SARASTUS

Kansallinen ja eurooppalainen, traditionalistinen ja radikaali verkkolehti

Maahanmuuttokeskustelun variksenpelättimet

WP_001168RAMI LESKINEN

Perussuomalaisten Varsinais-Suomen kansanedustajaehdokas Vilhelm Junnilan tukiryhmä järjesti Turussa vaaliviikonlopun perjantaina 17.4.2015 maahanmuuttoseminaarin Turun kaupungin pääkirjaston auditoriossa. Pääsin todistamaan tilaisuutta, jonne oli kutsuttu pääpuhujiksi perussuomalaisten europarlamentaarikko Jussi Halla-aho ja Ruotsidemokraattien kansanedustaja Kent Ekeroth. Seminaari oli sikäli historiallinen, että se oli lukuisten kontaktiyritysten jälkeen ensimmäisen virallinen tilaisuus, jossa perussuomalaiset esiintyivät yhdessä Suomenkin mediassa paljon parjatun ”muukalaisvihamielisen” ruotsalaispuolueen kanssa.

Heti alkuun on sanottava, että suhtaudun hyvin epäilevästi ajatukseen, että maahanmuutto voitaisiin nähdä minä tahansa erillisenä yhteiskunnallisena kysymyksenä, johon voidaan löytää ratkaisu ensin keskustelemalla ja sitten demokraattisella päätöksellä. Ensinnäkin, kyse on tietoisesti tuotetusta ilmiöstä, jolla ennen melko yhtenäinen kansa on jaettu kahtia ja pakotettu eripuraan. Toiseksi, me joita Jumalat eivät ole vielä tuhonneet tekemällä meistä hulluja kuten Enoch Powell totesi kuuluisassa Rivers of Blood -puheessaan 1968, näemme ongelman osana suurempaa länsimaisen sivilisaation kriisiä. Maahanmuutto, joka on käytännössä Eurooppaan ja muualle valkoisiin kotimaihin virtaava vihamielinen kansainvaellus, on vain oire eurooppalaisen kulttuurin väsymisestä, sen haluttomuudesta taistella miehekkäästi oman kulttuurinsa ja perintönsä puolesta. Juuri siksi sitä ei mielestäni kyetä enää ratkaisemaan edustuksellisen demokratian puitteissa ennen kuin eurooppalaisten itsekunnioitus ja itseluottamus omaan kulttuuriin on palautunut. Saattaa olla, että tämä arvomuutos syntyy vasta pakon edessä, silloin kun maahamme päästettyjen maahantunkeutujien demografinen vyöry alkaa tuntua jokaisen kansalaisen iholla, hetkenä, jolloin veri virtaa jokena kuten Powell puheessaan runollisesti viittasi antiikin kreikkalaiseen tekstiin.

Nämä huomiot eivät kuitenkaan estä tiedostamasta kysymyksen näkyviä ja mitattavia ilmiötä, maahanmuuton taloudellisia kustannuksia, sen vaikutusta rikollisuuteen ja yhteiskuntarauhaan jne. Juuri näistä asioista pääpuhujat esittivät painavia argumentteja, joista varsinkin maahanmuuton suurvallassa Ruotsissa on haluttu vaieta julkisuudessa. Englannin kielellä puhunut ekonomistitaustainen kansanedustaja Ekeroth kertoi puolueensa vastustavan maahanmuuttoa, koska sen kiistämättömän korkeat kustannukset vievät pohjan pois hyvinvointivaltiolta. Muina kielteisinä syinä hän luetteli yhteiskunnan solidaarisuuden vähenemisen, yleisen ilmapiirin heikkenemisen ja rikollisuuden kasvun.  Tämän vuoksi ruotsalaiset eivät tunne kotimaassaan oloaan enää turvalliseksi.

Vakavasta aiheesta huolimatta Ekerothin esitys sisälsi ajoittain myös hirtehishuumoria. Yleisön joukossa herätti suurta hilpeyttä, kun Ekeroth näytti kuvaa lähi-idästä kotoisin olevasta maahanmuuttajamiehestä ja kysyi yleisöltä, minkä ikäiseltä tuo mies näyttää. Yleisön veikkaukset pyörivät 25 ikävuoden molemmin puolin. Tämän jälkeen Ekeroth paljasti, että kyseessä oli Ruotsin viranomaisten mukaan ”14-vuotias” yksin maahan tullut alaikäinen turvapaikanhakija. Kyseinen maahanmuuttaja oli ollut näyttävästi tiedotusvälineissä esillä, koska hän oli voittanut 14-vuotiaille järjestetyn juoksukilpailun. Jos noin 25-vuotias mies pääsee juoksemaan kilpaa 14-vuotiaiden lasten kanssa, on selvää että 185 cm pitkä aikuinen mies voittaa. Tapaus on surkuhupaisa esimerkki Ruotsin orwellilaisesta poliittisesta ilmapiiristä, jossa on täysin mahdotonta epäillä, että Lähi-idästä tuleva turvapaikanhakija ei puhuisi totta. Ekeroth kertoi muitakin monikulttuurisia anekdootteja kotimaastaan, mutta puheen pääviestiksi suomalaisille muodostui loppupuolella esitetty vetoomus: ”Älkää tehkö Ruotsin virheitä. Älkää kulkeko Ruotsin tietä. Maahanmuutto tuhoaa Ruotsin”.

Vasemmistolaisen mielen  strategia

Niin sanotut maahanmuuttokriitikot ovat jo vuosikausia esittäneet hyvin perusteltuja argumentteja, miksi maailman ainoa viiden ja puolen miljoonan suomalaisen turvapaikkana toimiva maamme ei voi loputtomasti ottaa vastaan 7 miljardin globaalin enemmistön edustajia. Järkiargumenteilla ei ole kuitenkaan merkitystä kun vastapuolella on jo lastentarhoista asti indoktrinoituja, läpisosiaalisoituneita vaikuttajia politiikassa, taloudessa, akatemiassa ja kulttuurissa. Kyse ei siis ole mistään äärimmäisistä marginaali-ihmisistä, vaan täysin kunnioitettavista kansalaisista, joiden kirjoitukset mm. Helsingin Sanomissa todistavat, että se mitä olisi vielä pari vuosikymmentä vuotta sitten pidetty mielettömyytenä, onkin tänään julkisen keskustelun valtavirtaa ja sen vastustaminen taas ”ääriajattelua”. Euroopan kohtalon kysymys alkaa saada farssimaisia piirteitä siinä vaiheessa kun eräät poliittiset tahot pitävät valtavirran mielettömyyksiä riittämättöminä ja vaativat  hulluuden maksimointia, rajoja auki miljardeille potentiaalisille vapaamatkustajille. Juuri tuon falangin mellastusta ja länsäoloa olin todistamassa Turun maahanmuuttoseminaarissa. Samalla se oli surullinen esimerkki siitä millaiseen alennustilaan vasemmistolaisuus on viime vuosikymmenen aikana ajautunut maassamme.

Mielenilmauksen takana oli anonyyminä (kuinkas muuten) esiintyvä Varis-ryhmä, joka sanoo verkkosivuillaan olevansa koko Suomen kattava verkosto, ”jonka tavoitteena on tuhota järjestäytynyt fasismi ja poistaa sen yhteiskunnallinen kasvualusta.” Varisten käsitys poliittisesta fasismista on todella kummallinen, sillä he pitävät liberaaliin laillisuusperiaatteeseen sitoutuneita, demokratiaa kannattavia ja vaaleihin osallistuvia kansanvaltaisia Perussuomalaisia ja Ruotsidemokraatteja fasistisina puolueina. Toisaalta asia on ymmärrettävä, sillä äärivasemmisto pitää fasismina kaikkea, josta he eivät itse satu pitämään, mikä taas tekee fasismista poliittisesti tyhjän käsitteen. Juuri tätä moralismista kumpuavaa inhoaan varikset manifestoivat kun kymmenkunta saliin soluttautunutta räyhääjää pomppasi Halla-ahon puheen alussa ylös, käänsi selkänsä yleisölle ja huusi iskulauseita heiluttaen samalla yliviivattuja hakaristilappujaan. Kaiken kaikkiaan mielenosoitusporukassa oli mukana noin 20 osallistujaa, joista suurin piirtein 3/4 oli nuhjuisten humanistiopiskelijoiden näköisiä nuoria naisia. Vastaavasti miehet näyttivät testosteronin puutteesta kärsviltä hentoisilta profeministeiltä, jotka olivat päätyneet mukaan kai siksi, että kuvittelevat kuormasta putoavan heillekin jonkun naaraspuolisen kummajaisen. Näyttää siltä, että miesten hakeutuminen mukaan äärivasemmistolaiseen hörhöilyyn selittyy edelleen samalla syyllä kuin taistolaisilla, joiden sanottiin järjestäneen aikanaan ne parhaimmat bileet.

Yleishuomiona on helppo todeta, että varisten moraaliposeeraus oli varsin tyypillinen 60-lukulaisen menneen maailman performanssi, jossa heittäydytään sekä marttyyreiksi että kaiken yläpuolella oleviksi moraalituomareiksi.  Tarkoituksena oli luultavasti langettaa tilaisuudelle häpeärangaistus liittämällä siihen eksoottinen natsismin stigma. Yritys oli turha, sillä yleisö oli rokotettu tuollaista vanhentunutta hyökkäystä vastaan. Todennäköisin kohde lienee kuitenkin ollut mediaa seuraava suuri yleisö, mutta tuskin edes se piti tilaisuutta kansallissosialistien puoluepäivinä, jossa puhujina olivat 2000-luvun reinkarnaatioon kokeneet Hitler, Göring ja Goebbels.

Ainoastaan ihmiset jotka ovat täysin vakuuttuneita omasta moraalisesta ylivertaisuudestaan kuten Cromwellin puritaanit, voivat toimia näin ylimielisesti. Äärivasemmistolaisen Punaisen armeijakunnan pääideologi Horst Mahler on puolestaan sanonut, että hän politisoitui moraalisen suuttumuksen vuoksi ja lopulta hänestä tuli moralisti jollaisena hän teki sitten rikoksia. Hän viittaa Hegeliin, jonka ajatus kuvaa osuvasti monen vasemmistoradikaalin sielunmaisemaa: ”Ihmiskunnan hyvinvoinnin puolesta lyövä sydämeni on muuttunut nyrjähtäneen omahyväisyyden raivoamiseksi”.

UnabomberTurun pääkirjaston peformanssi oli myös esimerkki vasemmistolaisen mielenosoituksen strategioista, jotka ovat tyypillisiä vasemmistolaiselle luonteenlaadulle. Unabomberina tunnetun matemaatikko ja syväekologi Theodore Kaczynskin kohdalla sanonta ”älkää surmatko viestintuojaa” on syytä pitää mielessä, sillä hänen kuvauksensa vasemmistolaisten psykologiasta on edelleen täysin kuranttia tavaraa. 232 kohtaa sisältävässä manifestissaan Teollinen yhteiskunta ja sen tulevaisuus hän toteaa:

[20] Huomatkaa vasemmiston mielenosoitustaktiikkojen masokistiset piirteet. Vasemmistolaiset protestoivat menemällä makaamaan ajoneuvojen eteen, provosoivat tahallaan poliiseja tai rasisteja pieksemään heitä jne. Nämä taktiikat voivat usein olla tehokkaita, mutta monet vasemmistolaiset eivät käytä niitä tavoitteidensa ajamiseen, vaan koska he pitävät masokistisista taktiikoista. Itseviha on vasemmistolainen luonteenpiirre.

[21] Vasemmistolaiset voivat väittää, että heidän aktivismiaan motivoivat myötätunto tai moraaliset periaatteet, ja moraalisilla periaatteilla onkin osansa läpisosiaalistuneiden vasemmistolaisten ajattelussa. Mutta myötätunto ja moraaliset periaatteet eivät voi olla vasemmistolaisen aktivismin tärkeimmät motiivit. Vihamielisyys on liian näkyvä aines vasemmiston käytöksessä, kuten myös vallanhalu. Lisäksi suuri osa vasemmiston toiminnasta ei ole rationaalisesti laskelmoituja tukemaan niitä ihmisiä, joita vasemmistolaiset väittävät auttavansa.

Eräs tapa vastata tällaisiin syytöksiin on vaieta koko manifestista tai kuten viime vuosina yhä yleisemmin, ottamalla ironinen asenne kaikkeen mikä on vasemmistoradikaalien kannalta kiusallista. Tämä näkyy vasemmistolaisten tavassa lyödä leikiksi tai rakentaa argumentatiivisia olkiukkoja kun puhe kääntyy vasemmistolaiseen kulttuurihegemoniaan ja kulttuurimarxismin akateemiseen vaikutukseen, jonka jälkijäristykset vaikuttavat edelleen länsimaailmassa. Koska vasta-argumentit, jos niitä ylipäätään esitetään, sortuvat väistämättä epäolennaiseen saivarteluun, jää jäljelle vain viestin tuojaan kohdistuva ad hominem -sättiminen tai ironinen asenne, jossa ikävä kysymys pyritään trivialisoimaan ja lakaisemaan maton alle.

Vasemmistoaktivistit pitävät myös mustasukkaisesti kiinni tehokkaiksi osoittautuneista mielenosoitusstrategioistaan ja retorisista keinoistaan. Mikäli vasemmiston virallisesti määrittelemien uhriryhmien ulkopuoliset vääryyden kokijat tai suoranaiset poliittiset viholliset käyttävät edes etäisesti samankaltaisia strategioita kuin he itse, kerääntyvät vasemmistolaiset keskustelufoorumeilla yhteen kuin ampiaisparvi ja alkavat pilkata ”uhriutujaa” nynnyksi vinkuleluksi. Yleisin irvailun kohde on kansallismielisten ja libertaarien osoittamat sananvapauden puutteet, jotka vasemmistolaiset kuittaavat marttyyri-itkuksi, siis juuri sellaiseksi johon he itse pääsääntöisesti turvautuvat.

Systeemin puudelit vallankumouksen etujoukkona

Vasemmiston kannatus niin Suomessa kuin muuallakin Euroopassa on muutamista poliitiisista päiväperhosista huolimatta alhaisempi kuin koskaan. Syytä se ei voi etsiä kuin itsestään ja varsinkin poliittisesta johdostaan, joka on hylännyt perinteisen työväenluokan ja pannut etusijalle marginaaliryhmät, joiden vallanhimoista identiteettipolitiikkaa ajamalla se on uskotellut löytäneensä uuden proletariaatin vallankumoukselleen. Kannatuslukujen valossa vaihtokauppa on osoittautunut huonoksi, sillä perinteisiin arvoihin sitoutunut työväenluokka on siirtynyt joukolla kansallismielisten tai oikeistopopulististen puolueiden kannattajiksi. Ilmiö on yleiseurooppalainen, mikä näkyy muun muassa siinä, että Ranskassa suurin työväenpuolue on Front National ja Suomessa Perussuomalaiset. Nykyisille vasemmistopuolueille on täysin vierasta ajatella, että valtion ensisijainen tehtävä on ajaa omien kansalaisten etua, vaikka juuri sitä varten valtio alunperin perustettiin.

Tästä huolimatta vasemmistopuolueet eivät ole lakanneet hakkaamasta päätään kotimaansa mäntyyn, koska sekä SDP että Vasemmistoliitto uskovat monikulttuurisuuden ja feminismin olevan kaikesta vastatodisteista riippumatta kova sana myös tulevaisuudessa. Halveksunta valkoista heteromiestä kohtaan ei ole näissä eduskuntapuolueissa vielä täysin avointa, mutta vasemmiston laitamilla lymyävät varikset ja muut anarkistit käyvät jo ilman pidäkkeitä sotaansa tätä kuvitteellista demonia vastaan. Julistuksistaan päätelleen he kokevat olevansa tulevan ”antifasistisen vallankumouksen” itseoikeutettua kärkijoukkoa, joka ei peittele halveksuntaansa vanhaa ”taantumukselliseksi” osoittautunutta duunariluokkaa kohtaan.

Aktiivisin osa tästä porukasta on yliopistoihin pesiytyneitä ikiopiskelijoita, joita junttien ”paskaduunit” eivät kiinnosta. He halveksuvat surutta kantasuomalaisia manuaalisen työn tekijöitä, joiden ”vähäinen järki” ei riitä kuin ”isäm  maan puollustamiseen”, kuten heillä on tapana jatkuvasti vinoilla. Mikä valtava asenne-ero tällä nykypäivän tiedostavalla etujoukolla onkaan verrattuna 1970-luvun taistolaisiin. Silloin vähemmistökommunistit suorastaan palvoivat kovaa fyysisistä työtä tekeviä kansalaisia, joiden akateemisen sivistyksen puute ja yhdyssanojen osaamattomuus olivat todiste jäljittelemättömästä autenttisuudesta. Halveksunta kansan syviä rivejä sekä yläluokkainen asenne niitä veronmaksajia kohtaan, joilla ei ole korkeakoulutusta, on yksi merkillisimpiä piirteitä vasemmiston muutoksessa. Yhtenä syynä saattaa olla se, että heillä on itsellään mukavat akateemiset hippivanhemmat, joita vastaan isäkapina on jäänyt tekemättä. He ovat nuoria systeemin miehiä ja naisia, jotka ovat omaksuneet nielemättä 60-lukulaisten vanhempiensa arvomaailman. Vaikka molemmat sukupolvet romantisoivat työväenluokkaa, on sen enemmistöstä tullut heille poliittinen vihollinen, koska se ei ole tarpeeksi myötämielinen Edistyksen muotiaatteille, monikultturismille ja homoseksualismi-feminismille, tuolle uudelle pyhälle kolminaisuudelle.

Vasemmisto on kiistämättä menettänyt parlamentaarista valtaansa, mutta kulttuurin ja arvojen puolella sillä on edelleen tietty hegemonia yhteiskunnassa. Osittain tämä johtuu siitä, että se on liitossa markkinaliberaalien kanssa, jonka vuoksi sen edistämä traditioita rikkova kulttuurilinja on saanut erityisaseman markkinoiden sisällöntuotannossa. Yhtä kaikki, yhteistä näille molemmille on globalismi. Tämä selittää sen, miksi julkisessa keskustelussa äärivasemmiston väkivaltaa katsotaan läpi sormien silloin kun se kohdistuu kansallisvaltiota puolustavaan äärioikeistoon.

Sekä oikeiston että vasemmiston globalistit ovat yhtä mieltä siitä, että suurin kansalaisten keskuudesta nouseva uhka nykyjärjestelmälle on kansallismielisyys. Etenkin Ruotsissa antifasisteiksi itsensä mieltävät katuhuligaanit saavat toimia sangen vapaasti ja jopa valtion hiljaisesti hyväksyminä. Turun pääkirjaston mielenilmauksesta Helsingin Sanomille kommentoinut Jussi Halla-aho sanoi pelkäävänsä, että ”Ruotsista alkaa rantautua Suomeenkin väkivaltaisempaa käyttäytymistä”. Ruotsin tilanne on Suomeen verrattuna sikäli erilainen, että antifasistit on hyväksytty länsinaapurissa lähes viralliseksi tahoksi puolustamaan valtiovallan maahanmuuttopolitiikkaa omia kansalaisia vastaan, mikä näkyy siinä, että virkavalta on haluton suojelemaan valtiopäiväpuolue Ruotsidemokraattien edustajia. Tästä ovat todisteena lukuisat puolueen jäseniin kohdistuneet väkivaltaiset hyökkäykset, joihin poliisi ei ole puuttunut mitenkään. Antifasisteille myönteistä ilmapiiriä ruokkii Ruotsin julkisuudessa se, että päättäjät haluavat ymmärtää äärivasemmiston väkivaltaa, sillä pyritäänhän siinä virallisen kertomuksen mukaan ennalta ehkäisemään fasismin nousu. Tosiasiassa uutta Hitlerin nousua ei ole näköpiirissä missään päin EU-Eurooppaa, mutta järjestelmä tarvitsee hyödyllisiä idiootteja, Systeemin vahtikoiria, tekemään likaisen työn heidän puolestaan, jotta aito poliittinen haastaja saataisin kukistettua heti alkuunsa.

Suomen poliittinen tilanne ja historia on jossain määrin erilainen kuin muualla Länsi-Euroopassa, mutta ”antifasistisen” aggression ilmaantuminen näille kulmille on silti linjassa muun Euroopan viimeaikaisen kehityksen kanssa. Antifan kaltainen toiminta ei olisi ollut mahdollista Euroopassa 1950-luvulla, sillä NATO:lla oli kiire värvätä uusfasisteja operaatio Gladion kaltaisiin projekteihin Neuvostoliiton uhan vuoksi. Vastaavasti vuoden 1968 tapahtumat todistavat, että vasemmiston uhka oli todellinen, jolloin olisi ollut mahdotonta, että järjestelmä olisi ollut suopea antifasistien toiminnalle. 1970-luvulla syntyneet äärivasemmiston terroristijärjestöt eivät myöskään kaivanneet järjestelmän kannalta lisätukea antifasistisesta katutoiminnasta. Vasta 1990-luvulle tultaessa Euroopassa oli poliittista tilausta Antifa-tyylisten liikkeiden nousulle. Tähän vaikutti se, että valtavirran vasemmistopuolueiden vallankumoushalut olivat liuenneet ja ne pääsivät monissa maissa hallitusvastuuseen, kunhan olivat ensin omaksuneet talousliberaaleja oppeja kuten Iso-Britannian Työväenpuolue Tony Blairin johdolla. Vasemmistolle riitti, että se sai dominoida kulttuuria. Koska pääomat, tavarat ja ennen kaikkea ihmiset saattoivat liikkua vapaasti Maastrichtin sopimuksen (1992) myötä, kapitalistitkin alkoivat rakastaa monikulttuuria ja vihata sen vastustajia. Siksi taloudellis-poliittinen järjestelmä yhdessä median kanssa on näyttänyt vihreää valoa kaiken näköiselle ”antifasistiselle” toiminnalle, niin lailliselle kuin laittomallekin. Globaalit finanssieliitit, jotka tarvitsevat kansallisvaltiota hajottavaa monikulttuurisuutta näkevät antifoissa ja variksissa sopivan välineen, jolla luoda kitkaa työväenluokan keskinäiseen kansalliseen solidaarisuuteen. Antifan ym. merkitys on tällä hetkellä Suomessa marginaalinen, mutta mikäli maamme seuraa Ruotsin itsetuhoista tietä, saattaa olla, että lisääntyvä apurahakapinallisten ”kansalaistoiminta” saa valtiovallan epävirallisen hyväksynnän.

kiinaNiin sanotuille antifasisteille on myös eduksi, että äärioikeisto ja sen liioiteltu väkivallan uhka on jatkuvasti tiedotusvälineiden suurennuslasin alla. Itse asiassa media julistaa samaa narraatiota mitä vasemmistoradikaalit antifasistit ovat propagoineet jo pitkään. Tuon tarinan mukaan nimenomaan äärioikeistolla on taipumus poliittiseen väkivaltaan, vaikka tilastollinen aineisto todistaa heidän vastustajansa syyllistyvän siihen moninkertaisesti useammin. Äärivasemmistolainen todellisuuden kieltävä peilikuva selittyy sosiaalisen oikeudenmukaisuuden soturien tavasta projisoida omat väkivaltaiset taipumukset poliittiseen viholliseen. Väkivaltaisiin purkauksiin heidät provosoi varsinkin Saksassa ja Ruotsissa pelkkä tietoisuus siitä, että he tietävät maasta löytyvän ihmisiä, jotka ajattelevat vapauksista ja kansalaisuudesta eri tavalla kuin he itse.

Järjestelmän vahtikoirina toimivat varikset ja vastaavat aktiivit ovat poliittisen järjestelmän kannalta sikäli kiitollisia toimijoita, että he kuvittelevat olevansa systeemin vastaisia kapinallisia. On vaikea sanoa mistä tämä harhaisuus johtuu, mutta yleinen havainto variksista ja kumppaneista on, että he kyseenalaistamatta kannattavat vallitsevan länsimaisen yhteiskunnan 60-lukulaisia perusarvoja. Heidän tavoitteensa eivät ole mitenkään ristiriidassa vallitsevan moraalin kanssa. He syyttävät yhteiskuntaa siitä, ettei se kunnioita niitä periaatteita joita väittää kannattavansa, mikä on sinällään täysin validi huomio. Tästä huolimatta heillä on otsaa väittää edelleen olevansa kapinallisia. Varisten toiminnasta kun tulee ensimmäisenä mieleen 1960-luvun Kiinan kulttuurivallankumous, jossa nuoret maolaiset syyttivät eliittiä  siitä, että se on unohtanut kommunismin alkuperäiset periaatteet. Tässä valossa vasemmistoradikalismi ei ole muuta kuin äärimmilleen vietyä yhteiskunnallista konformismia. Siksi heidän kannanottojaan on vaikea erottaa Yleisradion ja Helsingin Sanomien linjasta, joka on sama mutta puhdasoppisempi.

Radikaalivasemmiston anarkomarkot ovat järjestelmälle ja sitä tukevalle suomalaisvihamieliselle valtamedialle ennen kaikkea hyödyllisiä idiootteja, joiden avulla nomenklatuuran mielipuolinen politiikka saadaan näyttämään lähes maltilliselta ja järkevältä kun sen rinnalla esitetään samalta arvopohjalta ponnistavien varisten kaikkein raflaavimpia näkemyksiä. Koska heidän käytöksensä on ennustettavaa, voivat ketkä tahansa käyttää heitä hyväkseen. Siksi tätä porukkaa veti kölin alta Turun pääkirjastossa lujaa myös kansanedustajaehdokas Vilhelm Junnilan tukiryhmä, sillä he tiesivät jo viikkoja aiemmin, että poliittisesti ehdollistetut varikset nousevat kuin vieteriukot kun he kuulevat sanan maahanmuuttoseminaari. Näin vaalien alla Junnila tukiryhmineen todennäköisesti kiittää Variksen avulla saamastaan ilmaisesta julkisuudesta.

About Rami Leskinen

Rami Leskinen, VTM, Etelä-Suomi. Erityiset kiinnostuksen kohteet: talousfilosofia, poliittinen filosofia, Frankfurtin koulukunta ja uusvasemmistolaisuus, media ja indoktrinaatio, Konservatiivisen vallankumouksen ajattelijat, sivilisaatiokritiikki.
%d bloggers like this: