Erittäin pahasti sanottu

TENHO KIISKINEN

(eli Vihapuheen myönteiset vaikutukset poliittiseen uutisointiin)

–

Vihapuhe ja maahanmuuttokeskustelu näyttävät olevan uusi katolinen kirkko ja pedofilia. Toisiaan seuraavat mielikuvat vakiintuvat ajan mittaan sanapareiksi ja toisinpäin. Majakka ja perävaunu, risteily ja humala, Neuvostoliitto ja pahan valtakunta… Yhteenlasku ei sellaisenaan ole vahingollinen, olkoonkin, että käytämme sanoja äärimmäisen viitteellisesti. Hyvässä ja pahassa, sillä jokainen osuva, liioittelevakin sanavalinta ilmentää aina rehellisyydentajua.

Sosiaalisena ilmiönä yhteenlasku sisältää kuitenkin ohittamattoman vaaran, nimittäin sokaistumisen seurannaisvaikutuksille. Kuten jokainen on varmasti huomannut, erilaisia vastalause-analyyseja vihapuheelle tehtaillaan nyt raivokkuudella, joka selittyy kaiketi vain tekijöidensä kyseenalaistetulla auktoriteetilla. Moralisoiva puhina löytää aina tiensä maahanmuuttodebattiin. Tämä on tietenkin perusteltua, sillä kysymys on tulenarka. Huutelijoihin keskittyminen vaikuttaa silti jotenkin epärehelliseltä. Halutaanko yleisöä estää näkemästä jotakin?

Tässä puheenvuorossa esitetään tulkinta (suomalaisen) vihapuheen eräistä vaikutuksista erillään maahanmuuttokysymyksestä. Näkökulma voidaan tiivistää väitteeseen, jonka mukaan vihapuheella voi olla myönteisiä seurannaisvaikutuksia politiikan uutisointiin ja että näiden seurannaisvaikutusten herättämä muutosvastarinta on todellinen syy mediatoimijoiden vihapuhekauhulle. Toisen pääväitteen mukaan valtamedia pelaa sosiaalista mediaa vastaan ennennäkemättömän kovaa bluffikättä turnauksessa, jonka se on jo hävinnyt. Valtamedia voi turvata asemiaan vain irtisanoutumalla läpipolitisoiduista sisällöistä, jotka se on tottunut esittämään vaihtoehdottomuuksina. Rajauksen vuoksi vihapuheella tarkoitetaan tässä kirjoituksessa kaiken vihapuheeksi kutsutun sitä osa-aluetta, joka on puutteellisuudessaankin ymmärrettävissä faktapohjaisuutta hakevaksi ja yhteiskunnalliseksi kritiikiksi. Puheenvuorossa ei siis käsitellä henkilö- ja ryhmäkeskeistä vihakirjoittelua. Poliittinen korrektius ymmärretään diskurssina, joka palvelee lähtökohtaisesti valtarakenteiden säilyttämistä.

–

Hurskastelun anatomia eli lyhyt katsaus kokonaiskuvaan

–

Jos yhteiskunnassa pitäisi määritellä jokin absoluuttinen piste, jolloin “kaikkien hälytyskellojen tulisi soida”, voisi ehdotus sopivaksi hetkeksi olla ajankohta, jolloin hyväosaiset ryhtyvät esiintymään vähäosaisten uhreina. Mutta, mutta, ajatellaanpa tarkemmin. Mehän olemme jo saavuttaneet ja ohittaneet tämän pisteen lukemattomia kertoja. Parodiahorisontti ylittyi mahtailevasti viimeksi 1.3. kuluvaa vuotta, kun yli kaksikymmentä suomalaista päätoimittajaa allekirjoitti kannanoton “luotettavan median puolesta”, vastalauseena törkyä levittävälle ”vastamedialle”. Ulostulo oli kirjaimellisesti ottaen asiallinen (voisiko se muutakaan olla?) mutta tekopyhässä marttyyriudessaan lannistava. On ehdottoman tärkeää tuomita toimittajiin kohdistuva painostaminen, mutta lyönti menettää voimansa itsekritiikin täydellisen puutteen takia. Sanomalehti Karjalaisen päätoimittajan Pasi Koivumaan kolumni (2.3.2016) tiivistää riemastuttavalla tavalla valtamedian käänteisajattelun:

Solvaaminen, mustamaalaaminen ja suoranainen valehtelu alkavat olla maan tapa, ja sitä harrastavat myös tahot, jotka kehtaavat nimittää itseään mediaksi. Ne juoruavat, parjaavat ja aivan tietoisesti valehtelevat eivätkä koskaan tunnusta virheitään, saati niitä korjaa… Että mukamas sieltä nyt lopultakin kuuluu pitkään vaiettuja totuuksia, jotka vahvistuvat, kun niitä mahdollisimman kovaa huudetaan? Ja että perinteisen median kuuluu nyt tähän huutomyrskyyn yhtyä?

Eivätkö juuri tietoinen valehtelu ja kyvyttömyys tunnustaa virheitään ole ne synnit, jotka yleisöllä on tapana yhdistää valtamediaan? Ja eikö todellisena maan tapana olekin valtamedian pakkomielle järjestelmällisesti mustamaalata, pimittää ja propagoida? Korostan, että tämä ei ole hyökkäys Koivumaata kohtaan henkilönä, vaan kyse on arvostelusta hänen edustamaansa todellista tai näyteltyä ajattelumallia kohtaan. Todellista tai näyteltyä siksi, että valtamedian bluffaus perustuu ensisijaisesti sellaisen vaikutelman luomiseen, joka onnistuu hämärtämään ja sekoittamaan yleisinhimillisen rehellisyyden ja puhtaan mediapelin yhdeksi ja samaksi asiaksi. Lukijan ei tule tässä kohdin pelästyä kovia sanavalintoja, sillä niillä on perusteensa, joka on yllättävän yksinkertainen.

Valtamedia nimittäin vastaa vihapuheen haasteeseen menemällä sieltä, missä aita on matalin. Aivan kuten Koivumaakin kolumnillaan tekee. Valtamedia esittää haluttomuutensa vanhojen käytäntöjen muuttamiseen rohkeutena olla erimielinen niiden kanssa, joita nykyiset valta-asetelmat hyödyttävät kaikkein vähiten. Sen kannattaa esimerkiksi potkia pieni- ja keskituloisia valkoisia heteromiehiä syntipukkeina, sillä aplodit ovat taattuja poliittisesti korrektin keskusteluavaruuden äänekkäimmiltä ja vähiten ansioituneilta pahastujilta. Samanaikaisesti rikkaat miehet esitetään yksilöinä, joilla on oikeuksia, ei velvollisuuksia. Eteenpäin pusketaan mahdollisimman vähän silloin, kun somen paine on pakko huomioida. Tästä hyvänä esimerkkinä Ylen surullisenkuuluisat A2-teemaillat, joita olisi mahdotonta kirjoittaa fiktiona liian epäuskottavuuden vuoksi. Niin ikään Ylen Arto Nyberg on muutamin poikkeuksin ollut hämmästyttävä show: kuinka studioon voidaankin valita niin epäkiinnostavia vieraita. MTV3:n hiljattain startannut Enbuske, Veitola & Salminen näyttää jatkavan samalla linjalla.

Ei kuitenkaan etäännytä itse asiasta: moraalinen rimanalitus koetaan kannattavaksi, sillä virheiden myöntäminen tarkoittaisi (myös) poliittisesti epäkorrektien tosiasioiden tunnustamista. Itsepäinen oppimishaluttomuus liittyy luultavasti myös identiteettikysymyksiin ja loukattuun ylpeydentunteeseen, sillä umpimielisyys johtaa jatkuvasti oman edun vastaisiin ratkaisuihin. Politiikassa tämä näkyy esimerkiksi vastaanotossa, jonka tietokirjailija Tommi Uschanovin erinomainen teos Mikä vasemmistoa vaivaa? (2008) sai. Kiitosta sateli, mutta vasemmistopuolueiden retoriikassa mikään ei muuttunut. Todennäköisesti neuvot loukkasivat, koska ne sisälsivät konkreettisia muutosehdotuksia. Ja mikä pahinta, neuvonantaja ei tullut sisäpiiristä.

Nyrpistelijöiden intresseissä on kannustaa harkittuun loukkaantumiseen ja tahalliseen väärinymmärtämiseen. Ne esitetään rohkeutena ja rehellisyytenä, jotka ovat todellisuudessa läpipoliittista mediapeliä. Päätoimittajien ja ideologisten kumppaneiden vihapuhehuolen ilmeinen tarkoitus on todellisen tasa-arvoisuuden esittäminen. He antavat ymmärtää olevansa (kaikesta huolimatta) samalla kilpailuviivalla törkysivustojen ja yksittäisten vihapuhujien kanssa. Rivienvälinen viestintä mahdollisuuksien tasa-arvosta ei tietenkään ole totta, sillä valtamedian edustajilla on käsissään oikeastaan kaikki se, mistä muut voivat vain haaveilla. Vakiintuneet ja valmiit foorumit, näkyvyys, paras katseluaika, tuntuva rahoitus, tilaajakunnat, toimittajapotentiaalit ja niin edelleen. Kaikenlainen petkuttaminen on kustannustehokasta, sillä yleisön harhauttaminen väärään ilmansuuntaan merkitsee kolmoisvoittoa: asemaltaan mitättömien syntipukkien käyttöä, omankuvan kiillottamista ja valtakytkösten salailua.

–

Ilmaisesta lounaasta voi kieltäytyä, mutta isäntien ryypyt on juotava

–

Jumalanpalveluksenomaisen rimanalituksen perimmäinen syy voidaan jakaa seuraaviin tekijöihin:

1. Uskonasiat eli todelliset ja näytellyt ajattelumallit sekä ideologiat

2. Päivänpolitiikka

3. Omistajasuhteet

Ensimmäinen palanen edustaa ihmiselämän sitä kirjoa, joka on tässä yhteydessä vaikeimmin tulkittavissa. Kantaaottavien päätoimittajien joukkoon voi mahtua henkilöitä, jotka aidosti uskovat toimivansa päivänpolitiikasta ja mediapelistä riippumattomina, ”luotettavina”. Mahdollisesti. Tämä oletus on kuitenkin jatkoanalyysin kannalta ongelmallinen, sillä tällaisia ihmisiä tavataan sanoa yksinkertaisiksi, ja toisaalta jossittelu älyllisistä vapaamatkustajista ei ole tässä tarkoituksenmukaista. Järkevä lähtöoletus voisikin olla, että tarkastelemani ihmiset ovat pohjimmiltaan aivan yhtä sekaisin kuin muutkin. Todelliset eli pitkälti asennepitoiset, ei-harkinnanvaraiset ja tunneperäiset ajattelumallit ja ideologiat vellovat jatkuvassa heijausliikkeessä, joka liottaa ajattelun kankaan epäjohdonmukaisuuden tilkkutäkiksi, kaunopuheisesti sanoen. Näytellyt ajattelumallit ja ideologiat edellyttävät sitä vastoin paatuneisuutta ja tietoista petosta. Oletan, että hyväosainen mediaväki toimii enemmän tietoisesti kuin tiedostamattaan. Totuus löytyy varmasti tyhmyrin ja huijarin väliltä, mutta se ei ole tässä olennaista. Olennaista on käsitys omaneduntavoittelun kantavasta voimasta.

Päivänpolitiikka sisältää valtamedian lukemattomat epäselvät yhteydet puoluepolitiikkaan ja laajemmin yhteiskunnalliseen muutokseen. Hyväveliverkostojen ja muiden eturyhmien sosiaaliset ja taloudelliset kytkökset toimivat valtamedian piirissä eräänlaisena kysymyksenasettelun, itsesensuurin, tyylilajin ja lopulta sisältöjen muokkaajana. Luukkuna, josta paketin on mentävä lävitse. Päivänpolitiikan suorien vaikutusten harmaa alue liittyy odottamattomiin tai muuten epämääräisiin yhteiskunnallisiin murrostilanteisiin ja tapahtumiin, joihin käsikirjat eivät tarjoa valmista suhtautumistapaa. Miksi Ruotsi saa ohjata turvapaikanhakijoita Suomeen, mutta Venäjä ei?

Omistajasuhteet merkitsevät lopullista kattoa, johon kaikki pysähtyy. Sikariportaan isoveljet päättävät sen, mistä saa puhua ja mistä ei. Sikariporras on ollut asialla aina, kun valtamedia päättää yksimielisesti olla uutisoimatta jostakin. Täydellinen hiljentäminen on viime vuosina käynyt hankalammaksi vaihtoehtoisen verkkomedian ja sosiaalisen median yhteisvaikutuksesta. Sikariporras vastaa kokemaansa narsistiseen loukkaukseen ohjeistamalla vasallejaan suhteellistamaan ja vähättelemään. Valtamedia on pannut tuumasta toimeksi vähämielisen tarmokkuudella.

Epäpyhän kolmiyhteyden rajat ja vaikutukset ovat tietenkin päällekkäisiä, ja juuri tämä limittäisyys tekee minkä tahansa yksittäistapauksen arvioinnista niin toivottoman hapuilevaa. Vääristellyn uutisoinnin takana voi yhtä hyvin olla inhimillinen typeryys ja tietämättömyys kuin omistajasuhteiden asettama rajanvetokin. Tabut ovat silti todellisia, ja kertomatta jättäminen maan tapa. Ilmaisesta lounaasta voi kieltäytyä, mutta isäntien ryypyt on juotava. Suomessa mediahiljaisuus on taattua tapauksissa, joissa osalliset ovat ”liian suuria kaatumaan”. Juttu on tuttu niin kallista ja huonoa ruokaa myyviä ruokaketjuista kuin valtionyhtiöiden myyntiä koskevista epäselvyyksistä. Faktoilla ei ole merkitystä, sillä valtapiirien ulkopuolella ei kerta kaikkiaan ole toimijoita, joilla olisi riittävästi rahaa, vaikutusvaltaa ja ennen kaikkea tahtoa horjuttaa merkittäviä tahoja.

Kysyntää kaikenkarvaisille protesteille kuitenkin riittää, sillä ihmiset eivät ole menettäneet oikeudenmukaisuuden tajuaan. Tähän tarpeeseen vihapuhe osaltaan vastaa, ja sen vastavoimaksi valtamedia on kehittänyt bluffinsa. Se tukeutuu enemmistöä ärsyttäviin ja virheellisiksi todistettuihin kliseisiin, jotta yleisölle ei välittyisi paikkansapitävää tietoa poliittisen korrektiuden kriisistä. Valheiden toistamisella anotaan jatkoaikaa poliittisen ja taloudellisen eliitin sekä näiden valitsemien eturyhmien suojelemiseksi.

Strategia voi vaikuttaa pähkähullulta, mutta se on nerokas. Päämäärä ei ole saada ketään uskomaan julkivalheisiin, vaan osoittaa rahvaalle sen paikka soppajonossa: te ette päätä keskustelun ehtoja ettekä varsinkaan sitä, mistä puhutaan totena. Pullistelu on ihastuttanut joitakin ryhmiä niin paljon, että ne ovat alkaneet kärsiä Tukholma-syndroomasta. Suomi onkin liittynyt Ruotsin, Saksan ja Pohjois-Korean omalaatuiseen joukkoon, jossa mielenosoituksia järjestetään eliitin puolesta. Räkä valuu rastoille, kun herranterttujen pitäisi saada työvoimansa pähkinöillä. Itkuhan siinä pääsee, jos eduskunnan hississä on vilkuiltu rintoja.

–

Saako yksinäinen olla edes itsensä ystävä?

–

Toisiin ihmisiin panemamme toivo valuu usein hukkaan silloin, kun emme vaivaudu ajattelemaan asioita heidän kantiltaan. Valtamedia käyttäytyy teatraalisesti yskivän mummelin tavoin, jonka säälinkerjäys alkaa lietsomaan naapuria yhä raskaampaan parveketupakointiin. Mummelin ylilyönti on pikkusieluisuuden osoituksena ymmärrettävä, mutta median syyllistämiskampanja vihapuhetta kohtaan on ennen kaikkea sadistinen. Vihapuhujilta vaaditaan kohtuuttomasti. Ei nimittäin riitä, että vihapuhe saataisiin puhtaaksi epäolennaisista henkilökohtaisuuksista, täysin harhaanjohtavista yleistyksistä, uhkauksista, suoranaisista vainoharhoista ja valheista, mikä olisi kohtuullista. Sitä vastoin vihapuhujia parjataan siitä, että he eivät suostu ottamaan kirjoittajina sitä samaa heittopussin roolia, joka on niin monen kohtalona tosielämässä.

Tarkennetaan. Niin sanotun vihapuhekritiikin todellinen vaatimus on, että vihapuhujat eivät saisi puolustaa omaa etuaan, vaikka oikeus sallitaan mielihyvin lähes kaikille muille. Vihapuhujasta pitää tulla uusi Jeesus ja Suuri Luovuttaja. Hänen pitää antaa kaikkensa, jotta alamaisensa kurittomuudesta masentunut sikajumala Media voisi leppyä ja lyllähtää pieraisten uneen tyynyvuorella mahtavassa Timanttilinnassaan. Lukekaa nurisematta lehtenne ja pitäkää turpanne kiinni. Kaikki sanomamme ei ole totta, mutta mitä siitä, meillä on kiire nukkumaan, pitäisi olla teilläkin. Tästähän tässä kaikessa on lopulta kysymys, ja kyllä tämä pitää voida sanoa ääneen. Valtamedian on onneksi turha kuvitella, että kukaan lotkauttaisi korvaansa kehotuksille henkiseen itsemurhaan niin kauan, kun se ei itse muuta toimintaansa. Mediaväki ei tunnu ymmärtävän, että pelisäännöt joustavat molempiin suuntiin. Tämän ovat vihapuhujat ja yhä enenevässä määrin tavalliset kansalaiset sisäistäneet. Eliitti loukkaantuu prinsessamaisesti siitä, että muut alkavat suoda itselleen vapauksia, joita se on tottunut pitämään yksinoikeutenaan.

Yksilöpsykologisella tasolla vihapuhuja on nimenomaan ihminen, joka on päättänyt ystävystyä itsensä kanssa. Hän hyväksyy, että ei hyväksy. Toteamus ei tarkoita vihapuheen siunaamista vaan yksipuolisen moralisoinnin kyseenalaistamista. Akateemisten ja muuten tieteellisesti sävyttyneiden analyysien sisältö voidaan pääpiirteittäin tiivistää kahteen lauseeseen:

1. Vihapuheen uhkan aiheuttama pelko kaventaa joidenkin ihmisten sananvapautta.

2. Vihapuhe voi määritellä aiheesta kuin aiheesta käytävän keskustelun reunaehdot.

On tarpeetonta alleviivata, että sananvapauden kaventuminen on aina kielteinen ilmiö. Tämän puheenvuoron kannalta toinen väite on kuitenkin paljon mielenkiintoisempi. Vihapuheen niin sanottua keskusteluavaruuden hallitsemista käytetään nimittäin jatkuvasti hyväksi poliittisena lyömäaseena. Mediassa ja politiikassa vaikuttavat toimijat pyrkivät esittämään vihapuheen asettamat reunaehdot yksinomaan sananvapauden ja sisältöjen supistumisena, vaikka useassa tapauksessa kyse on päinvastoin laajenemisesta.

Ketunhäntä pilkottaa kainalossa aina, kun toimijat loukkaantuvat (tyhmyyttään tai bluffatakseen) puheista, jotka paljastavat tosiasiana esitetyn sisällön läpipoliittisuuden. ”Globalisaatio on politiikkaa, ei luonnonvoima.”, ”Tuloerojen kasvu on politiikkaa, ei luonnonvoima.”, ”Spekulatiiviset pörssiarvot ovat ihmisen keksintöä, eivät luonnonvoiman.” Ja niin edelleen, you name it. Tosiasioiden ikävintä rosvosektoria ryhdytään kutsumaan vihapuheeksi, koska osa informaatiosta halutaan pitää yhteiskunnallisen keskustelun ulkopuolella. Yksikään tosiasia ei ole turvassa poissulkemiselta, jos sen tunnustaminen merkitsee henkilökohtaisen virhearvion paljastamista. Kaksi plus kaksi ei ole välttämättä neljä. Tuuli on silti muuttanut suuntaansa.

–

Juna ei taida enää pysähtyä, eli miten vihapuhe on muuttanut politiikan uutisointia

–

Ihmisyhteisössä vaikuttaa aina epäterveitä voimia, joiden aliarvioiminen voi käydä kalliiksi. Työelämässä nöyryytettyjen mieltymys hyväosaisten kärsimyksestä nauttimiseen on yksi tällainen tutkimuksellinen makupala. Somen ja vastamedian suosiota vasten näyttää kiistattomalta, että valtamedia elää nyt pakkomyönnytysten aikakautta. Politiikan uutisoinnissa tämä näkyy erityisesti kysymyksenasettelussa, joka ilmentää keskusteluavaruuden laajenemista, kiitos vihapuheen. Esimerkiksi pyhäksi lehmäksi aikoinaan korotettua EU-myönteisyyttä ei enää vaalita asenteena, josta poikkeaminen on yhtä kuin jumalanpilkka. Arvosteluvyöry todellisten ongelmien kasvaessa on pakottanut toimittajat käyttäytymään osittain tilanteen edellyttämällä tavalla: historia ei ole päättynyt, ja Euroopan unioni ei ole välttämättä Suomen luonnollinen päätepiste.

Nykyhetki ennustaa valtamedian tappiota. Vastaanottajilla on käytettävissään yhä enemmän tietoa, ja vaihtoehtoiset tulkinnat saavat enemmän jalansijaa. Ylhäältä alas ohjaileva propagointi murenee nykymuodossaan, sillä ainoat sitä tukevat rakenteelliset tekijät ovat suurpääoma ja väestön tämänhetkinen ikärakenne. Pääoma voi periaatteessa päättää vaikkapa sosiaalisen median sulkemisesta ja jonkinlaisen mediadiktatuurin perustamisesta, mutta käytännössä tämä menee satuilun puolelle. Vahinko on jo tapahtunut. Väestön ikärakenteella on pelattu kohdistamalla suorin aivopesu ikäihmisiin, jotka saavat vaihtoehtoista tietoa lähtökohtaisesti vähiten (muistetaan Ylen A2-teemaillat). Valtamedian kannattaisikin iskeä kiinni lasten ja nuorten mielenhallintaan, sillä kukapa olisi unohtanut historiankirjojen veriset onnistumistarinat. Parhaita työvuosiaan elävät aikuiset taitavat olla menetettyjä tapauksia.

Vihapuheen seurannaisvaikutukset ilmenevät kasvavan faktapohjaisuuden ja vähenevän poliittisen korrektiuden lisäksi puoluepoliittisen mediapelin monimutkaistumisena. Todellinen moniarvoisuus alkaa kukoistaa poliittisen korrektiuden rapistuessa, mutta muutoskriisi ei vapauta poliitikkoja liputtamaan todellisten ajatustensa puolesta. Rahoittajien, äänestäjien ja muiden huomioitavien puristus luo tilauksen itsetarkoituksellisen ristiriitaiselle viestinnälle, joka tunnetaan politiikassa kaksoisstrategian nimellä. Suomessa partureiden ja taksikuskien pelkoäänillä menestyksensä luonut kokoomus edustaa viime vuosien suurta kaksoisstrategia. Aina kun Alexander Stubb hirnahtaa että ei mulla muuta, rientää joku pienempi herra kuin tilauksesta puhumaan kansalle järkeviä. Ilveilyn täytyy tuntua asianomaisistakin kunniattomalta, mutta puolueelle epäedullisen tietomäärän kasvaessa tauoton hämmentäminen jää hyväksi keinoksi pitää kiinni äänestäjistä.

Poliittisen trapetsitaiteilun hullunkurinen vaatimus koskee myös valtamedian edustajia. Totuttua monipuolisemman kokonaiskuvan esittämistä (vaikkakin pakotettuna) ei voida mieltää raikastavaksi irtiotoksi, sillä päivänpolitiikka ja omistajasuhteet eivät katoa minnekään. Ainoaksi vaihtoehdoksi jää yhä mielikuvituksellisemman sumutusjärjestelmän työstäminen. Kaksi plus kaksi on jakokulma kertaa neliöjuuri… Vihapuhetaistelu jatkuu luultavasti täältä ikuisuuteen aina jossakin muodossa, sillä valtamediasta ei tule koskaan eturyhmävelvoitteista riippumatonta. Perustavanlaatuinen muutos on silti ehtinyt tapahtua. Tavalliset ihmiset ovat kyllästyneet odottamaan hyväosaisilta vähemmän kuin itseltään.

–

Kirjallisuutta ja lähteitä:

Hankamäki, Jukka: Sensuurin Suomi. 2009.

Kantola, Anu (toim.): Hetken hallitsijat. Julkinen elämä notkeassa yhteiskunnassa. 2011.

Koivumaa, Pasi: Valemedia solvaa ja mustamaalaa. Karjalainen 2.3.2016 (ks. linkki).

Konttinen, Seppo: Kansallisomaisuuden ryöstö. Pamfletti. 2009.

Konttinen, Seppo: Suomalainen ruokalasku. 2011.

Korhonen, Jarmo: Maan tapa. 2015.

Korhonen, Jarmo: Väyrysen valtakunta. 2014.

Päätoimittajien kannanotto: Luotettavan median puolesta. Ylen verkkouutinen 1.3.2016 (ks. linkki).

Päätoimittajat vetoavat luotettavan median puolesta – ”Emme salli, että journalisteja vaiennetaan painostamalla”. Ylen verkkouutinen 1.3.2016 (ks. linkki).

Pöyhtäri, Reeta, Haara, Paula & Raittila, Pentti: Vihapuhe sananvapautta kaventamassa. 2013.

Uschanov, Tommi: Mikä vasemmistoa vaivaa? 2008.

http://www.karjalainen.fi/mielipiteet/mielipiteet/kolumnit/item/99172-valemedia-solvaa-ja-mustamaalaa

http://yle.fi/uutiset/paatoimittajien_kannanotto_luotettavan_median_puolesta/8709207

http://yle.fi/uutiset/paatoimittajat_vetoavat_luotettavan_median_puolesta__emme_salli_etta_journalisteja_vaiennetaan_painostamalla/8709192

–

–

Tenho Kiiskinen on joensuulainen toimittaja ja akateeminen sekatyöläinen.