SARASTUS

Kansallinen ja eurooppalainen, traditionalistinen ja radikaali verkkolehti

Efeson Herakleitos: filosofian komeus ja surkeus

herakleitos 1JUHANI SARSILA

Hengen paloa todistamaan riitti ennen filosofin, runoilijan tai säveltäjän kasvo- tai rintakuva, hengen symboli. Sotilaat ja urheilijat ovat aina saaneet poseerata koko komeudessaan elämänvoiman ja kauneuden symboleina. Jotkut filosofian oppilapset, kuten kirkon elävältä polttamat, roviolle hautaamat Jan Hus (1415) ja Giordano Bruno (1600) saatiin vasta kirkon vallan vähennyttyä ja kirkon protestoidessa ikuistaa kokovartalopatsaiksi. Modernissa kulttuurissa pää ja pysti ovat lähestulkoon menettäneet auransa. Tilalle ne ovat saaneet tylsyyden statusta. Eksistentiaalisen tai muun filosofisen tutkimuksen jossakin määrin kiintoisaksi kohteeksi kelpaa tylsyys, ikävyys (taedium). Tämä tekstini kertoo eräästä osaksi hauskasta filosofista.

Rivi filosofien pronssisia rintakuvia esittäytyy kävijälle Napolin Kansallismuseossa. Niistä Herakleitos (n. 540–480 eaa) suuntaa katseen intensiivisesti »olioon sinänsä», ja katsojalta unohtuu hetkeksi Napolin kaaos. Antiikki kutsui Herakleitosta »Pimeäksi» (Ἡράκλειτος Σκοτεινός, Heraclitus Obscurus). Lucretius sanoo, että Herakleitos lunasti pimeillä ajatuksillaan kirkkaan maineen. Tarinat todistavat Herakleitoksen, päinvastoin kuin Gorgiaan, viihtyneen ihmisten maailmassa huonosti. Kreikan viisaiden joukossa Herakleitos vastaa sitä kuvaa, jonka ihmiset ennen tulivat monista filosofeista muodostaneiksi. Eräässä katkelmassaan Herakleitos kehuu itseään muita viisaimmaksi.

Monenmoisia tulkintoja on korviini tullut. Kenellekään muulle ei ole valjennut, että viisaus on loitolla kaikesta.

Itseironiasta ei Herakleitokselta löydy näkyvää merkkiä. Hän nostaa itsensä podiumille; toisia filosofeja hän ei huoli vierelleen. Kukin Herakleitos-tulkinta sisältää monta vaaran paikkaa. Tulkinta uhkaa levitä pensasmaisesti Efeson poliksesta vuorille ja avaruuteen. Herakleitoksen persoonasta ei tiedetä mitään varmaa; totuus on jäänyt myyttien (legendojen) peittoon. Myyteissä filosofi ilmenee vähintään yhtä pimeänä kuin harvoissa, etupäässä harvasanaisissa ja ristiriitaisissa fragmenteissa. Niitä on tallella vajaat 140, ja niiltä puuttuu konteksti. Lyhyet fragmentit estävät kokonaiskuvan muodostuksen. Kaikeksi kauheudeksi oppi koskee kaikkea Auringon ja Haadeksen väliltä.

Herakleitos polveutui aatelissuvusta, ja hänen harteilleen tarjottiin pappiskuninkaan (βασιλεύς) viittaa. Tarina kertoo hänen, korkeasta statuksesta ja olympolaisesta uskonnosta piittaamatta delegoineen viran veljelleen. Omalta osaltaan Herakleitos, aristokraatti ja eetillinen individualisti, torjui sovinnaisen poliittisen toiminnan. Oswald Spenglerin tavoin Pentti Saarikoski (1937–1983) koettaa hakea Herakleitokselta totaalista maailmanselitystä. Kaiketi molemmat epäonnistuvat. Suomen runoilija käyttää taitavasti oxymōron-ajatuskuviota, kärjistyksen taitolajia.

Herakleitokselle ei julkisuudesta, poliittisesta toiminnasta vetäytyminen suinkaan ollut pakoa todellisuudesta, vaan pakoa Todellisuuteen, sen ajatuksen ymmärtämiseen, joka kaiken kautta ohjaa kaikkea (Yksi ja sama, 1971).

Herakleitoksen fragmenttien suomennokseni ovat osin velassa Saarikoselle. Efeson filosofi pitää yhdentekevänä, hoitaako yhteisiä asioita vai kuuluuko nukkuvien puolueeseen. Sillä »nekin, jotka nukkuvat, ovat vaikuttajia ja osallistuvat maailman menoon». Kärjistävä rinnastus, oxymōron tämäkin, saa ajattelemaan Johann Gottlieb Fichteä (1762–1814), toiminnan filosofia eikä Spinozaa (1632–1677), kontemplaation eli teorian eli katselemisen filosofia. Fichte torjui Spinozan. Fichten mukaan itse kukin rakentaa omista lähtökohdistaan maailmaa siksi, mitä siitä tulee hänelle itselleen ja kokonaisuutena kaikille. Jokainen kantaa vastuun. Siinä missä valistusoptimisti Fichte uskoo ihmisen taitoon ja haluun parantaa toiminnan avulla maailmaa, ihmisvihaaja (tästä lisää alempana) Herakleitos kohottaa itsensä poliittisen toiminnan ja πόλις-elämän yläpuolelle; hänen nähdään kuuluvan epäsovinnaiseen, yhden miehen isoääniseen puo­luee­seen, kuten tämä essee koettaa osoittaa.

Kaukoidässä asuu Laotse, Herakleitoksen aikalainen ja ainakin puoliksi hengenheimolainen, toiseuden yksinäinen asianajaja hänkin. Laotse ottaa kantaa ikiongelmaan »toiminta vai toimimattomuus?» Hän opettaa passiivisuuden perivän maan. Pitkälti Intian jainalaisten tyyliin, uskoisin, Laotse opettaa viisaan miehen passiivisuutta, »ei-tekemistä».

Taistelija ei astu sotapolulle.

Rohkea soturi istuu aloillaan.

Suuri valloittaja ei mene taiston tielle.

Paras hallitsija alistuu alamaisista alimmaksi.

Sitä tarkoittaa ei-kilvoittelun hyve.

Se merkitsee taitoa käyttää ihmisiä hyväkseen.

Se hyve nousee ikitaivaan korkeuteen.

Herakleitos torjuu osallistumisen, Fichte vaatii sitä. Laotse puolustaa eksplisiittisesti ja aggressiivisesti osallistumattomuutta. Laotse tohtii väittää, että maailma muuttuu paremmaksi, kunhan viisas luopuu hulluudestaan ja säyseästi alistuu ulkopuolisen rooliin. Muutoin viisaista koituu politiikassa silkkaa onnettomuutta. Ilman muuta Laotse tahtoo tehdä tiettäväksi, etteivät tavalliset kansalaiset saisi nostaa viisasta valtaan. Efeson Herakleitos ei valtaa hamunnut. Aivan ulkopuoliseksikaan hänessä ei miestä ollut. Filosofiksi Herakleitos oli kovin turhamainen tai väärällä tavalla kunnianhimoinen. Suutaan tämä persoonallisuus ei osannut pitää kiinni. Efesolaiset viis veisasivat herjoista ja sietivät πόλις-hullun läsnäoloa ja tämän kirjaa. Mikseivät he karkottaneet Herakleitosta tai edes polttaneet hänen opustaan? Tässä he olivat suvaitsevaisia. Herakleitos halusi efesolaisten pitävän häntä viisaana miehenä; osaksi hän saikin tahtonsa läpi. Epäilemättä hän arveli, että yhteisö tarvitsee filosofinsa, mutta vain yhden kerrallaan – eli hänet. Kuitenkaan yhteisö ei tahdo valita Herakleitoksen mielestä etevintä kykyä poliittiseen johtoon.

Kaikki täysi-ikäiset efesolaiset nostakoot itsensä narun jatkoksi ja luovuttakoot kaupungin poikasten käsiin, sillä he ajoivat maanpakoon parhaan miehensä, Hermodoroksen, lausuen näin: »Meistä älköön kukaan olko parempi kuin muut, tai jos on, niin olkoon sitä jossakin toisessa paikassa.

Sanan keinoin Efeson Herakleitos pani toimeksi. Aristokraattina hän vihasi demokratiaa (josta myöhemmin Sokrateella oli Ateenassa huonoja kokemuksia). Ihmisistä yleensäkään Herakleitos ei hellinyt valoisia odotuksia. Oikeas­taan kenenkään viisaan ei tulisi yhtään välittää siitä, mitä niin sanotut sosiaalisen standardin mukaiset ihmiset olevaisista asioista ajattelevat. »Ihmisten mielipiteet ovat lapsosten leikkikaluja», opasti Herakleitos. Tätä periaatettaan hän ei tiettävästi itse koskaan noudattanut, joskin hän näkyy pitäneen kauan lapsista. Pakkomielle aikuisten kehnoudesta kalvoi viisasta mieltä ja taisi estää monta oivallusta. Koska Herakleitos ei tosiaan osannut olla johdonmukaisesti välinpitämätön, emme lue häntä täysin vapaaksi ihmiseksi. Tähän tapaan Herakleitos lienee pohtinut: lapset ulottuvat lähemmäs jumalaista totuutta kuin aikuiset. Lapset tietävät mutta eivät ajattele; aikuiset ajattelevat vaan eivät tiedä. Täysin viisasta miestä luonnehtii Laotse:

Viisas ei halua tehdä hyvää kenellekään. Rahvasta hän vilkaisee kuin oljista punot­tuja koirankuvatuksia. Itse hän elää elämäänsä [taivaallisessa] kunniassa ja ihanuudessa, vapaana ja välinpitämättömänä.

Tälle tasolle ei Herakleitos pääse. Tahto lienee kiitettävä; voimat vain puuttuvat. Laotse taitaa olla vahvempi ja samalla vähemmän turhamainen kuin Herakleitos.

Kaikki antiikin valtiofilosofia hehkuttaa massojen kelvottomuutta. Teksteistä huokuu hassu koppavuus (ὕβρις, superbia) Friedrich Nietzschen (1844–1900) sanoja lainatakseni. Itse asiassa Nietzschekin rummuttaa tyhmän kansan teoriaa. Aristokratian tai harvainvallan perusteluksi sopii Herakleitoksen Prienen Biakselta ottama ja oman kokemuksen vahvistama latteus: »Monet ovat huonoja, harvat hyviä.» Moisesta truismista vallitsi ennen oppineiden kesken melkoinen konsensus. Siltä ei puutu todistusvoimaa retoriikan eli dialektisten päätelmien eli argumenttien eli mielipiteiden alueella.

Enemmistön siveellinen ja intellektuaalinen kehnous säilyttää status quon. Viisas saa pitää asemansa ja ylläpitää vakautta. Ei viisas tahdo olevaa muuksi muuttaa; antiikissa ei todellakaan ole maailmanparantajia. Itseään toteuttaessaan filosofi jakaa ihmisille viisauttaan. Hänen tarkoituksensa ei silti ole muuttaa poliittisia, yhteiskunnallisia tai taloudellisia oloja toisiksi, kuin ne ovat vakiintuneet; eikä antiikista tapaa nerojakaan, kun subjekti varsinaisesti syntyy vasta keskiajalla tai uudella ajalla.

Ihmiset eivät osaa ottaa järkevää sanaa kuuleviin korviinsa, ja he muistuttavat kuuroja. Heihin sopii lausahdus »poissa, tosin paikalla».

Siinä tuli oxymōron ja lisäksi metafora (joka tekee poissaolevan läsnä olevaksi ja toisin päin). Saman tien saamme kuulla lisää virkistäviä ja moderneja, konstruktivistisia ja nominalistisia kasvatuskäsityksiä sekä modernia optimismia aikojen takaa vastustavia ilkeyksiä: »Useimmat ihmiset ovat yhtä tyytyväisiä kuin vatsansa täyttäneet elikot.» Tämä väite ei kuitenkaan kelpaa vahvaksi argumentiksi. Ihmisolentoihin sopii viitata puhumalla salakavalan rajaavalla tavalla elukoista: »Kaikki nelijalkaiset otukset ajetaan laitumelle piiskaniskuin.» Viisaan olisi aihetta turvata vapautensa ja jättää maailma silleen. Viisaan pitäisi, todistaakseen viisautensa, sammuttaa oma itsekorostuksensa, hybris. Se oli helleenien kansallispaheita niin kuin superbia roomalaisten, ja näiden vastakohtina tavataan viisaissa lähteissä σωφροσύνη ja temperantia, kohtuus.

Itsekorostus on sammutettava – pikemmin kuin tulipalo.

Itsekorostus tarkoittaa tulipaloa sielussa. Ehkä tämä Herakleitoksen fragmentti on aito; ei ole helppoa kuvitella miehen tarkoittaneen itseään. Herakleitoksen viisaudesta ei kaiken aikaa puuttunut selväjärkinen itsetuntemus. Hänen itsensä, kuten sen puoleen hänen oppilaansakaan ei, toisin kuin erään Sokrateen oppilaan, tarvinnut konsultoida Delfoin pappeja. Oraakkelin portaalissa luki: »Tunne itsesi.» Se tiedetään Sokrateen ja Pierre Abélardin (1079–1142) motoksi. Moderniin ihmiseen vetoaa ehkä paremmin Johann Wolfgang von Goethe (1749–1832), joka sanoo – ja tarkoittaa samaa, sokratelais-gnostilaista ideaa: »Tule siksi, mikä olet» (Werde was du bist). Opi tuntemaan henkinen olemuksesi.

Muuhun aineistoon nähden aivan paradoksaaliselta vaikuttaa Heraklei­toksen ajatus, että vaikka ihmiset saisivat kaiken haluamansa, tyytymättömyys jäisi silti mielessä vellomaan. Ihmisen ahneus (πλεονεξία, avaritia) ei tunne mitään rajoja. Samaa väittää Severinus Boëthius tuhat vuotta Herakleitoksen jälkeen. Tuskin mekään olemme eri mieltä 1500 vuotta Boëthiuksen jälkeen. Päinvastoin: ahneus korostuu faustisessa kulttuurissa, ja sitä pahentaa luontosuhteemme jo katkaissut teknologia tai teknosysteemi.

Vaikka runsaus valuttaisi sarvestaan sen verran rikkautta, kuin hiekassa riittää jyväsiä ja meressä pisaroita, ihmiset nurkuisivat silti (Boëthius).

Mutta toisessa fragmentissa Herakleitos vakuuttaa, että ihmisten enemmistö on niin ylen tyytyväistä oloihinsa kuin kylläisiksi ruokitut eläimet. Tekstikohdan olen siteerannut aiemmin. Muistutan siitä todisteena filosofin tai fragmenttien ristiriitaisuudesta. Ehdotan, että uskomme enemmän siihen Herakleitokseen, joka paheksui ihmisten ahneutta ja tyytymättömyyttä. Katkelmissaan Hera­kleitos joutuu konfliktiin itsensä kanssa, ikään kuin mies ei kaiken kaikkiaan muistaisi, mitä hän kulloinkin lausuu. Ylpeänä aristokraattina Herakleitos halveksii sydämensä kyllyydestä Efesoksen rikasta ja kaikesta, myös poliittisesta vallastaan tietoista porvaristoa, plebeijejä.

Älköön teiltä, Efesoksen miehet, koskaan puuttuko rikkautta, jotta kehnoutenne tulisi alinomaa ilmi!

Miksei Herakleitos toivonut porvareiden menevän konkurssiin? Eikö vararikko olisi mahdollistanut lähdön askeettiselle hyveen tielle? Herakleitoksesta ei ole osoittamaan spinozalaisen ulkopuolisen hyveitä. Hänen ihmisvihansa antaa filantroopille valtuudet leimata hänet sysimustaksi. Itse asiassa Herakleitoksen ristiriitaisuus saa fragmenteista lisävalaistusta. Pari esimerkkiä todistaa väitteen oikeaksi. 116:s katkelma kuuluu:

Kaikki ihmiset pystyvät tuntemaan itsensä ja ajattelemaan järkevästi.

Toisessa kohdassa tunnustetaan oudon rakastettavasti, että »ajattelukyky on kaikille yhteistä». Konteksti puuttuu. Ellei Herakleitos tarkoittanut ainakin kahta edellistä huomautustaan ironiseksi, hän arveli kaikkien potentiaalisesti tuntevan itsensä. Tosin potentiaalinen itsetuntemus merkitsisi aktuaalista itsetuntemusta vain ani harvan ihmisen kohdalla, kuten stoalaiset korostavat. Aristoteelinen ja muukin filosofia opettaa, etteivät läheskään kaikki mahdollisuudet toteudu tässä epätäydellisyyteen tuomitussa, kuunalisessa maailmassa. Vastikään luetuissa fragmenteissa ei havaita merkin merkkiä Herakleitoksen ihmisvihasta. Sitä vastoin ne viittaavat esimerkiksi Sokrateen konstruktivistiseen »peruskouluideologiaan» ja 1900-luvun optimistisiin kasvatusteorioihin, nimenomaan konstruktivismiin ja Jean Piaget’n (1896–1980) herttaiseen kehityspsykologiaan: sen mukaan jokainen säilyttää pöytälaatikossaan oman elämänsä käsikirjoitusta, ja lähtökohtaisesti jokainen voi oppia kaiken.

Ovatko ne Herakleitoksen käsialaa? Ne on voinut kirjoittaa joku muu: erehdys tai petos on siirtänyt ne Herakleitoksen teokseen. Jotkut antiikin kommentaattorit arvelivat, että Herakleitos kirjoitti tahallaan sekavaa tekstiä. Tarkoitus oli saattaa ymmälleen ne ihmiset, jotka osaavat lukea mutta eivät tajua totuutta sanojen takaa; heiltä puuttuu taito tulkita, hermeneutiikan taju. Tai ehkäpä Hera­kleitos vain halusi testata, miten efesolaiset ottaisivat vastaan hänen tahal­lisen ristiriitaisen, dialektisen filosofiansa. Marcus Tullius Cicero (106–43 eaa) oli sitä mieltä, että Herakleitos, aatelismies, pelkäsi inhoamiensa plebeijien, demo­kraattien, profanoivan hänen pyhän maailmanjärkensä (λόγος). Siksi hän olisi itse sekoittanut opukseensa joukon ristiriitaisuuksia.

Seuraavassa luonnostelen Herakleitoksen misantropiaa kaskujen merkeissä. Anekdootit heijastavat jotakin siitä, mitä filosofista ajateltiin. Hänestä oltiin kiinnostuneita kuin polishullusta ainakin. Häntä toki pidettiin outona mutta lisäksi arvostettiin. Efesos saattoi pitää Herakleitosta onnettomana tai kerrassaan pyhänä miehenä. Kaupunki tarvitsi häntä toiseuden läsnä olevana edustajana (»poissa, tosin läsnä»). Kaskuja voi lukea historian roskana, ellei substanssina. Niiden merkitys nousee viihteen ohessa siitä, että ne koettavat ratkaista persoonan arvoituksen. Kaskut oikovat mutkia ja paikkaavat aukkoja. Epäilemättä ne liioittelevat. Tavallaan ne käyvät hyödyllisistä väärennöksistä. Koetan näyttää, että Herakleitos-kaskut asettuvat leikinomaiseen suhteeseen tämän filosofin oppilauseiden kanssa. Kaskut on voinut aikojen kuluessa luoda pikemminkin Herakleitoksen persoona ja elämä kuin hänen Efesoksessa ja muualla suosittu kirjansa. Jälkimaailma tiesi kiinnostavasta filosofista vain niukalti. Siksi se otti oikeuden rakentaa hänen elämänsä kaskujen, moralistisesti ottaen väärennösten varaan. Vielä 600 vuotta Herakleitoksen kuoleman jälkeen hänen nimissään levitettiin kirjeitä; ne avasivat hänen persoonaansa ja tekivät hänestä kyynikkojen ja stoalaisten edustajan jo ennen kyynikkoja ja stoalaisia – siis ennen kuin Antisthenes, Diogenes Koira ja Peregrinos Proteus alkoivat suositella kaikkien arvojen uudelleenarvioimista ja paluuta luontoon. Efeson huonotuulinen »kyynikko» kävi muka kirjeenvaihtoa jopa Persian suurkuningas Dareioksen kanssa. Kiintoisin väärennös kertoo Herakleitoksen joutuneen Efesossa oikeuteen jumalattomuudesta (ἀσεβείη) syytettynä: paarman (οἶστρος) tavoin hän olisi kiusannut maanmiehiään. Muuttaen muuttajat väärentäjä oli plagioinut Sokrateen puolustuspuhetta.

Myytti selostaa Herakleitoksen kieltäytyneen kunniasta, kun lähetystö pyysi häntä säätämään lakeja kotikaupungille. Efeson hallitusmuoto, hän huomautti, oli ajautunut korjaamattoman surkeaan tilaan. Vastavetona Herakleitos sulkeutui Artemiin temppeliin viskomaan noppaa lasten kanssa. Minä uskon, että samalla Herakleitos piti lapsille filosofian kerhoa. Herakleitokselle sopi mainiosti lasten seura, sillä (kuten Laotse paikallisesti kaukana mutta mentaalisesti lähellä opasti: »Viisas on lapsen kaltainen, välitön ja viaton»). Herakleitoksen valinnasta suuri Efesos meni sekaisin. Väki tungeksi pyhään temppeliin ottamaan selvää, mistä sandaali puristi. Herakleitos sai raivokohtauksen.

Ette tainneet odottaa moista, kurja joukko! Tämä on sentään parempaa kuin toimia poliitikkona teikäläisten valtiossa!

Filosofinen kerho tai koulu osoittautui lyhytikäiseksi. Kukaties Efesoksen hallinto lakkautti toiminnan häiritsevänä. Tai ehkä Herakleitos ei osannut vastata lasten esittämiin kiperiin kysymyksiin: Miksi tuleva on? Miksei ole olevaa? Miten ja milloin tuleva muuttuu olevaksi tai toisin päin? Tai kenties Herakleitos vain sai nopanheitossa pieniä silmiä, ja hän paloi loppuun; opetus ei ottanut onnistuakseen; isosilmäiset pelitoverit kiljuivat hermoja raastavasti. Voiton korjasi kaikkiallinen ihmisviha: Herakleitos lähti vuorivaellukselle. Tässä olen kuulevinani kaikuja Intian filosofian eräästä metodisesta ja lopullisesta vaiheesta: metsävaelluksesta. Herakleitos ei tahtonut olla ensimmäinen Efesossa vaan ainoa vuorilla. Ehkä hän vihdoin tajusi, miten hänen olisi tullut elää: luemme Laotselta, että tosi viisas salaa tietonsa muilta, kun taas tavalliset ihmiset esittävät ne argumentein vakuuttaakseen toinen toisensa. Viisas ihminen, siis mata­lan profiilin mies, tarkoittaa Laotse, elää toki yhteisössä; tietonsa hän pitää omanaan. Jos tarinaan on uskominen, Herakleitos meni pidemmälle. Hän hylkäsi yhteisön ja lähti ovet paukkuen askeetiksi.

herakleitos 3Vuorilla erakko Herakleitos söi kasveja ja yrttejä henkensä pitimiksi. Ihmisviha oli ajanut ekodieetille. Ruokavalio osoittautui kohtalokkaaksi: hengenmies sairastui aineelliseen vesipöhöön. Ylimielisyys kostautui. Kohtalo ei antanut Herakleitoksen luopua maailmasta ja jäädä pyhäksi askeetiksi, jota Intian traditiossa kutsutaan nimellä sannyāsin. Elämänsä huipentumana Efeson viisas ei saanut eikä halunnut kadota ja kuolla vuorten suureen yksinäisyyteen. Hän laskeutui sivistyksen pariin. Kotona Efeson kivikaupungissa Herakleitos tiedusteli lääkäreiltä kautta rantain, osasiko heistä joku lisätä kuivuutta siellä, missä kosteus on päässyt ottamaan ylivallan. Puoskarit ja konitohtorit eivät osanneet tulkita tieteellistä puhetapaa enemmistön kielelle. Filosofi kieltäytyi ilmaisemasta vaivaansa selkokielellä, sikäli kuin hän sitä osasi. Konsultointi ei johtanut tulokseen. Herakleitos kaivautui talliin toivossa, että lämpöä huokuva lanta imisi kehos­ta liian nesteen. Koe epäonnistui, ja hengenmies sortui likaiseen kuolemaan 60-vuotiaana. Muitakin versioita tunnetaan. Seuraamme Diogenes Laërtiosta:

Hermippos puolestaan väittää, että Herakleitos tiedusteli lääkäreiltä, osasiko joku eliminoida kosteuden tyhjentämällä sisuskalut. Kun hän sai kieltävän vastauksen, hän laskeutui makuulle [paahteeseen] ja komensi orjansa lapioimaan ylleen lantaa. Tuohon makuuasentoon hän menehtyi huomenissa ja sai hautapaikan agoralta. Neanthes Kyzikoksen mukaan Herakleitos jäi makuulle jaksamatta puskea lantaa päältään. Tuossa tilassa miestä ei voinut tunnistaa, ja niin koirat söivät hänet.

Herakleitos ei saanut haluamaansa suolentyhjennystä. – Omasta puolestani en jaksa uskoa mahdollisuuteen, että Herakleitos olisi tavallaan haudattu kahdesti. Hänen katkelmiinsa kuuluu lausahdus:

Koirat haukkuvat sitä mitä eivät tunne.

Neanthes Kyzikos pani paremmaksi. Hän vihjasi koirien pistävän poskeensa sen, jota ne eivät tunnista tai jota ihmiset eivät osaa pelastaa lantakuorman alta. Tapahtuneesta emme syytä kyynisiä koiria vaan ignorantteja ihmisiä tai väärennykseen syyllistyneitä kyynikkofilosofeja. Politiikassa Herakleitos ei ryvettynyt, sonnassa vain. Siinä tuoksahtaa varteenotettava ero. Vahva, jopa haiseva symboliikka sisältyy makaabereihin versioihin. Herakleitoksen vaelluksen loppu muistuttaa hänen opeistaan. Niistä muovautui itseään toteuttavia ennustuksia myytin taikapiirissä. Lannoitusasiantuntijana filosofi oli syystä neuvonut, että

on syytä heittää pois mieluummin ruumiit kuin lanta.

Mutta siat laittavat asioita toiseen järjestykseen kuin ihmiset:

Siat pitävät enemmän liasta kuin puhtaasta vedestä.

Varmemmaksi vakuudeksi hajuaistin kaikkiallisesta toimivuudesta luetaan:

Haadeksessa sielut suunnistavat hajuaistin varassa.

Muut aistit ovat deaktivoituneet. Haades osoittautuu aliseksi paikaksi, suolistoksi. Sitä hallitsevat kaasut. Kaikkien noiden ja muidenkin, omaa myytillistä exitustaan ennakoivien lausumiensa kruunuksi Herakleitos oli tiivistänyt:

Se mikä ihmisessä on, koituu hänelle kohtaloksi (ἦθoς ἀνθρώπῳ δαίμων).

Sanotaan nasevammin: luonne koituu ihmiselle kohtaloksi; daimōn ei tarkoita sen kauheampaa kuin kohtaloa. Lannan ja loan Herakleitos nosti kosmiseen ­arvoon; dialektiikka tarvitsee lantaa ja lokaa. Kun tuoni korjasi Efeson vip-filosofin, jonka elämästä säilyi tuskin ollenkaan autenttista tietoa, myytit kirkastivat hänen varjonsa valoksi. Ne tasapainottavat eremiitin kuoleman hänen opetustensa tasalle. Saadaan tulema, että Herakleitos eli, kitui ja menehtyi viisauksiensa uhrina tai niiden marttyyrinä. Jokainen on jossakin oman onnensa seppä. Osan vastuusta kantaa yhteisö.

Muutamassa fragmentissaan Herakleitos siunasi kuivuuden ja kirosi kosteuden. Näin tehdessään hän tuli kritisoineeksi Thales-filosofia (n. 640–580), joka nimesi veden kaiken olevaisen perustaksi (ἀρχή). Ehkä Herakleitoksen väitetty kuolema vesipöhöön tai kuolemaan johtanut pyrkimys vapautua moisesta vaivasta oli vesifilosofi Thaleen tai jonkun hänen kannattajansa kosto (νέμεδις) Herakleitokselle. Oikeassa elämässä tai osin tai kokonaan luotettavassa teoksessaan Herakleitos oli nykyfilosofeista poiketen korostanut sielun merkitystä. Sielu on järjellinen ja hyveellinen ollessaan kuiva, kun taas märkänä se on aivan avuton, kuin juovuksissa (tästä legenda vesipöhöön sairastumisesta). Oraalisen kulttuurin suosimat jutut saavat tilaisuuden lihottaa kohdettaan ja samalla ilkeillä. Kuollut voi tuskin puolustautua. Vuosikymmenien ajan Herakleitos haistatteli ihmisille. Kuoltuaan hän kai joutui ikuisesti haistelemaan lantaa jossakin Haadeksen suolenmutkassa. Mene ja tiedä, missä totuus loppuu ja taru alkaa. Todetaan sentään, kuinka puheet antavat veren filosofin varjolle. Puheet hakeutuvat vaihtoehtoisiin uomiin. Niissä kussakin vesi virtaa vaivatta kuuluvana, joskaan ei puhtaana.

Löysin Diogenes Laërtiokselta kuusi versiota lääkäri ja luonnonfilosofi Empedokleen (n. 495–435 eaa) kuolemasta. Empedokles eli »mies keltaisen Akragaan» eli Sisilian Agrigenton, vetää Herakleitokselle itsekorostuksessa vertoja. Perustarinassa Empedokles hyppää Etnan kraateriin, joka sylkee pronssikengän kaiken kansan nähtäväksi. Viisas mies ei noussutkaan Olympokselle jumalten seuraan, vaikka oli tahtonut ihmisten niin uskovan. Turhamaisuus vei itsemurhaan. Hybristä seurasi nemesis. Rytmillinen liike (ῥυθμός) hallitsee elämää kreikkalaisen käsityksen mukaan.

Antiikin kreikkalaisia sanotaan epähistoriallisiksi. Sata vuotta atomiopin perustaja Leukippoksen kuolemasta hänestä tiedettiin tuskin muuta kuin nimi. Moni muu unohtui vielä nopeammassa ajassa. Kopiointiperinteen aikana unohdettiin historiaa urakalla (ja kirjapainotaidon käyttöönoton jälkeen ahkerasti polttamalla ja väärentämällä). Helleenit eivät halunneet niinkään historiaa kuin myyttejä. Tapahtunutta he muunsivat myytin, tarinan tai legendan asuun. Historiankirjoitus ilmeni suuressa mitassa legendana tai mytografiana, mitä kaikki historiankirjoitus on Egon Friedellin mielestä. Näkökulmasta riippuen antiikin historiateokset ovat toivottoman kehnoja tai aivan suvereeneja. Herodotos (n. 484–425 eaa) maalaa kaskun toisensa perään. Kertomus kuningas Kroisoksesta (n. 595–547 eaa) lienee niistä paras. Georg Henrik von Wrightin (1916–2003) sanoin Thukydideen (n. 455–396 eaa) Peloponnesolaissota on loistavaa poliittista filosofiaa, Sir Karl Raimund Popperin (1902–1994) mielestä verratonta historiankirjoitusta. Ketään ei ole valtuutettu sanomaan viimeistä sanaa siitä, mitä historia oikein on. Ἱστορία tarkoitti aluksi tutkimalla saatua tietoa ja oppia, sittemmin opitun selostusta ja kertomusta. Diogenes Laërtios tarinoi Herakleitoksesta:

Kummajainen hän oli jo lapsena. Pojannaskalina hän intti, ettei tiennyt kerrassaan mitään. Raavaana miehenä Herakleitos sanoi tietävänsä kaiken mahdollisen. Ainoankaan lääkärin palveluksiin hän ei turvautunut; hän vakuutti etsineensä ja keksineensä tiedon omin avuin. Sotion esittää tietoja eri kirjailijoilta, joiden mukaan Herakleitos olisi seurannut Ksenofaneen opetusta. Edelleen Sotion referoi Aristonin väitettä – asianomaisen kirjassa Herakleitoksesta. Sen mukaan mies parani vesipöhöstä ja kuoli ties mihin vaivaan. Samaa sanoo Hippobotos.

Lapsenakaan Herakleitos ei voinut mitään luonteelleen. Lähdekritiikki jättää toivomisen varaa. Kuin hyvitykseksi sama Diogenes Laërtios antaa uutta tietoa mutta ei mainitse, ettei Herakleitos meille yllätykseksi ollut aikansa tapaa seuraten antanut teokselleen innovatiivista nimeä.

Se teos, jonka Herakleitos antoi maailmalle, sai pääteemastaan [kovin sovinnaisen] nimen Luonnosta [Пερὶ φύσεως]. Teoksen lukuja lasketaan kolme: yksi luku maailmanjärjestyksestä, toinen politiikasta ja kolmas teologiasta. Jotkut uskottelevat, että kirjailija tahallaan teki sen niin hämäräksi, että vain todella oppineet saattaisivat sitä tajuta ja se pelastuisi halveksunnalta puuttuvan kansan­omaisuuden ansiosta.

Vahvempaa argumenttia tiedon popularisointia vastaan ei ole koskaan esitetty. Tiettävästi Herakleitos ja hänen teoksensa ovat välttäneet halveksunnan kaikkien kuluneiden 2500 vuoden aikana. Filosofi ei kuitenkaan voinut välttyä tulemasta myytin ikoniksi. Kuvan miehestä hahmottelee Timon:

Efesolaisten joukosta nousi esiin Herakleitos, herjaava, kimakka, arvoitusten mies.

herakleitos 2Theofrastos (n. 371–287 eaa), ahkeran Aristoteleen yhtä ahkera seuraaja Lykeionin eli peripateetisen koulun johdossa, uskoo, että sairaan alakulonsa vuoksi Herakleitos olisi jättänyt teoksensa osin keskeneräiseksi, osin ristiriitaiseksi. Theofrastoksen tulkinta on inhimillinen jos kohta epäfilosofinen, ellei melankoliaa lueta filosofien tunnusmerkiksi. Melankolia (μελαγχολία), mustasappisuus on vallannut perin monen filosofin maailman sivu. Viekö se »demoni» terveyden ja voimat vai antaako se sairautensa sivutuotteena voimia, riippuu ihmisestä. Parhaassa tapauksessa melankolia lienee syvän masennuksen asemesta korkea muusa, inspiroiva olotila. – Joskus antiikki kutsui Herakleitosta paitsi pimeäksi myös itkeväksi filosofiksi: aina ihmisen kohdatessaan Herakleitos purskahti sydäntä särkevään itkuun; kaikista olennoista hän piti täysin lohduttomana ihmisen osaa ja katsoi olemattomuuden, ei-olevan, olevaa paremmaksi. Vastaavasti antiikki piti nauravana filosofina Demokritosta; tämä riemastui ikihyviksi aina lajitoverin nähdessään. Demokritos lienee nauranut kaiken aikaa; pieni ihme, että hän ehti ilonpidoltaan ja alinomaiselta matkanteoltaan kirjoittaa noin 700 000 riviä filosofiaa (mukaan lukien kaikki tiede) eli enemmän, kuin on säilynyt Aristoteleelta (500 000 riviä). Demokritoksen materialismia ja tieteellistä asennetta antiikin pakanat ja kristityt pahoin vierastivat, toisin kuin Platonin idealismia ja Aristoteleen finalismia (teleologiaa). Demokritoksen suunnattomasta tuotannosta on tallella vain sirpaleita, fragmentteja.

Herakleitoksen teoksesta, nimeltä Luonnosta, on pelastunut vajaat 140 katkelmaa; lukumäärä voidaan ilmoittaa paria kymmentä pienemmäksikin; kaikki eivät kelpuuta jokaista fragmenttia kaanoniin. Vaatimaton joukko ei vastaa Efesolaisen filosofianhistoriallista painoa; sikäli sokeaksi sanottu onni on suosinut Herakleitosta. Niukkasanaisista fragmenteista karttuu kymmenisen täyttä painosivua, tarvittaessa moninkertainen määrä. Herakleitosta sopii vaalia käyttämällä pitkiä kirjain-, sana-, rivi- ja katkelmavälejä. Kaksikielinen julkaisu kaksinkertaistaa substanssin, ja lisää pontta saadaan mittavista selityksistä.

Luonto ja sota ja sodan apoteoosi

Herakleitoksen mielestä kaikki alkaa tulesta ja tuleen kaikki hajoaa. Tulen (πῦρ) voi tulkita energiaksi. Kaikki tapahtuu kohtalon lain mukaan. Olioita eli konkreetteja kappaleita ja abstrakteja asioita pitävät koossa, ehjinä ja käsitettävinä eli käsitteellisesti haltuun otettavina, niiden keskenään vastakkaiset ominaisuudet. Vastavoimien taistelusta seuraa harmonia. Kappaleet, kuten abstraktit asiat, ajatusoliot, edustavat tulta jossakin hahmossa. Onko Herakleitos saanut auringosta johtavan aatteensa?

Tätä maailmanjärjestystä [κόσμος] ei ole tehnyt kukaan jumala eikä kukaan ihminen. Aina se on ollut, on nyt ja tulee alati olemaan ikuisesti elävä tuli, joka mittansa mukaan syttyy ja mittansa mukaan sammuu.

Kreikantaitoinen Vladimir Lenin luki tämän katkelman aforismiksi ja piti sitä dialektisen materialismin oivallisena esityksenä. Kaiken muutoksen aiheuttava maailmantuli palaa palamistaan, kunnes kohtalo tahtoo toisin. Maailmanajan lopuksi tuli sammuu mutta ei katoa. Aikanaan se aktivoituu ja aloittaa uuden maailmanajan. Sykli seuraa toistaan. Stoan koulu tunnustautui perustajastaan Zenonista alkaen Herakleitoksen seuraajaksi kosmologiassa ja ihmiskäsityksessä, itse asiassa melkein kaikessa. Stoalaisilta löydämme esimerkiksi herakleitolaisen maailmantulen eli järjen eli logoksen sekä moton, että ihmisen pitää elää luonnon mukaisesti (κατὰ φύσιν). Uusimmalla ajalla Henri Bergson ja Friedrich Nietzsche ovat kumpikin eri syistä esittäneet Herakleitoksen oppi-isäkseen. Bergsonille kaikki virtaa, ja Nietzsche puhuu ikuisen paluun ja sodan puolesta.

Yllättäen me löydämme Herakleitokselta argumentin, jossa hän dialektisesti kieltää äsken siteeratun, paljon ihailua osakseen saaneen, estetisoivan kaikkeusnäkemyksensä:

Kaikkein kaunein maailmanjärjestys on verrattavissa umpimähkään kokoon kihvelöityyn roskakasaan.

Roskakasaa voi pitää mitä kauneimpana olevaisten asioiden järjestyksenä. Näkökulman vaihto käy mainosta aivovoimistelusta. Pythagoralaiset ja monet stoalaiset uskoivat yhtä maagillisen maailmankuvansa merkeissä Maan tuhoutuneen luvuttomia kertoja ja tuhoutuvan vastakin. Kosminen elämä toistaa itseään. Samana kuin aina ennen kertautuu jokainen yksityiskohta, ja samat olennot tulevat takaisin. Elämältä siis, huomaamme, puuttuu mielikuvitus ja oikeasti luova voima. Syklien vaihtuessa elämä valautuu ehdottoman identtisiin muotteihin. Ne täyttää tuli, energia, jota stoalaiset Herakleitosta seuraten pitivät aineena (ὕλη, materia). He olivat materialisteja. Olen selostanut kaiken ennalleen palautumisen (ἀποκατάστασις, apokatástasis) stoalaista sovellusta. Kaikki, eivät vain ihmissielut, palaavat yhä uudestaan toteuttamaan kerrassaan loputtomiin samat elämänosat samoissa paikoissa kuin aina ennenkin.

Olioiden niin kutsuttu luonto tarkoittaa jatkuvaa muutosta. »Kaikki virtaa» ei suinkaan ole itsensä Herakleitoksen vaan Platonin käsialaa. Temaattisesti aforismi ilmaisee Herakleitoksen opin kaiken muuttuvaisuudesta. Sen omaksuu Platon: mikään ei koskaan ole: kaikki tekee tuloaan; ja sen todella ihastuneena omaksuu myös Henri Bergson (1859–1941). Aistimaailmassa kaikki liikkuu kuin vesi joen uomassa. Ideamaailman ikuinen ja liikkumaton oleminen tulee Platonille Parmenideelta, Elean koulun perustajalta; tämä viisas ja hänen oppilaansa Elean Zenon ja Melissos kielsivät kaiken liikkeen ja muutoksen suunnattomana aistiharhana; Elean koulun argumentteja ei ole voitu kumota.

Herakleitoksen seuraajista niitti mainetta ateenalainen Kratylos, jonka mielestä oppi kaiken muuttuvaisuudesta johtaa relativismiin, ellei nihilismiin. Hän piti sovinnaisia filosofisia luentoja, kunnes tajusi kalastelevansa sieluja kehnoin metodein: kuulijat saattavat joutua sen luulon valtaan, että luennoitsija uskoo johonkin pysyvään, nimittäin sanoihin. Kratylos alkoi pitää sormella osoittamista ainoana kelvollisena ilmaisukeinona ja jatkoi luennoimista. Johdonmukainen hän ei ollut; hän jäi puolitiehen tajuamatta, että myös ei-sanallinen viestintä on viestintää. Kratyloksen olisi mielestäni pitänyt lopettaa esiintyminen kokonaan. Kreikan ja Rooman sofistat omaksuivat Herakleitoksen subjektivismin. Se sopii muistaa, kun keskustellaan esimerkiksi retoriikan luonteesta, merkityksestä ja moraalista.

»Ei mikään ole maailmassa muuttumatonta», sanoo näytelmäkirjailija Berthold Brecht (1898–1956). Vain muutos ja sille suunnan antava kohtalo, laki eli järki (λόγος) säilyy omana itsenään. Oppia kaiken virtauksesta ei tulkittane siten, että perimmäinen todellisuus on muutosta vaan siten, että muutos on se tapa (modus), jossa Logos, perimmäinen todellisuus, ilmenee. Toisin kuin esimerkiksi miletolaisille filosofeille, perimmäinen todellisuus ei ole mikään substanssi (sillä substanssi on pysyvää) vaan muutoksen laki, jota Logos tarkoittaa. Professori P.T. Raju (1904–1992) sanoo, että buddhalaisuudessa Dharmakāya, lain runko, merkitsee Buddhan kosmista ruumista ja vastaa osapuilleen Herakleitoksen Logosta. Tästä päättelen, että Herakleitokselle Logos jotakuinkin tarkoitti Hänen kosmista ruumistaan; tosin muistettakoon, että Efeson filosofi joutui tarinan mukaan kärsimään maisen ruumiinsa vaivojen vuoksi.

Ikuisen tulemisen kiertokulussa yhden olennon elämä merkitsee toisen kuolemaa. Herakleitos vakuuttelee, ettemme voi astua »kahta kertaa samaan virtaan». Sitten edellisen kasteen me olemme muuttuneet, ja vesikin on toista.

Samaan virtaan astumme emmekä astu, me emmekä me.

cycleKahta kertaa samaan virtaan? Itse asiassa näin ei sovi ajatella, saati sanoa. Tässä Herakleitos erehtyi. Kratylos sai oikaista: samaan virtaan emme ehdi astua kertaakaan. Jos mestari silti otetaan vakavasti, tulee torjua usko pysyvän minän, egoentiteetin olemassaoloon. Liioin ei ole muuttumatonta sielua. Sanasta sielu voisi kaiketi hankkiutua eroon paremmalla syyllä kuin muista sanoista. Kaikki muuttuu kaikessa.

Kaiken aikaa kaikki hajoaa ja liittyy yhteen ja lähenee ja loittonee.

Tämä tahtoo sanoa, että kaikki on kaikkea. Kaikesta voi puhua paradoksaalisin sana­kääntein. Taivaanpallo kutistuu nuppineulan pääksi. Nuppineulan pää kaareutuu taivaanpalloksi.

Yksi ja sama meissä aina asuu: elävä ja vainaa ja valvova ja nukkuva ja nuori ja vanhus.

Herakleitokselle aika ei ole harhaa vaan suhteellista, ja elämä on prosessi. Sen kulusta voi ottaa pysähtyneitä kuvia. Elävät ovat tavallaan jo kuolleita, mutta kuolleet elävät vieläkin; nuoressa asuu hänen vanhuutensa potentiana; ja vanhus on saanut elää mahdollisesti onnellisen nuoruuden ja kokenut aikuisiän ilot ja surut. Erään käsityksen mukaan aika seisoo tiedostamattomassa paikoillaan tai kulkee sekä eteen- että taaksepäin. Runoilija Eeva-Liisa Manner sanoi, että hänestä kaikki on jo tapahtunut. »Ikuiseen paluuseen» Manner ei kuitenkaan uskonut. – Joka tapauksessa lineaarinen eli tieteellinen aika virtaa vain eteenpäin.

Carl Gustav Jung tekee tiettäväksi:

Vastakohdista on lähtöisin kaikki energia, ja myös sielussa asuu oma sisäinen polariteettinsa, joka on sen elävyyden ehdoton edellytys, kuten Herakleitos jo totesi (Mirja Rutanen).

Ihmiset tarvitsevat niin hyvää kuin pahaakin, katsomme Herakleitoksen ajatelleen. Hyvä ja paha antavat toinen toisilleen dialektista latausta:

Eivät tietäisi edes oikean nimeä, ellei vääryyksiä olisi.

Herakleitoksen tuli on kaikessa ilmenevä maailmansielu, elämänenergia. Stoalaiset tekivät siitä moraalifilosofisesti kelvollisen johtopäätöksen. Jokaisen ihmisen ikään, sukupuoleen, asemaan ja rotuun katsomatta siunaa pisara kosmista tulta. Siksi kaikkien tulee veljeillä keskenään kaikille yhteisessä kosmopoliksessa. Mutta korkea moraali rakentuu tuskin lajitoveruuden ja kaikkeusmetaforien varaan. Arki on niin kaikkivaltias; elämä on saalistusta; ihmisten käsitykset vaihtelevat niin suuresti, että tiettävästi vain kovin harva eurooppalainen intellektuelli enää uskoo eettiseen universalismiin eli arvo-objektivismiin.

Thales virkkoi joskus intialaiseen tapaan, ettei elämä lainkaan eroa kuolemasta. Joku oppilas kiljahti: »Mikset sitten kuole?» Filosofin logiikka olisi vaatinut hänen omaa itsemurhaansa, hoksasi oppilas. Emme saa selville, vastasiko Thales väsyneesti vai voitonriemuisesti:

Johan minä pääsin sanomasta, että ne ovat yksi ja sama asia!

Ei tiedetä, opettiko historian Thales noin suurta, sanoisin leimallisesti intialaista viisautta. Samasta aiheesta kirjoitti Herakleitos:

Kuolevaiset ovat kuolemattomia ja kuolemattomat kuolevaisia. Edelliset elävät kuolemassa ja jälkimmäiset kuolevat elämässä.

Moni arvelee Herakleitoksen viitanneen jälleensyntymiseen ja uskoneen vakaasti siihen. Draamakirjailija Euripides vedonnee maalliseen elämään väsyneeseen – tai uskonnolliseen mieleen.

Kuka tietää, eikö se, mitä kuolevaiset kutsuvat elämäksi, tarkoita kuolemaa ja kuolema taasen elämää?

Eräs Herakleitoksen aforismi kommentoi kreikkalaisten Manala-käsityksiä ja kiinnostaa meitäkin.

Kuoltua kohtaa ihmisiä sellainen, mitä he eivät odota eivätkä oleta.

Mikä jälleensyntymisessä on niin erikoista, paitsi se, ettei siihen yleensä Kreikassa uskottu? Runoilija Saarikoskelle lause antoi ajattelemisen aihetta. Ikään kuin varmuuden vuoksi hänet on laskettu lepoon Uuden Valamon ortodoksiseen luostariin. Muuta paikkaa merkityksestään tietoinen Saarikoski ei kelpuuttanut ikuiseksi leposijakseen. Juho (Jussi) Timonen (1890–1977), jo unohduksiin vaipunut etevä tutkija, filosofi, filologi, kirjailija, kääntäjä sekä Uuden Suomen ja bbc:n toimittaja, kirjoitti Herakleitos ja ­Intian filosofit mielessään, että ihminen voi huomata kuoltuaan poistuneensa ruumiistaan. Tietoisuus tai edes jonkinlainen eetteriruumis tai matriisi (ilman tietoisuutta) saattaa elää pitkään, jopa vuosituhansia fyysisen kuoleman jälkeen. Ravintonsa tai virtansa henkiruumis saa elävän olennon aivokuoren verisuonistosta. Huonoa on kuolemattomuus jopa tietoiselle mielelle, loputtoman tylsää, virikkeetöntä varjo­elämää, arveli Juho Timonen lopuksi. Helsingin yliopistossa vierastettiin Timosta, joka avoimesti tunnusti etsivänsä fyysistä perustaa sielun kuolemattomuudelle. Hän tuli tuhonneeksi akateemisen uransa paradigmanvastaisilla käsityksillään, kuten hän itse tilitti. Filosofian maisteriksi Timonen kuitenkin valmistui 1919. Hän kuoli Lontoossa 86-vuotiaana elokuulla 1977.

Paradoksien kuningas Herakleitos oikeuttaa lukijan sorvaamaan paradokseja. Toteamme edellisen sitaatin fragmentiksi, lohkeamaksi kreikkalaisten kirjoittamattomasta Kuolleiden kirjasta. Luonne (ēthos) koituu jokaisen ihmisen kohtaloksi, on filosofi väittänyt, kuten edellä on ollut puheena. Kai se koskee tuonpuoleista, jossa eletään hajuaistin varassa. Edessä on ikuisuuselämä koiran karvoissa. Hetki hetkeltä lähenee aika, jolloin meistä kustakin tulee koiria Manalaan, vaikka aivan hyvin meistä voisi tulla koiria maan pinnalle; Haades on mitä suurimmassa määrin ylämaailman kaltainen paikka.

Logos ja tuli ilmaisevat saman asian: »Tuli on järkevä.» Kukaan toinen Efesoksen asukas ei olisi lausunut tulesta noin absurdia. Tulella on oma, siis tulen logiikka. Tuli palaa nuotiossa ja roviolla, kuten sen tulee palaa. Kosminen tuli, energia, on Herakleitoksen analogiamuodoste. Mies lienee katsellut, kun Efesoksessa joskus paloi tai ainakin aurinko poltti. Jooniassa kärsittiin pitkinä ajanjaksoina ankarasta kuivuudesta, kuten noin vuonna 600 eaa.

Herakleitos antaa luonnon prosessille ja historialle tarkoituksen (joka niiltä ilmeisesti puuttuu). Tarkoitus piiloutuu tietoisen mielen tavoittamattomiin:

Sielun rajoja et sinä matkaltasi löydä, sillä niin syvällä piilee sen logos.

Sielu sisällyttää itseensä kaiken, kuten kristityt Augustinus (354–430) ja Tuomas Akvinolainen selittivät. Mahdollisuuksiensa rajoja sielu ei silti näe. Tämä ja pari muuta Herakleitoksen mottoa osoittavat, että filosofinen itsetutkiskelu alkoi jo ennen Sokratesta. »Tutkin itseäni», eksplikoi Herakleitos. Tarkkaillessaan itseään Herakleitos kai menettää ajan ja paikan tajun. Itsekorostuksesta, hybriksestä, se ei häntä vapauta. Vuosikymmeniä myöhemmin Sokrates unohtelee ulkomaailman Ateenassa, toisella rannalla Aigeianmerta, jääden tuntikausiksi seisomaan samaan paikkaan. Mutta edes Sokrates ei ole vaatimaton mies, kuten hänen viimeiset, kohtalokkaat puheensa osoittavat.

Demokritos, Sokrateen aikalainen, muotoilee agnostikon, myös Sokrateen vakaumuksen:

Todellisuudessa me emme mitään tiedä, koska totuus nukkuu syvällä.

Ikuisessa muutoksessa toimii laki. Se ilmenee luonnossa kausaalisena ja teleologisena pakkona, siis kohtalona, arveli Efeson viisain mies. Ilmiöiden valekaoottisen muutoksen takana vaanii ikuinen oikeus, Dike (Δίκη), järkevä ja lain sitoma mitta. Logos osoittautuu myös eettiseksi, joskin niin kaukaisesti eettiseksi, että mieleen juolahtaa ja sitä jää häiritsemään kaksi logosta: kosmoksen logos ja ihmisen logos. Linkiksi tulee yhteisön, poliksen logos. Ihminen ilmenee sekä maailman että yhteisön järjestyksen kuvana ja toisin päin. Luemme silti, että »luonto (ϕύσις) piiloutuu mielellään». Ei ihminen tajua kosmisen luonnon, makrokosmoksen, siveellisiä tarkoituksia. Hän on liian pieni tai pikkusielu. Eikä pikkusielu (μικρόψυχος, mikrópsykhos) tajua edes mikrokosmosta, ­itseään, eikä liioin makrokosmosta, ennen kuin oppii filosofista itsetuntemusta. Ollakseen filosofi Herakleitos vaikuttaa ajoin pikkusielulta.

Kaikki on Herakleitokselle kaikkea. Vastakohdat lomittuvat toisiinsa kosmisessa palapelissä. Vastakohdat eli -kappaleet rakentavat kosmoksen, järjestyneen havaintomaailman. Olemassaoloa voisi luulla silkaksi kaaokseksi ja anarkiaksi. Kuitenkaan luulo ei ole intuitiivisen tiedon väärti. Ikuista muuttumista ohjaa annostelutaitoinen järki, tapahtumisen rautainen logos. Logos-ajatus juoksee punaisena lankana Herakleitoksella, stoalaisilla, kristityillä, gnostilaisilla, Mestari Eckhartilla, Hegelillä ja Snellmanilla ja muilla. Logos tarkoittaa kosmista järkeä; sitä vastaa Intian Upanișadeissa Mahān Ātma (Suuri Henki).

George Wilhelm Friedrich Hegel (1770–1831) sanoo ottaneensa teoksiinsa kaiken mahdollisen Herakleitokselta. Hegelin Logos merkitsee konseptiota, joka eksistoi asiassa itsessään ja sitä varten. Se on – koomista sanoa – sen järki, joka on eli olevaisen järki. Logos on oma tarkoituksensa. Minkään estämättä tai kenestäkään erityisestä olennosta piittaamatta, kuten vaikuttaa, järki toteutuu maailman tapahtumissa. Ratkaiskoon kukin omasta puolestaan, onko tuo väitetty tarkoitus uskottava vai ei. Moderni psykologi voi leimata kosmisen logoksen kopean filosofiegon sublimaatioksi tai itseheijastukseksi taivaalle, maailmaan ja historiaan. Maailmanavaruudesta tulee Herakleitoksen kosminen ruumis (Logos/Dharmakāya).

Herakleitosta ja Hegeliä vastaan saanee esittää huomautuksen, että maail­masta ja historiasta toisin kuin näyttämön draamasta puuttuu juoni (logos). Tosin esimerkiksi historiankirjoitus esittää, aivan kuin juoni olisi ja kerrassaan maanmainio. Juonen olemassaoloa, kuten juonen puutettakaan, ei kuitenkaan voi todistaa. Sen voi ainoastaan postuloida, kuten kaikki uskontojen perustajat ja monet filosofit ovat tehneet: elämässä ja historiassa on tarkoitus: τέλος (finis). Nämä sanat eivät tässä merkitse loppua vaan tarkoitusta.

Rohkeasti Herakleitos torjuu kansanuskon olympolaiset jumalat samoin kuin kansan, roskaväen. Vapaat kansalaiset, säätytoverit mukaan lukien, hän sulkee rajoittuneessa mielessään samaan karsinaan kuin orjat. Kumpaakin joukkoa riivaa sama uskonnollinen tietämättömyys.

Noita jumalia he rukoilevat. Se merkitsee aivan samaa kuin seinille puhuisi.

Tietämättömät ihmiset puhuttelevat karsinansa, vankilansa tai luolansa seinäkuvajaisia, koska he ovat kahlittuja niin, etteivät tunne varsinaista todellisuutta. Viittaamme tässä Empedokleen ja Platonin luola-allegoriaan.

Logos, ikuinen maailmanjärki, on Herakleitoksen jumaluus. Se ei huoli nimeä Zeus. Persoonallinen olio se ei ole. Dialektisesti oikutellen se kuitenkin havittelee kunnianimeä Zeus. Se ilmenee kaikkeuden jumalaisena perusvoimana. Filosofin jumala loitontuu rahvaasta niin kauas kuin itse filosofi. Moinen jumala tarvitsee filosofia kuten filosofi sitä. Ylipäänsä kaikki elävät olennot ovat toisistaan riippuvaisia. Edelleen: kaikki asiat riippuvat kaikista muista asioista, joten voisimme ehdottaa perusprinsiipiksi (ἀρχή) suhdetta. Nuorena viisas ja nuorena nukkunut Simone Weil (1909–1943) kirkastaa Herakleitoksen aivoituksia:

Jo diskursiivinen ajattelu (siis suhteiden taju) auttaa meitä vapautumaan epäjumalanpalveluksesta, sillä se opettaa meidät tajuamaan sekä hyvän että pahan rajoitetuksi, toisiinsa liittyväksi ja helposti yhteen sulautuvaksi.

Ksenofanes (n. 570–475 eaa) oli Herakleitoksen aikalainen ja kukaties Euroopan ensimmäinen mystikko. Tuimaa sotaa käy Kolofonin Ksenofanes homeerista, antropomorfista jumalakäsitystä vastaan; hän runoilee, että jos hevoselle ja härälle olisi suotu piirtämisen lahja, hevonen sommittelisi jumalaksi hevosen, härkä härän. Etiopialaisten jumala on musta ja nykerönenäinen, traakialaisten vaalea ja sinisilmäinen. Ksenofaneen jumala ei ollenkaan muistuta ihmistä eikä eläintä.

Se on kaikki silmä, kaikki henki ja kaikki korva. Kuitenkaan se ei hengitä.

Ksenofaneen voi anakronistisesti katsoa puhuvan tietokoneesta ja virtuaalimaailmasta tai (vanhanaikaisemmin) kaukovarjostimesta.

Jotkut muinaiset lajitoverit pitivät Herakleitosta Ksenofaneen oppilaana. Kumpikin edusti rationalistista uskontokritiikkiä ja inhoten torjui sen jumalten kavalkadin, jonka Homeros ja Hesiodos olivat Hellaalle antaneet. Nämä runoilijat Herakleitos torjui, ja torjuipa hän myös filosofi Pythagoraan ilman, että tämä olisi hänelle elämässä kostautunut, toisin kuin mahdollisesti myytissä. Mutta ateenalainen Sokrates, Platonin roolihahmo, antoi ihannevaltiostaan olympolaisille kyytiä ja joutui, sanokaamme, tekemään itsemurhan. Sokrateelle se takasi kaksoisroolin intoleranssin ja sensuurin historiassa. Herakleitoksen ja Ksenofaneen sopii katsoa ajaneen antihumanismin asiaa aikana, jolloin humanismi oikeastaan vielä puuttui; ensimmäisiä humanisteja me kutsumme sofisteiksi. Filosofit tahtoivat kai sanoa, ettei ihmistä saa nähdä suunnattoman, kosmisen merkittävänä. »Ihminen» tarkoittaa pikemmin lajia kuin yksilöä. Sofistit, renessanssi ja uuden ajan kilvoittelijat ovat suvainneet ihmisyksilöä ja he ovat, kenties monia sofisteja lukuun ottamatta, kohottaneet ihmisen luonnon yläpuolelle.

Latinaksi Herakleitoksen logos on ratio, kristillisessä puheessa verbum. »Alussa oli sana.» Johanneksen evankeliumin Logos–Verbum tarkoittaa Pyhän Kolminaisuuden toista persoonaa. Logos on kaikkivaltiaan Jumalan poika. Logos inkarnoitui juutalaisen Jeesuksen persoonassa.

Anaksimandros (n. 612–545 eaa) selitti lukemattomien maailmojen yleensä ja vastakohtien eli yksittäisten olioiden ja asioiden murtautuneen rajattomasta. Vastakohdat tekivät väärin lohjetessaan alkumassasta. Siksi ne sovittavat tekosensa, kadottavat oman leimansa ja sulautuvat alkuperustaan, kuten kasvi lahoaa maaksi, voisimme lisätä. Individin ajassa ja paikassa ilmenevä olemassaolo ilmenee superkollektivismissa rikoksena ja rangaistuksena (sovituksena). Sama koskee maailmoissa riehuvaa taistelua. Se on huutava vääryys Anaksimandroksen kuten myös Homeroksen mielestä.

Toisin ajattelee Herakleitos. Vain vastakohdat, oikeastaan vastakappaleet, luovat kokonaisuuden, kauniin ja taistelussakin sopuisan kosmoksen; κόσμος tarkoittaa järjestystä. Ilman vastakappaleita havaintomaailma raukeaisi tyhjiin. Aivokuorella (cortex) asuvat ulkomaailman representaatiot eli edustukset tuhoutuisivat. Anaksimandros ja Herakleitos saadaan laskea kollektivisteiksi. Efesolainen sanoo:

Vastaanhangoitteleva yhteensopiva: niistä mitkä pyrkivät eri suuntiin syntyy kaunein harmonia.

Vastakohtien kamppailua, kosmista köydenvetoa, hän korostaa korkeimpana oikeutena, liikettä levon asemesta, agonismia velttoilun, sotaa rauhan tilalle. Siksikö Herakleitos jaksaa kiehtoa modernia länsimaalaista, faustista ihmistä, joka tietää television luonto-ohjelmia katsottuaan, että elämä on saalistusta?

Meidän tulee tietää, että sota se kaiken yhdistää ja taistelu on oikeutta ja kaikki saa alkunsa taistelusta ja pakosta.

Radikaali julistus nousee kliimaksiin.

Sota on kaiken isä ja kaiken kuningas. Joistakin se tekee jumalia ja toisista ihmisiä, joistakuista orjia ja toisista vapaita.

Elämälle on sota kaikki kaikessa. Orjat voisivat vaihtaa paikkaa isäntien kanssa anastamalla vallan. Herakleitos julistaa sodan (πόλεμος) niin universumin kuin poliksen hallitsevaksi voimaksi. Edellä siteerattuja fragmentteja toistettiin ahkerasti ja enteellisesti Euroopassa edellisen vuosisadan vaihteen molemmin puolin. Herakleitoksen sotateeman toivat 1800-luvulla esiin muiden muassa Hegel, Marx, Darwin, Ferdinand Lassalle, Vladimir Uljanov ja Friedrich Nietzsche. Sotamaalari Vasili Vereshtshagin (1842–1904) teki 1870 isokokoisen Sodan apoteoosin: siinä näkyy valtaisa, pääkalloista pelotustarkoituksessa villin idän mailla tehty pyramidi; taustalla keikkuvat korppikotkat taivaanrantaa vasten.

ApotheosisJos taistelu loppuisi, maailma tuhoutuisi. Voi ajatella vaikka solubiologiaa. Homeros, sokea pasifisti, toivoi hurskaasti sodalle loppua. Hän kokosi Iliaan, »väkivallan eepoksen» (Simone Weil). Kosmiselle sodalle Herakleitos uneksi ikuista jatkoa. Sotaa hän kehuskeli ja puolusti muutakin kurjuutta. Jos nälkä, sairaus ja uupumus häviäisivät, menetettäisiin saman tien kylläisyys, terveys ja lepo, ja kaaos peittäisi kaiken. Vastavoimien taistelu luo ja pitää voimassa kosmista harmoniaa ja siis eloa kaikkinensa. Jollakin tasolla ajatus on naiivi, toisella syvällinen mutta molemmissa tapauksissa kommentoinnin arvoinen.

Herakleitos viittaa sosiaaliseen ja poliittiseen taisteluun. Hän kannustaa pitämään lain ja järjestyksen puolta.

Kansan on puolustettava omaa lakiaan kuin kaupunginmuuria.

Vallasväki saa pitää varansa. Joskus Herakleitos sympaattisesti ajattelee asioita vaivaisen orjan näkökulmasta:

Käy voimille palvella ja totella aina samoja.

Epäilemättä hän ajattelee samalla (muodollisesti) vapaita ihmisiä. Arvoja (hyveitä) luo taistelu. Ne uhkaavat liukua menneisyyteen joka tapauksessa ja varsinkin ilman taistelua. Taistelun lakkaaminen vie ihmiskarjan nuutumiseen ja valtion perikatoon. Aristoteles katsoo valtion (kaupunkivaltion) seisovan tuke­vasti jaloillaan sen ajan, kuin sota raivoaa. Kun valtio kasvaa imperiumiksi ja rauha saa, peli menetetään. Aleksanteri Suurelta loppuivat vastustajat. Niin hajosi iso helleenis-persialainen valtakunta. Titus Livius (59 eaa – 17 jaa) kertoo Rooman kuninkaasta, joka haki sodan juurta kiven alta saadakseen potkua rauhan veltostamiin alamaisiin. Raukeiden roomalaisten vastapainoksi Cornelius Tacitus, historiankirjoittaja hänkin, maalaa germaanit; näille barbaareille sotiminen käy jokapäiväisestä kuntoilusta. Sivistyneen Friedrich Nietzschen arvio koskee maailmanhistoriaa:

Sotaan kohdistuva arvostus ja sotimisen halu hiipuu yhteiskunnassa, jossa rappio saa jalansijaa. Moista yhteisöä soimataan veltostumisesta.

Poliittiset instituutiot ja ideologiset mahdit tarvitsevat aina vihollisia. Koska aseet toisinaan vaikenevat, tarvitaan uhkakuvia lataamaan vihollistietoisuutta. Sama koskee niin valtioita kuin kirkkojakin. Ilman todellisia tai kuviteltuja vihollisia ne eivät tule toimeen. Falklandin sota (1982) alkoi siksi, että kenraali Galtieri valitsi ulkoisen vihollisen diktatuurimaansa paineiden venttiiliksi. Englantilaiset hurrasivat, kun silloinen pääministeri Thatcher pamautti tykillä aidossa tilanteessa. Mediatapahtuma kirkasti entisestään Rautarouvan imagoa, joka sitten yhtään säröä saamatta kesti ensimmäisen Persianlahden sodan kolaukset. Mutta amerikkalaisen George Bush vanhemman hermot reistailivat. Margaret Thatcherissa oli enemmän miestä kuin George Bush vanhemmassa.

Kuka puolustaisi rauhaa yhteisön paratiisina? Militaristit haikailevat aseiden kalsketta. Kunnon ihmiset tahtovat hyvän taistelevan pahaa vastaan. Ekoaktivisti tiedostaa, ettei järkevä sana auta: tulee taistella kynsin, hampain ja kettingein vihreän ilon pilaajia vastaan. Rauhan puolustajat viipyvät sotatoimissa. Yksityinen ihminen kamppailee toimeentulosta vertaistensa kanssa ja samalla näitä vastaan. Jokaisen kehossa pauhaa lakkaamatta taistelu. Rintama ulottuu mikrokosmoksesta makrokosmokseen. Kaikki tuo rakentaa kokonaisuuden ja harmonian. Maailmojen sotaa ei voita Ares, vaikka siltä tuntuisi, vaan Pallas Athene (Minerva). Athene, viisauden ja järjestyneen taistelun jumalatar, syntyi sotisopa yllään. Ares johtaa kaaoksen, Pallas Athene kosmoksen voimia.

Uusienkin filosofien joukosta tapaa helposti sodan puolustajia sodan ja niin kutsutun rauhan toimissa. Herakleitoksen ja Hegelin seurapiiriin kuuluu Juhana Vilhelm Snellman.

Euroopan kansakuntien jo ehdittyä nykyiselle kulttuuriasteelle on rauhakin sotaa, jossa toinen kansakunta koettaa kukistaa toisen tieten tai tietämättään […].

Kulttuuri kehittyy siten, että sota seuraa rauhaa. Snellman tarkoittaa naiivin patriotismin jalostuvan nationalismiksi eli kansallisuusaatteeksi ja -kiihkoksi. Umberto Eco toivoo, että sotia käytäisiin mahdollisimman vähän; kaiken aikaa yhteiskunnassa kytee väkivallan kiintiö; se pitää tunnistaa ja tunnustaa faktaksi. Väkivaltaisuus saa perustelunsa biologiasta. Tarkasteltakoon eläinkunnan ja ihmisen käyttäytymistä vaikka sosiobiogian valossa. Eco lisää perustellusti, ettei Eurooppa voi rakentaa identiteettiä sodan vaan rauhan varaan. Futuristit olivat menneet kovin pitkälle kehuessaan sotaa ainoaksi maailmalle sopivaksi hygienian muodoksi. Sodassa väkivaltaisuus pääsee purkautumaan ja sublimoitumaan. Urheilu ja kuntoilu eivät varaventtiiliksi riitä.

Sodista ei päästä eroon, mitä ei historian opettajanoppaan mukaan saa paljastaa peruskoulun seitsemäsluokkalaisille. Totuus ahdistaisi ja masentaisi heitä kovasti. – Varsin suorasukaisesti puhuttiin sodan puolesta antiikin Kreikassa ja Roomassa. Ovelin tapa ohittaa sodan ongelma olisi sanoa, että kukin sota tulee arvioida tapauskohtaisesti aseiden vaiettua. Taistelua on elämä. Iloisessa tieteessä Nietzsche toteaa keksineensä »onnen maisen taistelusta vain». Tuon vahvistanee todeksi joku, jolle ei ole suotu syntymää hopealusikka suussa. Vain taistellen lunastaa moni itsensä ja paikkansa, vaikka hän olisi tullut tähän valojen ja varjojen maailmaan hopealusikka suussa.

Kun rauha vie perikatoon, on syytä tarttua kättä pidempään ja uskoa taistelevaan ihmiseen (homo militans). Taistelevaa ihmistä hirvittää apokalyptisen velttouden rauha. Taisteleva ihminen julistaa rauhalle sodan. Mieluummin hän etsii arvoja kapinasta kuin vaipuu yöhön kättä nostamatta. Olkoon Herakleitos hänen innoittajansa tai sitten Albert Camus (1913–1960).

Kapinassa ihminen menee oman itsensä ulkopuolelle ja saavuttaa toiset – tästä näkökulmasta solidaarisuus ihmisten kesken on jotakin metafyysistä (L’homme révolté, 1951).

Taistelu maailmanhistoriaa vastaan käy hengen tai ainakin terveyden päälle. Mutta jos odotellaan sormet ristissä, henki menee joka tapauksessa ja kaikilta. Mitä siitä, että viaton filosofi kuolee! Hänen kuolemansa on ekoteko. Tulkoon silloin lohduksi, että kaikkeus, maailmanavaruus selviää ilman ihmiskuntaa ikuisesti ja sitten, kun uusi aika koittaa atomisodassa tai asteroidiparven iskiessä Maahan tai vasta Auringon sammuessa vanhuuttaan. Milloin se tapahtuu, on ikuisuuden näkökulmasta autuaan samantekevää.

Kaunis tarkoituksettomuus?

Ihminen näkee olemassaolon kapeasta horisontista. Jos hän osaisi katsoa koko­naisuutta, ristiriidat katoaisivat. Mitään kelvotonta ei kosmos tunne. Vastakohdat konvergoituvat, osuvat yksiin ja kumoutuvat Jumalan äärettömyydessä, ihasteli kardinaali Nicolaus Cusanus. Hänen ideaansa ilmaisee sanapari coincidentia oppositorum. Vastakohdat »putoavat yhteen». Herakleitokselle ja Cusanukselle saattaisi huomauttaa, että kosmoksessa, jossa kaikki tulee ja menee menojaan oikein, hyvin ja kauniisti, Jumalan substanssi ohenee, ellei se pelastu panteismiin tai luonnonlakeihin. Herakleitos kannattaisi ajatusta. Cusanus torjuisi nootin perspektiiviharhana. Silti voisimme katsoa kristittyjen Jumalan tarvitsevan Paholaista ja pahaa, jos olemme oppineet Herakleitokselta jotakin.

Hän selitti, että vastavoimien taistelu rakentaa kaaoksesta järjestyksen. Kosmos näkyy liikkuvien kuvien taideteoksena, kauniina ja vaikuttavana ja sikäli totena. Ainakin taideteoksena lienee kosmoksella merkitystä. Esteettiset arvot voittavat Herakleitoksella käytännölliset ja moraaliset arvot.

Oswald Spengler teki väitöskirjansa Herakleitoksesta. Maailman historiassa Spengler katseli panoraamaa ikuisesta tulemisesta, orgaanisten muotojen kummaa nousua ja tuhoa. Prosessia ei pannut alkuun Jumala eikä ihminen, kuten ei Herakleitoksenkaan kosmosta: ikuinen tuli leikkii dialektisesti kuin lapsi; lapsi viskelee kiviä rannalla. Niin kauniisti ja vailla havaittavaa tarkoitusta toimivat molemmat: tuli ja lapsonen. Mitä muuta elämä on kuin logoksen draama? Siinä on jokaisella osansa. Mutta näytelmää ei esitetä kenellekään, paitsi ehkä filosofille tämän flow-hetkinä. Oswald Spengler puhuu ylevästä tarkoituksettomuudesta.

Elämä on näytelmä, joka tarkoituksettomuudessaan on subliimia, yhtä tarkoituksetonta kuin tähtien kulku, kuin maan liike, kuin vaihtelu maan ja meren välillä, jääkausien ja alkumetsien välillä. Sitä voi ihailla tai itkeä – mutta sellaista se on.

Myös Spenglerillä esteettiset arvot noussevat muiden arvojen edelle. Muuan heinäsirkan toukka, kuten luonto-ohjelma kertoo, asustaa maankolossa 17 vuoden ajan. Sitten se saa äkkiä siivet. Se nousee katsomaan valoa, laskee munansa, lentää pari kierrosta ja putoaa kuolleena maahan. Uusissa 17 vuoden sykleissä sama toistuu siksi, että niin tulee käydä geenien tahdosta. Kaikki ponnistelut selittää elämän tarkoitus tuomitaan kehäpäätelmiksi, tautologioiksi tai uskonasioiksi.

Jokaisen yksilöelämän tarkoitus on vain elämä kaikkinensa. Pieni elää aikansa suuren vuoksi. Ihmisen tunteilevassa kokemusmaailmassa tarkoitus ilmenee siinä, että jotakin säilyy kohtuuajan hänelle eduksi tai iloksi. Silti kosmoksessa virtaa orgaanista ja epäorgaanista elämää ihmisen ajan ja ihmisen ollessa etupäässä poissa. Modernin eksistentialisti-ihmisen kosmista yksinäisyyttä Herakleitos ei olisi tajunnut. Kosminen yksinäisyys, ajatus individistä ja hänen lajistaan yksin kaikkeudessa, lienee uudelle eksistentialisti-individualistille sopiva osa. Herakleitos edustaa kaiketi myytillistä eli esitieteellistä ajattelua. Kovin itsekorosteisesti hän muotoilee metafyysisen monismin tai panlogismin periaatteen:

Kun on kuunnellut ei minua vaan logosta minussa, viisasta on silloin tunnustaa kaikki yhdeksi ja samaksi.

Näin Herakleitos sanoo olevansa lähempänä Jumalaa kuin muut kuolevaiset. Missään ei Herakleitoksen jumala tunne eikä tunnista kelvotonta. Hänelle kaikki menee parhain päin.

Jumala pitää kaikkea kauniina, hyvänä, oikeana, kun taas ihmiset ovat alkaneet katsoa mitä oikeaksi, mitä vääräksi.

Ihmisiltä puuttuu oikea jumalakäsitys ja oikea uskonto. Totuuden oivaltaa vain filosofi. Mutta sikäli kuin tiedämme, Herakleitos oli tyytymätön mies. Hän koetti tajuta Jumalan tai logoksen edesottamuksia ilman suurta menestystä. Ainakaan hän ei osannut elää oppiensa mukaisesti. Silti tunnustamme Herakleitoksen arvon. Voimatta mitään impulsiiviselle luonteelleen ja ilmeiselle maineenkipeydelleen ja pimeydelleen Herakleitos toi tulen välkettä.

Dialektisen materialismin hyväksymä jumala lienee kaikkea, minkä vastakohta voidaan ilmaista, siis vastakohtien ykseys. Vertauksena Jumalan olemuksen ilmaisee muuttuvainen tuli.

Jumala: päivä yö, talvi kesä, sota rauha, kylläisyys nälkä, mutta muuttuu niin kuin tuli sekoittuessaan hajusteisiin ja nimitetään mieltymysten mukaan.

Herakleitos takertui Efeson joutavuuksiin, mutta sen me suomme hänelle anteeksi. Itse kadehdin hänen puolestaan Intian sankareita. Heistä ilmeisen monet, kuten Buddha ja jainalainen Mahāvīra (Suuri sankari) puhdistuivat maailman tapahtumia mielenkiinnottomasti katseleviksi puhtaiksi hengiksi. Kreikan filosofeista moni, muiden muassa Herakleitos, pythagoralaiset, platonikot ja stoalaiset sekä kyynikot havittelivat »teoreettista elämää» ( βίος θεωρητικός) – elämää katselijana. Useimmat heistä jäivät toiminnan miehiksi; heitä luonnehtii Hannah Arendtin (1906–1975) teos nimeltään The Human Condition (1958; suomennos Vita Activa 2000). Aktiivinen elämä antaa merkitystä vastakohdalleen eli kontemplatiiviselle eli teoreettiselle elämälle. Maailmallisessa Euroopassa ei liene osattu eikä haluttu kulkea filosofian tietä niin pitkälle kuin Intiassa. Sen minkä »faustinen» Eurooppa on voittanut luonnon ja maailman valloituksessa, teknologiassa ja »hyvinvoinnissa», se on menettänyt viisaudessa.

Kirjoitus on alkujaan ilmestynyt Juhani Sarsilan esseekokoelmassa Melancholica (2013).

Juhani Sarsila on Tampereen yliopiston latinan kielen ja antiikin tradition yliopistonlehtori sekä aate- ja oppihistorian dosentti Tampereen ja Oulun yliopistoissa.

Juhani Sarsila on Tampereen yliopiston latinan kielen ja antiikin tradition
yliopistonlehtori sekä aate- ja oppihistorian dosentti Tampereen ja
Oulun yliopistoissa.

 

 

 

Information

This entry was posted on huhtikuu 23, 2015 by in Henkilökuvat, Historia, Kulttuuri and tagged , , , , , , .
%d bloggers like this: