Globaali favela

GREGORY HOOD   (suomentanut Jarno Alander)

–

Todellisuudella on tunnetusti vahvoja rotuennakkoluuloja. Kuvaillessaan tulevien Rio de Janeiron olympialaisten ympärillä vellovaa kaaosta valkoinen hovinarri Stephen Colbert ajautui turhan lähelle sitä, mitä vasemmistolaisissa piireissä aikoinaan kutsuttiin ”todellisuuspohjaiseksi yhteisöksi”.

Hassusti naamaansa väännellen Colbert kävi läpi väkivaltaa, korruptiota ja epäpätevyyttä, joka leimaa Brasilian yrityksiä raapia kasaan kesäolympialaisten isännöintiin tarvittava infrastruktuuri. Hän kertoi, kuinka miljardeja dollareita valuu yhtiöille, joita viranomaiset samaan aikaan epäilevät hintojen manipuloinnista ja valtion virkamiesten lahjonnasta.

Colbert virnuili kertoessaan, kuinka Brasilian rikostilastot ovat maailman rumimpia, ja pärisytti ärriään hassusti matkiessaan jalkapalloilija Rivaldoa, joka oli kehottanut ulkomaalaisia pysyttelemään kotona, koska ”täällä te olette hengenvaarassa”. Hän muisti tietenkin myös mainita jo meemiksi vakiintuneen varoituksen Rion poliiseilta: tervetuloa helvettiin. Ja vaikka Colbert ei sitä maininnutkaan, erään tärkeän kilpailupaikan läheiseltä rannalta löydettiin hiljattain ruumiinkappaleita.

Kuten Charles de Gaulle totesi, Brasilia on tulevaisuuden valtio, ja tulee aina olemaan. Toisin kuin sen lukuisat ihailijat haaveilevat, se ei koskaan tule liittymään ensimmäisen maailmaan. Rotutietoisille uuden maailman valkoisille de Gaullen ennustuksella on aina ollut huomattavasti pahaenteisempi vivahde. Heille nimittäin Brasilia edustaa painajaista, joka Pohjois-Amerikassa onnistuttiin välttämään: rikollisuuden ja muun yhteiskunnallisen patologian kyllästämää, kaoottista rotujen ja kansojen syöveriä, jossa köyhät teurastavat toisiaan kaduilla ja rikkaat piileskelevät aidatuilla asuinalueillaan militarisoidun poliisin selän takana.

Kuten Colbertin virnuilu osoittaa, jollakin tasolla jopa todellisuudesta vieraantunein liberaali jakaa tämän käsityksen. Vasemmistolaisille Ciudade de Deusin slummit edustavat jotain romanttista ja eksoottista, mutta he eivät halua mennä sinne yhtään mieluummin kuin vaikkapa niille Baltimoren alueille, joita he fetisoivat katsellessaan The Wire – sarjaa.

Oktoberfestin viettoa Brasiliassa.

Mutta silti Brasilia saattaa olla paras mahdollinen skenaario. Ainakin maan alunperin saksalaisten asuttamissa eteläosissa on runsaasti varakkaita ja rikollisuudesta ja korruptiosta verraten vapaita alueita. Eikä liene sattumaa, että alueilla on myös hiljaa kytevä separatistiliike. Ja kun kansanliike yritti taannoin kaataa vasemmistolaisen presidentin Dilma Rousseffin, suurin osa hänen vastustajistaan tuli juuri valkoisesta etelästä.

Kiinnostavaa on, että The Hive – uutissivusto asettui Roussefin kannalle kriisin aikana, samalla kun Huffington Post, Salon ja muut kukkahattumoraalia kannattavat tiedostusvälineet varoittelivat Brasilian äärioikeistolaisesta vallankaappauksesta. Koska amerikkalaiset toimittajat ymmärtävät huonosti Brasilian politiikan vivahteita ja amerikkalainen yleisö ymmärtää niitä vielä huonommin, koko kriisiin sovellettiin samaa narratiivia, jota käytetään kaikkien muidenkin maiden politiikasta keskusteltaessa. Eräs vasemmistolainen toimittaja varoitti, että Rousseffin tappio tarkoittaisi lisää alkuperäiskansoihin ja mustaan väestöön kohdistuvaa syrjintää sekä vähemmän rahoitusta valtion ohjelmille, joilla heidän asemaansa yritetään parantaa. Toisin sanoen, Rousseffin viraltapanemista kannattaneet olivat virallisesti pahiksia, koska he eivät halunneet varastaa valkoisilta niin paljon kuin pitäisi. Ja koska Rousseffin vastustajat olivat pääosin ihonväriltään vaaleita miehiä, se toimi ipso facto todisteena heidän pahoista aikeistaan, rasismista ja seksismistä.

Tarinassa kiteytyy jotakin hyvin oleellista. Rotu muodostaa perustan, jonka päälle kaikki muu politiikka aina rakentuu. Suuri läntisen rotupolitiikan valhe (valhe, joka antaa oikeutuksen kokonaisille poliittisille koneistoille) on, että eurooppalaisperäinen väestö jotenkin hyötyisi tummaihoisesta väestöstä, jota se jatkuvasti sortaa ja hyväksikäyttää. Todellisuudessa kaikkein selvimmin nähtävä ilmiö niin Latinalaisessa Amerikassa kuin Euroopassa on valkoisten halu paeta monikulttuurisuuden käytäntöä, vaikka he ylistävätkin sen teoriaa. Jopa Ruotsissa kantaväestö muuttaa pois ”kulttuurisesti monimuotoisilta” asuinalueilta heti kun pienikin määrä Euroopan ulkopuolelta tulevia maahanmuuttajia saapuu sinne. Tämä on nykyhetken poliittisten ristiriitojen todellinen käyttövoima, vaikka se peitetäänkin sellaisilla termeillä kuin ”rajallinen hallinto”, ”paikallinen päätösvalta”, ”omaisuuden kunnioittaminen” tai ”hyvät koulut”.

Me pakenemme, he seuraavat meitä, ja sitten he valittavat että me sorramme heitä. Kun kysymme, miksi heillä on niin kiire liittyä meidän rasistien seuraan, niin kommunistiset kulttijohtajat kuin epämuodostuneet näyttelijättäret antavat aina saman vastauksen: on Meidän Vikamme, että heidän yhteiskuntansa ovat siinä tilassa kuin ne ovat.

Tosiasia on, että kehitysmaiden yhteiskunnat eivät toimi, koska niissä asuu kehitysmaalaisia ihmisiä. Jos riittävän moni heistä tulee tänne, meidän yhteiskunnistamme tulee tismalleen samanlaisia. Jopa silloin kun heillä on aluksi rakenteellinen tai ympäristöllinen etulyöntiasema, lopputulos on aina sama.

He tarvitsevat meitä. Me emme tarvitse heitä. Emme ole koskaan tarvinneetkaan.

Aikalaispiirros Atlantan orjakapinasta.

Aina kun valkoiset eurooppalaiset ovat yrittäneet integroida ei-valkoisia yhteiskuntajärjestelmiinsä, joko yhdenvertaisina kansalaisina, orjatyövoimana tai jotain siltä väliltä, olemme saaneet maksaa siitä kollektiivisesti. Mitä tahansa hyötyä orjuudesta tai siirtomaista olikaan, se ei lopulta ole mitään verrattuna väistämättömien sotien ja kapinoiden taloudellisiin ja inhimillisiin kustannuksiin.

Toisin kuin missään historian tuntemassa yhteiskunnassa, länsimaissa paras tapa osoittaa korkeaa statusta on saarnata äänekkäästi egalitaaristen arvojen puolesta ja samanaikaisesti eristää itsensä niiden seurauksilta. Ei ole pelkkää äärioikeistolaista piruilua huomauttaa, että Mark Zuckerberg sekä lahjoittaa rahaa maahanmuuton edistäjille että ostaa kiinteistöjä ja rakentaa niiden ympärille muureja suojautuakseen rupusakilta. Se on meidän maailmaamme ohjaava periaate.

Avoin yhteiskunta on valhe. On aina ollut. Ainoa kysymys kuuluu: mihin rajat vedetään? Me voimme rakentaa suurempia esteitä meille tärkeiden asuinalueiden, maiden ja sivilisaatioiden ympärille, tai voimme pystyttää lukemattomia pienoismuureja jokaisen kodin, kaupan ja aidatun asuinalueen ympärille rajataksemme itsellemme pienen rauhallisen tilan, jossa katselemme tv-ruuduiltamme kun maailma murenee ympärillämme. Ja vaikka joku sattuisi löytämään sopivan yhteisön jossa perustaa perheen, Amerikan hallitus on jo ilmoittanut, että se ei aio päästää häntä pakoon.

Brexitin jälkeen muutama valtavirtakolumnisti on intoillut, kuinka tulevan vuosisadan merkittävä vastakkainasettelu tulee olemaan nationalismin ja globalismin välillä. ”Kansallinen kysymys” on toki koko Donald Trumpin kampanjan perusta. EU-kansanäänestyksen jälkimainingeissa oli erityisen huvittavaa huomata, miten vasemmisto valitti, että brittiläisten pörssimeklareiden työpaikat saattavat olla vaarassa. Globaalien rahamarkkinoiden ja kulttuurimarxismin keskinäinen riippuvuus ei ole koskaan ollut yhtä ilmeistä.

Konfliktin juuret ovat kuitenkin syvemmällä kuin pelkässä kiistassa kansallisesta itsemääräämisoikeudesta. Vaikka Brexit toki antoi syytä toivoon, nuorten äänestäjien valtaenemmistö kannatti EU:ssa pysymistä.

Homoavioliittojen, transsukupuolisten oikeuksien ja muiden vastaavien kiistanaiheiden tulo osaksi valtavirtaa osoittaa, että sukupolvi Y on selvästi haluton kyseenalaistamaan virallisia totuuksia. Jotta nationalismi voisi voittaa, on sen ensin päästävä valta-asemaan, josta käsin se voi sanella uusia arvoja.

Nähtäväksi jää, todistammeko parhaillaan uuden ajan alkua vai vanhan viime hengenvetoja. Kaikki riippuu Donald Trumpin (joka myös on huomattavan riippuvainen iäkkäistä äänestäjistä) ja Marine Le Penin kaltaisten hahmojen vaalimenestyksestä. Jos he menestyvät, he saattavat panna jotain liikkeelle. Jos eivät, asiat pahenevat entisestään ennen kuin on toivoa paremmasta.

Ellei lyhyen aikavälin voittoja tule, joudumme kohtaamaan entistäkin pahempia uhkia koko olemassaolollemme. Teknologia ja kulkuneuvot antavat eliiteille mahdollisuuden matkustaa globaalista suurkaupungista toiseen, mikä repii heidät irti viimeisistäkin perinteisistä sidoksista ja yhteenkuuluvuuden tunteista kotimaihinsa

Omalla hallitsevalla luokallamme ei itsellään ole mitään panosta pelissä, ja sille kokonaiset yhteiskunnat ovat uhrattavissa. He uskovat voivansa eristäytyä monikulttuurisesta kaaoksesta ja panevat toivonsa siihen, että globaali taloudellinen ja teknologinen kehitys jatkuu tulevaisuudessakin ilman suurempia katkoksia. Ja jos itsensä eliitiksi nimittäneet kykenevät tukahduttamaan omien kansojensa kapinayritykset, kuten Foreign Policy -lehti taannoin asian muotoili, heille ei myöskään tuota ongelmia peukaloida yhteiskuntien demografista rakennetta niin, että heidän asemaansa ei enää uhkaa mikään.

Mutta samalla kun globaali yhteiskunta laajenee, yhdentyy ja monimutkaistuu, sen vakaus myös vähenee. Parhaillaan länsimaiden ytimen muodostavat valtiot ovat alkaneet lahota olemattomiin, loputtoman ja eliittien voimakkaasti tukeman kolmannen maailman massamuuton kuluttamina. Saksan hallitus aikoo käyttää 100 miljardia dollaria vain viidessä vuodessa ”pakolaisten” elättämiseen, pakolaisten joista useimmat ovat täysin hyödyttömiä yhteiskunnan kannalta. Ruotsi on jo nyt romahtamaisillaan jo maahan saapuneiden taakan alla. Ja tämä kaikki on vasta alkua, sillä lännen kehitysapu on johtanut väestöräjähdykseen Afrikassa.

Jos eliitit kukistavat populistisen tai kansallismielisen kansannousun ja Muammar Gaddafin ennustus “mustasta” Euroopasta toteutuu, mitä toivoa lännellä enää on, edes sen varakkailla asukeilla? Globaali utilitarismi, jota ajetaan rajojen avaamisella, on muuttumassa maailmanlaajuiseksi dysgeeniseksi projektisi, jonka lopputuloksena on roduton, tasapäistetty ja avuton ihmiskunta.

Varakkaalle eteläafrikkalaiselle liikemiehelle, jolle hänen maanmiehensä eivät merkinne mitään, apartheidin loppu oli hyvä asia. Ei enää talouspakotteita, enemmän tilaisuuksia tehdä bisnestä, ei sosiaalista paheksuntaa. Mitä väliä slummeissa asuvilla köyhillä valkoisilla tai sukutiloillaan vaimojensa ja lastensa silmien edessä murhatuilla buureilla on? Springboks-rugbyjoukkueen pelit näkyvät lontoolaisen luksushotellin kaapelikanavillakin.

Mutta tällaisetkin pakotiet katkeavat jos sellaiset valkoisuuden linnakkeet kuin Saksa, Iso-Britannia tai Yhdysvallat romahtavat demografisen paineen alla. Ja voivatko eliittien edustajat, etenkään juutalaiset sellaiset, olla aivan varmoja että he kykenevät tunkeutumaan idän markkinoille samalla tavalla kuin he tekivät lännessä?

Rion tapahtumat ovat myrskyvaroitus. Totuus on, ettei Brasilian kaltainen maa kykene isännöimään olympialaisia. Lännen muuttuessa Brasiliaksi (tai joksikin vielä pahemmaksi) siihen kykenevien maiden määrä vähenee vähenemistään.

Ja vaikka olympialaiset ovatkin vain yksi suuryhtiöiden rahastuksen muoto, on silti hyvin kuvaavaa, että miljardeja dollareita maksaneessa kansainvälisessä urheilujuhlassa ei kyetä takaamaan edes urheilijoiden, saati yleisön turvallisuutta. Silloinkin kuin Neuvostoliitto ei kyennyt täyttämään kaikkien supermarkettien hyllyjä, se kykeni silti keskittämään kansalliset voimavaransa yksittäisiin suuriin projekteihin. Tämänhetkinen ”tulevaisuuden valtio” ei onnistu edes siinä.

Kun valkoiset amerikkalaiset valmistautuivat lentämään kuuhun, joukko mustia ilmaantui muulien vetämillä vaunuilla laukaisupaikalle vaatimaan sosiaaliavustuksia. Koko maailman muuttuessa valtavaksi favelaksi samankaltaisia kohtauksia nähdään valtavassa mittakaavassa. Hämmästyttävät teknologian ja terveydenhoidon edistysaskeleet, jotka vielä tuntuvat olevan kulman takana, eivät toteudu koskaan. Sen sijaan joudumme käyttämään kaikki voimavaramme elättääksemme väestöä, joka vihaa meitä ja pilaa elämämme pelkällä läsnäolollaan.

Muurien sulkeutuessa ainakin jotkut alkavat ymmärtää, missä mennään. Voimme vain toivoa että jotkut eliitin edustajat ryhtyvät luokkapettureiksi tajutessaan, että tulevaisuus ei ole sen arvoinen, ja ryhtyvät toimeen rakentaakseen paremman maailman.

Vaihtoehto-oikeistossa ei ole kyse vain suuruudenhulluista unelmista tai jostain kuvitellusta suuresta rodullisesta kohtalosta. Se on ainoa liike, joka kykenee edes hahmottamaan ratkaisuja ongelmiin, jotka parhaillaan ovat tuhoamassa miljoonien ihmisten elämän. Jokainen isä joka etsii turvallista paikkaa perheelleen, jokainen äiti joka huolehtii lastensa tulevaisuudesta, ja jokainen Y-sukupolvelainen joka on ymmärtänyt, ettei hänelle ole suotu minkäänlaista tulevaisuutta, kääntyköön puoleemme, koska kaikki muut tarjoavat heille pelkkää kurjuutta ja tuhoa.

Systeemimme rankaisee hyveellisyydestä, tuhoaa perheitä, repii hajalle yhteisöjä ja maahantuo hyödyttömiä ulkomaalaisia juuri siksi, että sillä ei ole mitään muuta annettavaa kuin ääniä vasemmistopuolueille. Kyseessä on hirviömäisen pahuuden keskittymä. Se on tuhottava kokonaan, ei vain siksi että kykenisimme jälleen kurkottamaan kohti korkeampia päämääriä, vaan myös siksi että tavalliset ihmiset voisivat elää kunnollista elämää.

Kyse ei ole vain globalismin ja nationalismin välisestä taistelusta. Kyse on siitä, millaisia haluamme olla. Voimme luoda itsellemme tulevaisuuden. Tai voimme hyväksyä paikkamme maailmanlaajuisessa slummissa. Mutta jos mikään ei muutu, tiedämme kyllä millainen “tulevaisuuden valtio” on ja millainen se tulee aina olemaan.

Saastuneella rannalla mätäneviä ruumiita. Vihamielisiä roskajoukkoja, jotka käyttävät omaa riippuvuuttaan meitä vastaan. Kulttuuriton, omaan saastaansa tukehtuva jättömaa. Ja toisin kuin ennen, tällä kertaa ei enää ole paikkaa mihin paeta.

–

–

Gregory Hood on San Franciscossa asuva journalisti ja kirjailija. Kirjoitus on alkujaan julkaistu Radix Journal -verkkolehdessä 6.7.2016.