SARASTUS

Kansallinen ja eurooppalainen, traditionalistinen ja radikaali verkkolehti

Sulatusuunin epävarma tulevaisuus

TUUKKA KURU

Yhdysvallat edustaa suomalaisessa poliittisessa keskustelussa eräänlaista kaukaista ja omituista entiteettiä, joka toimii vaatimattomalle suomalaiselle vertailukohtana, johon voimme heijastaa omia pelkojamme, ennakkoluulojamme ja unelmiamme. Eurooppalainen vasemmisto on perinteisesti ollut hyvin USA-vastainen, joka perustuu pitkälti kylmän sodan vetämiin rintamalinjoihin. Vanhan liiton sosialisteille Yhdysvallat edusti vuosikymmenten ajan kristillisen fundamentalismin, imperialismin ja suurpääoman suurvaltaa, jonka maailmanvaltiaan asema oli saatu aikaiseksi mustien orjien ja intiaanien verellä.

Kun kylmä sota päättyi Yhdysvaltojen voittoon, myös Euroopan poliittinen vasemmisto joutui muuttamaan suhtautumistaan Yhdysvaltoihin. Aggressiivisesta ulkopolitiikasta huolimatta Yhdysvallat edustaa nykyiselle valtavirtavasemmistolle kansojen ja rotujen sulatusuunia, jonka vahvuus perustuu nimenomaan ”moniarvoisuuteen” ja ”monirotuisuuteen”. Yhdysvallat on myös uusvasemmistolaisen identiteettipolitiikan synnyinmaa, joka toimii mm. transaktivismin, radikaalifeminismin, läskiaktivismin ja monikulttuurisuuden henkisenä kotina. Samat ajatukset ovat rantautuneet itärannikon yliopistoista Eurooppaan ja sitä kautta myös osaksi Suomen julkista keskustelua. Virallinen uusmarxilainen narratiivi, jonka mukaan Yhdysvaltojen vahvuus perustuu sen väestön monimuotoisuuteen, on levinnyt jo presidentti-instituutioon asti. “Erilaisuuden” rikastuttavaa vaikutusta ovat korostaneet entisistä presidenteistä erityisesti Bill Clinton ja Barack Obama.

Sulatusuuniteoriaan sisältyy usein omanlaisensa käsitys Yhdysvaltojen lähihistoriasta. Kyseisen teorian mukaan USA:n historia alkaa käytännössä vuodesta 1964, jolloin etelävaltioissa voimassa ollut segregaatio mustien ja valkoisten välillä saatiin viimein purettua Civil Rights Actin toimeenpanon jälkeen. Vuosi tämän jälkeen Yhdysvallat muutti radikaalisti maahanmuuttolakiaan, joka avasi väylän Euroopan ulkopuoliselle maahanmuutolle. Näiden radikaalien uudistusten jälkeen ”vihaan”, ”rasismiin” ja ”pelkoon” perustunut valkoinen järjestelmä lakkasi olemasta ja sorretut vähemmistöt pääsivät vihdoin lukioihin ja yliopistoihin tasavertaisina valkoisten kanssa, ja osoittivat menestyksellään kaikki aiemmat ennakkoluulot vääriksi. Uusi ja uljas maailma rakentuisi tästä eteenpäin latinoiden, mustien, aasialaisten ja valkoisten muodostamaan sekamelskaan, joka tuottaisi ennennäkemättömän määrän hyvinvointia ja menestystä. Valkoisten tulisi vain astua syrjään ja antaa muiden johtaa yhteiskunnallista kehitystä tästä eteenpäin.

Toisin kuitenkin kävi.

Etelässä asuneet mustat eivät pitäneet valkoisista sen enempää kuin valkoiset mustista. Mustat kuitenkin kannattivat keskusvallan ylläpitämiä integraatio-ohjelmia niin kauan kuin ne toivat mustalle väestönosalle selvää materiaalista hyötyä ja poliittista vaikutusvaltaa valkoisten kustannuksella. Vuoden 1954 Brown vs. Board of Education -päätöksestä lähtien koulujen erottelu mustien ja valkoisten kouluihin nähtiin perustuslain vastaisena. Julkisissa kouluissa esiintynyttä rotusegregaatiota pyrittiin tietoisesti purkamaan bussikuljetuksilla, mikä tarkoitti käytännössä mustien opiskelijoiden siirtämistä niihin julkisiin kouluihin, jotka olivat suurimmaksi osaksi valkoisia. Taustalla vaikutti psykologi Gordon Allportin lanseeraama ”kohtaamisteoria”, jonka mukaan rasismi ja ennakkoluulot hälvenevät, jos ihmiset joutuvat kohtaamaan eri rodun edustajia lähietäisyydeltä. Mustien kyydittäminen valkoisiin kouluihin synnytti kuitenkin melkoisesti rotujen välisiä kiistoja, minkä vuoksi valkoiset vanhemmat siirsivät lapsensa yksityisiin kouluihin, jotka perustettiin valkoisten asuinalueiden sisälle.

Ajan mittaan mustat oppilaat olivat ottaneet haltuunsa suurimman osan kaupunkien ydinkeskustan julkisista kouluista, samalla kun valkoiset lapset siirtyivät opiskelemaan laitakaupungin yksityisiin kouluihin. Segregaatio ei kadonnut mihinkään. Koulujen välinen segregaatio väheni hieman 1980-luvulla, mutta palasi 90-luvulla samalle tasolle kuin 1960-luvulla. Vuonna 2012 Mississippissä valkoiset lapset käsittivät 51% kaikista osavaltion opiskelijoista, mutta lähes 90% yksityisten koulujen oppilaista. Segregaatio on nykyäänkin yleisintä niissä osavaltioissa, joiden väestöpohja on heterogeenisin. Mitä enemmän alueella asuu mustia ja latinoita, sitä todennäköisimmin valkoiset muodostuvat omia etnisiä enklaavejaan. Rodullinen monimuotoisuus näkyy myös valkoisten äänestyskäyttäytymisessä. Mitä enemmän osavaltiossa asuu vähemmistöjen edustajia, sitä todennäköisemmin valkoiset äänestävät konservatiiveja.

Eriytyminen näkyy myös asumisessa, sillä ihmisryhmät muodostavat asuinalueensa pääosin yhteisen rodun perusteella. Vaikka varallisuus vaikuttaa osittain asuinalueiden muodostumiseen, se rikkoo hyvin harvoin rotujen välisiä jakolinjoja. Hyvätuloiset mustat asuvat tilastojen valossa huomattavasti todennäköisimmin mustilla asuinalueilla kuin hyvätuloisten valkoisten kanssa. Vuoden 1990 tutkimuksen mukaan San Fransiscossa asuvat mustat olivat valmiita maksamaan 98 dollaria kuukaudessa enemmän, jotta he voisivat asua mustilla asuinalueilla. Saman tutkimuksen mukaan valkoiset olivat myös vähemmän yllättäen halukkaampia elämään valkoisilla asuinalueilla. Vuonna 2005 uutisoitiin, että 13 000:sta New Jerseyn osavaltion korkeimpaan tuloviidennekseen kuuluvista mustista lähes 70% asui täysin mustilla asuinalueella. Saman tutkimuksen mukaan valkoisten lukumäärä lisääntyi 1980-1990 luvuilla 114 000 henkilöllä niissä kylissä, joiden väkimäärästä alle 5% oli mustia.

Rotujen välinen segregaatio näkyy myös seurakuntaelämässä. Lähes 90% amerikkalaisista seurakunnista koostuu pääosin (yli 80%) yhdestä ainoasta rodusta. Rotujen väliset erot voivat olla niin suuret, että ne voivat haitata jopa samojen kirkkokuntien yhdistymistä. Kaksi metodistikirkkoa päätti talousvaikeuksien vuoksi yhdistää seurakuntansa Texasin Beaumontissa vuonna 1996. Toisen metodistikirkon seurakunta koostui lähes kokonaan valkoisista ja toisen kirkon seurakunta mustista, mikä synnytti epäluuloisuutta seurakuntien välille. Ongelma ratkaistiin erillisillä messuilla, joista toinen oli kohdistettu valkoisille ja toinen mustille seurakunnan jäsenille.

Rotujen välisiä ristiriitoja on yhdysvaltalaisessa populaarikulttuurissa kuvattu usein valkoisen enemmistön vähemmistöihin kohdistamana rasismina. Tästä näkövinkkelistä katsottuna mustat, latinot ja muut vähemmistöt ovat taidoiltaan ja ominaisuuksiltaan yhtä hyviä kuin eurooppalaisperäinen kantaväestö, kunhan he vain ensin vapautuvat rakenteellisen sorron synnyttämistä kahleista. Vähemmistöt eivät kuitenkaan muodosta niin yhtenäistä joukkoa kuin voisi luulla. Jotta voisimme ymmärtää eri väestöryhmien keskinäisiä suhteita paremmin, meidän tulee ensin perehtyä jokaisen ryhmän taustoihin.

Mustat muodostavat ryhmäidentiteetiltään, kulutustottumuksiltaan, käyttäytymiseltään, kulttuuriltaan ja rodultaan selvästi muista amerikkalaisista erottuvan etnisen ryhmän. Nykyään 20:sta suosituimmasta mustille tytöille annetusta etunimistä yksikään ei esiinny valkoisten tyttöjen vastaavalla listalla. Mustat muodostavat valkoisista selvästi poikkeavan äänestäjäjoukon, sillä mustien antamista äänistä noin 90% menee demokraateille, ja yleensä “liberaaleimmissa” kaupungeissa asuukin eniten mustia. 74% mustista kokee, että julkisen vallan tehtävä on turvata työpaikkojen saanti. 67% mustista kannattaa orjuudesta maksettavia korvauksia ja 78% mustista piti Martti Luther Kingin päivää tärkeimpänä amerikkalaisena juhlapäivänä. Lähes kolmasosa mustista epäilee HIV-viruksen olevan tietoisesti suunniteltu mustan väestön tuhoamiseksi. 84% mustista kokee poliisin kohtelevan heitä huonommin kuin valkoisia. Selvä enemmistö myös kokee kohtaavansa syrjintää työpaikoilla, lainaa hakiessa tai oikeuden edessä. Maailmankatsomus, joka pitää valkoisia pääosin orjanomistajien jälkeläisinä, jotka pyrkivät HIV-viruksen, kokaiinin ja rasististen poliisivoimien avulla tuhoamaan mustan väestön, synnyttää varmasti melkoisesti katkeruutta valkoisia kohtaan.

Vuonna 2013 kaikista (660 000) mustien ja valkoisten välisistä väkivaltaisista yhteenotoista mustat olivat hyökkääjinä 85% tapauksista. Lukumääräisesti mustat myös tappavat yli kaksi kertaa enemmän valkoisia kuin valkoiset mustia, vaikka valkoisten lukumäärä on lähes kuusinkertainen mustiin verrattuna. Myös seksuaalirikoksissa rotujen väliset erot ovat selvästi nähtävissä, sillä uhrikyselytutkimusten perusteella kuuden vuoden aikana valkoiset eivät ole tehneet yhtään seksuaalirikosta mustia kohtaan. Valkoiset ovat tosin 135 000 tapauksessa olleet itse mustien uhrina kyseisissä rikoksissa. Lukijan kannattaa huomioida se tosiasia, että luvut ovat erityisesti kyselytutkimusten kohdalla suuntaa antavia, eikä rotujen välisten rikosten kokonaismäärä ylitä yhdessäkään rikoksessa rotujen sisäistä rikollisuutta. Tilastojen mukaan yleisin rotujen välinen yhteenotto on kuitenkin sellainen, jossa uhri kuuluu valtaväestöön ja tekijä vähemmistöön.

Valkoisten ja mustien välejä on mahdotonta käsitellä ilman orjuuden merkityksen huomioimista. Suurin osa Yhdysvaltojen mustasta väestöstä on niiden afrikkalaisten orjien jälkeläisiä, jotka kuljetettiin vuosisatojen aikana Afrikan länsirannikolta Amerikan plantaaseille työntekijöiksi. Konfederaation häviö ja orjuuden lakkauttaminen eivät kuitenkaan nostaneet etelävalloissa asuvia mustia tasavertaiseen asemaan valkoisten kanssa, sillä he asuivat sodan jälkeiset vuosikymmenet tiiviisti omissa yhteisöissään ja elivät segregaation alaista elämää niin asuinalueiden, työpaikkojen, koulutusmahdollisuuksien kuin asepalveluksen suhteen. Rinnakkaiselo valkoisten kanssa pohjautui pitkälti jäykkään sosiaaliseen hierarkiaan, jota ylläpidettiin tarvittaessa väkivalloin. Räikeän epätasa-arvoisen mutta monilta osin myös toimivan järjestelmän synty johtui pitkälti siitä, ettei kahden toisistaan poikkeavan kansan yhdessäoloon oltu täysin varauduttu edes orjuutta vastustaneissa piireissä. Monet sisällissodan aikana orjuuttavastustaneet tahot eivät varauksettomasti kannattaneet mustien ja valkoisten rinnakkaiseloa, ei edes Abraham Lincoln itse.

Monet mustatkaan eivät tunteneet erityistä halua elää entisten orjuuttajiensa kanssa. Mustat kuitenkin kannattivat segregaation purkamista erityisesti siksi, että suurin osa osavaltioiden verotuloista käytettiin valkoisten palveluiden rahoittamiseen. Etelässä ylläpidetty ”Separate but equal” -järjestelmä pyrki nimellisesti tarjoamaan mustille ja valkoisille yhtäläiset julkiset palvelut, vaikkakin toisistaan erilliset. Järjestelmä oli kuitenkin tulonjaon näkökulmasta hyvin epätasa-arvoinen, ja mustat joutuivatkin yleensä tyytymään huomattavasti heikompiin palveluihin kuin osavaltioiden valkoinen väestö. Tämä epätasa-arvoisuus tulonjaossa loi myös hedelmällisen maaperän 1960-luvun kansalaisoikeusaktivismille.

Taistelu vallasta ja reviiristä ei kuitenkaan rajoitu pelkästään valkoisten ja mustien välisiin suhteisiin. Viimeisen 40 vuoden aikana Yhdysvaltoihin on muodostunut lähes 60 miljoonan hengen latinoväestö, jonka lukumäärä kasvaa tällä hetkellä yli miljoonan vuositahtia. Vielä 1980-luvun alussa vain 6,5% Yhdysvaltojen asukkaista oli latinoita, mutta nykyään heitä on jo lähes joka viides amerikkalainen. Noin 60% maahan saapuneista latinoista on meksikolaisia, joiden lukumäärä Yhdysvalloissa käsittää lähes 30% kaikista meksikolaisista. Melkein joka kolmas meksikolainen siis asuu tällä hetkellä Yhdysvalloissa. Latinoiden lukumäärä ylitti mustien lukumäärän 2000-luvun puolivälissä ja seuraavien vuosikymmenten aikana he tulevat muodostamaan enemmistön Kalifornian, Texasin, New Mexicon ja Arizonan asukkaista.

Mustien ja latinoiden yhteiselo ei ole aina onnistunut ilman konflikteja. Mustat muodostavat vain 9% Los Angelesin väestöstä, mutta lähes 60% viharikosten uhreista. Seitsemässä tapauksessa kymmenestä hyökkääjä on latino. Latinoihin kohdistuvista viharikoksista taas 80% oli mustien tekemiä. Valkoisista poiketen latinot ovat taipuvaisia muodostamaan väkivaltaisia katujengejä, joiden uhreihin lukeutuu myös suuri joukko täysin syyttömiä mustia. Kahden ongelmaväestön rinnakkaiselo on synnyttänyt lukuisia väkivaltaisia rotumellakoita ja käytännössä matalan intensiteetin sotatilan, jossa mustien ja latinoiden jengit tekevät toistuvia kostoiskuja toistensa asuinalueille. LA Timesin vuonna 2008 julkaistussa “In L.A, the race kills” nimisessä artikkelissa sheriffi Lee Baca kommentoi tilannetta seuraavasti:

Sanotaan, ettei rotu liity Los Angelesin jengisotiin; ongelma ei ole latinojen ja mustien vihamielisyydet, vaan yhden jengin jäsenet vain tappavat toisen jengin jäseniä (ja samalla kuitenkin myönnetään, että joskus jengit muodostuvat rodun perusteella).

Mutta se ei pidä paikkaansa. Totuus on, että monessa tapauksessa rotu on ongelman ydin. Latinojengien jäsenet eivät ammu mustia siksi että he kuuluvat kilpailevaan jengiin, vaan heidän ihonvärinsä takia. Vastaavasti mustien jengien jäsenet ampuvat latinoita, koska he ovat ruskeita.

Sama taistelu resursseista, joka oli aiemmin havaittavissa mustien ja valkoisten välillä, koskee nykyään kaikkia lukumääräisesti merkittäviä etnisiä ryhmiä. Viimeisten vuosikymmenten aikana saapuneet latinot ovat muokanneet erityisesti Kalifornian yleisilmettä. Niillä alueilla, joissa mustat ovat kohonneet korkeisiin julkisiin virkoihin, esiintyy myös huomattavia ristiriitoja alueelle saapuneen latinoväestön kanssa. Mustat, aivan samoin kuin valkoiset aiemmin, ovat haluttomia luopumaan omasta vallastaan vieraasta maasta saapuneiden muukalaisten hyväksi.

Latinoväestön hallitsematon maahanmuutto muuttaa pysyvästi Yhdysvaltojen väestöpohjaa ja koko maan tulevaisuutta. Vuonna 2005 Houston Chronicle uutisoi, että lähes puolet Yhdysvaltain latinoista on käytännössä kielitaidottomia ja kyvyttömiä ymmärtämään edes alkeistason englantia. Latinoiden asuttamien alueiden yleiskielenä toimii pääosin espanja, joka toimii usein myös toisen ja kolmannen sukupolven äidinkielenä. OECD:n mukaan Yhdysvalloissa on tällä hetkellä 36 miljoonaa aikuista, joiden kielitaito ja ongelmanratkaisukyvyt eivät täytä edes alhaisimpia perusvaatimuksia. Tähän kognitiivisilta taidoiltaan vaatimattomien joukkoon lukeutui 43% kaikista latinoista ja 35% mustista. Latinoita pidetään usein kovina työntekijöinä, mutta he ovat siitä huolimatta yli kaksi kertaa todennäköisimmin julkisen toimeentulotuen piirissä kuin valkoiset. Latinoväestön enemmistön muodostavat meksikolaiset lähettävät vuosittain 25 miljardia dollaria vanhaan kotimaahansa, mikä on käytännössä pois Yhdysvaltojen sisäisestä kulutuksesta. Kyseinen rahavirta pohjoisesta etelään on tällä hetkellä yksi Meksikon suurimmista tulonlähteistä.

Sosiaalisten ongelmien näkökulmasta mustat ja latinot muodostavat valkoisista ja aasialaisista selvästi erottuvan riskiryhmän. Teiniraskaudet ovat tällä riskiryhmällä kolme kertaa yleisempiä kuin valkoisilla. Vuonna 2014 vain 15% latinoista ja 22% mustista oli suorittanut vähintään alemman korkeakoulututkinnon. Mustat ovat pärjänneet vuosikymmenten ajan valkoisia selvästi huonommin koulujen standardoiduissa testeissä, eikä kyseistä eroa voi selittää köyhyydellä. Alabaman osavaltiossa huonoimmin pärjäävät peruskoulut ovat oppilaskoostumukseltaan lähes täysin mustia. Yhdysvaltalaisissa kouluissa rotujen väliset erot koulumenestyksessä ovat selvästi havaittavissa jopa silloin, kun oppilaiden sosioekonominen tausta on sama.

Heikko koulumenestys vaikeuttaa tuntuvasti korkeakouluopintojen aloittamista ja kasvattaa riskiä pienituloisuuteen. Samalla tavoin myöhempää menestystä heikentää myös rikollisuus, jossa latinot ja mustat ovat selvästi yliedustettuja. Milwaukeessa vuonna 2014 murhasta epäiltyjen mustien yliedustus oli valkoisiin verrattuna 12-kertainen, latinoiden nelinkertainen. Vuonna 2014 New Yorkissa mustia pidätettiin murhasta 31 kertaa todennäköisimmin kuin valkoisia, kun pidätettyjen määrää verrataan populaation kokoon. Vuonna 2013 Kaliforniassa mustien yliedustus pidätyksissä oli yli viisinkertainen valkoisiin verrattuna ainakin murhissa (8,58), ryöstöissä (13,39), raiskauksissa (6,36) ja kidnappauksissa (6,95). Latinoiden rikollisuus on keskimäärin noin 1,5-3 kertaa yleisempää kuin valkoisilla.

Näiden tietojen valossa monimuotoisuuden ja monietnisyyden edistäminen vaikuttaa kyseenalaiselta. On hankala kuvitella sellaista yhteiskunnallista ongelmaa, jonka ainoastaan latinoiden ja mustien kasvava lukumäärä kykenisi ratkaisemaan. Toisistaan poikkeavien väestöryhmien miten kuten onnistunut rinnakkaiselo ei ole riittänyt poistamaan rasismia, saati lisännyt yhteenkuuluvuuden tunnetta ryhmien välillä. Vain 20% latinoista kokee olevansa ensisijaisesti amerikkalaisia, ja enemmistö latinoista pitää espanjan kielen taitoa tärkeämpänä kuin englannin kielen osaamista.

Yhteiskunnan muuttuessa monimuotoisemmaksi myös sen sisällä esiintyvät syrjinnän muodot monimuotoistuvat. Nykyään ilmoituksia syrjinnästä voi käytännössä tehdä kuka tahansa, ja kasvavassa määrin syrjintään syyllistyvät myös rodullisten vähemmistöjen edustajat. Väestöryhmien välinen segregaatio näkyy myös avioliitoissa, joista todellisuudessa suhteellisen harvat ovat rotujen välisiä. Valkoisista amerikkalaisista vain 7% eli monirotuisessa avioliitossa vuonna 2013. Rotujen väliset ystävyyssuhteet ovat myös suhteellisen harvinaisia, sillä valkoisista amerikkalaisista lähes 75% elää rodullisesti homogeenisessä ympäristössä. Kyseinen luku on hyvin mielenkiintoinen, sillä viime presidentinvaaleissa vain 60% valkoisista äänesti Donald Trumpia. Valkoisten demokraattien joukossa on siten paljon ihmisiä, joilla ei todellisuudessa ole yhtään ei-valkoista ystävää.

Se maa, joka tunnettiin aiemmin äärimmäisen korkeasta elintasosta, laadukkaasta korkeakoulujärjestelmästä, kuulennoista, internetistä ja tietokoneesta, oli lähes 90% valkoinen. Yksikään näistä edistysaskelista ei ollut riippuvainen mustien tai latinoiden työpanoksesta, vaan ne tapahtuivat kyseisistä ryhmistä riippumatta. Kun Yhdysvaltain presidentit julistivat vuosien ajan monimuotoisuuden olevan Yhdysvaltojen menestyksen kulmakivi, he saivat sanomalleen hurmoshenkisen vastaanoton. Harvat pysähtyivät kuitenkaan miettimään sitä, miten ihmeessä Latinalaisen Amerikan ylijäämäväestön vastaanottaminen hyödyttäisi tavallisia amerikkalaisia, saati edistäisi maan sisäistä turvallisuutta.

Latinot, kuten mustatkin, äänestävät pitkälti rodullisena blokkina. Mustien keskuudessa demokraattien kannatus on noin 90%, eikä kyseiseen äänestyspäätökseen juurikaan vaikuta henkilön uskonnollisuus tai koulutustausta. Latinoiden keskuudessa republikaanien kannatus on hieman mustia korkeampaa, mutta siitä huolimatta noin 2/3 latinoista kannattaa demokraatteja. Poikkeuksen muodostavat muita latinoita rikkaammat kuubalaiset, jotka kannattavat muita useammin republikaaneja. Mustat ja latinot tekevät äänestyspäätöksensä pitkälti ryhmäidentiteettinsä näkökulmasta, eli he äänestävät sitä puoluetta, joka tarjoaa eniten taloudellista hyötyä heidän edustamalleen viiteryhmälle. Kun otetaan huomioon, että mustat ja latinot ovat pääosin tulonsiirtojen saamapuolella, he tulevat valkoisia todennäköisimmin vastustamaan konservatiivista talouspolitiikkaa. Mitä monimuotoisemmaksi maan väestöpohja muuttuu, sitä enemmän tarvitaan rahaa sen kaltaisten sosiaalipalveluiden rahoittamiseen, joita valkoiset eivät itse käytännössä tarvitse. Valkoiset siten mahdollistavat omalla työpanoksellaan järjestelmän, joka ei enää hyödytä heitä eikä heidän lapsiaan.

Mikäli maan väestöpohja muuttuu tulevaisuudessa yhä latinotaustaisemmaksi, sitä todennäköisemmin eteläiset osavaltiot ja lopulta koko maa alkaa muistuttamaan Meksikoa tai Brasiliaa. Viimeisten 60 vuoden aikana tehdyt poliittiset päätökset ovat muuttaneet Yhdysvaltojen suuntaa pysyvästi. Nämä päätökset ovat muutamista uusista mahdollisuuksista huolimatta synnyttäneet myös suuren määrän sosiaalisia ongelmia, jotka vaikuttavat tällä hetkellä kaikkien amerikkalaisten elämään.

Eurooppalaiset voivat oppia Yhdysvaltojen kehityksestä paljon, sillä monet Amerikassa jo vuosikymmeniä sitten tapahtuneista ilmiöistä ovat tällä hetkellä käynnissä myös Euroopassa. Kun Yhdysvaltojen maahanmuuttolakia uudistettiin vuonna 1965, maahanmuuton arvioitiin käsittävän ainoastaan 70 000 ihmistä vuodessa. Nykyään pelkästään etelärajan yli maahan saapuu vuosittain yli kymmenkertainen määrä laittomia siirtolaisia. Kohtaamisteoriaa, jota sovellettiin Yhdysvalloissa epäonnistuneesti 1950-70-luvuilla, sovelletaan tällä hetkellä yhtä huonoin tuloksin myös Euroopassa. Valkoiseksi paoksi kutsuttu ilmiö, joka kiihtyi Yhdysvalloissa erityisesti segregaation jälkeisinä vuosina, esiintyy samalla tavalla 2000-luvun Euroopassa. Myös kehitysmaalaisista koostuvaa laajamittaista maahanmuuttoa perusteltiin Yhdysvalloissa “työvoimapulalla”, aivan kuten Euroopan ulkopuolelta tulleiden onnenonkijoiden saapumista perustellaan nykyään. Saarna monikulttuurisuuden rikastuttavasta vaikutuksesta on myös saanut alkunsa Yhdysvalloista, ja sama retoriikka on löytänyt tiensä osaksi Euroopan poliittista elämää. Euroopan maat, Suomi mukaanlukien, toistavat tällä hetkellä kaikki Yhdysvaltojen tekemät virheet ja perustelevat kyseistä politiikkaa täysin identtisin argumentein.

Suomalaisten nationalistien kannattaa seurata aktiivisesti amerikkalaista politiikkaa. Ne asiat, jotka ovat Yhdysvalloissa tällä hetkellä valtavirtaa, tavoittavat Suomen noin viiden vuoden viiveellä. Tämä lyhyt hengähdysaika antaa meille arvokkaan mahdollisuuden oppia muiden tekemistä virheistä ilman että toistaisimme kyseisiä virheitä itse. Meidän ei tarvitse luoda omaa Detroitia, jotta voimme todeta sen olleen huono idea.

Tuukka Kuru on vuonna 1990 syntynyt insinööriopiskelija ja Suomen Sisun Lapin piirin päällikkö.

 

Information

This entry was posted on maaliskuu 27, 2017 by in Politiikka ja ideologia and tagged , , , , , , , .
%d bloggers like this: