SARASTUS

Kansallinen ja eurooppalainen, traditionalistinen ja radikaali verkkolehti

Ihmisoikeuskultti läpivalaisussa

ihmisoikeudet 1TAPIO LINNA

Ihmisoikeuksiin vedotaan nykyään tiuhaan, vaikka ihmisoikeuksissa määritellyt oikeudet toteutuvat tämän päivän maailmassa paremmin kuin koskaan aiemmin. Itse asiassa ihmisoikeuspuhe on saanut vain lisää kierroksia viime vuosina. Kylmän sodan päätyttyä ihmisoikeuksiin on vedottu yhä useammin niin sisä- kuin ulkopolitiikassakin, ja erityisesti vasemmisto on ottanut ne sotahuudokseen. 1990-luvulta alkaen niitä on käytetty oikeuttamaan kauppasaartoja ja sotilaallisia väliintuloja. Suomessa ihmisoikeudet on viime aikoina vedetty mukaan keskusteluun kun on ollut kyse siitä, saako dementikkojen sängynlaidat nostaa yön ajaksi ylös tai saako poliisi puhalluttaa autoilijoita.

Mutta miksi ihmisoikeuksista puhutaan eniten juuri nyt? YK:n ihmisoikeuksien julistus, johon ihmisoikeuksista puhuttaessa aina vedotaan, on laadittu jo 1948.

Asiaa on syytä taustoittaa ensin.

Nykyaikaisen ihmisoikeuskäsityksen juuret

Nykyaikaisen ihmisoikeuskäsityksen loivat 1700-luvulla ns. valistusajattelijat, ja se sai ensimmäiset käytännölliset ilmauksensa Yhdysvaltain itsenäisyysjulistuksessa (1776) ja perustuslain Bill of Rights -nimellä tunnetuissa kymmenessä ensimmäisessä lisäyksessä (1791) sekä Ranskan vallankumouksen ihmis- ja kansalaisoikeuksien julistuksessa (1789).

Kaikissa näissä vedotaan ihmisten luonnollisiin ja luovuttamattomiin oikeuksiin sekä siihen, että ihmiset ovat luonnostaan tasa-arvoisia. Näiden käsitysten taustalla on vanhempi luonnonoikeusajattelu sekä kristinopin maallistunut tulkinta, joista enemmän tuonnempana.

Edellä mainitut asiakirjat toimivat esikuvina myöhemmille vastaaville, vaikka painopiste olikin ennen nykyaikaa nimenomaan kansalaisoikeuksissa. Nykyajan ihmisoikeuspuhe nojaa kuitenkin nimenomaan 70 vuoden takaiseen YK:n yleismaailmalliseen ihmisoikeuksien julistukseen, joka laadittiin toisen maailmansodan kauhujen jälkihöyryissä. YK:n ihmisoikeuksien julistuksessa paino on ensi kertaa ihmisten oikeuksilla yksilöinä ja niiden määrittelemisessä se menee pidemmälle kuin esikuvansa. Usein kuitenkin unohdetaan, että kyseessä oli nimenomaan julistus – ei sopimus. Vasta myöhemmin tämä dokumentti alkoi saada juridista merkitystä, kun useat YK:n jäsenmaat ja Euroopan Unioni alkoivat viitata sen periaatteisiin lainsäädännössään.

Suomen lainsäädännössä ihmisoikeudet nousivat vahvaan asemaan perusoikeusuudistuksen myötä vuonna 1995. Muutosta perusteltiin mm. Euroopan yhdentymiskehityksellä. Eräs merkittävä perusoikeusuudistuksen tuoma muutos oli perusoikeuksien ulottaminen myös Suomessa asuviin ulkomaalaisiin, kun ne aiemmin voimassa olleessa vuoden 1919 valtiosäännössä koskivat vain Suomen kansalaisia.

Vasemmisto ja ihmisoikeuspuhe

Kommunistisen järjestelmän ja Neuvostoliiton romahtaminen 1980-luvun ja 1990-lukujen vaihteessa merkitsi samalla koko marxilaisen vasemmistoliikkeen henkistä konkurssia. Vasemmisto menetti marxismin myötä myös yhtenäisen, positiivisen poliittisen päämääränsä ja ideologiansa teoreettisen perustan.

Vasemmistoliikkeen alkuperäinen kantaisä liberalismi sen sijaan lujitti näinä vuosina valtaansa hegemonisena ideologiana kaikkialla länsimaissa. Liikkeen raunioilla vahvemmin jalansijaa saivat monet uusvasemmistolaiset, ideologialtaan epämääräisemmät yhden asian liikkeet, joiden juuret olivat 60-luvun vasemmistoradikalismissa. Näistä uusvasemmistolaisista liikkeistä käytetään oikealla toisinaan nimitystä ”kulttuurimarxistit”, mutta nimitys on sikäli harhaanjohtava, että marxilaisuuden kanssa niillä on nykyisin varsin vähän yhteistä. Alunperinkin uusvasemmisto asemoitui jonnekin marxilaisuuden ja liberalismin epämääräiseen välimaastoon, joten 1990-luvulle tultaessa sen oli melko helppo irtautua marxismista ja nojautua tukevammin liberalismiin, joka aatehistoriallisesti oli kuitenkin samaa juurta marxismin kanssa.

Luonnonoikeusajattelu ja yksilön korostaminen on liberalismissa keskeisellä sijalla. Uusvasemmistolainen liike jakaa nämä samat arvot, vaikka painottaakin asioita hieman eri tavalla. Uusvasemmistolainen ja porvarillinen tulkinta liberalismista eroavat toisistaan lähinnä tasa-arvon käsitteen kohdalla, jonka porvarillinen liberalismi näkee rajoitetumpana mahdollisuuksien tasa-arvona, kun taas vasemmistoliike kokee tasa-arvon keskeisenä ja laajempana käsitteenä, ja painottaa myös lopputulosten tasa-arvoa. Reaalimaailmassa havaittava ihmisten välinen epätasa-arvo on vasemmiston mukaan nimittäin yhteiskunnan ja kulttuurin ”sortavien” rakenteiden aikaan saama vääristymä, ilman mitään yhteyttä synnynnäiseen kykyjen ja persoonallisuuden jakaumaan, ja se tulee korjata purkamalla nämä rakenteet.

hijabYksilöä uusvasemmisto painottaa lähes yhtä paljon kuin muutkin liberaalit, mutta katsoo, että nykyaikaisessa länsimaisessa yhteiskunnassa ihmiset eivät pääse toteuttamaan yksilöllisyyttään ja nauttimaan yhtäläisistä oikeuksistaan epätasa-arvoa ja sortoa ylläpitävien yhteiskunnallisten ja kulttuuristen rakenteiden vuoksi. Koska länsimaissa poliittinen ja taloudellinen eliitti on ainakin pääosin koostunut heteroseksuaalisista valkoisista miehistä, muut kuin heteroseksuaaliset valkoiset miehet ovat vasemmiston mukaan tämän järjestelmän uhreja, joiden on tiedostettava sorrettu asemansa ja noustava ajamaan oikeuksiaan. Tämä vasemmiston lietsoma uhrimentaliteetti on nykyään laajalle levinnyttä, ja monenlaisia yhden asian liikkeitä on mobilisoitu ajamaan milloin minkäkin ”vähemmistöksi” määritellyn ryhmän oikeuksia.

Viime kädessä tämä ihmisoikeustaistelu on vasemmistolle kuitenkin taistelua ”järjestelmää” ja sen rakenteita vastaan. ”Järjestelmällä” ja sen rakenteilla viitataan kaikkiin traditionaalisiin ja kollektiivisiin rakenteisiin kuten kansallisvaltioon, kirkkoon ja perheeseen, jotka väitetysti ylläpitävät ”vähemmistöjä sortavia” normeja kuten rasismia, antisemitismiä, patriarkaalisuutta ja ”heteronormatiivisuutta”.

Nykyvasemmiston taistelussa ”järjestelmää” vastaan ihmisoikeudet ovat siis keskeisessä asemassa ja YK:n ihmisoikeussopimus on tämän taistelun tukipilari ja uskontunnustus.

Ihmisoikeuksien julistuksen egalitarismi

Yhdistyneiden kansakuntien yleismaailmallinen ihmisoikeussopimus on tärkeä dokumentti ihmisoikeusliikkeelle ja koko uusvasemmistolle ensinnäkin siksi, että se nauttii suurta kansainvälistä arvovaltaa. Vaikka moni valtio pidättäytyi julistuksen hyväksyneessä YK:n yleiskokouksessa äänestämästä, on sen siihen vedottu monissa myöhemmissä kansainvälisissä sopimuksissa ja kansallisissa laeissa. Julistuksella on siis epäsuoraa juridista pätevyyttä, nimenomaan länsimaissa, joissa ihmisoikeusajattelu saa vahvaa taustatukea liberaalilta eliitiltä.

Toiseksi julistuksen teksti on sillä tavoin epämääräinen, että se mahdollistaa vasemmistolaisen, syvän egalitaristisen tulkinnan.

Kaikki ihmiset syntyvät vapaina ja tasavertaisina arvoltaan ja oikeuksiltaan. Heille on annettu järki ja omatunto, ja heidän on toimittava toisiaan kohtaan veljeyden hengessä.

(YK:n yleismaailmallinen ihmisoikeuksien julistus, 1. artikla.)

Erityisesti maininta kaikista ihmisistä ”tasavertaisina arvoltaan” (alkuperäisessä muodossaan englanniksi ”equal in dignity”) voidaan vasemmistolaisittain lukea tarkoittavan ihmisten olevan synnynnäisiltä ominaisuuksiltaan samanveroisia keskenään. Sen että, tämä vasemmistolainen luentatapa on vallitsevana länsimaissa, huomaa etenkin siitä, että tämän tulkinnan kiistäminen koetaan poliittisesti epäkorrektiksi. Ihmisoikeuksien julistuksen tekstin voidaan ymmärtää siis vahvistavan vasemmistolaisen agendan legitimiteettiä.

Mutta kun asiaa tarkemmin tutkitaan, huomaamme että historiallisessa kontekstissa tämä vasemmistolainen tulkinta on perusteltu. Itse asiassa ihmisoikeusajattelun taustalla todella on egalitaristinen näkemys ihmisten keskinäisestä samanlaisuudesta. Tämän egalitarismin juuret ovat kuitenkin liberalismissa, eivät marxismissa.

Luonnonoikeusajattelu, ihmisoikeudet ja liberalismi

Kuten aiemmin totesin, ihmisoikeuskäsityksen taustalla vaikuttaa luonnonoikeusajattelu. Luonnonoikeusajattelu lähtee siitä käsityksestä, että on olemassa yleisiä moraalisia sääntöjä ja käskyjä, jotka ovat kaikille ihmisille yhteisiä, synnynnäisiä, luovuttamattomia, ikuisia ja tahdosta riippumattomia.

Luonnonoikeusajattelua esiintyi jo antiikin Kreikan ja Rooman stoalaisilla filosofeilla, jotka korostivat myös ihmisten tasa-arvoa. Kehityslinja antiikin luonnonoikeusajattelusta nykyaikaiseen ihmisoikeusajatteluun on kuitenkin kaikkea muuta kuin suora. Luonnonoikeusajattelun perinteeseen kuuluu monia eri kehityshaaroja ja tulkintoja.

Joissakin kristinopin tulkinnoissa ensimmäisen Mooseksen kirjan maininta ihmisestä ”jumalan kuvana” tulkittiin tarkoittavan nimenomaan ihmisten synnynnäistä samankaltaisuutta. Lisäksi Uudessa Testamentissa Paavalin kirjeessä Galatealaisille todetaan: ”Ei ole tässä juutalaista eikä kreikkalaista, ei ole orjaa eikä vapaata, ei ole miestä eikä naista, sillä kaikki te olette yhtä Kristuksessa Jeesuksessa”. (Gal. 3:28, 29) Ihmisten synnynnäistä samanlaisuutta korostava tulkinta sai kannatusta jesuiittojen sekä protestantismin, erityisesti reformististen suuntausten parissa.

John Locke

John Locke

Modernin muotonsa luonnonoikeusajattelu sai englantilaisen John Locken (1632-1704) myötä. Locke, joka tunnetaan yleisesti ”liberalismin isänä”, oli harras reformistikristitty, ja reformistikristittyjen tapaan hän korosti suvaitsevaisuutta ja yksilönvapautta. Locken mukaan on olemassa kolme luonnollista ja kiistämätöntä perusoikeutta: oikeus elämään, oikeus vapauteen ja oikeus omaisuuteen. Kaikki muut oikeudet voitiin johtaa näistä. Tämä on myös modernin liberaalin teorian lähtökohta.

Locke oletti lisäksi, että ihminen oli syntymässään henkisesti tabula rasa eli ”tyhjä taulu” ilman synnynnäisiä ominaisuuksia. Locke ei keksinyt tätä ajatusta, joka esiintyi myös mm. reformikristillisessä arminilaisuudessa, mutta hänen teostensa kautta tuo ajatuskanta levisi merkittävästi vaikuttaen mm. Rousseaun ja Voltairen ajatteluun sekä Yhdysvaltain itsenäisyysliikkeeseen ja Ranskan jakobiineihin. Tämä ajatuskanta on joko julkilausuttuna tai piilevänä kaikkien egalitarististen ideologioiden taustalla.

Luonnonoikeus- ja ihmisoikeusajattelun horjuva teoreettinen perusta

Ihmisoikeusajattelun juuret ovat nykykäsityksen mukaan kiistatta lockelaisessa liberaalissa egalitarismissa, jonka taustalla historiallisesti ja nykyäänkin vähintään implisiittisesti vaikuttavat luonnonoikeusajattelu ja käsitys ihmisestä synnynnäisiltä ominaisuuksiltaan samankaltaisena.

Englantilainen filosofi Edmund Burke (1729-1797), jota puolestaan pidetään nykyaikaisen konservatismin isänä, oli tämän luonnonoikeusajattelun kärkkäimpiä kriitikoita. Burke piti Locken tapaan tiettyjä oikeuksia tärkeinä ja luovuttamattomina, mutta kiisti näiden oikeuksien luonnollisuuden huomauttaen, että nämä oikeudet olivat jokaisessa yhteiskunnassa omanlaisensa ja muuttuivat historian saatossa. Magna Cartaan (1215) ja Bill of Rights’iin (1689) viitaten Burke argumentoi, että nämä oikeudet ”edustivat esi-isiltämme saatua perintöä”, joka oli tarkoitettu välitettäväksi eteenpäin jälkipolville. Niissä oli hänen mukaansa kysymys omaisuudesta, joka kuului ainoastaan tämän kuningaskunnan kansalaisille ilman viitettä mihinkään yleisempiin tai edeltäviin oikeuksiin. Burken mukaan poliittiset sopimukset perustuvat ennemminkin periaatteisiin ja kirjoittamattomiin lakeihin kuin perusoikeuksiin tai tasa-arvoon. Tasa-arvon ihannetta hän piti vaarallisena. Kaikki oikeudet perustuivat lakiin, johon ne oli kirjattu poliittisen taistelun tuloksena.

Edmund Burke

Edmund Burke

Burke oli tietenkin oikeassa ja myöhempi aika on vahvistanut tätä näkemystä.

Ihmisen biologinen ja psykologinen tutkimus on osoittanut käsitykset ihmisten synnynnäisestä samanlaisuudesta perin juurin virheellisiksi. Nykykäsityksen mukaan ihmisen persoonallisuus ja kyvyt määrittyvät perimän ja ympäristön yhteisvaikutuksesta, mutta perimän osuus on useimpien ominaisuuksien kohdalla dominoiva.

Myös käsityksen siitä, että olisi olemassa joitakin moraalisia käsityksiä, jotka ovat kaikille ihmisille kaikkialla yhteisiä, on myöhempi antropologinen ja sosiologinen tutkimus kyseenalaistanut.

Vaikka ihmisoikeusajattelun teoreettinen pohja ja uskottavuus on murentunut jo aika päiviä sitten, on ihmisoikeusliike vain voimistunut. Se on voimistunut ensinnäkin siksi, että luonnonoikeusajattelu on länsimaissa hegemoniseen asemaan nousseen liberalismin aatteen kovinta ydintä. Se on voimistunut myös siksi, että samasta liberalismin aateperinnöstä elävä uusvasemmisto on omaksunut luonnonoikeusajatteluun pohjautuvat ihmisoikeudet poliittisen kamppailun käsikassaraksi.

Jos ihmisoikeudet todella edistäisivät ihmisten ja yhteiskuntien hyvinvointia, niiden epämääräisen taustan ja teoreettisen perustan heikkouden voisi jättää huomioimatta. Näin ei kuitenkaan ole.

Ihmisoikeudet ovat liberalistinen projekti

Ihmisoikeudet ovat virheellinen ja haitallinen käsite. Ihmisoikeusajattelu asettaa yksilön ja yhteisön edut vastakkain ja nostaa yksilön arvon yhteisön edelle. Tällaisenaan se asettuu kaikkia kollektiivisia rakenteita ja yhteisöllisyyttä vastaan ja kieltää niiden arvon. Ihminen on kuitenkin olennaisesti yhteisöllinen olento, jonka koko identiteetti ja minuus on sidoksissa sosiaalisiin rooleihin. Yksilö autonomisena toimijana on pelkkä abstraktio.

Ihmisoikeusajattelun johdonmukainen noudattaminen ja toteuttaminen johtaa yhteiskunnalliseen atomismiin.

Atomismi on puolestaan liberaalin poliittisen ajattelun ytimessä. Liberalismi näkee yhteiskunnan universaalina yhteistyön järjestelmänä, jossa vapaat ja tasa-arvoiset yksilöt ajavat rationaalisesti omaa etuaan. Tässä yhteiskuntaa amputoivassa näkemyksessä yhteiskunta on pelkkä yksilöiden muodostama kokonaisuus, jossa yksilöt ovat korvattavissa toisilla kuin molekyylit vesilasissa. Tämä on brutaalin egalitaristinen näkemys ihmiselämästä, ja sellaisena se on ristiriidassa inhimillisen kokemuksemme kanssa, jonka mukaan ihmiset ovat ainutlaatuisia ja korvaamattomia.

Ihmisoikeudet eivät siis ole vain lähtökohdiltaan liberalistinen käsite; myös ihmisoikeuksien toteuttaminen ja niihin vetoaminen edistää liberalismin yhteiskunnallisia pyrkimyksiä. Ihmisoikeudet ovatkin tänä päivänä keskeisin väline liberaalieliitin ja vasemmiston yhteisessä taistelussa nationalismin ja kansallisvaltioiden heikentämiseksi. Niiden kautta ajetaan valtioiden lainsäädäntöön käsitettä yksilöiden oikeuksista, joiden perusteena on heidän ihmisyytensä eikä kansalaisuus. Kansainväliset ihmisoikeuslait eivät tosin muodollisesti tunnusta ei-kansalaisten oikeutta vapaaseen pääsyyn mihin tahansa valtioon, mutta vaatiessaan, että yksilöitä olisi kohdeltava yhä enemmän universaalien eikä partikularististen (kuten etnisten verisiteiden) kriteerien mukaan, ne käytännössä vaikuttavat lainsäädännön kehittymiseen maahanmuuttomyönteisemmäksi. Tämä ihmisoikeuksien universalistinen periaate on vaikuttanut kansalaisuus- ja siirtolaislainsäädäntöön erityisesti länsimaissa.

Ihmisoikeudet murentavat oman moraalisen perustansa

Toisin kuin liberaalit ihmisoikeusaktivistit kuvittelevat, ihmisoikeudet eivät kuitenkaan tuota lopputuloksenaan sellaista yhteiskuntaa, jossa niiden taustalla olevia moraaliperiaatteita kunnioitettaisiin. Miksi?

egoismMoraalinen toimintamme on ennen kaikkea yhteisöllistä, mutta samanaikaisesti ihmisoikeusajattelu edellyttää yhteiskunnan moraalista neutraliteettia suhteessa yksilöiden valintoihin. Jos otamme ihmisoikeudet tosissamme ja pidämme korkeimpana moraaliperiaatteenamme yksilöiden oikeuksien kunnioittamista, emme voi samanaikaisesti ylläpitää yhteisönä laaja-alaisempia moraalistandardeja, koska yhteisö saattaisi asettua näin joidenkin yksilöiden elämäntapaa ja arvoja vastaan. Toisten oikeuksien kunnioittaminen ei sellaisenaan riitä moraalisen toiminnan pohjaksi. Ihmiset, jotka on kasvatettu vain kunnioittamaan muiden oikeuksia, huomaavat ennen pitkää, että pelkkä toisten oikeuksien kunnioittaminen ei lisääkään heidän omaa onnellisuuttaan.

Maailma, jossa ihmisten on sallittua tehdä mitä tahansa tyydyttääkseen omia mielihalujaan, kunhan vain eivät loukkaa toisten ihmisten oikeuksia, ei todennäköisesti ole paikka, jossa näitä oikeuksia pitkän päälle kunnioitettaisiin. Me voimme tehdä kaikenlaista ilkeyttä ja pahaa, vaikka emme loukkaisikaan kenenkään oikeuksia. Yleiset sopivaisuussäännöt eivät enää olisi kovinkaan yleisiä, jos ne jätetään yksin liberaalin moraalin armoille… Ennen pitkää he (ihmiset) – hyvästä syystä – ihmettelevät, miksi heidän tulisi kunnioittaa sellaisten ihmisten oikeuksia, jotka kohtelevat heitä huonosti… Me emme voi luottaa siihen, että ihmiset eivät valehtelisi, pettäisi tai varastaisi menestyksensä eteen, kun he voivat odottaa kanssaihmisiltään vain vähän tukea, mutta sitäkin enemmän alituista kilpailua.

Marc Stier: How Much of Communitarianism is left (and right)?, 1998.

Halutessamme rakentaa hyvää yhteiskuntaa kestävälle pohjalle, meidän on päästävä eroon ihmisoikeuksien yhteiskuntaa syövyttävästä painolastista. Emme tarvitse ihmisoikeuksia, vaan moraalisia arvoja joihin sitoutua. Arvojen ylläpitäminen ja noudattaminen on mahdollista vain, jos niihin kasvetaan osana yhteisöä, koska arvot ovat aina yhteydessä tietynlaiseen tapaan elää. Yksilön kasvaminen vastuulliseksi moraaliseksi toimijaksi on mahdollista vain osana yhteisöä, jossa hänen on opittava tinkimään omista oikeuksistaan ja vaatimuksistaan yhteisön suuremman hyvän eduksi.

Sen sijaan, että ruokimme individualismia ja itsekkyyttä painottamalla jokaisen omia oikeuksia, meidän olisi kasvettava kansalaisia velvollisuudentuntoiseksi yhteisön jäseniksi. Ihmisoikeuksien ja liberalismin pohjalta se ei ole mahdollista.

Lähteet:

Burke, E., Reflections on the Revolution in France. 1790.

Julius, Anthony: ”Human rights: the new secular religion”, The Guardian, 19 April 2010.

Kouros, Kristiina: ”Ihmisoikeuksiin ei pidä vedota liian kevein perustein”, Helsingin Sanomat, 23.11.2014.

Stier, Marc: How Much of Communitarianism is Left (and Right)?, 1998

Wikipedia: Edmund Burke

Wikipedia: Universal Declaration of Human Rights

Wikipedia: Human rights

Wikipedia: Human rights movement

Wikipedia: Natural and legal rights

Wikipedia: Post-nationalism

Tapio Linna (s. 1966) on helsinkiläinen filosofian maisteri, bloggaaja ja vapaa kirjoittaja. Hänen bloginsa löytyy osoitteesta www.tapiolinna.com.

Tapio Linna (s. 1966) on helsinkiläinen filosofian maisteri, bloggaaja ja vapaa kirjoittaja. Hänen bloginsa löytyy osoitteesta http://www.tapiolinna.com.

 

 

%d bloggers like this: