SARASTUS

Kansallinen ja eurooppalainen, traditionalistinen ja radikaali verkkolehti

Suomalainen sijaiskärsijä

 

TIMO HÄNNIKÄINEN

Pentti Linkola on Suomessa nykyäään osa kansallisomaisuutta. Toki hän edelleen herättää ristiriitaisia reaktioita: yksille hän on profeetallinen näkijä tai lahjomaton totuudenpuhuja, toisille huru-ukko tai julkisuushakuinen ekofasisti. Mutta kaikki tietävät kuka hän on, ja hänen elämästään kulkee kansan suussa monenlaisia anekdootteja. Linkolasta julkaistaan vuosittain näkyvillä foorumeilla henkilöhaastatteluja, vaikka hän sanoo niissä asioita, joista kuka tahansa muu joutuisi oikeuteen tai sosiaaliseen eristykseen.

Taistolaisaikana Linkolaa yritettiin kammeta syrjään koko ympäristöliikkeestä, ja myöhemmin hänen esseekokoelmistaan Toisinajattelijan päiväkirjasta (1979) ja Johdatus 1990-luvun ajatteluun (1989) saamansa tunnustuspalkinnot herättivät lehtikirjoittelua ”natsin palkitsemisesta” ja ”puistattavasta kulttuuriumpiosta”. Nykyään taistolaisten henkiset perilliset jättävät vanhan kalastajan rauhaan, eikä Linkola ole pitkään aikaan aiheuttanut laajan mittaluokan skandaaleja, vaikka hänen kirjoitustensa ja lausuntojensa sävy ei ole pehmentynyt. Kenties syynä on uudenlainen sosiaaliseen mediaan keskittyvä julkisuuskulttuuri, tai sitten se, ettei Linkolan ja hänen ajatustensa ympärille ole kehkeytynyt mitään poliittista liikettä. Mitenkään marginalisoitunut Linkola ei kuitenkaan ole, vaan kiinnostus hänen henkilöään ja ajatuksiaan kohtaan on pysynyt vakaana.

Yksi merkki Linkolan virallisesta kanonisoinnista on se, että hänestä on juuri julkaistu ensimmäinen kattava elämäkerta, Suomen Kuvalehden toimittaja Riitta Kylänpään kirjoittama Pentti Linkola – Ihminen ja legenda. Aiemmin Linkolasta on laadittu vain suppeampia henkilökuvia, muun muassa Erno Paasilinnan esseessä ”Syyskalassa Pentti Linkolan kanssa” (1984), Matti Pulkkisen romaanissa Ehdotus rakkausromaaniksi (1992) ja Eero Alénin reportaasikirjassa Linkolan soutajan päiväkirja (2008). Kylänpään teos käy läpi kohteensa koko 84-vuotisen elämän perhe- ja sukutaustoineen, ihmissuhteineen, kalastajantöineen, luontoretkineen, kirjallisine ja poliittisine käänteineen. Haastattelumateriaalin ohella kirjoittajalla on ollut käytössään Linkolan henkilökohtaiset päiväkirjat sekä laaja otos hänen ahkerasta kirjeenvaihdostaan.

Kylänpää esittelee Linkolan näin:

Hän tulee sivistyneistöperheestä ja hänen käytöksessään näkyy hyvä kotikasvatus, mutta samalla hän on kuin kuka tahansa kansanmies, hankkii elantonsa kalastamalla. Hänen puheensa ja kirjoituksensa ovat karuja, mutta toisaalta harvoin saa lukea mitään yhtä herkkää kuin hän on kirjoittanut. Hän on pohjimmiltaan romantikko, mutta hänen moottorinsa on viha. Hänen mielipiteensä ovat ankaria, mutta hän ei halua keskustella niistä kasvotusten vaan vain kirjoittaa, koska ei halua loukata toista. Hän pitää ihmisistä, mutta on valinnut yksinäisyyden. Hänellä on kova ulkokuori, mutta hän itkee helposti. Hän ei ujostele kertoa syvimmistäkään tunnoistaan, rikkinäisyydestään.

Kuten niin monet valovoimaiset hahmot kaikkina aikoina, Linkola on kotoisin köyhtyneestä yläluokan perheestä. Kylänpään kirja vahvisti entisestään käsitystäni, että avain Linkolan persoonaan löytyy hänen sivistyneistötaustastaan. Kasvuympäristöstä ja perimästä tulevat sekä tarkka esteettinen vaisto että jyrkkä, omanarvontuntoinen itsepäisyys. Mutta kasvuympäristössä tapahtuneet muutokset istuttivat Linkolaan myös menetyksen tunteen, joka selittää hänen myöhempiä vaiheitaan vielä paremmin. Helsingin yliopiston rehtorina toiminut isä Kaarlo Linkola kuoli eturauhasleikkauksen komplikaatioihin sotavuonna 1942, minkä seurauksena Hilkka-äiti lapsineen joutui muuttamaan pois kasvitieteellisen puutarhan päärakennuksessa sijainneesta virka-asunnosta. Kolmen lapsen yksinhuoltaja joutui etsimään työpaikan, ja uusi neljän pienen huoneen koti oli 11-vuotiaalle Pentille varhaislapsuuden leikkipaikkoihin verrattuna ”kuin slummiasunto”.

Toinen ”karkotus paratiisista” tapahtui sodan jälkeen, kun eno Osmo Suolahti myi perheen kesähuvilan Kariniemessä. Joitakin vuosia myöhemmin paikka siirtyi Valkeakosken kaupungin omistukseen, ja vanhaan pihapiiriin rakennettu moderni rivitalo raunioitti luontoidyllin lopullisesti. Juuri Kariniemessä Linkola oli löytänyt metsät ja marjamaat ja saanut lähtölaukauksen elämäntyöksi muuttuneelle lintuharrastukselleen.

Nuori Linkola hylkäsi perheensä toiveet akateemisesta urasta. Jo lapsena koulu oli ollut hänelle ”kidutuslaitos”, ja ulkoilmaihmistä kammotti ajatus sisätyöstä. Linkolasta kehittyi biofiili, jolle luontokokemukset olivat korkeinta elämää. Lintujen tarkkailusta hän siirtyi niiden rengastamiseen ja maan lintukantojen järjestelmälliseen kartoittamiseen. Elannon hän hankki vuodesta 1959 lähtien kalastajana. Elämänvalintojen kehyksenä toimi luonnonsuojeluaate, joka kumpusi sivistyneistötaustasta, vaikka nuorukaisen ratkaisut olivat muuten hänen yhteiskuntaluokassaan äärimmäisen epäsovinnaisia. Kaarlo Linkola oli ajanut 20-luvulla lakiesitystä luonnonpuistojen ja kansallispuistojen perustamiseksi, ja toimi kuolemaansa saakka perustamansa Suomen Luonnonsuojeluyhdistyksen puheenjohtajana. Luonnonsuojeluyhdistyksen perustamiseen, kuten kaikkeen varhaiseen luonnonsuojeluun Suomessa, vaikutti AKS-henkinen kansallismielisyys, ja Kaarlo Linkola piti kulttuurimaiseman vaalimista ensi sijassa isänmaallisena velvollisuutena.

Linkolan omassa luonnonsuojeluaatteessa on puolestaan aina ollut läsnä menetyksen kokemus. Kansallinen ylpeys kulttuurimaisemasta on muuttunut hätähuudoksi sellaisen ympäristön puolesta, jota mikään vauraus tai inhimillisen kulttuurin kirjo ei voi korvata. 1960-luvulta saakka Linkola on kirjoittanut itse elämänhalun katoamisesta koskemattoman luonnonmaiseman myötä. Teollistamisvimmaa hän on luonnehtinut ”joukkopsykoosiksi” ja ruumiillisten rasitusten väheneminen on hänestä yksinomaan murheellista, sillä se riistää ihmiseltä yhden aidoimmista iloista, ”raskaan työn tuottaman”. Myös luonnonsuojeluliikkeeseen Linkola myöhemmin pettyi, koska sen valtavirta oli hänen mielestään vain teknokraattista sopeutumista kulutusyhteiskunnan määräämään tahtiin. Luonnon kärsimät tappiot eivät ole olleet hänelle ratkaistavia hallinnollisia ongelmia tai epämääräistä maailmantuskaa, vaan henkilökohtaisia katastrofeja. Kylänpään kirjassa Linkolan tytär Mirjami kertoo, miten joidenkin erityisen komeiden puiden kaatamisesta kuultuaan isä ”vain istui paikoilleen kivettyneenä ja kyynelet valuivat pitkin hänen poskiaan.”

Olisi helppo psykologisoida Linkolan ajattelu toteamalla, että hän on takertunut menetyksiinsä. Asian voi yhtä hyvin nähdä toisin: hän on säilyttänyt uskollisuutensa, kieltäytynyt hylkäämästä aidoimman ilonsa lähteitä. Siinä missä Jouko Turkka on teatteritaiteellaan järjestelmällisesti vastustanut tunteiden lämpökuolemaa modernissa maailmassa, Linkola on elämäntavallaan ja kirjoituksillaan yhtä järjestelmällisesti vastustanut ihmisen vieraantumista olemassaolonsa perusteista. Tämä on tehnyt hänen elämästään mielenosoituksen ja vienyt hänet lopullisesti ankariin olosuhteisiin järjestäytyneen yhteiskunnan reunalle, mutta kaikista seuraamuksista Linkola on varmasti ollut tietoinen.

Kaikkein alkeellisinta on arvostella Linkolaa siitä, että hän on juuttunut vanhoihin uriin eikä piittaa siitä, että maailma on muuttunut. Samaa hänestä on sanottu 60-luvulta saakka, ymmärtämättä että juuri tuonaikaisen muutoksen suunnasta, joka on meidän päiviimme asti pysynyt olennaisesti samana, hän on päättänyt sanoutua radikaalisti irti. Yhtä älyllistä olisi päivitellä, miksi munkki elää selibaatissa vaikka sukupuolisuhteen solmiminen on helpompaa kuin koskaan, tai miksi kehonrakentaja treenaa vaikka hän voisi elää pitkän elämän nostamatta koskaan mitään kannettavaa tietokonetta raskaampaa.

Linkolan luonnostelemat uuden ekologisen järjestyksen mallit voisivat toteutua vain kokonaisvaltaisen yhteiskunnallisen romahduksen oloissa, mutta tämä ei vielä riitä todistamaan niitä kelvottomiksi. Vaikka Linkolan näkemykset olisivat paikalleen jämähtäneitä, hänen ehdottamansa toimenpiteet fasistisia, ratkaisumallit epärealistisia tai tulevaisuudennäkymät toivottomia, hän ei välttämättä ole väärässä. Toivottomuudesta häntä on viimeksi arvostellut filosofi Ville Lähde, jonka mukaan Linkolan ”täydellistä tuhoprofetiaa” on helppo kannattaa, koska se ”ei jätä minkäänlaisia mahdollisuuksia toiminnalle”. Ainakaan Linkolan omaan elämään väite ei päde, sillä hänen ansioluettelonsa luonnonsuojelutyössä on vaikuttava: Suomen linnuston kartoittaminen vuosikymmenten ajan, pioneerityö kalasääsken suojelussa, monentyyppinen järjestötoiminta, Luonnonperintösäätiön perustaminen, aktivismi Kessin erämaakiistassa…

Valtavirtaisessa ajattelussa harvemmin huomioidaan, että tietoisuus vähäisistä tai olemattomista onnistumisen mahdollisuuksista ei automaattisesti estä ihmistä toimimasta. Linkolan elämää ja ajattelua ei leimaa niinkään toivottomuus kuin traaginen optimismi. Hän pitää riittävää suunnanmuutosta äärimmäisen epätodennäköisenä ja omia vaikutusmahdollisuuksiaan pieninä, mutta taistelee oikeaksi katsomansa asian puolesta, koska ponnistus, turhakin, on elämän arvokkuuden ja mielekkyyden lähde. Hanskojen ripustaminen naulaan olisi kunniattoman ihmisen teko. Tällaistakin asennetta voi toki arvostella, muttei ainakaan todellisuuspakoisuudesta.

Kuten Kylänpää korostaa, Linkolan persoonan ja ajattelun ytimessä on ristiriita. Tämän vuoksi useimmat akateemisten filosofien analyysit hänestä ovat lähinnä ikävystyttäviä tai huvittavia. Kirjoissaan, jotka useimmat tuntevat hänen haastattelulausuntojaan huonommin, Linkola ei ole lainkaan niin ”jyrkkä” tai ”johdonmukainen” ajattelija kuin millaisena häntä usein pidetään ja millaisena hän kenties itseäänkin pitää. Yksi hänen hienoimmista ominaisuuksistaan on kyky suututtaa kaikki mielipideryhmät vuorotellen tai jopa samanaikaisesti. Hän on luonnehtinut vuoden 1918 punakapinaa raivokkaaksi kaunaksi ja kateudeksi henkisesti ylempiä kohtaan, mutta myös osoittanut ymmärrystä Neuvostoliiton pyrkimyksille talvisodan alla. Nuoruuden pasifistisissa kirjoituksissaan hän kapinoi edellisen sukupolven sotaisaa isänmaallisuutta vastaan ja puhui ”koko ihmiskunnasta” isänmaana, mutta samalla kaudella ilmestyneessä esseessään ”Ihmisten veljeydestä” hän ilmaisi hyvinkin nationalistista perusasennetta:

Todellisen ihmisten veljeyden luulen vaativan sekä samantapaista ympäristöä ja olosuhteita että elämänkatsomuksellista yhteisymmärrystä. Ruotsalainen ja venäläinen luonnonihailija ovat minulle varmasti läheisempiä kuin suomalainen insinööri ja ekonomi, mutta brasilialainen luonnontutkija taitaa jo jäädä kelkasta. Tuskinpa ihminen, joka ei koskaan ole taistellut lunta ja pakkasta vastaan, voisi mitenkään tulla todella läheiseksi.

Yleensä tätä ei ole tarpeen suoraan sanoa, vaan näkemys tulee ilmi rivien välissä, mutta tässä haluan erikseen alleviivata: Kylänpään kirjoittama elämäkerta on erinomainen teos. Se kunnioittaa muttei kaunistele kohdettaan ja tuo Linkolan esiin juuri sellaisena kuin hän on kiinnostavin ja mahdottomin hyväksyä: kokonaisena. Paitsi yhden ihmisen elämäkerta, kirja on arvokas kappale suomalaista kulttuurihistoriaa 1930-luvulta nykypäivään, enkä keksikään siitä oikeastaan muuta moitteen aihetta kuin henkilöhakemiston puuttuminen. Linkolan ystävien ja tuttavien määrä on valtava, ja heidän joukossaan on lukemattomia kulttuurin ja politiikan merkkihenkilöitä, joihin liittyviin kohtiin olisi huomattavasti helpompaa palata hakemiston tuella.

Kenties merkittävintä on kuitenkin se, että Kylänpää tarjoaa ratkaisun avaimet Linkolan varsinaiseen mysteeriin. Siis: mikä Linkolassa vetoaa suomalaisiin ja on tuonut hänelle kunnon miehen statuksen kaikesta hänen epäkorrektiudestaan huolimatta? Usein syyksi nostetaan kaksinaismoralismin puute, ”Linkola elää niin kuin opettaa”. Kirjassa siteeratun Eero Paloheimon mukaan selitys on pinnallinen: Linkolaa ei tosiasiassa ihailla johdonmukaisuuden vuoksi, vaan koska hän kärsii. Linkola on paitsi uhrannut kaikki ne mukavuudet, jota suurin osa nykysuomalaisista pitää elinehtoina, myös altistanut itsensä sanoinkuvaamattomille rasituksille. Kun ottaa huomioon vaikeat depressiokaudet itsemurha-ajatuksineen, kalastus- ja linturetkillä tapahtuneet lukuisat vaaratilanteet ja onnettomuudet ja kaiken kukkuraksi 63-vuotiaana iskeneen diabeteksen, on ihme että hän on yhä elossa.

Suomalainen pitää usein tarkoituksetontakin kärsimystä ihailun arvoisena, mutta Linkolan sädekehää kirkastaa se, että hän kärsii luonnon puolesta. Paatuneinkin hyvinvointi-Suomen asukki nimittäin kantaa sisimpäänsä koteloitunutta surua lapsuuden maisemien katoamisesta tehometsätalouden, moottoriteiden ja krääsävuorien tieltä, ja Linkola kantaa tuon surun heidän puolestaan, vieläpä korkojen kera. He unohtavat ja sopeutuvat, mutta sijaiskärsijä Linkola ei. Pentti Linkolasta on tullut haudatun surun ja raivon taiteilijana olennainen osa kansallista mentaalihygieniaa.

Riitta Kylänpää: Pentti Linkola – Ihminen ja legenda (Siltala, 2017)

Timo Hännikäinen (s. 1979) on Helsingissä asuva kirjailija ja suomentaja. Tuoreimmat kirjat proosateos ”Kuolevainen” (2016) ja muistelmateos ”Lihamylly” (2017). Kiinnostuksen kohteita taide, historia ja antimoderni ajattelu.

%d bloggers like this: