SARASTUS

Kansallinen ja eurooppalainen, traditionalistinen ja radikaali verkkolehti

Euroopan tulevaisuudesta

OLLI VIRTANEN

Maahanmuuttajataustainen brittimuslimi Khalid Masood teki rasisminvastaisen viikon kunniaksi Lontoossa terrori-iskun, jossa kuoli tekijä mukaan luettuna viisi ihmistä ja loukkaantui viitisenkymmentä. Iskun motiivina toimi, voi yllätys ja ihme, ääri-islam; rauhanuskonnon osuus asiaan lienee tosin ollut kaikille selvä jo siinä vaiheessa, kun ensimmäiset tiedot ihmisten yli ajamisesta ja poliisin puukottamisesta tulivat julki. Makaaberin ironisena yksityiskohtana mainittakoon, että satuin iskua edeltävänä päivänä keskustelemaan erään tuttavani kanssa Euroopan turvallisuustilanteesta, ja totesimme kummatkin, että ennen vuoden loppua jossakin rytisee sataprosenttisella varmuudella. Eipä tarvinnut odottaa kuin seuraavaan päivään, ja ennustus kävi toteen. Olisin tosin suonut, että odottavan aika olisi tällä kertaa ollut pidempi.

Tyhjäpäiset hokemat (emme suostu pelkäämään!) tapaavat aiheuttaa minussa allergisen reaktion, mutta englannin kielestä lainattu ”uusi normaali” saa minulta osittaisen synninpäästön. Onhan sekin toki teennäinen ja rasittava, mutta siihen kuitenkin kiteytyy erinomaisesti se, mitä Euroopassa todella on tapahtumassa: maahanmuuton kaikkinaisista lieveilmiöistä on tullut niin tavallisia, ettemme osaa enää suhtautua niihin asian vaatimalla hartaudella. Lontoon isku aiheutti minussa lähinnä lievää uteliaisuutta siitä, mistä maasta sankarimme tällä kertaa mahtaa olla kotoisin; yhtä lailla ohitan normiuutisena esimerkiksi sen, että aikaisemmin koko maailman malliyhteiskuntana pidetyssä Ruotsissa tapetaan ihmisiä kadulle rutiininomaisesti1. Siitä, että eurooppalaisia raiskataan yksin ja joukolla, ryöstetään, pahoinpidellään, puukotetaan, ammutaan, räjäytetään ja jyrätään ajoneuvoilla, on nykyään tullut sanalla sanoen normaalia.

Olen joskus leikitellyt sellaisella ajatuksella, että jostakin tolkun ajoilta, esimerkiksi viisikymmentäluvulta, siirrettäisiin meidän päiviimme joku mattimeikäläinen. Hänelle kerrottaisiin, että Eurooppaan on tieten tahtoen päästetty pesiytymään muukalaiskolonna, joka elää kustannuksellamme ja kiittää anteliaisuudestamme ihmisiin ja infrastruktuuriin kohdistuvalla väkivallalla. Vallanpitäjät, lehdistö, kulttuuriväki ja oppineisto pitävät kyseisen kansanosan läsnäoloa lottovoittona ja mannasateena ja vainoavat stigmatisoimalla ja oikeusteitse niitä, jotka puhuvat harjoitetusta politiikasta poikkipuoliseen sävyyn. Miltä tämä kaikki mahtaisi näyttää vieraamme vinkkelistä, hänelle kun ”normaali” tarkoittaisi jotakin aivan muuta kuin meille? Luultavasti hän kuvittelisi, että joku hullu tiedemies on onnistunut levittämään vesijohtoverkostoon jotakin kemikaalia, joka sammuttaa ihmisiltä järjen valon.

Lähetetään kadunmiehemme takaisin omaan aikaansa – hän varmasti viihtyy siellä paremmin – ja matkataan tulevaisuuteen. Miltä Eurooppa näyttää tämän vuosisadan loppupuolella?

Kummoisiakaan ennustajanlahjoja ei tarvita sen arvaamiseen, että useissa maissa hyvään vauhtiin päässyt segregoitumiskehitys tulee jatkumaan ja voimistumaan. Monet Euroopan suurkaupungit ovat jo nyt etnisesti hyvin jakautuneita, eikä ole nähtävissä mitään, mikä kääntäisi tämän trendin; ihmiset kun nyt vain yksinkertaisesti haluavat asua omanlaistensa parissa, sanottiin monikulttuurisissa juhlapuheissa mitä tahansa. Kantaväestö alkaa jäädä tai on jo jäänyt useissa kaupungeissa vähemmistöön, ja kerran alulle päässyttä white flight -ilmiötä on erittäin vaikea pysäyttää. Tämän tien päässä häämöttää Eurooppa, jonka rappeutuvat kaupungit ovat maahanmuuttajien hallussa, kantaväestö asuu maalla ja pikkukaupungeissa, eikä eri etnisten ryhmien asuttamien alueiden välillä ole juurikaan vuorovaikutusta. Yhdysvaltain Detroit, jonka asukkaista valkoisia on enää kymmenesosa, antakoon esimakua siitä, miltä näyttää tulevaisuuden eurooppalainen suurkaupunki.

Etnisiin enklaaveihin jakautunut manner on se tulevaisuus, jota kohti nyt olemme matkalla. Se ei kuitenkaan ole ainoa vaihtoehto.

Jos olemme onnekkaita, eurooppalaisen kantaväestön äärimmilleen venynyt pinna katkeaa joskus, ja kansa lähtee pitämään suuren luokan kurinpalautusta barbaaritulokkaille ja heitä hyysäävälle poliittis-kulttuuriselle eliitille. Tärkein syy siihen, ettei näin vielä ole tapahtunut, on se, että toistaiseksi ihmiset katsovat näin toimimalla voivansa menettää enemmän kuin voittaa. Sinänsähän tämä onkin ymmärrettävää: Länsi-Euroopan yhteiskunnat koostuvat pääosin keskiluokasta, eikä vakauttava rakastava keskiluokka lähde vaarantamaan työpaikkojaan, omakotitalojaan ja etelänmatkojaan vallankumouksilla, ellei ole aivan kertakaikkinen pakko. Tällaista pakkoa ei vielä ole tullut eteen, mutta tilanteen väistämättä eskaloituessa tulevaisuudessa yhä pahemmaksi tai esimerkiksi talouden romahtaessa vaaka saattaa nopeasti kääntyä eri asentoon. Ja historia osoittaa kyllä, että eurooppalaisetkin osaavat panna ranttaliksi, jos sille päälle sattuvat.

Synkin tulevaisuudennäkymä on se, jollaista kuvailee muun muassa ranskalaisen Jean Raspailin romaani Le Camp des saints: Eurooppa yksinkertaisesti häviää sivilisaatioiden välisen taistelun. Pahimmassa tapauksessa demografinen kehitys johtaa siihen, että maahanmuuttajat, jotka aluksi olivat pieni vähemmistö, muuttuvat ensin suureksi vähemmistöksi, sen jälkeen enemmistöksi ja lopulta ylivoimaiseksi enemmistöksi. Eurooppalainen kantaväestö taantuu merkityksettömäksi kuriositeetiksi, jolla ei enää ole sanan sijaa kotimaansa politiikkaan ja kulttuuriin. Vanhenevan, raihnaisen oksidentin liekki hiipuu hiljaa pois eikä syty enää milloinkaan.

Eurooppaa vaivaa perspektiivin puute. Ongelmien ajatellaan sijaitsevan jossakin määrittelemättömässä tulevaisuudessa, ja moni epäilemättä kuvittelee niiden jollakin mystisellä tavalla myös ratkeavan siellä. Kolme tai neljä vuosikymmentä voi olla yhden ihmisen elämässä pitkä aika, mutta sivilisaation eliniässä se on vain silmänräpäys. Monet nyt syntyvistä lapsista näkevät vuoden 2100; he joutuvat elämään siinä maailmassa, jonka me heille nyt pohjustamme. Demografiset muutokset tapahtuvat hitaasti, mutta niiden kerran päästyä alulle tilanteen kääntäminen tai edes pysäyttäminen sivistynein keinoin on äärimmäisen vaikeaa, ellei mahdotonta. Mitä esimerkiksi Ruotsi, Ranska tai Britannia voisivat tehdä nykyisten ongelmiensa korjaamiseksi siinäkään hyvin epätodennäköisessä tapauksessa, että kansallismieliset saavuttaisivat parlamentissa absoluuttisen enemmistön? Vaikka ne laittaisivat rajat kiinni saman tien, miljoonat jo saapuneet maahanmuuttajat jälkeläisineen eivät katoaisi minnekään. Jos politiikan suunta ei radikaalisti muutu, kantaväestö jää useissa Euroopan maissa tämän vuosisadan aikana vähemmistöksi, ja jokainen ajattelukykyinen ymmärtää, että tämä merkitsee näiden yhteiskuntien tuhoa. Muslimienemmistöinen, arabien ja afrikkalaisten asuttama Eurooppa ei ole Eurooppa enää missään muussa kuin sanan maantieteellisessä merkityksessä.

Mikäli haluamme eurooppalaisen sivilisaation jatkavan olemassaoloaan vielä tulevaisuudessakin, meidän on ensiarvoisen tärkeää pitää huolta siitä, että maanosamme väestön enemmistö muodostuu jatkossakin valkoisista eurooppalaisista. Arvojamme ja kulttuuriperintöämme ei ole jälkipolville siirtämässä kukaan muu, ja jos luovumme niiden varjelemisesta moniarvoisuuden ja relativismin nimissä, ne eivät suinkaan rikastu tai monimuotoistu vaan katoavat. Tyhjiön täyttää uudiseurooppalaisten kulttuuri, ja maanosamme vajoaa siihen samaan suohon, jossa Afrikka ja Lähi-itä tällä hetkellä rämpivät. Tämän tulevaisuuden estäminen on meidän vastuullamme.

Viitteet:

1http://www.mtv.fi/uutiset/ulkomaat/artikkeli/aseellinen-vakivalta-kasvanut-ruotsin-lahioissa-jengirikollisuuden-tilanne-on-vakava/6264582

Olli Virtanen on nykymenoon kriittisesti suhtautuva nojatuolifilosofi.

Information

This entry was posted on maaliskuu 26, 2017 by in Politiikka ja ideologia and tagged , , , , , , .
%d bloggers like this: