hän loppuu, tapahtumalle tehdään tilaa ja se ikuistetaan tavalla, joka tekee siitä juhlavan. Se säästää meidät siltä järkytykseltä ja totuudelta, minkä luo taju tuntemattoman ja tuntemattomaksi jäävän sotilaan satunnaisesta kuolemasta, jota ympäröi myös luonnon täydellinen välinpitämättömyys. Jos näytetään ihmisen kuolema ja heti perään kerrotaan kukista jotka yhä kukkivat hänen vieressään ja pilvistä jotka liikkuvat välinpitämättöminä taivaalla, rakennetaan hautamonumentti, jollaista eivät Egyptin faaraotkaan saaneet.

Rakenteellisesti ongelmallisinta Louhimiehen elokuvassa lienee se, että painopiste on koko ajan Antti Rokan hahmossa. Siinä missä Linna tuo Rokan tarinaansa vasta sen puolivälissä, on auktoriteetteja kunnioittamaton karjalainen pienviljelijä Louhimiehen tulkinnassa alusta saakka mukana. Kaiken kukkuraksi ensimmäisessä kohtauksessa näytetään Rokan haavoittuminen yhdessä sodan viimeisistä taisteluista, mistä siirrytään koulutusleirille tarinan alkuun. Viimeisessä kohtauksessa Rokka palaa maatilalleen perheensä luo – näin tarinasta tulee Rokan henkilön ympärille kiertyvä ellipsi. Louhimies vie siis elokuvaansa amerikkalaistyyppisen yksilökeskeisen sotatarinan suuntaan, mutta Linnan romaani ei anna sellaiselle kovin hyviä mahdollisuuksia. Romaanissa ei ole varsinaista päähenkilöä, ja Rokan vääntäminen väkisin sellaiseksi tekee kokonaisuudesta epätasapainoisen. Elokuvan loppupuolella fokusta yritetään siirtää myös Koskelaan ja Kariluotoon, mutta siinä ei oikein onnistuta. Samalla moni tärkeä ja kiinnostava hahmo, erityisesti alikersantti Lehto, ohitetaan lähes tyystin.

Näkyvimmin Louhimiehen filmatisointi eroaa aiemmista siinä, että siihen on sisällytetty myös kuvausta kotirintaman elämästä ja sotilaiden ihmissuhteista rintaman ulkopuolella. Mitään varsinaisesti uutta ne eivät kuitenkaan kokonaisuuteen tuo, lukuunottamatta sitä itsestäänselvyyttä että sotilailla oli puolisoita joita he kaipasivat ja jotka olivat heistä huolissaan. Kulissimaiset naishahmot on todennäköisesti otettu mukaan vain siksi, että valkokankaalle saataisiin naisia ja Paula Vesalan rinnat. Vallitseva kiintiöajattelu, jossa ”naisnäkökulma” on ahdettava kokonaisuuteen kuin kokonaisuuteen vaikka väkisin, johtaa juuri tällaisiin väkinäisiin ratkaisuihin.

Vaikka olen tähän saakka lähinnä moittinut uutta Tuntematonta, en suinkaan väitä että se olisi kelvoton. Se on suurella ammattitaidolla tehty viihde-elokuva, joka ei kolmituntisesta kestostaan huolimatta ole missään kohtaa tylsä. Olisin vain halunnut pitää siitä enemmän, etenkin kun se on saanut nyreän vastaanoton ajanmukaisilta arvostelijoilta. Kun Helsingin Sanomien Juho Typön kaltainen tiedostava aasi moittii, ettei Louhimies ota kantaa äärioikeiston nousua vastaan tai tuo riittävästi esiin naisten julmaa kohtelua sodassa, sitä alkaa uskoa että elokuvassa on pakko olla jotakin hyvää. Ja onhan siinä: se päivittää suomalaisten yhteiseksi omaisuudeksi muuttuneen tekstin tälle vuosituhannelle ja tekee siitä helpommin lähestyttävän varsinkin nuorelle katsojalle. Nykyään tätä kollektiivista ulottuvuutta helposti väheksytään, tai sen olemassaolo kiistetään tyystin. Kuitenkin jo Linnan romaani itsessään todistaa, että fiktiolla on kyky myös kertoa keitä me olemme, luoda historiallista tai myyttistä menneisyyttä, sosiaalistaa ihmiset havainnoimaan yhteisön kannalta rakentavalla tavalla.

Louhimiehen Tuntematon täyttää sosiaalisen ja kansallisen tehtävänsä, mutta toisaalta tekee sen taiteellisten ulottuvuuksiensa kustannuksella. Se on kokoelma yleisesti tunnettuja, kaikille yhteisiä aineksia, joita ei kuitenkaan liimaa yhteen mikään selvästi erottuva oma näkemys. Tältä ajalta puuttuu toistaiseksi kansallinen merkkiteos, johon samalla sisältyisi luja persoonallinen ote. Louhimiehen elokuva kuuluu jo jonkin aikaa jatkuneeseen historiallisen elokuvan aaltoon Suomessa, ja sijoittuu sen keskitasoon. Se ei ole niin huono kuin Antti J. Jokisen Kätilö (2015) muttei myöskään niin mainio kuin suomalaisten kommunistien traagista kohtaloa Neuvosto-Karjalassa kuvaava AJ Annilan Ikitie (2017). Sen kiistattomin ansio on, että se on tähän mennessä saanut lähes miljoona suomalaista hiljentymään kolmeksi tunniksi lähihistoriamme kohtalonhetkien äärelle.

–

–

Timo Hännikäinen (s. 1979) on Helsingissä asuva kirjailija ja suomentaja. Tuoreimmat kirjat proosateos ”Kuolevainen” (2016) ja muistelmateos ”Lihamylly” (2017). Kiinnostuksen kohteita taide, historia ja antimoderni ajattelu.