SARASTUS

Kansallinen ja eurooppalainen, traditionalistinen ja radikaali verkkolehti

Ajatushautomo Terra Nova, työväestö ja vasemmistoeliitti

MIKA KERÄNEN

Siteeratuimpia Bertolt Brechtin kynästä lähteneitä mietelauseita on epäilemättä tämä suorasanainen epigrammi vuodelta 1953: ”Kesäkuun 17. päivän kansannousun jälkeen Kirjailijaliiton pääsihteeri levitti lentolehtisiä Stalinalleella, jossa sanottiin, että kansa on menettänyt hallituksen luottamuksen ja vain kaksinkertaisella työllä sen voi takaisin saada. Eikö olisi siten yksinkertaisempaa että hallitus hajottaisi kansan ja valitsisi uuden?”

Poliittisen vasemmiston kannatuspohjassa kaikkialla länsimaissa viime vuosikymmeniä tapahtuneet muutokset ja varsinkin monien johtavien vasemmistointellektuellien tapa reagoida noihin muutoksiin ovat usein tuoneet minulle Brechtin sanat mieleen. Muutama vuosi sitten Ranskan vasemmiston tietyissä piireissä itse asiassa otettiinkin Brechtin neuvosta muutettavat muuttaen vaari. Vuonna 2011 Terra Nova –niminen vasemmistolainen tai ainakin ”yleisedistyksellinen” ajatushautomo näet kehotti aivan avoimesti Ranskan sosialistista puoluetta kääntämään selkänsä perinteiselle kannattajakunnalleen, so. kantaranskalaiselle työväenluokalle, koska siitä oli tullut auttamattoman taantumuksellinen voima yhteiskunnassa. Ennen kuin syvennymme lähemmin kyseiseen erityistapaukseen, tarkastelkaamme tätä teemaa hieman laveammasta aatehistoriallisesta perspektiivistä.

***

Sarastuksessa on viime aikoina useammassakin yhteydessä hieman eri näkökulmista käsitelty postmodernin urbaanivasemmiston ja perinteisemmän luokkakantaisen vasemmiston välillä vallitsevaa kuilua. Ilmiö ei ole uusi, ja se on kiinnostanut itseänikin pitkään. Eräässä mielessä voidaan sanoa, että järjestäytyneen poliittisen vasemmiston sisällä on sen syntyhetkistä lähtien, siis jo 1800-luvulta saakka, ollut havaittavissa hyvin syvä mentaalinen ja kulttuurinen jakolinja liikkeen intellektuellieliitin ja sen kansanomaisen peruskannattajakunnan välillä. Tämä jako on kuitenkin kärjistynyt ylitsepääsemättömäksi vasta viime vuosikymmeninä, ja nyt 2010-luvulla ollaan monin paikoin jo siinä pisteessä, että poliittisen vasemmiston intellektuellieliitin ja enemmän tai vähemmän säännöllistä palkkatyötä tekevien kansalaisten suuren enemmistön välillä ei ole juuri mitään yhteyttä. Vasemmiston kannatus tuleekin nykyään pääosin jostain aivan muualta kuin klassisilta duunareilta. (Tosin on huomattava, että työväenluokkaa siinä muodossa kuin sitä vielä 1900-luvun jälkipuoliskolla useimmissa länsimaisissa yhteiskunnissa tavattiin, ei nyt jälkiteollisessa yhteiskunnassa enää ole olemassakaan.)

Vuoden 1968 ylioppilasrähinät Ranskassa ja muuallakin olivat tässä kehityksessä merkittävä rajapyykki. Juuri vuonna -68 aikaisemmin vain suppeissa akateemisissa ympyröissä pyöritellyt Frankfurtin koulukunnan opit alkoivat saada laajempaa vastakaikua myös poliittisen vasemmiston piirissä. Alettiin puhua ”uusvasemmistosta”, jonka preferenssit erosivat selvästi vanhan vasemmiston (niin sosialistien eli sosialidemokraattien kuin kommunistienkin) puolueohjelmista. Uusvasemmiston aatteissa oli mm. selkeästi anarkistisia vaikutteita, mutta myös marxilaisuudesta pidettiin edelleen jollain tavoin kiinni.

Uusvasemmiston marxismi oli kuitenkin käynyt läpi frankfurtilaisen päivitysprosessin, minkä ansiosta se saattoi tietyssä mielessä vaikuttaa klassista marxismia (tai ainakin marxismi-leninisminä tunnettua oikeaoppisuutta) ajankohtaisemmalta yhteiskunnalliselta ajattelulta; perinteisen marxismin vallankumousteoria oli nimittäin auttamattomasti vanhentunut ja oli itse asiassa ollut sitä mahdollisesti jo 1900-luvun alusta saakka. Marxin, Engelsin ja muiden 1800-luvun marxilaisten teoreetikkojen kuvitelmat proletariaatista eli teollisuustyöväestöstä vallankumouksellisena voimana olivat osoittautuneet vääriksi, ja ainoat onnistuneet vallankumoukset oli tehty Venäjän ja Kiinan kaltaisissa de facto kehitysmaissa. Nuo maat olivat olleet vallankumoustensa aikaan käytännössä vasta esikapitalistisessa eli marxilaisittain ”feodaalisessa” vaiheessa eikä niissä siten ollut ollut myöskään teollisuustyöväestöä kuin nimeksi. Kyseiset vallankumoukset olivatkin saaneet kiittää onnistumisestaan vain otollisia historiallisia konjunktuureja sekä lukumääräisesti häviävän pienen mutta sitäkin päättäväisemmän ammattivallankumouksellisen intelligentsian häikäilemättömyyttä. Oikeaoppisen marxilaisen teorian mukaan ainakaan sosialistisen vallankumouksen ei olisi pitänyt olla edes mahdollinen Venäjän kaltaisessa primitiivisessä maatalousmaassa, puhumattakaan Venäjääkin takapajuisemmasta Kiinasta. Marx olikin odottanut sosialistisen vallankumouksen alkavan Englannin, Saksan ja Ranskan kaltaisista kehittyneistä kapitalistista maista ja niistä leviävän muuhun maailmaan. Toisen maailmansodan lopputuloksena tosin jonkin sortin ”sosialismi” vihdoinkin saapui Itä-Saksan ja Tšekkoslovakian kaltaisiin vanhastaan pitkälti teollistuneisiin Keski-Euroopan maihin, mutta niihin se nimenomaan tuotiin ulkoapäin ja pakolla.

Kehittyneiden läntisten markkinatalousmaiden työväestö ei siis ollutkaan 1800-luvulla kehitellyn marxilaisen teorian edellyttämällä tavalla kurjistunut vallankumoukselliseksi voimaksi, jolla ei olisi ollut ”muuta menetettävää kuin kahleensa”, kuten Kommunistisen manifestin (1848) tunnettu maksiimi kuuluu. Itse asiassa se oli vuosikymmenten kuluessa harjoitetun reformipolitiikan seurauksena vaurastunut lähes konservatiiviseksi yhteiskuntakerrokseksi, jolla oli 1900-luvun jälkipuoliskolle tultaessa jo paljonkin menetettävää ja joka siksi kavahti utopistista vallankumousromantiikkaa. Työväestön suuri enemmistö luotti äänestyslippuun tai radikaaleimmillaankin lakkoaseeseen. Vaikka työväestö vielä 1960-luvulla äänestikin vasemmistopuolueita, se teki sen lähinnä valvoakseen saavuttamiaan etuja tai parantaakseen niitä vallitsevan järjestelmän puitteissa.

Uusvasemmiston poliittisissa painotuksissa tämä tosiasia eräässä mielessä myös tunnustettiin. Koska Marxille ei kuitenkaan haluttu kääntää selkää, häntä alettiin tulkita tavalla, joka ainakin ennen Frankfurtin koulukuntaa oli ollut harvinaista. Keskityttiin Marxin ns. nuoruuden kirjoituksiin ja niistä löydettiin erityisesti varhaisemmassa marxismissa jokseenkin marginaalisessa asemassa ollut vieraantumisteoria. Jälkiteollisen yhteiskunnan kynnyksellä tuota teoriaa oli mahdollista tulkita siten, että ”kapitalistisen riiston” pääongelma ei välttämättä ollutkaan ”riistettyjen” taloudellinen ahdinko ja kurjuus vaan heidän vieraantumisensa omasta syvimmästä olemuksestaan, toisista ihmisistä ja luonnosta. Kapitalistiset luokkasuhteet, sanottiin, ovat omiaan esineellistämään ihmisen pelkäksi tuotantokoneiston rattaaksi, ja täten myös kovapalkkainen, auton, television ja mukavan asunnon omistava ammattitaitoinen työntekijä on kuin onkin yhä vain riiston kohde vaikka ei vieraantuneisuuttaan sitä ehkä itse tajuakaan; aineellinen vauraus ja varsinkin porvarillinen kulttuurihegemonia ovat vääristäneet kyseisen työläisen tietoisuuden, ja häntä lienee syytä pitää vallankumouksen kannalta menetettynä tapauksena… Uusvasemmiston mielenkiinto alkoikin jo 60-luvun lopulla kohdistua klassisen länsimaisen työmiehen yli ja ohi aivan toisenlaisiin ”sorrettuihin” ihmis- ja yhteiskuntaryhmiin; niistä tarkemmin edempänä.

Vaikka materiaalisesti hyvinvoivassa markkinatalousyhteiskunnassa elävän ihmisen kokema tyhjyyden ja tarkoituksettomuuden tunne, so. hänen vieraantumisensa aidon elämän lähteiltä, onkin jossain mielessä aivan todellinen ilmiö, niin on helppo nähdä, että kyseessä on yhtä kaikki puhdas luksusongelma. Saman voi todeta koko uusvasemmistolaisesta agendasta, ja realistisemmat vanhavasemmistolaiset ymmärsivätkin tämän asian hyvin jo varhaisessa vaiheessa. Vuonna 1968 muuan nouseva suomalainen vasemmistopoliitikko, ns. asevelisosialisteja lähellä ollut entinen lakonmurtaja ja Törnin jääkäri, pääministeri Mauno Koivisto luonnehti niin meillä kuin muuallakin kyseisenä vuonna koettua uusvasemmistolaista kuohuntaa häijysti mutta osuvasti ”ylensyöneen nuorison ilmavaivoiksi”. Kuusikymmenluvun lopun ylioppilasliikehdinnän utopistiset tavoitteet selittyvätkin pitkälti sillä, että tuon kulttuurivallankumouksen tekijät olivat tuolloin parikymppisiä suurten ikäluokkien jäseniä ja siten eläneet koko tietoisen elämänsä ennen näkemättömän vaurauden ja hyvinvoinnin keskellä. Niin sanotusta Korean suhdanteesta alkaneesta ja 70-luvun alun öljykriisiin päättyneestä jaksosta on Ranskassa käytetty termiä ”loistavat kolme vuosikymmentä” (les trente glorieuses), vaikka tarkkaan ottaen jakso ei aivan täyttä kolmeakymmentä vuotta kestänytkään. Sen kuluessa joka tapauksessa Ranskan vasemmiston muodonmuutos sai alkunsa.

***

Uusvasemmiston noususta huolimatta hauras illuusio poliittisesta vasemmistosta nimenomaan ”työväenliikkeenä” sai kaikesta huolimatta vielä hieman jatkoaikaa, sillä 70- ja 80-luvuilla oli niin Ranskassa kuin useimmissa muissakin länsimaissa vielä olemassa oikeita duunareita, jotka yhä antoivat äänensä pääasiassa vasemmistopuolueille. Ranskassa sosialisti François Mitterrandin voitto vuoden 1981 presidentinvaaleissa oli sikäläisen vasemmiston viimeisiä todella suuria menestyksiä, joka selittyi vielä pitkälti klassisten (ja kantaranskalaisten) työläisten ja palkansaajien antamilla äänillä. Mutta viimeistään 2000-luvulle tultaessa ranskalaisten vasemmistopuolueiden kannatuspohja oli näköjään peruuttamattomasti muuttunut. Pariisin trendikkäimpiä kortteleita asuttavan ”luovan luokan” ja hyvinvoivan vasemmistolaisen älymystön (eli ”kaviaarivasemmiston”, gauche caviar) hälytyskellot alkoivat soida viimeistään siinä vaiheessa, kun havaittiin pahamaineisen Le Penin klaanin johtaman ”äärikansallismielisen” Front national –puolueen kannatuksen kääntyneen nousuun; ja mikä huolestuttavinta, melkoinen osa kyseisen puolueen uudesta kannatuksesta vaikutti olevan peräisin sellaisilta sosioekonomisesti työväkeen lukeutuvilta äänestäjiltä, jotka olivat aikaisemmin äänestäneet sosialisteja tai jopa Ranskan kommunistista puoluetta…

Vuonna 2008 perustettu, Ranskan sosialistista puoluetta lähellä oleva ajatushautomo Terra Nova veti muuttuneista tosiasioista varsin radikaalit johtopäätökset. François Mitterrandin historiallisen vaalivoiton kolmikymmenvuotispäivänä eli 10. toukokuuta 2011 Terra Nova julkaisi laajan raportin, joka oli otsikoitu Gauche: quelle majorité électorale pour 2012? (”Vasemmisto: mistä kannatus vuoden 2012 parlamenttivaaleihin?”). Raportissa kehotettiin Sosialistista puoluetta vihdoinkin hyväksymään se tosiasia, että kantaranskalainen työväestö oli peruuttamattomasti menetetty vihollisleiriin; siksi puoluetta kehotettiin suuntaamaan kampanjointinsa seuraavan vuoden parlamenttivaaleja silmällä pitäen aivan toisenlaisiin ihmisryhmiin, nimittäin ”korkeasti koulutettuihin” (diplômés), ”nuoriin” (jeunes), ”vähemmistöihin ja lähiöiden asukkaisiin” (minorités et les quartiers populaires) sekä ”naisiin” (femmes). Kolmannessa kategoriassa mainittuihin vähemmistöihin luettiin paitsi maahanmuuttajat, vähintään implisiittisesti myös seksuaalivähemmistöt. Perinteinen valkoihoinen (ja ainakin oletetusti heteroseksuaalinen) työmies edusti raportin mukaan taantumusta ja menneisyyttä, ja hänen tavoittamisekseen puolueen ei kannattanut tuhlata paukkuja. Sen sijaan tuossa vasemmiston uudessa vaalikarjassa ruumiillistui raportin mukaan huippuedistyksellinen ja dynaaminen ”huomispäivän Ranska” (France de demain), ja juuri sen varaan myös sosialistien pitäisi jatkossa laskea.

Raportti sai hyvin ristiriitaisen vastaanoton, ja moni sosialistipuolueen silmäätekevä sanoutui siitä kiireesti ja jopa ilmeisen hädissään irti. Terra Novan analyysi tuomittiin nopeasti myös melko epärealistiseksi sikäli, että mitään maanvyörymävoittoa vasemmisto ei saisi noiden uusien kannattajaryhmienkään tuella. Oli miten oli, raportti on yhtä kaikki paljon puhuva ja erittäin edustava dokumentti nykyranskalaisen vasemmiston tietyn – eikä niin kovin pienenkään – osan ajattelumaailmasta, ja kun tietyt puhtaasti ranskalaiset erityispiirteet ohitetaan, niin raportista ilmenevät asenteet ja ajatusmallit ovat yleistettävissä koskemaan kaikkien jälkimodernien länsimaiden poliittista vasemmistoa. Käännän tähän Sarastuksen lukijoiden iloksi (?) raportin keskeiset kohdat pitkähköksi sitaatiksi:

POLIITTISEN VASEMMISTON JA TYÖVÄENLUOKAN VÄLIRIKON TAUSTALLA ARVOJEN MURROS

Perinteinen poliittinen vasemmisto ajoi työväenluokan asiaa ja kannatti sen arvoja niin sosioekonomisessa kuin kulttuurisessakin mielessä. Vasemmisto tuki työväen yhteiskunnallisia vaatimuksia sekä sellaisia talouspoliittisia tavoitteita kuin työntekijöiden ostovoiman parantaminen, minimipalkka, lomarahat, sosiaaliturva, suuryritysten kansallistaminen, hintasäännöstely… Sekä yleisemmässä yhteiskunnallisessa että talouspoliittisessa mielessä työväenluokan arvot pysyivät suhteellisen konservatiivisina, ja tapakulttuuriin (mœurs) liittyvät kysymykset olivat sosioekonomisiin kysymyksiin nähden toissijaisia.

Mutta 1970-luvun lopulta lähtien juuri kulttuuri- ja arvokysymykset erottivat poliittista vasemmistoa kasvavassa määrin työväestöstä. Jo vuoden 1968 toukokuun tapahtumat olivat työntäneet sitä kohti arvoliberalismia: seksuaalinen vapautuminen, ehkäisy ja abortti, traditionaalisen perheen alasajo olivat päivän sana. Tuolloin alkanut yhteiskunnallisten preferenssien muutos poliittisen vasemmiston keskuudessa vahvistui ajan mittaan ja meidän päivinämme se ilmenee jo yleisen suvaitsevaisuuden korostuksena, avoimuutena erilaisuuden edessä, suosiollisena asenteena maahanmuuttajiin, islamiin, homoseksuaalisuuteen, solidaarisuutena kaikkein heikoimmassa asemassa olevia kohtaan. Mutta samaan aikaan työväestö kulki täsmälleen päinvastaiseen suuntaan. Koko perinteisen työväestön elämäntilanteen yleinen vaikeutuminen työttömyyden kasvun, prekarisaation, luokkaidentiteetin murtumisen sekä tiettyihin kaupunginosiin kasaantuneiden arkielämän ongelmien seurauksena johti taantumukselliseen reaktioon, joka näkyi negatiivisina asenteina maahanmuuttajia ja sosiaaliturvan varassa eläviä kohtaan sekä menneiden aikojen moraalin ja yhteiskunnallisen järjestyksen kaipuuna.

Kasvaneista kulttuurisista ja arvoristiriidoista huolimatta työväenluokka kuitenkin [70-luvulla] edelleen äänesti vasemmistoa, johon se yhä sosioekonomisessa mielessä samaistui. Mutta kun vuonna 1981 valtaan päässyt vasemmisto joutui ajan mittaan reivaamaan myös talouspolitiikkaansa oikealle, niin se samalla petti sitä äänestäneen työväenluokan odotukset. [–] [2000-luvulla] talouspoliittiset tekijät menettivät painoarvoaan työväenluokan äänestyskäyttäytymisessä ja niiden tilalle tuli tiettyjä kulttuurisia huolenaiheita, joita talouskriisi kärjisti ja joita äärioikeisto lietsoi. Juuri nämä arvo- ja kulttuurikysymykset olivat ratkaiseva tekijä työväestön kallistumisessa oikealle kohti Front nationalia. [–]

VASEMMISTON UUSI ÄÄNESTÄJÄKUNTA: HUOMISPÄIVÄN RANSKA

Jos vasemmiston kannatus sen historiallinen äänestäjäkunnan keskuudessa onkin laskussa, niin uusi äänestäjäkunta nousee sen sijaan. Ja tämän joukon sosiologinen rakenne on aivan toisenlainen:

1) Korkeasti koulutetut. He äänestävät vasemmistoa kansallista keskiarvoa useammin (vuonna 2007 + 2 prosenttiyksikköä). Vasemmalle annetun äänen ja akateemisen loppututkinnon välillä on nykyään positiivinen korrelaatio, ja mitä korkeampi ihmisen koulutus on, sitä varmemmin hän äänestää vasemmistoa; vastaavasti mitä huonommin ihminen on koulutettu, sitä varmemmin hän äänestää oikeistoa.

2) Nuoret. He ovat vasemmiston äänestäjäkunnan ytimessä jo nyt. [–] Nuoren iän ja vasemmistolaisen suuntautumisen välillä on erittäin vahva korrelaatio, ja mitä enemmän ikää tulee, sitä vähemmän vasemmistoa äänestetään: seniorikansalaisten äänet menevät jo lähes järjestään oikealle [–].

3) Vähemmistöt ja lähiökortteleiden asukkaat. Monimuotoinen Ranska (La France de la diversité) on miltei läpikotaisin vasemmistolainen [–].

4) Naiset. Elämme historiallisesti käänteentekeviä aikoja: lähimenneisyydessä vielä erittäin konservatiiviset naisäänestäjät ovat siirtyneet edistyksellisten voimien taakse. [–]

Tällä uudella vasemmistolaisella äänestäjäkunnalla ei ole mitään tekemistä historiallisen kannattajakunnan kanssa: vain nuoria löytyy molemmista ryhmistä. Historiallisen kannattajakunnan identiteetti perustui vanhan luokkayhteiskunnan logiikkaan, mutta nyt muotoutuva uusi äänestäjäkunta katsoo tulevaan. Vasemmiston uudella kannattajakunnalla on huomispäivän Ranskan kasvot: se on nuorempi, naisvoittoisempi, monimuotoisempi (plus divers), koulutetumpi, mutta myös urbaanimpi ja vähemmän katolinen. Arvomaailmaltaan se kulkee yhtä jalkaa poliittisen vasemmiston kanssa.

Toisin kuin vasemmiston perinteinen kannattajakunta, jota yhdistivät lähinnä sosioekonomiset intressit, tämän huomispäivän Ranskan kokoavia piirteitä ovat ennen muuta sen edistykselliset kulttuuriarvot: se tahtoo muutosta, se on suvaitsevainen, avoin, solidaarinen, optimistinen, hyökkäyshenkinen (offensive). Sanottu pitää erityisen hyvin paikkansa koulutettujen, nuorten ja vähemmistöjen kohdalla. Sitä vastoin vasemmiston vanhat äänestäjät puolustavat status quota ja vastustavat muutosta, he elävät menneessä ja katsovat, että ”Ranskasta on tulossa aina vain epäranskalaisempi” ja että ”ennen asiat olivat paremmin”; nämä ihmiset ovat huolissaan tulevaisuudesta, he ovat pessimistisempiä ja sulkeutuneempia, he ovat puolustuskannalla. [–]

Terra Novan raporttia seuraavana vuonna Ranska sai jälleen sosialistisen presidentin, kun François Hollande voitti niukahkosti vaalien toisella kierroksella istuvan presidentin Nicolas Sarkozyn. Ei ole tiedossani, oliko raportilla sinänsä vaikutusta Hollanden voittoon (lähes varmasti ei ollut), mutta ilman muuta oli selvää, että Hollanden voiton sinetöivät nimenomaan tuon raportissa käsitellyn ”huomispäivän Ranskan” antamat äänet.

Ranskan poliittinen vasemmisto on perinteisesti viettänyt presidentinvaalien voitonjuhliaan ensin virallisemmin ja arvokkaammin Champs-Élysées’n tienoilla ja loppuillasta riehakkaammin sekä kansanomaisemmin itäisessä Pariisissa Bastiljin aukiolla. Juuri Bastiljilla nähtiin vaalipäivän iltana ”huomispäivän Ranska” kaikessa rujossa ”monimuotoisuudessaan”: marseljeesi raikui ja liput liehuivat; eivät tosin juurikaan Ranskan liput, mutta sitäkin enemmän nähtiin sateenkaarilippuja, Marokon lippuja, Algerian lippuja, Tunisian lippuja, Egyptin lippuja ja luoja ties minkä taatelitasavallan embleemejä… Tuo Bastiljin iloinen lippumeri muodostaa mielenkiintoisen kontrastin viisi vuotta aikaisempiin koettuihin tapahtumiin Toulousessa Etelä-Ranskassa. Vuonna 2007 näet sosialistien Ségolène Royal (sivumennen sanoen François Hollanden ex-vaimo) oli hävinnyt oikeiston Nicolas Sarkozylle, mistä ”huomispäivän Ranska” kovin pahoitti mielensä; mielipaha purkautui mm. lippurovioihin Toulousen kaupungissa, ja tällä kertaa paloivat mitkäpä muutkaan kuin Ranskan trikolorit…

***

Vaikka ”huomispäivän Ranskan” nousu tärkeäksi poliittiseksi tekijäksi tasavallassa on sinänsä valitettavaa todellisuutta, niin Terra Novan raportissa vaikuttaisi yhtä kaikki olevan aimo annos myös toiveajattelua. Vaikkapa tiettyjen vähemmistöjen (erityisesti muslimien) erityistä ”suvaitsevaisuutta” lienee lupa epäillä. Myöskään Ranskan suurkaupunkilähiöiden afrikkalaistaustaisia maahanmuuttajia (olivatpa muslimeja tai eivät) ei varsinaisesti tunneta suopeudesta sen paremmin naisia kuin seksuaalisia vähemmistöjäkään kohtaan; nyky-Ranskan brutaalein nais- ja homoviha rehottaa tiettyjen afroranskalaisten rap-yhtyeiden lyriikoissa. Sitäkin voi epäillä, onko Ranskan nuoriso sittenkään niin vasemmistolaisuuden läpitunkemaa kuin raportti olettaa. Itse asiassa vuoden 1968 kulttuurivallankumouksellisen sukupolven edustajat (eli soixante-huitardit, ”kuusikahdeksikot”) alkavat nyt olla eläkeiässä ja saattavat silkkaa nostalgisuuttaan äänestää vasemmistoa enemmän kuin nuoret keskimäärin; tosin kuusikahdeksikkojen sukupolven vasemmistoradikaalien lukumäärä on aina ollut paljon pienempi kuin heidän aikaansaamastaan metelistä voisi päätellä.

Riippumatta Terra Novan raportin arvosta todellisuuden kuvaajana, se on siis yhtä kaikki arvokas dokumentti nykylänsimaisen vasemmistoeliitin merkittävän osan tavoitteista ja toiveista, joiden pitäisi huolestuttaa jokaista omaa maataan, kansaansa ja kulttuuriperintöään arvostavaa eurooppalaista, olkoonpa hän sosioekonomiselta asemaltaan ”työläinen” tai ”porvari” ja mielipiteiltään ”vasemmistolainen” tai ”oikeistolainen”.

Tämän nimenomaisen ajatuspajan muidenkin hengentuotteiden yleissävy on lähes kauttaaltaan hyvin pahaenteinen. Vai mitä olisi sanottava siitä Terran Novan hieman tuoreemmasta esityksestä, jonka mukaan Ranskan olisi syytä karsia kalenteristaan vanhoja kristillisiä juhlapyhiä ja ottaa niiden tilalle muslimien ja juutalaisten rientoja? Jotenkin voisi ymmärtää sen, että maallisuudellaan keikaileva ranskalainen vasemmisto haluaa vähentää tunkkaisen kristinuskon vaikutusta tasavallassa, mutta että kalenteriin pitäisi lisätä muukalaisuskontojen juhlia! Pian päättyvän armon vuoden 2017 alussa Terra Nova kaikesta huolimatta oksensi ehdotuksen, jonka mukaan kristillisen kalenterin toinen pääsiäispäivä (eli pääsiäismaanantai) sekä helluntaimaanantai (joka toisin kuin Suomessa on Ranskassa edelleen yleinen vapaapäivä) voitaisiin lakkauttaa ja vastaavasti lisätä toisaalle kalenteriin juutalainen jom kippur -sovituspäivä sekä aïd el-kébir –niminen muslimien juhla. Terra Novan nyrjähtäneen logiikan mukaan tämä edistäisi ”uskontojen tasa-arvoa” Ranskassa. No, niinhän se tietysti tekisikin, mutta viimeistään tässä vaiheessa herää kyllä kysymys: mitä ihmeen tekemistä tällä kaikella on vasemmistolaisuuden kanssa? Eipä juuri mitään ainakaan siinä mielessä kuin vasemmistolaisuus on vielä viime vuosisadalla yleisesti ymmärretty. Totta puhuen Terra Nova onkin huolimatta tietyistä siteistään Sosialistiseen puolueeseen julkilausutusti yhtä paljon liberaali kuin vasemmistolainen; se mm. on alusta saakka tukenut voimakkaasti nyt istuvaa presidentti Macronia.

Jokaiselle asioita seuraavalle on jo kauan ollut ilmeistä, että koko vasemmisto-oikeisto –vastakkainasettelu on aikoja sitten menettänyt yhteiskunnallisen mielekkyytensä. Jussi Halla-aho totesi aivan oikein Ylen Ykkösaamu-ohjelmassa 16.12.2017, että globalismi vs. kansallismielisyys –asetelma on nykytilanteessa vasemmisto-oikeisto –dikotomiaa merkityksellisempi. Toki voidaan, jos välttämättä tahdotaan, pitäytyä aikansa eläneeseen kieleen, mutta silloinkin pitäisi voida tunnustaa, että sanojen ”vasemmisto” ja ”oikeisto” merkitykset ovat nykyään jokseenkin toiset kuin vielä muutamia vuosikymmeniä sitten. Onko tiedostavalla ”cuckservatiivisella” arvoliberaalilla ja kenellä tahansa viher-vasemmistolaisella maailmanhalaajalla loppujen lopuksi mitään asiallista eroa? Ainakin ajatushautomo Terra Novan preferensseillä molemmat ryhmät ovatkin selkeän vasemmistolaisia. Entä onko kansallismielisyys, so. oman kansan, myös ja erityisesti sen heikoimmassa asemassa olevien jäsenten, etujen asettaminen prioriteettilistan kärkeen oikeistolaisuutta? Jos vastaus tähän on myönteinen, niin kannattaako kenenkään siinä tapauksessa olla huolissaan osakseen mahdollisesti lankeavasta ”äärioikeistolaisen” stigmasta. Minä ainakaan en moista huolta kanna. Viime itsenäisyyspäivänä osallistuin (omalta kohdaltani toista kertaa) 612-soihtukulkueeseen tuhansien muiden tavallisten suomalaisten rinnalla. Se oli hieno päätös hienolle päivälle, isänmaan sadannelle itsenäisyyspäivälle. Sekä ennen kulkuetta että sen jälkeen velloneessa nettikeskustelussa Terra Novan suomalaiset hengenheimolaiset niin oikealta kuin vasemmalta todistelivat kulkueen olevan sen järjestäjien päinvastaisista vakuutteluista huolimatta vähintään de facto äärioikeistolainen. Olkoon niin. Ei meinaan voisi vähempää kiinnostaa.

Mika Keränen on Turussa asuva valtiotieteen maisteri, katolilainen. Kiinnostuksen kohteina eurooppalainen aatehistoria, kulttuurihistoria, valtio-opilliset teoriat, Ranska ja Venäjä, kirjallisuus, kristinusko. Pitää
Palaneen käryä -blogia.

%d bloggers like this: