SARASTUS

Kansallinen ja eurooppalainen, traditionalistinen ja radikaali verkkolehti

Nationalismi, kulttuuri ja viha

 

love-hate-1

OLLI VIRTANEN

Näin itsenäisyyspäivän jälkimainingeissa lienee sopiva hetki tarkastella nationalismin tilaa nykymaailmassa. Populistisiksi leimattujen puolueiden nousu Euroopan poliittiselle kentälle, Britannian EU-ero ja viimeisimpänä – eikä todellakaan vähäisimpänä – Donald Trumpin valinta Yhdysvaltain presidentiksi ovat herättäneet hitaimmatkin huomaamaan, että länsimaita kylmän sodan päättymisestä saakka hallinnut vasemmistoliberalismi on saanut varteenotettavan kilpailijan. Vanha establishmentti ja vallan vahtikoirasta sen sylipuudeliksi muuttunut media suhtautuvat tähän kehityskulkuun kauhunsekaisella hysterialla, mikä on tietysti oletusarvoistakin. Nationalismin uusi tuleminen uhkaa näiden tahojen valtaa, ja kovin harva ihminen on valmis luopumaan hegemonia-asemastaan sovinnolla.

Suvaitsevaisiksi itseään tituleeraavien leiri on tehnyt asetelmasta omat päätelmänsä ja ryhtynyt koko rintaman hyökkäykseen kaikkea isänmaallisuudelta haiskahtavaakin vastaan, mutta näin tehdessään he sahaavat oman oksansa ja palan runkoa päälle. Kansallismieliset on nimittäin äänestetty vallankahvaan nimenomaan siksi, että yhä useampi alkaa kyllästyä joka tuutista tunkevaan, aina vain mielipuolisempia muotoja saavaan suvaitsevaisuuden pakkosyöttöön ja etenkin sen lieveilmiönä esiintyvään kansalliseen itseinhoon. Lisäämällä propagandansa määrää (ja heikentämällä entisestään sen laatua) vasemmisto takaa ainoastaan sen, että kansallismieliset menestyvät jatkossakin. Se aika, jolloin tiedotusvälineillä oli suvereeni valta ohjailla ihmisten äänestyskäyttäytymistä, on sosiaalisen median myötä kaikeksi onneksi kuopattu.

Jonkin tuntemattoman mielenliikkeen seurauksena globalistit ovat asettaneet kansallismielisyyden ja kansainvälisyyden toisensa poissulkeviksi vastapooleiksi, jollaisia ne todellisuudessa eivät suinkaan ole. On täysin mahdollista olla kansallismielinen ja samalla kunnioittaa toisia kansoja ja eri etnisyyttä edustavia ihmisiä. Todella harva meistä kansallismielisistäkään on niin impivaaralainen, että oikeasti haluaa potkia kaikki ulkomaanelävät pois ja sulkea rajat kaikkinaiselta sisäänpäin suuntautuvalta liikenteeltä, vaikka meidät tällaisiksi tietysti kuvataankin. Uskallan jopa väittää, että omien juurien tiedostaminen on edellytys muiden kansojen aidolle, terveelle kunnioittamiselle – ei siis sellaiselle itsehalveksuntaa tihkuvalle muualla-on-kaikki-paremmin-asenteelle, jota usein tapaa vasemmistopiireissä.

Tulenpalavimmankin tiedostajan olisi syytä ymmärtää, että jokaisella kansalla, väistämättä ja kaikissa tilanteissa, on kansallistunto. Jos se ei ole terve, se on epäterve. Pilkkaamalla, vähättelemällä ja mustamaalaamalla kansakunnan merkitystä ihmisyhteisön perusyksikkönä suvaitsevaiset eivät suinkaan onnistu juurimaan ihmisistä nationalistisia taipumuksia, ainoastaan muuttamaan ne rakentavasta voimasta tuhoavaksi. Mikään ei luo parempaa kasvualustaa aggressiiviselle äärinationalismille kuin tilanne, jossa ihmiset tuntevat kansallisen identiteettinsä uhatuksi. Kansa, jolta on riistetty omanarvontunto, turvautuu ennemmin tai myöhemmin drastisiin keinoihin ottaakseen omansa takaisin, ja mitä pahempaan alennustilaan kansallismielisyys on ajettu, sitä jyrkempää vastareaktiota meillä on lupa odottaa. Vasemmistolaiset eivät sinänsä liene täysin väärässä varoitellessaan, että jossakin länsimaassa saattaa nousta valtaan jokin oikeasti äärioikeistolainen, väkivaltainen liike, mutta itsepä he ovat myrkkynsä keittäneet. On tyhmää muistutella nurkkaan ahdistetun eläimen vaarallisuudesta, jos sen on sinne itse tieten tahtoen ajanut.

enclaveHalu tuntea ylpeyttä omista juuristaan ja kokea yhteenkuuluvuutta etnisen viiteryhmänsä kanssa kumpuaa syvältä ihmisluonnosta. Ihmiset yksinkertaisesti viihtyvät paremmin sellaisissa ympäristöissä, joissa suurin osa muusta asujaimistosta jakaa heidän kielensä ja kulttuurinsa – ja ulkonäkönsä, niin verboten kuin sen sanominen aikanamme onkin. Maahanmuuttajat eivät länsimaissa eriydy omiin enklaaveihinsa kantaväestön nuivuuden vuoksi, vaan silkasta halusta olla omiensa parissa. Etniset tilkkutäkit eivät tapaa olla hyviä paikkoja elää kellekään, eikä tätä asiaintilaa pysty aivopesulla muuksi muuttamaan. Suvaitsevaisten ongelma on se, että he sekoittavat keskenään objektiivisen ja subjektiivisen ihmisarvon. Objektiivisesti katsoen syntymässä saadut ominaisuudet eivät tietenkään vaikuta ihmisen arvoon, mutta yksittäisen ihmisen henkilökohtaisessa maailmassa niillä ilman muuta on vaikutusta. Maailman asukkaat voidaan itse kunkin vinkkelistä laittaa tärkeysjärjestykseen, vaikka sitä ei oikein enää tahdotakaan myöntää. Tai myönnetään se, mutta vain tiettyyn rajaan saakka. Omasta perheestä, sukulaisista ja ystävistä on ainakin vielä toistaiseksi sallittua välittää enemmän kuin muista, mutta siihen sen pitäisi jäädä. Todellisuudessa näin ei tietenkään ole, vaan käytännössä jokainen ihminen pitää oman kotimaansa ja kulttuuripiirinsä jäseniä arvokkaampina kuin ulkomaalaisia ja vieraan kulttuurin edustajia. Yksi yhteinen ihmiskunta on satua – kaunista satua ehkä, mutta satua yhtä kaikki.

Olen valmis myöntämään avoimesti, että suomalaiset ovat minulle tärkeämpiä kuin muut – eivät siksi, että he olisivat jotenkin puolueettomasti arvioiden parempia, vaan koska he ovat omaa väkeäni. Jokainen suomalainen, minulle tuiki tuntematonkin, on paljon enemmän minä kuin yksikään kiinalainen tai nigerialainen. Sama voidaan laajentaa koskemaan muita länsimaalaisia: en esimerkiksi ole koskaan käynyt Ranskassa enkä tunne ketään ranskalaista, mutta silti Pariisin terrori-isku kosketti minua aivan eri tavalla kuin Lähi-idässä harva se päivä tapahtuvat itsemurhapommitukset. Syy tähän on yksinkertaisesti se, että ranskalaiset valkoihoisina eurooppalaisina ovat minua paljon lähempänä kuin islaminuskoiset arabit. Saman tulivat tahtomattaan tunnustaneeksi ne suvaitsevaisetkin, jotka iskun jälkeen laittoivat Facebookin profiilikuvaansa Ranskan lipun, mutta eivät laita siihen Irakin tai Syyrian lippua silloin, kun noissa maissa pamahtaa.

Tämä ihmisen luontainen taipumus kaltaistensa suosimiseen on kuitenkin perin juurin eri asia kuin rasismi. Monikultturistit tekevät sen karkean ajatusvirheen, että he kuvittelevat kansallismielisyyden automaattisesti tarkoittavan muiden kansojen vihaamista. Todellisuudessa hyvin harva, länsimaissa tai muualla, oikeasti vihaa ketään pelkän etnisyyden tai ihonvärin vuoksi. Ihmisen luontainen reaktio erilaisuutta kohdatessaan on ehkä epäluulo, mutta epäluulo on eri asia kuin viha. Vihaksi tämä luontainen varovaisuus pääsee leimahtamaan vasta silloin, kun vastahankaiset, kieli- ja kulttuurimuurin erottamat kansat joutuvat pakosta elämään samassa tilassa. Tämän olemme nähneet siirtomaaherrojen mielivaltaisesti pilkkomassa Afrikassa, tämän näemme aikamme monikulttuurisessa Euroopassa. Sellaista yhteiskuntaa, jossa toisistaan täydellisesti poikkeavat ihmisryhmät olisivat eläneet sekä yhdessä että sovussa, ei ole ollut koskaan missään. Mikäli kahden eri kansan on ollut pakko elää saman valtion sisällä, tuloksena on poikkeuksetta ollut, kansojen erilaisuuden asteesta ja sivistystasosta riippuen, joko osittainen tai täydellinen segregaatio tai etninen konflikti. Suomenruotsalaiset, jotka monella mittapuulla lienevät maailman ongelmattomin etninen vähemmistö, asuvat hekin Suomessa lähinnä tietyillä alueilla ja hengailevat etupäässä toistensa kanssa (tämä siis toteamuksena, ei moitteena). Ja heidät sentään erottaa muista suomalaisista ainoastaan kieli ja muutama vähäpätöinen kulttuuriseikka, ei esimerkiksi ihonväri, uskonto tai syvätason arvomaailma. Silloin, kun yhteisiä tekijöitä ei ole ensimmäistäkään, sopeutumisnäkymät ovat radikaalisti heikommat.

Suvaitsevaisten kuulee usein sanovan, että kun maahanmuuttajiin tutustuu, huomaa heidän olevan aivan samanlaisia ihmisiä kuin meidänkin. Tuntuu ehkä hassulta, mutta olen tästä täsmälleen samaa mieltä. Maahanmuuttajat (jotka tässä yhteydessä tietysti ymmärrettäköön humanitaarisiksi tulokkaiksi) ovat nimenomaan ihmisinä aivan samanlaisia kuin esimerkiksi me suomalaiset. On olemassa yhteinen ihmisyys, joka esiintyy suurin piirtein samankaltaisena kaikissa kulttuureissa ja kaikkina aikoina. Siihen kuuluvat muun muassa tarve kokea yhteisönsä arvostusta, halu suojella lähimmäisiään, halu parantaa elämänlaatuaan ja tarve toteuttaa itseään. Mikäli mittapuuna käytetään pelkästään tätä, me todella olemme kaikki samanlaisia.

rootsTästä ihmisyyden maaperästä versoo kuitenkin kulttuuri. Kulttuuri on se linssi, jonka läpi edellä mainitut ihmisluonnon piirteet suodattuvat. Kaikilla kansoilla on esimerkiksi tarve puolustaa kunniaansa, mutta kulttuuri määrittää, puolustetaanko sitä kirjoittamalla äkäisiä tekstejä yleisönosastolle vai katkaisemalla kunniaa loukanneiden kaula. Suvaitsevaisilta jää ymmärtämättä, että se, että enemmistö maahanmuuttajista on ihmisinä samanlaisia kuin me, ei vielä tarkoita, että he jakaisivat meidän arvomaailmamme. Vaikka sitä voikin olla vaikea sisäistää, täysin tavallinen, kunnollinen ihminen voi vieraaseen kulttuuriin syntyessään noudattaa tapoja, jotka meidän näkökulmastamme ovat pahoja, sairaita tai rikollisia. Muslimimies, joka pukee vaimonsa säkkiin, kivittää vääräuskoisia ja tappaa raiskatuksi joutuneen tyttärensä perheen kunnian nimissä, ei ole ihmisenä paha. Hän vain toimii tavalla, joka hänen kulttuurissaan on normaalia ja hyväksyttyä. Me toimisimme hänen sijassaan samoin, ja meidän sijassamme hän kauhistelisi omia tekojaan aivan kuin me nyt.

On äärettömän ironista, että ne, jotka kovimpaan ääneen ylistävät monikulttuurisuutta, ymmärtävät kulttuurin todellista olemusta kaikkein huonoimmin. He näkevät kulttuurit pelkkänä ulkokuorena, josta kukin voi leikata ja liimata haluamansa näköisen mosaiikin; kulttuurin syvätasolle, sen arvomaailmalle, uskomuksille ja käsityksille nämä uljaan uuden maailman pioneerit ovat sokeita kuin myyrät. He eivät ymmärrä, että monikulttuurisuus ei tarkoita ainoastaan värikkäitä vaatteita ja eksoottista ruokaa, vaan väistämättä myös misogyniaa, homofobiaa ja fundamentalismia. Kulttuuri on varsin monoliittinen kokonaisuus, josta ei voi noukkia haluamiaan piirteitä kuin rusinoita siitä kuuluisasta pullasta. Maahanmuuttajien kotouttamiskoulutuksella voidaan ideaalitilanteessa saada heidät oppimaan kieli ja jonkin verran tapakulttuuria; kulttuurin perustana piilevä arvomaailma sen sijaan on tällaisten muokkaustoimenpiteiden ulottumattomissa. Jokainen monikulttuurisuuden nimeen vannova pohtikoon tykönään, miten helppoa hänen olisi omaksua esimerkiksi saudiarabialainen arvomaailma jonkin kotoutusohjelman seurauksena.

Yksikulttuurista ja etnisesti homogeenistä yhteiskuntaa on moitittu tylsäksi, tunkkaiseksi ja rajoittavaksi. Asia on kuitenkin niin, että varovaisuuden ja ennalta-arvattavuuden vaihtoehto ei epätäydellisessä maailmassamme ole jännittävä eksoottisuus vaan hätä, sekasorto ja väkivalta. Mikäli luovumme toimivasta, yhtenäisyyteen perustuvasta yhteiskuntamallistamme jonkin untuvaisen vision takia, meitä odottavat nurkan takana vain kurjuus ja turvattomuus. Kansallisen identiteetin ja itsemääräämisoikeuden kunnioittaminen eivät ole aikamme ongelmien syy vaan niiden ratkaisu. Terve kansallismielisyys pystyy täyttämään sen arvotyhjiön, jonka nyt yritämme sulloa täyteen suvaitsevaisuushuttua ja aurinkoisia päiväunia globaalista veljeydestä. Se voi palauttaa itsetuntomme ja opettaa meitä näkemään itsessämme muutakin kuin relativismiinsa pakahtuvan, juurettoman kosmopoliitin. Se opettaa meitä kunnioittamaan itseämme, ja sen myötä se opettaa meitä arvostamaan myös toisia.

Olli Virtanen on nykymenoon kriittisesti suhtautuva nojatuolifilosofi.

Olli Virtanen on nykymenoon kriittisesti suhtautuva nojatuolifilosofi.

Information

This entry was posted on joulukuu 9, 2016 by in Politiikka ja ideologia and tagged , , , , , , .
%d bloggers like this: