Ajatuksia joukkoraiskauksista

JOAKIM ANDERSEN  (suomentanut Alarik Notis)

–

Ja niin voimme taas lukea vaihtoehtomediasta uudesta epäillystä joukkoraiskauksesta. Joitakin vuosia sitten joukkoraiskaukset olivat asia, jota maahanmuuttokriitikot käsittelivät ahkerasti. Statistiikka puhui selkeää kieltä niin tekijöiden kuin uhrien etnisestä taustasta ja tiedon toivottiin herättävän suuttumusta. Tämä strategia selvästikin epäonnistui, ja ilmiö on nykyään toistuva osa arkeamme. Voidaan sanoa, että joukkoraiskaukset ovat oikeastaan ihan okei Ruotsissa. Rangaistukset ovat alhaisia tai suorastaan olemattomia, media ei ripusta tekijöitä kuvineen julkisuuteen (voimme tässä vain verrata maahanmuuttokriitikoiden käsittelyä samaisessa mediassa), eikä julkisia lynkkauksia tapahdu. Voimme vain miettiä, miten turistiraiskaajiin suhtaudutaan muualla päin maailmaa.

Johtuuko tämä siitä, että kansa tai päättäjät haluavat joukkoraiskausten olevan arkipäivää? Muutamia poikkeuksia lukuunottamatta vastaus on ei. Mutta vaihtoehtoja ei ole. Ensi sijassa kyse on prioriteeteista. Meillä ei voi olla julkista keskustelua rasismista ja joukkoraiskausten (tai kivien heittelyn) synnyttämästä suuttumuksesta. Jälkimmäisestä ilmiöstä puhuminen verottaa antirasistisen projektin psyykkistä energiaa ja kaivaa maata sen perusteiden alta. Ennemmin tai myöhemmin joku ottaa puheeksi yllä mainitun vinoutuneen dynamiikan, jossa ryhmä, jonka oletetaan kärsivän rasismista on samalla vahvasti yliedustettu rasistiseksi väitetyn ryhmän naisiin kohdistuvissa raiskauksissa. Tällainen näkökulma ei löydä elintilaa virallisessa ideologiassa ja siitä ovat kaikki enemmän tai vähemmän tietoisia.

Antirasistiseksi väitetty projekti on samalla tunnepolitiikan ilmentymä. Herätelty tunne on suhteellisen laimea, toistuva “ruotsidemokraatit ovat väärässä”. Mutta joukkoraiskausten herättämät tunnetilat ovat huomattavasti vahvempia, ne ovat patamustan vihan tunteita. Näitä tunteita on vaikea yhdistää huolettomaan kulutusyhteiskunnan jäsenyyteen ja siitä ovat kaikki enemmän tai vähemmän tietoisia. Tämän takia niin moni svenssoni päättää olla ajattelematta koko asiaa. Tästä johtuu se merkillinen ilmiö, jossa moni “antirasisti” käyttää enemän energiaa Soldiers of Odinin mollaamiseen kuin niiden seksuaalirikollisten, joiden tekoihin Soldiers of Odin ideologisista synneistään ja / tai luokkataustastaan riippumatta reagoi.

Kuten yllä mainitsin, joukkoraiskaukset ovat yhteensopimattomia virallisen ideologian kanssa. Ja samalla Ruotsissa puhutaan “rakenteellisesta rasismista”, siis käytännössä siitä tosiasiasta, että ihmiset saavat osaamistaan vastaavaa työtä. Mutta voiko puheen rakenteellisesta rasismista yhdistää joukkoraiskausten vinoutuneeseen suhteeseen uhrien ja tekijöiden välillä? Onko mielekästä sanoa ”rasistiseksi” kansaa, joka ei reagoi voimalla naistensa häpäisyyn ilman, että koko käsite menettää merkityksensä? Sellaista kansaa voi kyllä syyttää paljosta, muun muassa omien tyttäriensä uhraamisesta antirasismin ja huolettoman kulutusjuhlan alttarille, mutta tuskin “rasismista”. Potentiaalinen “rasismi” on tässä yhteydessä sitä paitsi merkityksetöntä. Joukkoraiskaus on huomattavasti vakavampi asia kuin se, että herra A ei päästä herra B:tä kapakkaansa. Se, joka ei tätä ymmärrä, ei ole erityisen suhteellisuudentajuinen eikä juuri kunnioita ihmisten vapautta, mikä taas johtuu pikemminkin haluttomuudesta kuin tyhmyydestä.

Väitetään myös, että Ruotsi on feministinen yhteiskunta. Joukkoraiskaukset pakottavat toteamaan, että tämä on munneltua totuutta. Toki virallinen ruotsalainen propaganda kohdistuu “valkoisiin miehiin”, mutta tämä ei välttämättä tarkoita naisten etujen ajamista. Kun asioita priorisoidaan, painaa “antirasismi” vaa’assa enemmän kuin halu antaa tuntuvia rangaistuksia raiskaajille. Haluttomuus avoimeen debattiin on tuonut mukanaan lempeämmän suhtautumisen raiskauksiin oikeuslaitoksessa. Toisin sanoen halu demonisoida “valkoiset miehet” ja kaikki ruotsalaisten itsepuolustuksen ilmentymät on saanut ikäviä seurauksia.

Yhteenvetona voi todeta, että koko yhteiskunta on yhtä sairas kuin sen julkinen keskusteluilmapiiri. Potentiaalia muutokseen toki löytyy, minkä huomaa siitä, että kysymys joukkoraiskauksista herättää vahvimmat tunteet kansan keskuudessa. Mitä pitäisi tehdä? Pitää tapahtua paljon, jotta muutos olisi mahdollinen. Ruotsalaisten miesten pitää löytää uudelleen miehisyytensä ja se on löydettävä ensisijaisesti ryhmässä. Se voi alkaa siitä, että ryhmä miehiä harjoittelee, kuntoilee, kouluttautuu tai hankkii aseluvat yhdessä, ja se voi johtaa oikeastaan mihin vain. Tähän tulee yhdistyä terve suhtautuminen puoluepolitiikkaan. Puolueet voivat parhaimmillaan olla osa ratkaisua, mutta liiallinen luottamus niihin passivoi ja on osa ongelmaa. On myös tärkeää tunnistaa meitä vastaan käytetyt aseet, jotka liittyvät esimerkiksi kielenkäyttöön, terminologiaan ja tunnepolitiikkaan. Normaalitapauksissa meidän tulee vastata halveksunnalla rasismisyytöksiin, joita esitetään koska meillä on yhä terveet vaistot ja halu suojella tyttäriämme ja siskojamme. Ongelma on yhteiskunta, joka priorisoi tämän suojelunhalun pois, ei väitetty eikä todellinen rasismi.

–

–

Joakim Andersen (aiemmin tunnettu nimimerkillä Oskorei) kirjoittaa ruotsalaiselle motpol.nu -sivustolle.