Talouden tyrannia

JULIUS EVOLA   (suomentanut Timo Hännikäinen)

–

(Kirjoitus on katkelma Evolan teoksesta Gli uomini e le rovine (1953). Käännös perustuu Guido Stuccon englanninnokseen.)

–

Talous harjoittaa hypnoosia ja tyranniaa modernia ihmistä kohtaan. Ja niin kuin hypnoosissa usein, se mihin mieli keskittyy muuttuu lopulta todeksi. Moderni ihminen tekee mahdolliseksi sen, mitä jokainen normaali ja valmis sivilisaatio on aina pitänyt harhautumana tai huonona vitsinä – nimittäin sen, että talous ja talouden termein määritellyt yhteiskunnalliset kysymykset ovat hänen kohtalonsa.

Niinpä uuden perustan luomiseksi ei pidä vastustaa yhtä talouden muotoa toisella, vaan sen sijaan muuttaa radikaalisti asenteita, hylätä ilman kompromisseja ne materialistiset olettamukset, joiden perusteella taloudellisia tekijöitä pidetään absoluuttisina.

Ei pidä kyseenalaistaa tämän tai tuon talousmallin arvoa, vaan itse talouden arvo. Vaikka kapitalismin ja marxilaisuuden välinen antiteesi hallitsee nykyaikaa, sitä on pidettävä pseudo-antiteesinä. Niin vapaissa markkinatalouksissa kuin marxilaisissakin yhteiskunnissa tuotannon myytti ja sen seuraamukset (standardisointi, monopolit, kartellit, teknokratia) ovat alisteisia talouden ”hegemonialle”, ja niistä tulee pääasiallinen tekijä jolle aineelliset olosuhteet perustuvat. Molemmat järjestelmät pitävät ”takapajuisina” ja ”kehittymättöminä” niitä sivilisaatioita, jotka eivät kohoa ”työlle ja tuotannolle perustuvien sivilisaatioiden” tasolle – nimittäin niitä sivilisaatioita, jotka eivät onnekseen vielä ole päätyneet kaikkien luonnonvarojen kuumeiseen teolliseen hyväksikäyttöön, kaikkien inhimillisten mahdollisuuksien sosiaaliseen ja tuotannolliseen orjuuttamiseen ja teknisten ja teollisten standardien ylivaltaan. Toisin sanoen niitä sivilisaatioita, jotka vielä nauttivat tietystä tilasta ja suhteellisesta vapaudesta. Niinpä todellinen antiteesi ei ole kapitalismin ja marxilaisuuden välinen, vaan sen osapuolina ovat järjestelmä jossa talous (millainen talous tahansa) pitää ylintä valtaa ja järjestelmä jossa talous on alistettu ulkotaloudellisille tekijöille ja joka pyrkii laajempiin ja kokonaisvaltaisempiin päämääriin, kuten antamaan ihmiselämälle syvällisen merkityksen ja vaalimaan ihmisen korkeimpien ominaisuuksien kehitystä. Tämä on perusta todelliselle vastavallankumoukselliselle restauraatioliikkeelle, joka on ”oikeiston” ja ”vasemmiston”, kapitalistisen riiston ja marxilaisen kumouksellisuuden tuolla puolen. Sen välttämättömät ehdot ovat sisäinen myrkynpoisto, paluu ”normaaliksi” (”normaaliksi” sanan korkeammassa merkityksessä) ja uudistunut kyky erottaa alhaiset ja ylevät pyrkimykset toisistaan. Mistään ulkopuolisesta interventiosta ei ole apua, parhaimmillaankin ulkoinen toiminta vain säestää tätä prosessia.

Ongelman ratkaisemiseksi on välttämätöntä ennen kaikkea hylätä harhautuneelle sosiologialle ominainen ”neutraali” tulkinta taloudesta. Talouselämällä on oma sielunsa ja ruumiinsa, ja sisäiset moraaliset tekijät ovat aina määrittäneet sen merkitystä ja henkeä. Tuo henki, kuten Werner Sombart on selvästi osoittanut, tulisi erottaa tuotannon, jakelun ja hyödykkeiden järjestämisen eri muodoista. Sen yksittäiset ilmentymät saattavat vaihdella, ja se antaa taloudelle hyvin erilaisen ulottuvuuden ja merkityksen. Puhdas homo economicus on kuvitelma tai ilmeisen rappeutuneen erikoistumisen sivutuote. Näin ollen jokaisessa normaalissa sivilisaatiossa puhtaan ekonomista ihmistä – siis sitä, joka ei näe taloutta keinona vaan pikemminkin päämääränä, jolle hän omistaa pääasialliset toimensa – pidettiin aina oikeutetusti alhaissyntyisenä: alhaisena henkisessä mielessä ja siten myös yhteiskunnallisessa ja poliittisessa mielessä. Perimmältään on välttämätöntä palata normaaliuteen, palauttaa talouden riippuvuus sisäisistä, moraalisista tekijöistä ja toimia niiden perusteella.

Kun tämä myönnetään, on helppo tunnistaa käytännön maailmassa sisäiset tekijät (joiden yhteinen nimittäjä on talous), joiden takia kaikki ratkaisuyritykset johtavat jyrkempään vajoamiseen alemmalle tasolle. Olen aiemmin vihjannut, että massojen nousun tärkeimpänä syynä on se, että kaikki yhteiskunnalliset erot on supistettu pelkkien taloudellisten luokkien välisiksi eroiksi, sekä se, että traditionvastaisen liberalismin suojissa omaisuus ja vauraus ovat kaikista siteistä ja korkeammista arvoista vapautuneina tulleet yhteiskunnallisten erojen ainoiksi määrittäjiksi. Kuitenkin, talousajattelun nousua edeltäneen kokonaisvaltaisen hierarkkisen järjestelmän puuttuessa pelkän taloudellisen luokan ylivertaisuus ja oikeudet voidaan oikeutetusti kyseenalaistaa perustavanlaatuisten yleisinhimillisten arvojen nimissä. Ja juuri tässä kohtaa kumouksellinen ideologia astui näyttämölle tekemällä poikkeavasta ja rappeutuneesta tilanteesta absoluuttisen ja toimimalla niin kuin taloudellisten yhteiskuntaluokkien tai pelkän vaurauden määrittelemien epäoikeudenmukaisten olojen ulkopuolella ei olisi koskaan ollut eikä voisikaan olla mitään. Tämä on kuitenkin silkkaa valhetta, sillä sellaiset olot voivat kehittyä ainoastaan typistetyssä yhteiskunnassa: vain sellaisessa yhteiskunnassa ”kapitalistin” tai ”proletaarin” käsitteet voivat tarkoittaa jotakin. Noilla termeillä ei ole mitään perustaa normaalissa sivilisaatiossa, sillä sellaisessa sivilisaatiossa taloudesta riippumattomien arvojen muodostama vastakappale esittää vastaavat ihmistyypit jonakin radikaalisti erilaisena kuin ne, jotka nykyään luokitellaan ”kapitalisteiksi” ja ”proletaareiksi”. Jopa talouden alueella normaali sivilisaatio tarjoaa oman oikeutuksensa tietyille aseman, arvon ja toimenkuvan eroille.

Lisäksi tämänhetkisen sekasorron keskellä on välttämätöntä tiedostaa, mikä on ideologisen tartunnan aiheuttamaa. Ei pidä täysin paikkaansa, että marxilaisuus nousi ja vakiintui todellisten ratkaisua vaativien sosiaalisten ongelmien takia (näin oli korkeintaan teollisen vallankumouksen varhaisvaiheissa). Asia on päinvastoin – sosiaaliset ongelmat ovat nimittäin saaneet nykymaailmassa ensisijaisen aseman vain marxilaisuuden läsnäolon takia. Sosiaalikysymyksen nostavat keinotekoisesti esille yhdessä ponnistelevat agitaattorit, jotka ovat ottaneet tehtäväkseen ”luokkatietoisuuden elvyttämisen”. Lenin ei antanut kommunistipuolueelle tehtäväksi ainoastaan tukea ”työväestön liikkeitä” niiden syntyessä spontaanisti, vaan pikemminkin luoda ja organisoida sellaisia kaikkialla ja kaikin keinoin. Marxilaisuus nostattaa proletaarista ja luokkamentaliteettia siellä missä sellaista ei ennen ollut, herättää kiihtymystä ja luo kaunaa ja tyytymättömyyttä yhteiskunnissa, joissa ihmiset ennen tyytyivät elämän heille suomaan osaan. Noissa yhteiskunnissa yksilö sovitti tarpeensa ja tavoitteensa luonnollisten rajojen puitteisiin. Hän ei haikaillut tulevansa muuksi kuin mitä oli, eikä näin ollen syyllistynyt Entfremdungiin (vieraantumiseen), jota marxilaisuus valittaa. Meidän tulisi muuten muistaa, että marxilaisuus haluaa voittaa tämän vieraantumisen jollakin vielä pahemmalla – nimittäin yksilön ”integroimisella (tai sanoisimmeko disintegroimisella) kollektiiviseen kokonaisuuteen (so. ”kansaan” tai ”puolueeseen”)”.

En kannata ”hallitsevia luokkia” hyödyttävää ”obskurantismia”. Kuten olen aiemmin sanonut, kiistän materialistista elämää viettävän taloudellisen luokan ylivertaisuuden ja etuoikeudet. Meidän täytyy kuitenkin vastustaa lujasti niin sanotun sosiaalisen edistyksen ideaa tai myyttiä, joka on yksi monista taloudellisen aikakautemme sairaalloisista pakkomielteistä eikä pelkästään vasemmistolaisten liikkeiden perintöä. Tässä mielessä marxilaisuuden eskatologiset näkemykset eivät juuri poikkea ”länsimaisesta” vaurauden ihannoinnista. Molemmat maailmankatsomukset ovat olennaisesti samansuuntaisia, kuten niiden käytännön sovelluksetkin. Sekä marxilaisissa että vapaiden markkinoiden talouksissa sama materialistinen, antipoliittinen ja yhteiskunnallinen näkökulma irrottaa sosiaalisen järjestyksen ja ihmiset kaikesta korkeammasta merkityksestä ja korkeammasta päämäärästä ja asettaa ”hyödyllisyyden” kaiken mittapuuksi (fyysisessä, vegetatiivisessa ja maallisessa mielessä ymmärrettynä). Kun ”hyödyllisestä” tehdään edistyksen edellytys, jokaiselle traditionaaliselle rakenteelle ominaiset arvot käännetään ylösalaisin. Ei pidä unohtaa, että näissä rakenteissa laki, merkitys ja järki ovat aina viitanneet jonnekin ihmisen tuolle puolen ja myös talouden, vaurauden ja aineellisen köyhyyden tuolle puolen, sillä noilla asioilla on vain toissijainen merkitys. Näin ollen voidaan perustellusti väittää, että sosiaalisten olojen niin sanottu parantaminen ei ole hyvästä vaan pahasta silloin kun sen hintana on yksilön orjuuttaminen tuotantokoneistolle tai sosiaaliselle koneistolle, tai valtion alentaminen ”työläisvaltioksi” ja yhteiskunnan alentaminen ”kulutusyhteiskunnaksi”, tai jokaisen laadullisen hierarkian hävittäminen, tai kaikkien spirituaalisten herkkyyksien ja ”sankarillisten” asenteiden näivettyminen. Hegel kirjoitti: ”Onnellisuutta [siis aineellista mukavuutta ja vaurautta] ei löydy maailmanhistoriasta: jopa ne harvat onnelliset ajanjaksot siellä täällä ovat kuin valkoisia sivuja.” Jopa yksilötasolla ominaisuudet, jotka ovat ihmisessä tärkeimpiä ja tekevät hänestä sen mitä hän on, nousevat pintaan ankarissa ja jopa puutteenalaisissa ja epäoikeudenmukaisissa oloissa, sillä ne edustavat hänelle haastetta, koettelevat hänen elinvoimaansa. Miten surkea vastine tälle onkaan se, kun ihmiseläimelle suodaan maksimaalinen mukavuus, hänen oma osansa aivottomasta ja nautamaisesta onnellisuudesta, helppo ja miellyttävä elämä täynnä vekottimia, radio- ja televisio-ohjelmia, Hollywood-elokuvia, urheiluareenoita ja Valittujen Palojen tasoista populaarikulttuuria.

Sanottakoon vielä, henkisillä arvoilla ja ihmisen kehityksen korkeammilla asteilla ei ole mitään tekemistä sosioekonomisen vaurauden tai sen puutteen kanssa. Väite, että puute on aina kurjuuden ja paheiden lähde – ja että ”edistyneet” yhteiskunnalliset olot ovat sen vastakohta – on materialististen ideologien kertoma satu, ja nämä ideologit puhuvat itsensä pussiin ylläpitäessään toista myyttiä, jonka mukaan ”hyvät” ovat aina kansan ja sorrettujen työläisten puolella ja ”pahat” löytyvät turmeltuneiden ja riistävien rikkaiden puolelta. Kummatkin ovat silkkaa satua. Todellisuudessa oikeat arvot eivät ole välittömässä yhteydessä hyviin tai huonoihin sosioekonomisiin oloihin. Vasta kun nämä arvot pannaan etusijalle, on mahdollista lähestyä oikeudenmukaista järjestystä, jopa aineellisella tasolla. Näitä arvoja ovat: omana itsenään oleminen, aktiivinen persoonattomuus, rakkaus kuria kohtaan ja yleinen sankarillinen elämänasenne. Kaikkien kaunan ja sosiaalisen kilpailun muotojen vastaisesti jokaisen tulisi tunnustaa ja rakastaa elämänosaansa, joka parhaiten vastaa hänen omaa luontoaan, ja näin tunnustaa rajat joiden puitteissa hän voi kehittää potentiaaliaan. Jokaisen tulisi myös antaa orgaaninen merkitys elämälleen ja saavuttaa sen täydellinen muoto, sillä käsityöläinen joka toteuttaa tehtävänsä täydellisesti on selvästi ylempi kuin kuningas joka ei elä arvonsa mukaisesti. Vasta kun tällaiset näkökohdat saavat painoarvoa, voidaan tämä tai tuo sosioekonominen uudistus suunnitella ja toteuttaa ilman kielteisiä seuraamuksia, aidon oikeudenmukaisesti ja sekoittamatta olennaista ja sivuseikkoja keskenään. Ennen kuin ideologinen myrkynpoisto ja asenteiden puhdistaminen on toteutettu, jokainen uudistus on vain pintapuolinen eikä pääse käsiksi nyky-yhteiskunnan kriisin syvimpiin juuriin, mikä vain hyödyttää mädättäviä voimia.