Riidankylväjät

TIMO HÄNNIKÄINEN

–

Vaihtoehtoiseksi uutismediaksi itseään kutsuva internetsivusto MV-lehti teki viime viikolla yllättävän hyökkäyksen europarlamentaarikko Jussi Halla-ahoa vastaan. Nimetön kirjoittaja syytti Halla-ahoa muun muassa amerikkalaisten suuryritysten vallan edistämisestä ja orjallisesta äänestämisestä ECR-europarlamenttiryhmän mukana. Samana päivänä sivusto julkaisi toisen kirjoituksen, jossa spekuloitiin, oliko Halla-ahon takavuosien oikeudenkäynti pelkkä ovela julkisuustemppu, jolla pedattiin hänen menestyksensä vuoden 2011 eduskuntavaaleissa.

Halla-aho puolestaan kommentoi haastattelussa, että MV-lehden myönteisestä vihamieliseksi muuttunut suhtautuminen johtuu todennäköisimmin siitä, että hänestä ei saatu sopivaa keulakuvaa lehden ajamalle agendalle. Hän myös väitti lehden olevan osa Venäjän hallinnon rahoittamaa projektia, jossa Suomeen yritetään rakentaa Venäjälle myötämielinen kansallismielinen puolue.

Erikoinen tapaus on herättänyt jonkin verran debattia sosiaalisessa mediassa, ja kirjoituksissa on spekuloitu kansallismielisten sisäisellä jakaantumisella ja kilpailevan puolueen syntymisellä perussuomalaisten rinnalle. Niin pitkällä tuskin vielä ollaan, mutta joitakin jännitteitä tämä pienimuotoinen välikohtaus on kieltämättä tuonut esiin.

Barcelonassa asuvan suomalaisyrittäjä Ilja Janitskinin luotsaaman MV-lehden lukijamäärä nousi huippulukemiin viime vuonna, erityisesti syksyn turvapaikanhakijakriisin aikana. Se herätti myötämielisyyttä kansallismielisten parissa paljastettuaan monien turvapaikanhakijoiden epämääräisiä taustoja ja Suomessa tekemiä rikoksia, vaikka harva piti lehteä erityisen luotettavana. Yleislinjaltaan MV-lehteä voi luonnehtia vessanseinäksi: siihen voi nähtävästi kirjoittaa kuka tahansa mitä tahansa, joka jollakin tavalla sopii julkaisun agendaan eli maahanmuuton, islamin ja valtamedian vastaisuuteen. Artikkelien sisältö on usein muualta sosiaalisesta mediasta poimittua, niiden kirjoittajat ovat yleensä nimettömiä, lähteitä ei tarkasteta eikä tavanomaista tiedonhankintaa kuten haastatteluja käytetä. Räävittömän asenteensa takia MV-lehteä on toisinaan sanottu valtavirtajournalismin parodiaksi, ja moni kansallismielinen (myös allekirjoittanut) on tuntenut vahingoniloa siitä paniikista, jonka tämä merirosvojulkaisu on saanut aikaan itsetietoisten ammattitoimittajien keskuudessa. Lehden toimintaa voisi verrata 1980-luvun Jumalan teatterin paskanheittoperformanssiin: se on äkisti valaissut suomalaista mediakonsensusta ja sen vallankäyttöä, kun asemansa puolesta pelkäävät toimittajat ovat reagoineet hysteerisillä sensuurivaatimuksilla.

Mutta nyt ulostetta on alkanut sataa myös sellaisten kansallismielisten toimijoiden päälle, jotka eivät julkaisua jostakin syystä miellytä. Jonkinlaista esimakua tästä saatiin maaliskuussa MV:n blogipalstalla, kun nimimerkillä ”Tuapse” esiintyvä kirjoittaja julkaisi pitkän, mielikuvituksellisia salaliittoteorioita tihkuvan kirjoituksen otsikolla ”Verkkolehti Sarastus vaikuttaa vahvasti valeoppositiolta”. Kirjoittaja uumoili Sarastuksen olevan ”salaisen eliitin” ohjailema valeoppositio ja esitti muutenkin erittäin luovia näkemyksiä, kuten että Kiinan kommunismin takana oli ”kansainvälinen juutalaisuus”. Kirjoituksessa lainattiin laajasti nimimerkillä ”Na strakh vragam” esiintyvää kirjoittajaa, joka on myös keskeinen lähde Halla-ahon oikeudenkäyntiä käsittelevässä, tällä kertaa etusivulla julkaistussa artikkelissa. Väitteetkin ovat samansuuntaisia: Halla-ahon nousun julkisuuteen, eduskuntaan ja europarlamenttiin junaili hallitseva eliitti, joka tarvitsi harmittoman näennäisopposition luodakseen illuusion järjestelmän reiluudesta. Oikeudenkäynti oli ”molempien kiistan osapuolien yhdessä käsikirjoittama propagandanäytelmä”, jonka perimmäisinä taustapiruina olivat, kuinkas muuten, juutalaiset.

Kuka tahansa normaalijärkinen osaa sijoittaa tällaiset spekulaatiot niille sopivaan paikkaan, mutta mielenkiintoisempaa on, miksi MV-lehti julkaisee sellaisia? Kuinka pitkälti Halla-ahon väite Venäjän ohjailusta vastaa todellisuutta? On mahdoton todistaa, rahoittaako Vladimir Putinin hallinto MV-lehteä. Lisäksi julkaisussa toimiva ja sitä sympatisoiva joukko on siinä määrin laaja ja sekalainen, että ulkopuolisen tahon olisi mahdoton ohjailla sitä keskitetysti. On kuitenkin selvää, että vaikka MV hyökkää päivittäin EU:ta, NATOa ja Yhdysvaltoja vastaan, Venäjän voimapolitiikasta ei sen palstoilta löydy poikkipuolista sanaa. Pakolaiskriisi esitetään yksiselitteisesti länsivaltojen syyksi, mutta jätetään huomiotta tapa, jolla Venäjä hyödyntää sitä Eurooppaa heikentääkseen. Venäjä voi hyvinkin saada propagandistista hyötyä MV-lehden kaltaisista julkaisuista vaikkei niiden toimintaa suoraan masinoisikaan.

Euroopassa on lukuisia Venäjän ulkopolitiikkaa myötäileviä kansallismielisiä puolueita, joista selvimmät tapaukset ovat Ranskan Front National, Unkarin Jobbik ja Kreikan Kultainen aamunkoitto. Suomessa vastaavaa puoluetta ei tällä hetkellä ole. Avoin Putinin ihailu täkäläisissä kansallismielisissä piireissä on harvinaista, mutta tavallisempia ovat näkemykset, että Venäjä ei edusta konkreettista vaaraa Suomelle, ja että kansallisvaltioiden suvereniteetin ainoat varsinaiset uhkatekijät löytyvät EU:sta ja Yhdysvalloista. Venäjän valtaapitävät eivät varmasti pahastuisi, jos tällaiset näkemykset yleistyisivät ja kärjistyisivät. Ja kansallismielinen liike, joka on hajonnut itä- ja länsimieliseen siipeen, on Venäjän kannalta aina parempi kuin sen vaikutuspiirin ulottumattomissa oleva yhtenäinen joukko.

Toisekseen Putinin hallinto hyötyy kaikesta hajaannuksesta, paranoiasta ja lamaannuksesta yleisessä keskusteluilmapiirissä. Kun joukko kylähulluja tarpeeksi äänekkäästi mesoaa juutalaisten salaliitosta, NWO:sta ja CIA:sta, syntyy hiljalleen ilmapiiri missä kaikki on epäilyksenalaista ja mitä tahansa voidaan väittää. Sellaisessa oloissa on helppo ujuttaa läpi kaikentyyppistä propagandaa ja usuttaa eri klikkejä toisiaan vastaan. Kansallismielisissä piireissä on totuttu tunnistamaan monikultturistinen propaganda ja valtamedian kieroilut, mutta toisenlaista propagandaa kohdatessaan moni on vielä kovin sinisilmäinen.

Jotta omien vallanpitäjien propagandan lisäksi voisi puolustautua myös ulkopuolelta tulevaa propagandaa vastaan, tulisi ensimmäiseksi hylätä käsitys, että Venäjällä ja länsimaiden kansallismielisillä olisi yhteisiä intressejä. Venäjä ei tunnista muita intressejä kuin omansa. Se ei voisi vähempää välittää Euroopan pakolaiskriisistä ja Euroopan maihin kohdistuvista terrori-iskuista. Päinvastoin, kaikki Euroopan maiden sisäistä koheesiota heikentävä antaa Venäjälle vapaammat kädet Ukrainassa ja muissa naapurimaissa, joiden se katsoo kuuluvan omaan etupiiriinsä. Venäjä kuuluu Yhdysvaltojen ja islamilaisen maailman ohella niihin imperialistisiin mahteihin, joiden puristuksessa Eurooppa on.

Nopeasti kasvavine muslimiväestöineen Venäjää voi tuskin myöskään pitää kristillisyyden tai länsimaisen kulttuurin vahvana linnakkeena. Joidenkin väitteiden mukaan islam nousee maan suurimmaksi uskontokunnaksi jo vuoden 2050 tienoilla. Tämä ei juuri näytä huolettavan Putinia, joka viime syksynä osallistui Euroopan alueen suurimman moskeijan avajaisiin. Jo vuonna 2010 hän sanoi televisioidussa puheessaan, että idän ortodoksisuus saattaa olla läheisempää sukua islamille kuin läntisille kirkkokunnille. Yhtä mutkattomasti Putin myöskin veljeilee Ramzan Kadyrovin kanssa ja lähettää tšetšeenitaistelijoita Itä-Ukrainaan. Venäjän muslimiväestö ja islamilaiset maat muodostavat tärkeän taloudellisen voiman, joka painaa vanhan oligarkin vaa’assa enemmän kuin ”pyhä Venäjä”.

On viisainta tehdä yksi asia selväksi. Kukaan poliitikko ei ole arvostelun yläpuolella, ei myöskään virallisen maahanmuuttopolitiikan vastustajien keulakuvana tunnettu Halla-aho. On aivan sallittua kysyä, ovatko kaikki hänen äänestyspäätöksensä Europarlamentissa olleet kansallista etua palvelevia. Omien arvostelu on joskus suotavaakin, ja terveen poliittisen liikkeen tunnusmerkkeihin kuuluu erimielisyyksien avoin käsittely. Mutta jos asiallisen kritiikin sijaan turvaudutaan loanheittoon, salaliittoteorioihin ja ilkeämielisiin juoruihin, tulokset ovat pelkästään tuhoisia. Yhtä tuhoisaa on kaikenlainen puhdasoppisuuden vaaliminen, jossa tietty kanta johonkin erilliskysymykseen kuten NATO-jäsenyyteen tai kansainvälisiin kauppasopimuksiin riittää ihmisen leimaamisen ”petturiksi”. Tällainen riidankylväjien strategia synnyttää kyräilyn ja kaunan ilmapiirin, ja vastapuoli iloitsee nähdessään ”äärioikeistolaisten” lisääntyvän jakaantumalla.

Lisäksi MV-lehden tapaus osoittaa selkeästi, että Suomi tarvitsisi oikean ja vakavasti otettavan vaihtoehtoisen uutismedian. Sellaisen, joka välittäisi valtajulkaisujen sivuuttamaa informaatiota mutta pysyttelisi tiukasti tosiasioissa. MV vaikutti alkujaan huhumedialta, mutta henkilöön käyvien kampanjoittensa ja yleisen harhaisuutensa takia se on yhä enemmän alkanut muistuttaa sellaista puhdasta valemediaa, jollaisena se pitää valtavirtaisia tiedotusvälineitä. On sinänsä erikoista, ettei kansallismielinen internetväki ole saanut aikaiseksi parempaa julkaisua, vaikka resursseja ja osaamista varmasti olisi. Yksi ehdokas toimivaksi vasta- tai vaihtoehtomediaksi on verkkojulkaisu Kansalainen, joka on kuitenkin kärsinyt pienehköstä avustajakunnasta ja näkyvyyden puutteesta. Aika näyttää, saako julkaisu tulta alleen vai onko kriittinen lukija edelleen pakotettu etsimään totuutta valta- ja vastahölynpölyn ristitulessa.

–

–

Timo Hännikäinen (s. 1979) on Helsingissä asuva kirjailija ja suomentaja. Tuoreimmat teokset esseeteos ”Hysterian maa” (2013) ja esseekokoelma ”Kunnia” (2015). Kiinnostuksen kohteita taide, historia ja antimoderni ajattelu.