SARASTUS

Kansallinen ja eurooppalainen, traditionalistinen ja radikaali verkkolehti

Maallista hartauskirjallisuutta

holappa 1TIMO HÄNNIKÄINEN

Luultavasti jokainen 1990-luvulla peruskoulua käynyt muistaa tuolloin vallinneen saatananpalvojahysterian. Evankelis-luterilaista uskonnonopetusta saaneet yläasteikäiset näkivät uskonnontunnilla Marja-Liisa Mattilan ohjaaman dramatisoidun dokumenttielokuvan elokuvan Saatana kutsuu minua (1993), jossa kiusattu ja yksinäinen teinityttö ajautuu okkultismia, huumeidenkäyttöä ja muuta rappiokäyttäytymistä harjoittavaan jengiin. Lehdistö kirjoitti sensaatioartikkeleita aikuisten ammattirikollisten johtamista saatananpalvojaryhmistä, joiden tarkoituksena oli houkutella jännitystä etsiviä nuoria huumeiden ja rikosten teille. Todisteena koko yhteiskunnan läpäisevästä saatanabuumista pidettiin tapauksia, joissa humalaiset teinit olivat käyneet öiseen aikaan hautausmaalla kaatamassa hautakiviä ja piirtämässä niihin heavy metal -albumeista löytämiään okkulttisia symboleita.

Mitään todellista näyttöä laajasta pirunpalvonta-aallosta ei lopulta löytynyt. Hysterian taustalla oli joukko herätysliikkeiden piiristä tulevia ”asiantuntijoita”, joiden maailmankuva perustui valon ja pimeyden voimien kamppailulle ja jotka näkivät merkkejä paholaisen touhuista siellä täällä. Media alkoi jostakin syystä ottaa heidän puheensa tosissaan, ja paniikin ainekset olivat koossa. Toki Suomessa esiintyi tuolloin aivan oikeaakin saatananpalvontaa, mutta ilmiö oli hyvin marginaalinen, ja on vaikea erottaa, oliko kyse vakavahenkisestä liikkeestä vai syrjäytyneiden ja moniongelmaisten yksilöiden sekoilusta.

2010-luvulla saatananpalvojan tilalle näyttää astuneen uusi pahuuden arkkityyppi: uusnatsi. Muutaman kymmenen hengen kansallissosialistiset ryhmät ja kaljakassiskinien porukat esitetään uhkana demokratialle ja yhteiskuntarauhalle. Natsipaniikki muistuttaa saatanapaniikkia siinäkin mielessä, että ”fasismin noususta” vuosikymmeniä metelöineet vasemmistoaktivistit ovat saaneet valtavirtamediasta kaiuttimen sanomalleen. Suomen Vastarintaliikkeestä on uutisoitu paljon ja näyttävästi suhteessa järjestön kokoon ja aikaansaannoksiin. Nyt natsipaniikkia ruokkimaan on saatu ensimmäinen käännynnäinenkin, entinen natsi joka on hylännyt aatteensa ja kertoo menneisyydestään julkisesti. Vastarintaliikkeen perustajajäsenen ja entisen johtajan Henrik Holapan muistelmateos Minä perustin uusnatsijärjestön on ollut kevään näkyvimpiä kirjauutuuksia.

Minä perustin uusnatsijärjestön muistuttaa erästä uskonnollisen kirjallisuuden lajia, jossa pahoille teille eksynyt kertoo menneisyyden synneistään ja tekemästään parannuksesta. Lajilla on Augustinuksen Tunnustuksiin ulottuvat juuret länsimaisessa kirjallisuudessa, ja sitä olisi tuskin voinut syntyä muun kuin kristillisen tradition puitteissa. Tämän hartauskirjallisuuden sekulaarissa versiossa ei vain puhuta rikkomuksista Jumalaa, vaan ihmisoikeuksia ja tasa-arvoa vastaan. Synnin sijaan puhutaan vihasta, jota sitäkin on montaa sorttia: on muukalaisvihaa, naisvihaa, homovihaa, transvihaa ja silkkaa Vihaa ilman etuliitteitä. Silti jotkut termit ovat pysyneet samoina, kuten voi huomata Holapan saatesanoista:

Olen sanoillani ja teoillani lietsonut rotuvihaa ja kiihottanut kansanryhmiä vastaan. Olen tuominnut ja syrjinyt ihmisiä ja kokonaisia väestöryhmiä etnisen, kulttuurisen, poliittisen, uskonnollisen ja seksuaalisen suuntautumisen perusteella ja siten rikkonut ihmisyyden perusperiaatteita ihmisoikeuksista. Tekoni ovat loukanneet lähimmäisiäni, sillä olen toiminut paholaismaisen aatteen uskollisena sanansaattajana, mistä he ovat joutuneet ensi kädessä kärsimään. Tämä on tunnustukseni, joka minun täytyy antaa itseni, yhteiskunnan ja loukkaamieni ihmisten edessä ja toivoa anteeksiantoa.

Holapan kirja on kertomuksena suoraviivainen eikä tekstiä ole toimitettu liikaa, mikä on ratkaisuna hyvä. Tyylin töksähtelevyys ja persoonattomuus luo autenttisuuden vaikutelman. Teos kertoo, miten tuikitavallisesta oululaispojasta tuli ensin skinhead ja sitten uusnatsiaktiivi, joka solmi kontakteja aatetovereihinsa aina Yhdysvaltoja myöten ja perusti Suomen ainoan näkyvän kansallissosialistisen järjestön. Mitään varsinaista selitystä poliittisille valinnoilleen Holappa ei anna; hän vain kertoo olleensa lapsesta saakka äärimmäisen kiinnostunut toisen maailmansodan historiasta ja liukuneensa kuin vaivihkaa kansallissosialismin ihailijaksi harrastuksensa myötä. Voinkin kuvitella, että tulevaisuudessa sotahistoriallisia ja kolmatta valtakuntaa käsitteleviä kirjoja ahmivaa varhaisteiniä aletaan pitää riskiryhmään kuuluvana niin kuin hevifania 90-luvun saatanapaniikin aikana pidettiin.

holappa 3Ehdottomasti kiinnostavinta antia kirjassa ovat kuvaukset kansainvälisistä natsipiireistä ja Vastarintaliikkeestä järjestönä. Holappa imi ideologiset vaikutteensa eurooppalaisilta ja amerikkalaisilta uusnatseilta ja halusi rakentaa Vastarintaliikkeen kansainvälisten esikuvien mukaiseksi. Ruotsin, Saksan ja Yhdysvaltojen kansallissosialistit vaikuttavat kirjan perusteella lahkolaisilta, joille ympäröivä yhteiskunta ja oikeastaan koko vuoden 1945 jälkeinen läntinen maailma näyttäytyy suurena salajuonena valkoisen rodun tuhoamiseksi. Moni heistä ihailee ääri-islamistisia järjestöjä niiden juutalais- ja länsivastaisuuden takia. Saksan ja Yhdysvaltojen uusnatsiliikkeissä vaikuttava Roy Armstrong kiteyttää kirjassa asenteensa: ”Autan keitä tahansa, jotka haluavat tuhota Yhdysvallat.”

Holapan ruotsalaiset aatetoverit iskostivat häneen pyrkimyksen luopua ”isänmaallisesta nationalismista” jonkinlaisen rotusolidaarisuuden nimissä. Vastarintaliikkeen ruotsalainen emojärjestö moitti suomalaisia takertumisesta kansaan ja isänmaahan, kun vaakalaudalla oli koko valkoinen rotu. Varsinkin ”ryssävihaa” arvosteltiin ja haluttiin suomalaisten tekevän yhteistyötä venäläisten kansallissosialistien kanssa. Ruotsin emojärjestö on muuttunut vuosien varrella yhä myötämielisemmäksi Putinin Venäjää kohtaan ja pitää sitä rappeutuneen EU:n terveenä vastavoimana. Kansainvälinen uusnatsiliike näkee siis nationalisminsa universaalina aatteena, jolle kansalliset erityispiirteet ovat toissijaisia ja jonka kannattajien keskinäinen solidaarisuus ylittää kansalliset sidonnaisuudet. Tämä ajatusmalli – islamistisympatioista puhumattakaan – on niin jyrkässä ristiriidassa kaikkien muiden kansallismielisyyden muotojen kanssa, että liikeen poliittinen eristyneisyys ei ole mikään ihme.

Perinteinen kansallistunne olikin merkittävä syy siihen, ettei Holappa kyennyt muokkaamaan Suomen Vastarintaliikkeestä haluamaansa hierarkkista ja ideologisesti puhdasoppista Hitlerin ajatuksiin tukeutuvaa järjestöä. Holapan johtajuus järjestössä oli alusta saakka nimellinen, ja hän joutui tyytymään lähinnä ideologisten artikkeleiden kirjoittamiseen muiden päättäessä varsinaisesta suunnasta. Venäjä-myönteisyyskään ei ottanut tarttuakseen suomalaisiin aktivisteihin. Vastarintaliikkeestä tuli ideologisesti hajanainen yhteenliittymä, jonka jäsenistössä oli vakaumuksellisten natsien lisäksi paljon IKL-tyyppisen fasismin kannattajia ja toiminnanhaluisia, mihinkään tarkasti määriteltyyn ideologiaan sitoutumattomia nuoria miehiä. Myöhemmin se myös luopui yhden johtajan mallista ja nykyään järjestöä johtaa neuvosto, jonka jäsenistä kenelläkään ei ole erityisasemaa. Holappa tunsi jääneensä paitsioon järjestössään ja tukeutui enemmän ulkomaisiin kontakteihinsa.

Vastarintaliikkeen aatteellinen sirpaleisuus on itse asiassa Holapan kirjan ainoa todellinen paljastus. Sekä liike itse että siitä kirjoittaneet journalistit ovat onnistuneet antamaan kuvan hierarkkisesti johdetusta ja ideologisesti yhtenäisestä poliittisten sotilaiden joukosta, joka on kiinteä osa yleispohjoismaista natsiliikettä. Todellisuudessa monia liikkeen jäseniä kiinnostaa poliittissävyinen alakulttuuri musiikki- ja urheiluharrastuksineen enemmän kuin tavoitteellinen poliittinen toiminta. Holappa kertoo harmistuneensa siitä, että Vastarintaliike ”muistutti pikemminkin pientä äärioikeistolaista puuhastelukerhoa kuin tukevasti vallankumouksellisen natsiaatteen takana seisonutta järjestöä.” Kirja, jonka tarkoituksena on varoittaa oikeiston ääriliikkeiden vaarallisuudesta ei lopulta esitä käsittelemiään piirejä kovin vaarallisina.

Henrik Holappa ja John de Nugent.

Henrik Holappa ja John de Nugent.

Kovin teräväpäistä kuvaa Holappa ei itsestään anna. Poliittisen toimintansa alkupuolella hän ryhtyi amerikkalaisen uusnatsin John de Nugentin suojatiksi ja haki tämän kehotuksesta poliittista turvapaikkaa Yhdysvalloista, vaikka Nugent oli helposti tunnistettavissa harhaiseksi egomaanikoksi. Seurauksena oli farssimainen tapahtumakulku, joka päättyi Holapan osalta laittomien maassaolijoiden säilöönottokeskukseen ja maastakarkotukseen. Vastarintaliikettä johtaessaan Holappa epäonnistui järjestään kaikissa pyrkimyksissään. Hän mainitsee useaan kertaan harkinneensa kääntymistä islaminuskoon, mikä antaa kuvan henkisesti poukkoilevasta yksilöstä, jota ajaa pikemminkin kiihkeä halu kuulua johonkin kuin mikään vakaumus tai maailmankatsomus.

Holappa ei myöskään osaa selkeästi eritellä syitä, miksi hän lopulta päätti luopua natsiaatteesta. Hän vain pettyi haaveissaan, huomasi kyvyttömyytensä johtajaksi ja joutui sosiaalisesti yhä syrjäisempään asemaan. Holappa muistuttaa ihmistyyppiä, jota löytyy kaikista poliittisista liikkeistä. Tämä ihmistyyppi haluaa aina johtoasemaan ja huomion keskipisteeseen, ja ellei sinne pääse, vaihtaa viiteryhmäänsä, usein vastakkaiseen kuin edellinen. Nyt Holappa lienee saanut korvauksen natsipiireissä kokemistaan pettymyksistä: hänestä on tullut ”antirasistien” tähti ja pikajulkkis, jota haastatellaan ajankohtaisohjelmissa ja josta tehdään henkilökuvajuttuja suuriin sanomalehtiin.

Holapan ei oikeastaan tarvitsisi ripotella tuhkaa päälleen punavihreiden toimittajien edessä, sillä ehdottomasti suurinta vahinkoa hän on poliittisella urallaan tehnyt muille, itseään järkevämmille kansallismielisille. Aktivistiaikoinaan hän kirjoitti islamilaista radikalismia ihannoivia ja räikeän antisemitistisiä kirjoituksia kansallismielisille keskustelupalstoille, syytti Suomen Sisua ja sen kanssa yhteistyössä olevia ”sionistien myötäjuoksijoiksi” ja sanoi arvostelijoitaan psykopaateiksi. Hän teki parhaansa kylvääkseen epäsopua kansallismielisten keskuuteen ja leimatakseen kaikki muut kuin oikeaoppiset kansallissosialistit huijareiksi. Tätä loanheittoa hän on jatkanut kääntymyksensä jälkeenkin esittämällä haastatteluissa valheellisia väitteitä, joiden mukaan esimerkiksi itsenäisyyspäivän 612-soihtukulkue on Suomen Sisun, Sarastuksen ja Vastarintaliikkeen yhteistyössä järjestämä tapahtuma ja osa liikkeen projektia ”yhdistää Suomen äärioikeisto.”

Joissakin arvosteluissa Holapan muistelmia on ehdotettu otettavaksi opetuskäyttöön, siis viralliseksi valistuskirjaksi, jonka tarkoitus on varoittaa ääriliikkeisiin vetoa tuntevia nuoria. En usko sen sopivan tällaiseen käyttötarkoitukseen. Mukana ei ole oikeastaan lainkaan graafista väkivaltaa tai muita mehukkaita yksityiskohtia, jotka vangitsisivat murrosikäisen mielenkiinnon. Holappa oli natsiaikoinaan ideologi, ei karaistunut katutappelija, ja lisäksi hän vaikuttaa nimellisestä johtoasemastaan huolimatta olleen aina hieman syrjässä tapahtumien keskipisteestä. Lisäksi on vaikea maalata uskottavaa uhkakuvaa organisaatiosta, jolla Holapan erotessa sen johtajuudesta oli ”tarkalleen 22 jäsentä ja kymmenkunta tukijäsentä”. Parhaiten teos toimii kuivan asiallisena ja valikoivan rehellisenä kuvauksena poliittisesta lahkolaisuudesta sekä tekijänsä opportunismista, suurempaa yhteiskunnallista merkitystä sillä ei ole. On kuitenkin selvää, että natsismilla pelottelu leviää muodossa tai toisessa kouluopetukseenkin, sen verran kiivasta vasemmiston ja median alarmismi on jo pitkään ollut. 90-luvun saatanapaniikin aikana koululaiset piirtelivät opettajia ärsyttääkseen vihkoihinsa pentagrammeja ja nurin käännettyjä ristejä. Tulevaisuudessa he luultavasti piirtävät samassa tarkoituksessa hakaristejä.

Henrik Holappa: Minä perustin uusnatsijärjestön. Suomen Vastarintaliikkeen ex-johtajan muistelmat (Into Kustannus 2016)

Timo Hännikäinen (s. 1979) on Helsingissä asuva kirjailija ja suomentaja. Tuoreimmat teokset kirjoituskokoelma "Sanansäilä" (2016) ja proosateos "Kuolevainen" (2016). Kiinnostuksen kohteita taide, historia ja antimoderni ajattelu.

Timo Hännikäinen (s. 1979) on Helsingissä asuva kirjailija ja suomentaja. Tuoreimmat teokset kirjoituskokoelma ”Sanansäilä” (2016) ja proosateos ”Kuolevainen” (2016). Kiinnostuksen kohteita taide, historia ja antimoderni ajattelu.

 

%d bloggers like this: