SARASTUS

Kansallinen ja eurooppalainen, traditionalistinen ja radikaali verkkolehti

Takaisinmaksun aika

TIMO HÄNNIKÄINEN

They drew first blood, not me.

– John Rambo

Mitä enemmän ihminen väittää vastustavansa vaikkapa vihapuhetta ja syrjintää, sitä suuremmalla todennäköisyydellä hän syyllistyy itse sellaiseen. Ne, jotka palavimmin vastustavat ”vihaa” kanavoivat yleensä ”rakkautensa” erilaisiin vainokampanjoihin, joilla pyritään supistamaan ”vihaajien” toimeentuloa ja sosiaalista elämää tai pahimmillaan uhkaamaan heidän henkeään ja terveyttään. Suvaitsevaisuuttaan korostavat olisivat koska tahansa valmiita hävittämään suvaitsemattomat maan päältä, jos vain voisivat tehdä sen huomaamatta ja käsiään likaamatta.

Tässä ei suinkaan piile mitään mysteeriä eikä edes kovin monimutkaista psykologiaa. Viha ja oikeutettu väkivalta ovat inhimillisiä perustarpeita. Tarvitsemme niitä siinä määrin, että toisinaan jopa haluamme kokea vääryyttä, jotta saisimme pätevän verukkeen suuttua ja kostaa ilman omantunnonpistoksia. Viha on vaikutuksiltaan kokaiiniin verrattava huume: suuttuessamme elimistömme erittää fyysistä kipua lievittävää noradrenaliinia ja mielihyvää tuottavaa dopamiinia. Nämä kemikaalit ovat osa evolutiivista taisteluvarustustamme, ja ne vähentävät vaarallista villieläintä, naapuriheimon soturia tai kilpailevan jääkiekkojoukkueen kannattajaa kohtaan tuntemaamme pelkoa – ja sääliä. Vihasta saa hyvän tripin, ja siksi järjestäytynyt yhteiskunta pyrkii hallitsemaan, kanavoimaan ja tukahduttamaan sitä samalla tavoin kuin se pyrkii hallitsemaan, kanavoimaan ja tukahduttamaan päihteiden käyttöä. Jottei viha riistäytyisi käsistä, se on kanavoitava sopiviin kohteisiin kuten yhteiskuntaa uhkaaviin ulkovaltoihin tai terroristeihin.

Vihan kanavointi toimii täsmälleen samoin myös pienemmissä yhteisöissä kuten poliittisissa liikkeissä ja sosiaalisen median aatteellisissa blokeissa. Vaikka sosiaalisen oikeudenmukaisuuden ja poliittisen korrektiuden vahtikoirat tuskin myöntävät tätä itselleen, he ovat aivan yhtä aggressiivisia ja kostonhimoisia kuin kaikki muutkin. Heidänkin on löydettävä vihalleen sopiva, oikeutettu kohde, ja sellaiseksi on vakiintunut rasisti. Myyttisestä rasistista tehdään niin halveksittava mutta samalla vaarallinen olento, että häntä vastaan sopii käyttää millaisia keinoja tahansa. Suora väkivalta johtaisi kuitenkin hankaluuksiin lain kanssa, joten keinojen täytyy olla astetta pehmeämpiä ainakin niin kauan kuin yhteiskuntajärjestys ei ole vakavasti järkkynyt. Niinpä ”rasisti” ja ”natsi” yritetään syrjäyttää yhteiskunnasta: hänelle hankitaan potkut työpaikastaan, hänet eristetään sosiaalisesti, häntä mustamaalataan julkisesti silkkoja valheitakin käyttäen.

Mutta suvaitsevaiston ideologinen pakko kiistää omat pimeät puolensa johtaa tässä asiassa erikoislaatuiseen kaksinaismoralismiin. He eivät mitenkään voi myöntää vihaavansa ”rasistia” eivätkä myöskään tunnista käyttämiensä keinojen raadollisuutta. Niinpä heidän mielessään syntyy älyllinen oikosulku, kun vastaavanlaisia keinoja käytetään heihin itseensä. Tästä sokeudesta nähtiin juuri oivallinen esimerkki, kun Yleisradion toimittaja Sanna Ukkola joutui sosiaalisen median aktivistien ryöpytyksen kohteeksi. Luovan kirjoittamisen opettaja Tero Hannula oli kirjoittanut Ukkolasta ilkeämielisen Twitter-päivityksen, minkä johdosta Ukkola oli kirjoittanut Hannulan työnantajalle ja kehottanut tätä huomauttamaan asiasta. Tapaukseen reagoi ”päivystävä anarkisti” ja Voima-lehden päätoimittaja Suvi Auvinen Image-lehden blogissaan. Hän väitti Ukkolan yrittäneen hankkia Hannulalle potkut työpaikastaan väärien mielipiteiden takia. Mitään tällaista ei tietenkään ollut tapahtunut, kuten Ukkola itsekin myöhemmin selvitti. Mutta somekohu oli valmis, ja Ukkolasta leivottiin asemaansa väärinkäyttävä sananvapauden vihollinen, joka pitäisi saada vastuuseen teostaan.

Irvokkainta tapauksessa on se, että Suvi Auvinen itse on osallistunut lukuisiin vaientamiskampanjoihin sosiaalisessa mediassa ja toimii aktiivisesti pahoinpitelyihin ja uhkailuihin syyllistyneessä Antifa-liikkeessä. Hänellä on tapana protestoida äänekkäästi ja julkisesti aina, kun jossakin ajankohtaisohjelmassa haastatellaan jotakuta, jonka mielipiteille ei hänenn mielestään pitäisi antaa tilaa. Auvisen edustama äärivasemmisto on jo vuosikausia käyttänyt pääasiallisena taktiikkanaan erimielisten ilmiantamista, työpaikoilta savustamista, apurahakanavien jäädyttämistä ja niin edelleen.

Kun PGS Turva -vartiointiyrityksen esimies erotettiin viime viikolla työstään häneen kohdistuneen ilmiantokampanjan seurauksena, ei Auvinen eikä kukaan muukaan hänen viiteryhmästään sanonut poikkipuolista sanaa. Myöskään missään suuressa sanomalehdessä ei julkaistu kriittistä selontekoa tapauksesta, ei edes yhtään kolumnia, jossa olisi kyseenalaistettu ilmiantajien toiminta. Päinvastoin, edellä linkatusta NYT-liitteen artikkelista välittyi vain kosmeettisesti peitelty riemu siitä, että taas on yksi rasisti käräytetty. Se että Suomeen on sosiaalisen median avulla luotu DDR-henkinen ilmiantokulttuuri, jolle valtavirtainen media antaa innokkaasti vetoapua, ei näytä hyvällä asialla olevia mielipidevaikuttajia häiritsevän.

Sanna Ukkola siis käytti – huomattavasti lievemmässä muodossa – samoja menetelmiä joita ”antirasistiset” ilmiantoverkostot ja huutosakit ovat jo pitkään hyödyntäneet. Vaikka hänen toimintansa oli todennäköisesti ylireagointia, en katso voivani tuomita sitä. Itsekin mielipideterrorin kohteeksi lukuisia kertoja joutuneena alan hiljalleen hyväksyä sen, että aikamme pavlikmorozovien annetaan maistaa omaa lääkettään.

Olin pitkään sillä kannalla, että puhtaan asian puolesta on taisteltava puhtain asein. Uskoin, että äärimmäisten keinojen omaksuminen vastapuolen tavoin tekee Suomesta vain surkean paikan elää. Mutta kuten edellä mainitsemani vartiointiyrityksen tapaus ja monet muutkin viime aikojen tapahtumat osoittavat, tätä surkeammaksi vallitseva ilmapiiri voi tuskin muuttua. Monien muiden tavoin toivoin, että sosiaalisen oikeudenmukaisuuden ritarien riehuminen lakkaisi ajan mittaan heidän energiansa loppuessa. Energia ei kuitenkaan osoita merkkejä ehtymisestä, eikä kukaan valta-asemassa oleva osoita halua viheltää peli poikki. Tässä tilanteessa korkeassa moraalissa pitäytyminen on vain heikkoutta.

Suviauviset ja muut kulttuurisotaa käyvät äärivasemmistolaiset ovat lukeneet Clausewitzinsa ja Sun Tzunsa huonosti. Heille on syytä antaa tärkeä opetus: kun käytätte likaisia keinoja, niitä käytetään ennen pitkää myös teihin. Ja vastareaktio näyttääkin jo alkaneen, kuten voi päätellä paitsi Ukkolan tapauksesta, myös verkossa äskettäin toimintansa aloittaneesta Paljasta punikki -sivustosta. Sen ylläpitäjät kertovat infosivullaan:

Tämä sivusto täyttää ei-vasemmistolaisen datajournalismin aukon sosiaalisessa mediassa. Datajournalismia on tähän saakka harjoittanut äärivasemmisto, jonka puuhastelu on viime aikoina kohdistunut ei-vasemmistolaisten ihmisten savustamiseen pois näiden työpaikoilta. Vain ja ainoastaan näiden mielipiteisiin perustuen. Mielipide ei ole koskaan väkivaltaa. Täällä ei kerätä henkilörekisteriä, täällä reagoidaan epätoivottuun ja vaaralliseen yhteiskunnalliseen käytökseen datajournalismin keinoin.

Lyhyesti sanottuna: sitä saa mitä tilaa. Nyt on aika antaa takaisin mielipideterroria harjoittaneille. Hankkia heille potkut työpaikoiltaan, paljastaa heidän henkilöllisyytensä, tuoda heistä julki kaikki informaatio joka herättää halveksuntaa ja saattaa heidät naurunalaiseksi. Alhaista? Toki, mutta muistettakoon, että vastassa on ihmisiä joilla ei ole koskaan ollut mitään pidäkkeitä vastaavanlaisten ja pahempienkin keinojen käyttämiseen. Kun tätä jatketaan aikansa, he ehkä oppivat tavoille. Ainakin he saavat nähdä, mitä tien päässä odottaa.

On turha kiistää, etteikö kosto maistuisi makealta. On hauskaa, elähdyttävää ja innostavaa lyödä takaisin. Pitää kuitenkin edelleen muistaa tietyt pidäkkeet. Kohteeksi on syytä valikoida vain niitä, jotka ovat mielipideterrorin ilmapiiriä aktiivisesti luoneet tai sille tukea antaneet, ei ketä tahansa joka vain sattuu olemaan eri mieltä asioista. Lisäksi on pidettävä mielessä konkreettiset tavoitteet: päämääränä ei ole virtuaalisen joukkotappelun alituinen kiihdyttäminen, vaan sananvapauden vastaisten järjestelmien romuttaminen. Ja lopuksi, ei kannata ainoastaan kopioida vastustajan menetelmiä, vaan muokata toimet vastaamaan käytännön vaatimuksia. Esimerkiksi työpaikan paljastaminen ei välttämättä toimi Antifa-aktivistien kohdalla yhtä hyvin kuin normaalien ihmisten, sillä monien heistä ainoa ”työnantaja” on sosiaalihuolto. Eikä tärkeintä muutenkaan ole kiusanteko vaan myrkyllisen toiminnan hankaloittaminen, joten mielikuvituksen käyttö on suotavaa. Think outside the box, kuten amerikkalaiset sanovat.

Timo Hännikäinen (s. 1979) on Helsingissä asuva kirjailija ja suomentaja. Tuoreimmat kirjat proosateos ”Kuolevainen” (2016) ja muistelmateos ”Lihamylly” (2017). Kiinnostuksen kohteita taide, historia ja antimoderni ajattelu.

 

%d bloggers like this: