SARASTUS

Kansallinen ja eurooppalainen, traditionalistinen ja radikaali verkkolehti

Mitä voimme oppia Charlottesvillestä?

TIMO HÄNNIKÄINEN

Kun kirjava joukko yhdysvaltalaista ”vaihtoehto-oikeistoa” kokoontui viime viikonloppuna Virginian Charlottesvilleen osoittamaan mieltään kenraali Robert E. Leen patsaan poistamista vastaan, tilaisuus ei olisi voinut epäonnistua surkeammin. Kaikesta tilaisuudesta julkaistusta videomateriaalista voi nopeasti päätellä, että mielenilmaus oli amatöörimäisesti suunniteltu, sen sanoma oli sekava, turvatoimet riittämättömät ja järjestäjien odotukset olivat suuruudenhulluja. Lopputuloksena oli yhteenottoja vastamielenosoittajien ja poliisin kanssa, yleistä sekasortoa, ja kaiken kukkuraksi yksi osallistujista surmasi vastamielenosoittajan ajamalla autolla tämän päälle. Lyhyesti sanottuna Charlottesville oli lottovoitto äärioikeiston uhasta meuhkaaville toimittajille ja vasemmistoaktivisteille Atlantin molemmin puolin.

Kuolemantapausta on jälkeenpäin pyritty painamaan villaisella selittämällä, että autoa ajanut mies ei ollut aktiivinen nationalistiryhmien kannattaja tai että hän oli joutunut paniikkiin vastamielenosoittajien hyökättyä hänen autonsa kimppuun. On kuitenkin yhdentekevää, kuka hän oli, mitkä hänen motiivinsa olivat ja oliko hänen tekonsa tahallinen. Vasemmiston äänitorvet ovat jo leiponeet hänestä uuden Breivikin, eikä kadunmiestä kiinnosta ottaa selvää todellisuuden nyansseista kirkuvien otsikoiden takana.

Nationalistit eivät tähän mennessä ole ottaneet riittävän vakavasti mahdollisuutta, että joku omista saattaa syyllistyä järjettömiin väkivallantekoihin. On kuitenkin päivänselvää, että poliittisten vastakkainasettelujen kiristyttyä nykyiseen pisteeseen väkivaltaa on odotettavissa molemmilta puolilta. Jyrkän poliittisen polarisaation aikoina epätasapainoiset ja räjähdysherkät yksilöt ovat taipuvaisia tekemään äärimmäisiä ratkaisuja, ja aina kun näin tapahtuu, vastapuoli käyttää sitä koko joukon leimaamiseen. Ja kun joku menettää henkensä, on enää turha selittää, että niillä toisilla oli pesäpallomailoja, kaasusumuttimia ja kotitekoisia liekinheittimiä ja ettei poliisi tehnyt mitään estääkseen heidän riehumistaan. Näin oli Charlottesvillessä, mutta ketään ei kiinnosta. Donald Trump totesi sen itsestäänselvyyden, että vikaa oli molemmissa osapuolissa, minkä johdosta häntä sanottiin natsiksi.

Erityisen masentavaa Charlottesvillen tapauksessa on se, että mielenosoituksen alkuperäinen viesti oli tärkeä ja sen olisi voinut saada tehokkaasti perille. Ideana oli kokoontua vastustamaan historian vääristelyä ja historiallisen perinnön alasajoa, joka kohdistuu kaikkeen joka ei vasemmistoaktivistien maailmankuvaan sovi. Tämän ohella olisi kyetty tuomaan esiin valkoisen väestön huoli jäämisestä vähemmistöksi omassa maassaan.

Kaikki kuitenkin hautautui marginaaliryhmien mellastuksen alle. Tapahtumassa nähtiin natsilippuja, niin sanottuja roomalaisia tervehdyksiä ja juutalaisvastaisia iskulauseita, ja entinen Ku Klux Klan -johtaja David Duke marssitti omat kaaderinsa paikalle. Ja kuinka ollakaan, media keskittyi seuraamaan Daily Stormer -lehden joukkiota, joka edustaa Yhdysvaltain nationalistikentän äärimmäisintä ”öyhötyssektoria”. Vaikka uusnatsit, klaanilaiset ja valkoisen ylivallan kannattajat edustaisivat pientä vähemmistöä mielenosoittajista ja koko alt-rightista, tiedotusvälineet kohdistavat huomionsa juuri heihin, koska heissä toimittajat näkevät sen mitä haluavatkin nähdä. Charlottesvillen tapauksessa asiaa ei mitenkään auttanut, että tilaisuuden mainosjulisteissa viljeltiin mustia kotkafiguureja ja fraktuurakirjaimia.

Yhdysvallat eroaa merkittävästi eurooppalaisista yhteiskunnista, ja niinpä sen nationalistienkin ongelmat ovat erilaisia kuin täällä. Mutta yhtäläisyyksiäkin on siinä määrin, että Charlottesvillen tapahtumista on opittavissa jotakin myös täällä. Ainakin ne toimivat hyvänä muistuttimena muutamasta tärkeästä perusseikasta.

Ensimmäinen tällainen seikka on se, että valtavirtamediaa ei voi tyystin ylenkatsoa. Niin sanottu hiljainen enemmistö muodostaa edelleen käsityksensä sen perusteella, ja juuri tämän ihmisryhmän sieluista poliittiset kamppailut käydään. On typerää huolettomuutta viitata kintaalla ja sanoa, että media antaa joka tapauksessa negatiivisen kuvan nationalisteista. Se on useimmissa tapauksissa totta, mutta perinteinen media on myös kriisissä ja sen otsikoista poikkeava totuus saadaan helposti julki internetin kanavia pitkin. Hälläväliä-asenne omissa julkisissa tilaisuuksissa pilaa mahdollisuudet esiintyä edukseen, sillä perimmäinen tarkoitus ei ole vahvistaa oman viiteryhmän yhteenkuuluvuutta vaan antaa viesti ympäröivälle yhteiskunnalle.

Niinpä jokaisesta mielenosoituksesta, kulkueesta ja marssista on syytä kitkeä tarkkaan natsitunnukset, huliganismi ja muut ei-toivotut ilmiöt. ”Ei vihollisia oikealla” ei tarkoita laatukontrollista luopumista oikealla. Väkivalta tulisi hyväksyä vain puolustautuessa suoraa fyysistä hyökkäystä vastaan – ja ei, itsepuolustus ei tarkoita rastatukkaisen suunsoittajan mukiloimista. Vasemmiston provokaatioihin ja hyökkäyksiin tulisi varautua riittävillä turvajärjestelyillä ja yhteistyöllä viranomaisten kanssa. Ylipäätäänkin kunnollinen valmistautuminen ehkäisee vakavimmat ongelmat.

Euroopan maissa nationalistien kulkueet ovat tähän mennessä olleet huomattavasti paremmin järjestettyjä kuin Charlottesvillen ”Unite the Right”. Niissä on vältytty välikohtauksilta ja natsileimalta, ja osanottajia on ollut huomattavasti enemmän. Jo legendaarisen maineen ovat saavuttaneet Latviassa järjestettävä yleisbaltialainen kansallismielisten marssi ja Puolan itsenäisyyspäivän marssi. Edellinen on kerännyt parhaimmillaan 12 000 osanottajaa, jälkimmäinen toistasataa tuhatta. Suomen isänmaallinen itsenäisyyspäivän 612-kulkue on sujunut rauhallisissa merkeissä jokaisena kolmena järjestämisvuonnaan ja viimeisimmässä kulkueessa oli jo noin 3000 osanottajaa, vaikka lehdistö yritti supistaa määrää parhaansa mukaan raporteissaan. Parasta 612:ssa on ollut se, että kaikille avoimeen kulkueeseen on nationalistiryhmien ohella osallistunut aivan tavallista väkeä, siitä huolimatta että tilaisuutta on yritetty leimata ääriainesten kokoontumisajoksi.

Liikaan itsetyytyväisyyteen ei kuitenkaan ole syytä. Charlottesvillen tapahtumat saivat paljon huomiota Euroopan mediassa, myös Suomessa, ja sitä epäilemättä yritetään käyttää täkäläisten kansallismielisten tilaisuuksia vastaan. Koska Charlottesville oli propagandavoitto vasemmistoaktivisteille, he saattavat tulevaisuudessa yrittää häiritä kansallismielisten tilaisuuksia entistä näkyvämmin ja aggressiivisemmin. Heidän taktiikkansa on yksinkertainen: jos heidän provokaatioihinsa vastataan, he ovat voittaneet, sillä kuvat rähinöistä ”äärioikeiston mielenosoituksessa” leviävät salamavauhtia jokaiseen olohuoneeseen. Tämän jälkeen voidaan lisätä julkista painetta vääränlaisten poliittisten kokoontumisten kieltämiseksi.

Charlottesvillen virheet ja niiden seuraukset kannattaa siis pitää kirkkaana mielessä tästä eteenpäin. Vahvistuneinakin kansallismieliset ovat edelleen vähemmistössä, ja siinä asemassa voiton saavuttaminen edellyttää suurempaa rohkeutta, parempaa järjestystä, kirkkaampaa strategista älyä ja korkeampaa moraalia kuin vastapuolella.

Timo Hännikäinen (s. 1979) on Helsingissä asuva kirjailija ja suomentaja. Tuoreimmat kirjat proosateos ”Kuolevainen” (2016) ja muistelmateos ”Lihamylly” (2017). Kiinnostuksen kohteita taide, historia ja antimoderni ajattelu.

%d bloggers like this: