Wyndham Lewis – Suuri modernisti poliittisessa paitsiossa

TAPIO LINNA

–

Percy Wyndham Lewis (1882-1957) on yksi modernin maalaustaiteen ja kirjallisuuden kiistämättömiä edelläkävijöitä ja mestareita. Nykyaika on kuitenkin suurelta osin unohtanut hänet ja hänen taiteensa – ehkäpä poliittisista syistä. Wyndham Lewis ei ollut vasemmistolainen tai liberaali, ja 30-luvulle tultaessa hän joutui vasemmistoaatteiden läpitunkeman kulttuurieliitin hampaisiin ja poliittiseen eristykseen.

Kanadassa syntynyt amerikkalaisen isän ja brittiläisen äidin poika Wyndham Lewis oli oman aikansa renessanssi-ihminen, taiteellinen yleisnero, jolta tuntui onnistuvan kaikki. Lewis oli yksi vortisismina tunnetun taidesuuntauksen perustajista ja sen tunnetuin edustaja, mutta hänen taiteelliset kokeilunsa veivät hänet ajoittain myös muiden taidesuuntausten puolelle. Kuvataiteen ohella Lewis niitti mainetta myös kirjailijana. Uransa aikana hän kirjoitti kaikkiaan 40 kirjaa: romaaneja, novelleja, näytelmiä, runoja, matkakuvauksia, esseekokoelmia ja muutaman omaelämänkerrallisen teoksen. Muutamia keskeneräisiä teoksia on julkaistu hänen kuolemansa jälkeen.

Lewisiä arvostettiin aikanaan, mutta hän keräsi myös kasvavan joukon vihamiehiä. Hän oli ensinnäkin ankara taidekriitikko, joka ei voinut sietää keskinkertaista, kompromissihakuista, teeskentelevää tai kosiskelevaa taidetta ja sivalsi kritiikillään armottomasti ystäviäänkin. Lewis ei ollut valmis kompromisseihin tai teeskentelyyn sen enempää taiteessa, politiikassa kuin yksityiselämässäänkään. Kuitenkin juuri politiikka oli pääasiallinen syy siihen, että Lewis ajautui taidepiirien ja median hylkimäksi hahmoksi viimeistään 1930-luvulle tultaessa.

–

Taide

–

Englantiin vanhempiensa avioeron jälkeen kotiutunut Wyndham Lewis aloitti taiteellisen uransa Ford Madox Fordin toimittamassa The English Review -kirjallisuuslehdessä 1909 julkaistun matkakertomuksen myötä. Samoihin aikoihin hän aloitteli kuvataiteilijan uraansa omaa tyyliään etsien. Italialaisen futuristi Filippo Tomaso Marinettin suurta julkisuutta saanut vierailuluento Lontoossa 1910 ja sitä seurannut futuristisen taiteen näyttely tekivät vaikutuksen myös Lewisiin. Vuosina 1913-1915 Lewis kehitti oman, osin abstraktin geometrisen tyylinsä, josta hänet parhaiten nykyään tunnetaan. Hän löysi pian yhteisen näkemyksen muutamien muiden kubisteilta ja futuristeilta vaikutteita omaksuneiden brittiläisten taiteilijoiden kanssa siinä määrin, että voitiin puhua uudesta, aidosti brittiläisestä modernin taiteen suuntauksesta. Tämä tyylisuuntaus muistutti ideatasolla futurismia siinä, että se halusi kuvata aikansa maailmaa, jossa koneet ja liike näyttelivät yhä suurempaa roolia, mutta futurismista poiketen se suhtautui tähän maailmaan kriittisesti. ’Vortisismiksi’ tyylin nimesi Lewisin taiteilijastävä Ezra Pound, johtaen sen voiman keskipistettä tarkoittavasta sanasta vortex.

Ezra Pound, T. S. Eliot ja James Joyce muodostivat yhdessä Lewisin kanssa sen joukon modernistisia kirjailijoita, joihin Lewis myöhemmin viittasi puhuessaan ”vuoden 1914 miehistä”, jotka uudistaisivat kirjallisuuden. Tähän piiriin kuului väljemmin myös hieman vähemmän tunnettu, sodassa kaatunut runoilija ja kriitikko T. E. Hulme (1883-1917), jonka runoilla ja taidefilosofialla oli syvällinen vaikutus modernismin ideoiden ja ideaalien muotoutumiseen. Hulme oli Ranskan kulttuuripiireihin yhteyksiä pitävä traditionalisti, joka 1910-luvun alussa liikkui ideologisesti lähelle konservatiivis-radikaalia Action Francaise -liikettä. Ranskan symbolisteilta vaikutteita saanut Hulme halusi tehdä pesäeron romantiikkaan, jonka hän rinnasti rousseaulaiseen humanismiin, ja jota hänen mukaansa luonnehti usko ihmisen ja luonnon rajattomuuteen sekä ihmisen perimmäiseen hyvyyteen. Sen sijalle hän halusi nostaa esikuvaksi klassisismin, joka korostaisi ihmisen äärellisyyttä, muodon kurinalaisuutta, konkreettista kuvakieltä ja Hulmen sanoin ”kuivaa kovuutta”.

Lewis alkoi vuonna 1914 toimittaa BLAST-nimistä taide- ja kirjallisuuslehteä, jonka oli määrä olla vortisistisen liikkeen lipunkantaja. Lehden pääasiallisesta sisällöstä vastasi Lewis itse, Poundin, T. S. Eliotin ja muutamien muiden avustaessa. Vain runsas kuukausi BLASTin ensimmäisen numeron ilmestymisen jälkeen alkoi ensimmäinen maailmansota, joka repi vortisistisen liikkeen hajalle. Lewis itsekin sai kutsun rintamalle vuonna 1916 ja palveli aluksi tykistöupseerina Ypres’in rintamalohkolla. Seuraavana vuonna hänet nimitettiin kuitenkin Iso-Britannian ja Kanadan armeijan viralliseksi sotataiteilijaksi. Abstraktista ilmaisusta luopuneena sotataiteilijana hän maalasi eräät tunnetuimmista maalauksistaan: Kanadalainen tykkiasema (A Canadian gun-pit) ja Tulitettu patteri (A Battery Shelled). Vortisistista tyyliä edustavissa maalauksissa sotilaat on kuvattu konemaisina kuten tykkinsäkin, mikä voitiin tulkita myös sodan kritiikkinä ja siksi ne herättivät aikanaan kohua. Lewis itse halveksuikin sotaa, jonka hän näki hyödyttävän lähinnä keinottelijoita.

Sodan vielä kestäessä Lewis kirjoitti myös ensimmäisen romaaninsa Tarr (1918), jota pidetään laajalti eräänä englanninkielisen modernismin avainteksteistä. Sotaa edeltävän ajan Pariisin taiteilijayhteisöön sijoittuva romaani huokuu halveksuntaa taidepiirien ”porvarillisia boheemeja” ja heidän näennäistä, mutta todellisuudessa laumasieluista individualismiaan kohtaan. Tekstissä voi nähdä selviä nietzscheläisyyden kaikuja ja Lewis on itsekin maininnut Nietzschen filosofian vaikuttaneen hänen ajatteluunsa.

Sodan jälkeen Wyndham Lewis yritti vielä herätellä turhaan henkiin vortisistista liikettä, mutta siirtyi sitten maalaamaan kubististyylisiä, satiirisia karikatyyrejä halveksimansa sodanjälkeisen kulttuurielämän näkyvimmistä hahmoista. 1920-luvulla hänen oppositioasenteensa oman aikansa taide- ja kulttuurieliittiä kohtaan syveni. Lewis keskittyi entistä enemmän kirjoittamiseen ja ryhtyi vuosikymmenen lopulla toimittamaan The Enemy -nimistä kriittistä taidelehteä. Yhdessä samoihin aikoihin ilmestyneiden esseekokoelmien The Art of Being Ruled (1926) ja Time and Western Man (1927) kanssa vain kolme numeroa käsittänyt The Enemy merkitsi vedenjakajaa Lewisin suhteessa taiteelliseen avantgardismiin. Lewisin mukaan avantgardisten taitelijoiden työt eivät osoittaneet riittävän kriittistä tietoisuutta niistä ideologioista, jotka toimivat todellista vallankumouksellista muutosta vastaan länsimaissa. Tämän seurauksena heidän taiteestaan oli tullut näiden ideologioiden palvelijoita.

Lewis itse hylkäsi kuvataiteen pitkäksi aikaa ja keskittyi sen sijaan kirjoittamiseen. Mutta hänen tekstinsä olivat nyt entistä poliittisempia ja tämän johdosta ne nähtiin poliittisina myös silloin kuin ne eivät sitä olleet.

–

Politiikka

–

Lewis oli jo kauan suominut teksteissään kaikenlaista laumasieluisuutta, teeskentelyä ja valheellisuutta – ja niiden perusteella liberalismia, kommunismia ja demokratiaa. Nyt oli tullut poliittisten johtopäätösten aika.

Esseekokoelmassa The Art of Being Ruled (1926) Lewis argumentoi modernin ajan ihmisjoukkoja hallittavan mediamanipulaation avulla ja nosti erityisesti esiin elokuvan, radion ja lehdistön. Hän kritisoi siinä myös konsumerismia, jonka hän katsoi tasapäistävän ihmisiä ja riistävän heiltä kyvyn omaehtoiseen ajatteluun. Samassa teoksessa hän ensimmäistä kertaa määritteli poliittista linjaansa: ”En ole kommunisti; jos jotakin, niin suosin jonkinlaista fasismia mieluummin kuin kommunismia”.

Wyndham Lewis: A Battery Shelled (1919)

Kerry Bolton on arvioinut Lewisin poliittisten ja yhteiskunnallisten näkemysten saaneen muotonsa tämän taiteellisesta estetiikasta ja lienee siinä ainakin osin oikeassa. Lewis oli taiteellinen aristokraatti, joka vastusti politiikan ja talouden ensisijaisuutta kulttuuriin nähden. Hänen viehätyksensä fasismiin oli Boltonin mukaan seurausta hänen klassisismin estetiikastaan, jota leimasivat kovuus, maskuliinisuus, todenmukaisuus ja selkeys. Ezra Poundin innoittamana hän kiinnostui myös C. H. Douglasin (1879–1952) distributistisesta talous- ja rahareformista, jolla puolestaan oli tukijoita brittiläisessä fasistiliikeessä (BUF).

Lewis tuki Sir Oswald Mosleyn fasistiliikettä, vaikkei sen jäseneksi liittynytkään. Hän kirjoitti sen aikakauslehteen British Union Quarterly’yn esseen otsikolla ”Left wing” (vasemmisto), jossa hän argumentoi, kuinka lukumääräisesti pieni ryhmä voi tehdä vallankumouksen ja ottaa valtion haltuun. Tätä kumouksellista toimintaa harjoittivat hänen mukaansa vasemmalle suuntautunut raha- ja kulttuurieliitti sekä lehdistö. Viitaten mitä ilmeisemmin Venäjän bolshevikkivallankumouksellisten amerikkalaisilta pankkiireilta saamaan rahoitukseen Lewis totesi marxismin olevan huijausta, pelkkä valepuku, väittäessään taistelevansa köyhien puolesta rikkaita vastaan:

Se, että venäläinen kommunismi ei ole sotaa rikkaiden köyhiin kohdistamaa sortoa vastaan, on hyvin selvästi osoitettavissa pelkästään sillä tosiasialla, että kansainvälisesti katsoen kaikki rikkaat ovat sen puolella. Kaikki maailman rahavaltiaat kannattavat sitä; kaikki köyhät yhteisöt, kaikki pientalonpoikaismaat kammoksuvat ja vastustavat sitä.

(…)

Sinä fasistina seisot pienkauppiaan puolella ketjuyrityksiä vastaan; talonpojan puolella keinottelijaa vastaan; kansallisvaltion, suuren tai pienen, puolella ylikansallista valtiomahtia vastaan; pienyrittäjän puolella suuryrityksiä vastaan; käsityöläisen puolella konetta vastaan; valmistajan puolella välikäsiä vastaan; kaiken sen puolella, joka kukoistaa yksilön yrittämisen ja luovan uurastuksen tuloksena, kaikkea sitä vastaan, joka kukoistaa suurpääoman abstraktissa ilmassa tai internationalismin teoreettisessa mekastuksessa.

1930-luvun alussa hän vieraili Saksassa ja kirjoitti sitten myönteisen esseeteoksen Hitleristä (Hitler, 1931), mikä johti lopulliseen juopaan hänen sekä liberaalien ja vasemmistolaisten dominoiman taide- ja mediaeliitin välille Hitlerin noustua valtaan 1933. Vierailtuaan Saksassa uudelleen 1937 Lewis otti etäisyyttä Saksan kansallissosialismiin ja antisemitismiin, mutta se ei riittänyt nostamaan häntä siitä poliittisesta paitsiosta, johon hänet oli ajettu.

–

Filosofia ja estetiikka

–

Todellisuudessa Lewis oli siinä määrin individualisti sanan nietzscheläisessä merkityksessä ja henkinen aristokraatti, että hän oli koko ajan säilyttänyt kriittisen etäisyyden fasismiin ja kansallissosialismiin, vaikka tunsikin niitä kohtaan viehtymystä. Boltonin mukaan hän kuvasi ylitsepääsemättömäksi dilemmakseen sen, että ajatusten toteuttaminen johti aina niiden vulgarisointiin. Esseekokoelmassaan The Art of Being Ruled hän kirjoittaa, että jokaista hyvää asiaa seurasi aina sen ”varjo”, ”sen apina apuolentoineen”.

Wyndham Lewis: Omakuva (1921)

Lewisin poliittisen filosofian keskipisteessä on romantiikan ja klassisismin vastakkainasettelu. Romantiikka edusti hänelle muutosta ja muutoksen ihailua sekä toisaalta menneisyyden kaipuuta, klassisismi taas pysyvyyttä ja nykyisyyteen keskittymistä. Demokratia, teollistuminen, koneistuminen, kaupallistuminen edustivat ja loivat muutosta, kun taas taide oli pysyvää. Romantiikan kauden kulttuuria rappeuttaviksi tuotteiksi Lewis listasi myös feminiinisyyden korostamisen, joka näkyi homoseksualismin yliedustuksena kulttuuripiireissä, primitiivisyyden palvonnan ja ”lapsi-kultin”, joka hänestä oli läheistä sukua primitiivisyyden ihailulle.

Kerry Bolton on tiivistänyt Lewisin ajattelua seuraavaan tapaan:

Feminiinit arvot, jotka nojasivat intuitioon ja tunteisiin, kaivoivat maata maskuliinin rationaalisuuden, järjen alta, feminiininen muutos asettui maskuliinista pysyvyyden kovuutta ja kurinalaisuutta vastaan. Lewisille vallankumoukset edustivat paluuta menneisyyteen. Feminismi tavoitteli yhteiskunnan palauttamista idealisoituun primitiiviseen matriarkalismiin. Kommunismin tavoitteena oli palata yhteisomistuksen primitiivisiin muotoihin. Villi-ihmisten ja lapsen ihailu olivat myös paluuta atavismiin.

Häkellyttävästi nykyaikaa ennakoiden Lewis kirjassaan Paleface: The Philosophy of the Melting Pot (1929) laajentaa kritiikkinsä koskemaan myös yhteiskuntaa rotujen ja kulttuurien sulatusuunina, jossa eri rodut ja kansallisuudet sekoittuvat toisiinsa yhdeksi ihmismassaksi. Vaikka hän ei tietenkään elänyt samanlaisessa pluralistisessa todellisuudessa kuin tämän ajan britit ja eurooppalaiset, Lewis näki amerikkalaismallisen ”sulatusuunin” olevan väistämätön seuraus siitä yhteiskunnallisten rakenteiden hajoamisesta ja yhteiskunnan pirstoutumisesta, jonka hän koki jo silloin olevan hyvässä vauhdissa ympärillään.

Kirja käsitteli näitä näköaloja ja valkoisen eurooppalaisen ihmisen (”kalpeanaaman”) dilemmaa tässä maailmassa, jossa ”valkoisesta” ihonväristä oli tullut jonkinlainen painolasti.

Kantani on se, että olen valmis ja mitä innokkain puolustamaan kaikkia niitä, jotka kärsivät ihonvärinsä kalpeudesta ja niitä, joita pidetään epäilyttävinä siksi, että heidän esi-isänsä ovat hävittäneet punanahat tai ostaneet ja myyneet lasteittain mustia. Oikeudentajuani loukataan aina, kun näen kuinka jotakin rehellistä pientä, pienipalkkaista virkailijaa tai työmiestä kiusaavat jotkin herra Knopfin (Alfred A. Knopf Sr. toim. huom) tapaisen suurkustantajan isot nimet, ja käskevät tätä suutelemaan lähimmän neekerittären jalkoja, ja nöyrästi (kuten kalpeille ja värittömille sopiikin) pyytämään tätä vaimokseen. (Paleface, s. 3-4)

Lewis huomauttaa, että jos intiaanit (”punanahat”) olisivat siinä asemassa, jossa valkoiset (”kalpeanaamat”) ovat tänään, mitään ”värikysymystä” ei edes olisi olemassa.

Kupari-ihoisen ylivertainen kauneus ja Choctaw’n tai mustajalan rodun rajaton paremmuus verrattuna kaiken muun värisiin olisi itsestään selvä otaksuma ja oppi: vihjaustakaan mistään muusta ei koskaan kuultaisi punanahkaisen lainsäätäjän tai muiden punanahkojen vakavilta punaisilta huulilta. (s. 5)

Syy siihen, että rotukysymys (”värikysymys”) ahdistaa nimenomaan valkoista eurooppalaista, ”kalpeanaamaa”, enemmän kuin mikään muu asia, on Lewisin mukaan ”omatuntomme”.

Lyhyesti sanoen, tosiasia on, että nimenomaan omatunto tekee meistä pelkureita – tai pyhimyksiä – tai pelkästään sentimentaalisia pinkkejä pikku kalpeanaamoja; ja silti me olemme yhtä kovia kuin aina ennenkin omassa keskuudessamme, työelämässä ja yksityiselämässä, ja on mahdollista, että saatamme joskus vielä pyyhkäistä toisemme kokonaan maan pinnalta – missä tapauksessa, valkoisen ihonvärin kadotessa, värikysymys lakkaisi automaattisesti olemasta. (Paleface,)

–

Elämän viimeiset luvut

–

Lewis vastusti sotaa Saksan kanssa viimeiseen asti, mutta pikemminkin kuin poliittisista sympatioista, hänen sodanvastaisuutensa näyttää johtuneen siitä, että hän pelkäsi sen olevan tuhoisa Euroopalle. Toisen maailmansodan ajan Lewis vietti aluksi Yhdysvalloissa ja sittemmin Kanadassa. Pari päivää ennen lähtöään Englannista hän lausui Julian Symonsille, että hän oli ”nähnyt Euroopan tuhoavan itsensä yhdessä sodassa ja oli kärsinyt sen itse, ja ettei hänellä siksi ollut mitään aikomusta jäädä katselemaan toista.” Lähdön taustalla olivat ehkä myös talousvaikeudet, joita hänen kotimaassaan kokemansa poliittinen eristys oli pahentanut. Amerikassa hän uskoi voivansa ansaita enemmän rahaa ja jossain määrin siinä onnistuikin.

Lewis palasi Englantiin vuonna 1945. Hänen terveyttänsä oli jäytänyt jo 1930-luvun lopulta aivokasvain, jonka etenemistä hillittiin kalliilla hoidoilla. 1950-luvulle tultaessa kasvain oli jo vienyt häneltä näkökyvyn, mutta hän jatkoi yhä kirjoittamista. Sodanjälkeisen Englannin niukkuus ja karuus verrattuna Pohjois-Amerikan suhteelliseen vaurauteen tyrmistyttivät Lewisia, joka vaimonsa Froannan kanssa muutenkin sinnitteli pienillä tuloilla. Lewis kuvasi romaanissaan Rotting Hill (1951) vaikutelmiaan sodanjälkeisestä Englannista, jossa vallitsi vielä sodanaikainen säännöstely ja huonolaatuinen korviketuotanto, ja jonka yhteiskunnalliset näköalatkin näyttivät masentavilta.

Lewisin mielessä ”kaikki oli kuivumassa kasaan” Englannissa. ”Äärimmäisyydet jäytivät taiteita ja mädännäisyys oli tunkeutunut yhteiskunnan kaikille tasoille.”

Tällainen on kuolevan imperiumin pääkaupunki – ei tuhoutumassa liekkeihin ja savuun, vaan hiipumassa jotenkin kummallisen hiljaisella tavalla.

Samalla tavalla oli hiipumassa myös Lewisin oma elämä, sokeana, köyhänä ja lähes unohdettuna. Vuosi ennen hänen kuolemaansa Lontoon Tate Gallery järjesti vortisistista taidetta esittelevän näyttelyn otsikolla ”Wyndham Lewis ja vortisistit”, mikä merkitsi osittaista maineenpalautusta. Mutta vasta 2000-luvulla kiinnostus Lewisin taiteeseen, kirjallisuuteen, ajatuksiin ja persoonaan on virinnyt uudelleen. Lewisin elämänkertoja on ilmestynyt englanniksi useampiakin ja myös Lontoon National Gallery on huomioinut häntä retrospektiivisellä muotokuvanäyttelyllä. Kriitikko Nigel Beale on todennut osuvasti Lewisistä, että ”hänen elämänsä todistaa, että nerokas, laajasti tunnustettu lahjakkuus ei riitä takaamaan mainetta: nuoleskelua ja vilpillistä puhetta, imartelua ja kielen puremista tarvitaan usein uran tekemiseen… näyttääkin siltä, että jos tahdot kertoa totuuden ilman kompromisseja, sinun on kuoltava köyhänä ja odotettava kirjallista kuolemattomuuttasi ainakin 50 vuotta.”

–

–

Lähteet:

Beale, Nigel: ”Wyndham Lewis: overlooked scourge of mediocrity”, The Guardian, 17.4.2008

Bolton, Kerry: ”Wyndham Lewis”, The Occidental Quaterly, Jul 17, 2009.

Egles, James; ”A Rare Wyndham Lewis Pamphlet”, Electronic British Library Journal, 1997

Lewis, Wyndham: The Art of Being Ruled, Santa Rosa, 1989 (1926).

Lewis, Wyndham: The Paleface: The Philosophy of the Melting Pot, New York, 1969 (1927).

Sumner, Charles: ”Wyndham Lewis’s Theory of Mass Culture” (luku teoksesta The Space Between: Literature and Culture, 1914-1945, 2007.)

Wikipedia: Wyndham Lewis

Wikipedia: Blast (magazine)

Wikipedia: T. E. Hulme

Wikipedia: Vorticism

–

–

Tapio Linna (s. 1966) on helsinkiläinen filosofian maisteri, bloggaaja ja vapaa kirjoittaja. Hänen bloginsa löytyy osoitteesta http://www.tapiolinna.com.