Heikot sortuu elon tiellä
RAMI LESKINEN
(Kirja-arvio on ilmestynyt aiemmin suppeampana versiona kulttuurilehti Kerberoksessa (3/2012))
Tavallisesti eettisiä kysymyksiä poleemisesti popularisoivat kirjat pakottavat pohtimaan ihmisen pahuutta, mutta Might is Right vaatii poikkeuksellisesti lukijaa kyseenalaistamaan kristillisestä etiikasta johdetun käsityksen hyvyydestä. Pseudonyymi Ragnar Redbeard, joka viittaa 800-luvulla eläneeseen Tanskan ja Ruotsin myyttiseen soturikuningas Ragnar Lodbrokeen, väittää kirjassaan, että se mitä maallistunut moderni ihminen pitää itsestään selvänä hyvänä, onkin itse asiassa pahaa, koska se sotii evolutiivista luonnonjärjestystä vastaan. Kirjoittajan mukaan nykyiset ihmis- ja luonnonoikeudet ovat kelvottomia, sillä moraalisesti oikeutetuista asioista päättää viime kädessä vain voima ja fyysinen mahti. Ellei näin olisi, ei Redbeardin mielestä voisi olla myöskään luonnonvalintaa – ihminen ei kehittyisi, vaan rappeutuisi lajistaan ja tuhoutuisi lopulta kokonaan.
Tällaisen puheen uusintaminen on monen sekulaarin humanistin mielestä paluuta 1800-lukulaiseen sosiaalidarvinismiin, jolla ei pitäisi olla mitään sijaa tasavertaisuutta korostavassa, universaalit ihmisoikeudet tunnustavassa modernissa yhteiskunnassa. Koska ihmisoikeususko on kyseenalaistamaton lähtökohta, se tarjoaa oivallisen pelikentän filosofiselle provokaatiolle, jonka Might is Right tekee mitään häpeämättömän ylpeästi vielä yli sadan vuoden takaa. Samalla teos sivuaa riemukkaan epäkorrekteilla näkemyksillään aikamme sananvapauskysymystä.
Tavanomaisesta moraaliajattelusta poikkeavista näkökulmista kiinnostuneet voivat onnitella itseään, sillä anglosaksista maailmaa jo 120 vuotta pahennusta herättänyt The Survival of the Fittest, or the Philosophy of Power on saatu viimein käännettyä myös suomeksi. Asialla on vuonna 2011 toimintansa aloittanut pienkustantamo Vuohi Julkaisut, jonka käännös vuoden 1896 painoksesta tottelee nimeä Might is Right eli Voiman Filosofia. Teos on samalla kustantamon ensimmäinen markkinoille tullut kirja. Valitettavasti pienkustantamojen ongelmiin kuuluva resurssipula näkyy myös tämän käännöksen kotikutoisuudessa, vaikka omistautuminen aiheelle on varmasti ollut tinkimätöntä.
Jo sisällysluettelon selaaminen paljastaa harmillisen ilmeisiä käännöskukkasia. Esimerkiksi kolmannen kappaleen nimi, joka on alkuteoksessa ilmaistu lauseparilla ”The Spinning of the web” tarkoittaa ”Verkon kudontaa” eikä ”Heiluvaa verkkoa”. Itse tekstistä löytyy muutama samankaltainen kömmähdys, mutta muutoin Vesa Iitin käännös on kohtuullisen sujuvaa suomea. Viimeisimmän tiedon mukaan kustantaja onkin luvannut korjata nykyisen käännöksen puutteet tulevaan toiseen painokseen.
Koska kyseessä on enemmän populaarifilosofinen tutkielma kuin kaunokirjallinen teos, ei käännöksessä toisinaan ilmenevä väkinäisyys pahemmin häiritse. Sitä paitsi Redbeardin vuolassanainen ja ylikierroksilla käyvä pilkallinen tyyli yhdistettynä tulenarkaan sisältöön tekee lukemisesta varsin viihdyttävää verrattuna muihin vastaaviin kohupamfletteihin.
Kysymys Ragnar Redbeardin todellisesta identiteetistä on kiehtonut lukijoita kirjan ilmestymisestä lähtien. Vuosien varrella kirjoittajaksi on arvuuteltu monia merkittäviä henkilöitä, joista ehkä yhtenä vakavasti otettavimpana kandidaattina on amerikkalainen kirjailijasuuruus Jack London (1876–1916). Eräänä perusteluna on esitetty, että hän kannatti sosialismistaan huolimatta rodullista separatismia, joka välittyy vahvana myös Voiman filosofiassa. Londonia pidetään kuitenkin epäuskottavana vaihtoehtona ikänsä puolesta, sillä hän oli kirjan privaattipainoksen (1890) ilmestymisen aikaan vasta 14-vuotias. Sitä paitsi itseoppineella pojalla oli tuskin sellaista kirjassa näkyvää tietämystä, joka olisi vaatinut yliopistokoulutuksen. Nykytutkimuksen valossa ollaankin päädytty syntyjään uusiseelantilaiseen anarkisti, poliitikko ja kirjailija Arthur Desmondiin (1859–1929), joka muutti vuotta ennen nyt suomeksi käännetyn ensimmäisen julkisen painoksen ilmestymistä pysyvästi Yhdysvaltoihin.
Voiman filosofiaa lukiessa on vaikea välttyä ajattelemasta Friedrich Nietzscheä (1844–1900), varsinkin kirjan toisessa luvussa ”Ikoninsärkijä”. Siinä esitetty kristillisen etiikan kritiikki yltyy ajoittain suoranaiseksi solvaukseksi, mikä muistuttaa tyylillisesti ja sisällöllisesti saksalaisen ajattelijan teosta Antikristus (Der Antichrist: Fluch auf das Christenthum, 1895). Redbeard onkin parhaimmillaan lyhyissä nietzcheläisissä aforismeissaan ja sivalluksissaan, mikä sopii hyvin tyyliin, sillä Voiman filosofiaa ei voi pitää minään kovin systemaattisena tutkielmana. Mutta silloin kun tarkoitus on osua kohdetta silmien väliin, Redbeardin röyhkeys ei horju:
Hän [Jeesus] on pääasiassa järjettömyyden profeetta – roskaväen raivotaudin profeetta. Kaikki mikä ihmiskunnassa on heikkoa ja tuhoavaa, sitä hän ylistää – kaikki mikä on itseensä luottavaa ja sankarillista, sen hän tuomitsee (…) orjat, naiset, mielipuolet, spitaaliset, magdalenat; he olivat ensimmäisiä kristittyjä, ja tänäkin päivänä naiset, lapset, orjat ja latvalahot ovat kristillisen kirkon raakamateriaalia.
Nietzsche ilmaisee saman asian hieman eri tavalla, mutta yhtä vimmaisesti: ”Vääryys ei ole milloinkaan erilaisissa oikeuksissa, se on ’yhtäläisten’ oikeuksien vaatimisessa…Mikä on huonoa? Mutta minä olen jo sanonut sen: Kaikki, mikä syntyy heikkoudesta, kateudesta, kostosta – Anarkisti ja kristitty ovat samaa syntyperää.” Vuoden 1896 painoksen esipuhe paljastaakin, että Redbeard todella tiesi Nietzschen, mutta samalla hän pahoittelee, ettei saksan kieltä osaamattomana ole voinut tutustua filosofin tuotantoon. Elämäkerran Desmodista kirjoittanut Darrell W. Conder vakuuttaa lähdeaineistoonsa nojaten, että tämän on täytynyt päätyä johtopäätöksiinsä itsenäisesti.
Kirjan ilmestymisen ajankohta oli sikäli osuva, että juuri tuohon aikaan samankaltaista individualistista yli-ihmisoppia jo pitkään saarnannut Nietzsche alkoi saada mainetta myös englanninkielisessä maailmassa. Ensimmäisten käännösten (Nietzsche contra Wagner, 1895) lisäksi Nietzschen filosofiaa teki tunnetuksi kirjailija Bernard Shaw näytelmässään Ihminen ja yli-ihminen (Man and Superman, 1903). Pahamaineisena trendien haistelijana Shaw oli myös ensimmäisiä julkisuuden henkilöitä, joka kommentoi Redbeardin kirjaa, vieläpä varsin ylistävään sävyyn. Muutamaa poikkeusta lukuunottamatta useimmat kritiikit olivat kuitenkin tyrmistyneitä ja kirjan pahamaineisuus tunnustettiin välittömästi. Ensimmäisenä teoksen ehti tuomita kukapa muu kuin filantrooppina tunnettu Leo Tolstoi teoksessaan Mitä on taide? (Tšto takoje iskusstvo, 1897)! Voiman filosofian historiallinen merkittävyys ei ole sen painosmäärissä, vaan siinä, että sen ovat lukeneet ja siitä ovat inspiroituneet monet lähihistorian merkkihenkilöt. Heihin kuuluvat mm. Yhdysvaltain presidentit William McKinley ja Theodore Roosevelt, Cecil Rhodes, Houston Stewart Chamberlain, Saksan keisari Vilhelm II, amiraali Togo ja Osmanien valtakunnan sulttaani Abd-ul-Hamid II.
Ilmestyessään Might is Right järkytti luonnollisesti eniten kristittyjä, koska tuolloin uskonnolla oli vielä vahva asema läntisessä maailmassa, vaikka sen paikka henkisenä suunnan näyttäjänä olikin jo katoamassa ulapan taakse. Toisen maailmansodan jälkeisinä vuosikymmeninä kristinuskon kyseenalaistaminen ja rienaus on ylittänyt kaikki kuviteltavissa olevat rajat, eikä sen pilkkaaminen ole enää muuta kuin maassa makaavan ruumiin potkimista. Ihminen ei silti näytä pääsevän irti pyhistä lehmistään, sillä moderni maallistunut yksilö on kehittänyt itselleen uudet kollektiiviset tabut, joiden rikkomisesta hän loukkaantuu vähintään yhtä kiivaasti kuin kristitty toistasataa vuotta sitten. Kun Redbeard siirtyy kirjan alun kristinuskon teilaamisen jälkeen jyräämään vielä suuremmalla kiihkolla sekulaaria ihmisoikeususkoa, demokratiaa, tasa-arvoideologiaa ja feminismiä, voi humanistinen lukija haukkoa vain henkeään tai järsiä pöydänjalkaa. Jos joku maamme kunnianarvoisista suurista kustantamoista rohkenisi julkaista Voiman filosofian, se synnyttäisi epäilemättä pienoisen kulttuuriskandaalin. Luultavasti kustantajaa syytettäisiin vastuuttomasta julkaisupolitiikasta ja kirja joutuisi valikoivaa suvaitsevaisuutta harjoittavien vahtikoirien painostuksesta julkaisukieltoon, mikä ei olisi sinänsä mitään uutta, sillä teos on ehditty historiansa aikana kieltää eri maissa moneen kertaan.
Maamme lukeneiston tosikkoimaista suhdetta poliittiseen korrektiuteen kuvaa sattuvasti filosofian aikakauslehdessä Niin & Näin (4/2012) ilmestynyt kirja-arvio ”Kusipäisyyden käsikirja”. Arvostelun kirjoittanut Risto Koskensilta pitää siinä Voiman filosofiaa kaikilta osin pahana kirjana, jolle hän ei suo minkäänlaista ymmärrystä, vaan rinnastaa sen kaikkiin niihin asioihin, joita moderni Hyvä ihminen on opetettu kavahtamaan selkäydintä myöten. Osa kritiikistä on toki oikeaan osunutta, kuten näkemys, että teoksen kokonaisuus on filosofisesti epäkoherentti, mutta muutoin arviossa paistaa läpi henkilökohtaisen loukkaantumisen tunne, jonka vastavedoksi arvostelija vihjaa, että kirjan potentiaaliset lukijat löytyvät Jokelan koulusurmaajien kaltaisista ihmishirviöistä – siis kusipäistä. Hän myös kirjoittaa ylenkatseisesti, että kirja on pieni klassikko mm. ääri-individualistien, satanistien, natsimielisen black metallin kuuntelijoiden ja ”muuten vain esteettisesti alaikäisten keskuudessa”. Tasa-arvoiseen edistykseen vakaasti uskova Koskensilta näkee kirjassa yhteyden jopa kokoomusnuorten esittämään valtiojohtoisen koulun kritiikkiin, jota hän pitää pelkkänä irrationaalisena sosialismin pelkona. Nyky-Suomen näkyvin yhtymäkohta ”teoksen sivuilta pulppuavaan irrationaaliseen törkyvirtaan” löytyy kuitenkin poliitikko Jussi Halla-ahosta, jonka spekuloivat ihmisarvopuheet Koskensilta katsoo olevan samanlaisia kuin Redbeardilla, tosin sillä erotuksella, että vain jälkimmäinen pitää arvottomien tappamista välttämättömänä. Minkään ryhmän tappokehoitusta Redbeard ei esitä, mutta kriitikolle perusteeksi riittää jo nuiva asenne ja viittaukset luonnossa tapahtuvaan kamppailuun.
Kritiikkinsä lopussa Koskenranta toteaa kirjasta yliolkaisesti, että ”sisällöltään se on sen verran ala-arvoinen, ettei sen väitteiden kumoaminen ole yhtä tarpeellista kuin Mein Kampfin kriittinen lähiluenta”. Jos edelleen oletetaan, että suuri kustantamo haluaisi julkaista Voiman filosofian, olisi sen sittenkin helpointa torjua vastalauseet tekemällä siitä samanlaisen kriittisen edition kuin Werner Maser, joka toimitti Hitlerin pääteoksen uudella nimellä Adolf Hitlerin Taisteluni (Adolf Hitler: Mein Kampf: Geschichte: Auszüge. Kommentare, 2001). Mikäli joku ammattifilosofi lopulta alentuisi kumoamaan Voiman filosofian väitteitä, luulisi sen olevan helppo rasti, sillä ainakin päältä päin katsoen kirjan teesejä on helppo arvostella moraalifilosofisessa katsannossa. En silti lähtisi aivan takki auki repimään Redbeardin teesejä alas, sillä kuten seuraavaksi näemme, moraalifilosofia koskee epätäydellistä olentoa nimeltä ihminen, jonka kulttuurin sidotut ristiriitaiset pyrinnöt ovat kuin vuoristorata, josta on vaikea vääntää yhteen suuntaan kulkevaa tasaista junarataa, jota pitkin kaikki voisivat kulkea.
Sosiaalidarvinismia arvostelevat kriitikot pitänevät kirjan suurimpana filosofisena virheenä sitä, että sen etiikka jää auttamatta Humen giljotiinin alle, toisin sanoen tosiasioista ei voida johtaa moraalisia sääntöjä. Tämä sääntö ei kuitenkaan toimi automaatin lailla, sillä viime vuosikymmeninä nähdyn evoluutiopsykologian esiinmarssin myötä aksiooma on alkanut menettää eräissä tapauksissa pätevyyttään; Humen giljotiini eettisen teorian työkaluna ei olekaan enää loogisen ehdoton. Oxfordin yliopiston kognitiivisen ja evolutiivisen antropologian tutkimuslaitoksen tutkijatohtori Oliver Curry esittää Evolutionary Psychology -lehdessä (Volume 4. 2006), että sosiaalidarvinismia naturalistisesta virhepäätelmästä syyttävät syyllistyvät itse virhepäätelmään, koska looginen erottaminen miten asiat ”ovat” ja miten niiden ”pitää olla” ei mitenkään vähennä empiiristä yhteyttä aivojen adaptiivisten tunne- ja motiivimekanismien ja ihmisen moraalisesti oikeana pitämän välillä. Vaikka oikeana pitäminen olisi loogisesti erotettavissa siitä mikä on ”todella” oikein, se ei kumoaisi Curryn mukaan evolutiivista ja biologista perustaa, joka ohjaa moraalista käyttäymistä ja synnyttää tietoisesti tunnustetut moraalilait. Tässä valossa Redbeardin sosiaalidarvinistista moraalifilosofiaa voidaan pitää pätevänä, kun sen lähtökohdaksi hyväksytään luonnonvalinta eli miten asiat ”ovat”, joka puolestaan määrää väistämättä miten niiden ”pitää olla”, josta tulee näin moraalisääntö. On täysin yhdentekevää haluvatko ihmiset elää tuollaisen moraalisäännön mukaan vai eivät, olennaista on se, että sille löytyy peruste muiden etiikan teorioiden tapaan.
Mikäli yksilön vallantahdosta johdettua naturalistista moraalisääntöä sovelletaan yhteisöön, se joutuu väistämättä ristiriitaan ihmisen luontaisen altruismin ja vapaamatkustajuutta rankaisevan oikeudenmukaisuuskäsityksen kanssa. Redbeard huomioi myös tämän, sillä hän pitää ihannoimaansa voimakasta yksilöä elinvoimaisten vanhempien ja laajemman yhteisön tuotteena, minkä vuoksi myös niiden selviytyminen ja kukoistus on tärkeää. Pyrkimystä yksilön ja tämän lähimmäisten selviytymiseen on helppo pitää moraalisesti oikeana, varsinkin kun sille löytyy biologinen pohja. Sosiaalidarvinismia vastustavat humanistit eivät kuitenkaan hyväksyisi tätä, sillä he kannattavat moraalia, joka olisi seurauksiltaan hyödyllinen koko ihmiskunnalle, ei vain itsellemme ja yhteisöllemme. Redbeardille moraalinen universalismi on sitä vastoin valheellista mielettömyyttä, jonka vuoksi häntä on pidettävä kulttuuri- ja moraalirelativistina:
Oikea ja väärä, kuten ylös ja alas, itä ja länsi, ovat suhteellisia käsitteitä, joilla ei ole mitään kiinteää tai määrättyä tarkoitusta. Se, mikä on hyvää naarashanhelle, ei ole aina hyvää uroshanhelle.
Voiman filosofiassa tähdennetään moneen otteeseen, että ihmiskunnan yhteiseksi hyväksi työskentely kaatuu viime kädessä väistämättömiin intressiristiriitoihin. Kun taistellaan niukoista resursseista, on käytännössä mahdotonta löytää yhteisiä moraalisia periaatteita. Tämäkään ei ole Redbeardin mielestä välttämättä huono asia, sillä ihmisten välinen keskinäinen kilpailu ja siitä seuraava etujen ristiriita on ainakin ”kunniallisempina aikoina” ollut ihmisen kehitystä ohjaavalle luonnonvalinnalle eduksi.
Oman etunsa vuoksi ihmiskunnan enemmistönä olevat harmaat massat ovat valmiita laskemaan Humen giljotiinin terän Redbeardin kaltaisten elitististen ajattelijoiden niskaan. Samalla he tulisivat paradoksaalisesti tuijottaneeksi omaan napaansa eli tunnustaisivat olevansa pohjimmiltaan samaa mieltä elämän taistelusta kuin päättömäksi tuomittu mies. On todennäköistä, että tarpeeksi nurkkaan ahdistettu globaali enemmistö tulee vaistollaan yhtymään Voiman filosofiassa esitettyihin näkemyksiin ja katsoo maailmaa pelkkien evolutiivisten selviytymisstrategioiden linssien läpi. Tosin tällöin katoaa se, mikä erottaa ihmisen luonnossa liikkuvasta saalistajasta ja silloin Voiman filosofia voisi olla yhtä hyvin moraalinen opaskirja susilaumalle. Jos todella olisi niin, että ihmisen toimintaa ohjaisi vain saalistajan vaistot, olisi kirja tarpeeton, sillä tekojen oikeuttamiseen ei tarvittaisi muuta perustetta kuin voima, joka ei kysy lupaa eikä vaadi arvottavaa pohdintaa.
Redbeard ei tietenkään tarkoittanut voimalla pelkkää eläimellistä alistamista, vaan mitä tahansa manipulaation ja hienovaraisen alistamisen keinoja, jolla valta voidaan saavuttaa. Hän katsoo, ettei vahvemman oikeuteen perustavassa moraalisäännössä ole mitään tuomittavaa, koska se perustuu ihmiskunnasta riippumattomaan luonnonjärjestykseen. Päinvastoin, juuri massojen, tyhmien ja heikkojen valta on luonnonjärjestystä vastaan ja siten moraalitonta:
Nykyään kaikki kansallisesti tärkeät asiat esitetään niin, että ne eivät vetoa parhaimpiin ja jaloimpiin, vaan roskasakkiin, orjien laumoihin – joilla on vähemmän järkeä kuin pöllöillä. Kaikki, mikä on urheaa, kunniallista ja sankarillista, ohitetaan hiljaa, jottei jumaloituja suuria laumoja – ”enemmistön ääntä” – mitenkään loukattaisi.
Tiettävästi historiassa mikään eliitti ei ole perustellut valtansa oikeutusta siten kuin se esitetään Voiman filosofiassa, minkä vuoksi syvärakenteiden tonkija voisi pitää teosta marxilaisena paljastuskirjana valtaapitävien todellisista motiiveista riisuttuna kaikista sosiaalisen ylärakenteen kulisseista. Jotkut epäuskoiset ovat jopa valmiita pitämään kirjaa eriarvoisuutta kritisoivana satiirina, ellei sen tekijä olisi sattunut olemaan anarkistista omapäisyyttä puolustava elitisti, jonka vihollisia ovat etniset juuret ravistanut kollektivismi ja siitä kumpuavat universaalit tasa-arvoutopiat: ”Jos haluaa yrittää hirmuhallinnon suistamista, on sitä vastaan taisteltava sen omin asein, ja kaikkein halpamaisimmat hirmuhallinnot ovat aina perustuneet enemmistön äänille”
Terävimmillään Redbeard on silloin kun hän ei jankuta moraalisista normeistaan, vaan siirtyy sosiologian puolelle käsittelemään yhteiskunnan arvoja, jotka poikkeavat yllättävän vähän siitä mitä ne ovat tänään. Kirjassa esitetyt tasa-arvoisuutta korostavat liberaalit perusarvot ovat lähtökohtaisesti samat kuin nykyään, ero löytyy vain niiden johdonmukaisen toteuttamisen intensiteetistä, mikä on kasvanut varsinkin 1960-luvulta lähtien lähes absurdeihin mittoihin. Redbeard haluaa riisua tasa-arvopuheen keisarin uusista vaatteista ja näkee sen vain kyynisen eliitin keinona hallita kansaa:
Selvästi ajattelevat ihmiset sietävät tasa-arvon taikauskoa vain yhdestä syystä. Se auttaa heitä hallitsemaan ihmisten ajatuksia: hallitsemalla ajatuksia he voivat riistää pehmeämielisten ja hyväluontoisten lähimmäistensä omaisuutta, energiaa ja työvoimaa. Nuo ihmiset todella uskovat tasa-arvon olevan totta, suuren riemun valtavaa ilosanomaa.
Vastaavasti syy sille, miksi tasa-arvon perusteista ei keskustella julkisuudessa on ilmeinen:
Tasaveroisuuden idea esitetään lähes kyseenalaistamattomana julkisissa puheenvuoroissa, koska sen totuudellisuuden avointa tarkastelua pidetään epäsuosittuna – ja kaikkien demokratioiden julkisen mielipiteen tietämättömille johtajille suosittuna olo on kaikki kaikessa, alfa ja omega, alku ja loppu. Se mitä tästä seuraa, on anglosakseille yksinkertaisesti kuvottavaa.
Sopeutuvan laumaihmisen sijaan kirjoittaja ylistää vahvaa yksilöllisyyttä, rohkeutta, aloitteellisuutta, elinvoimaisuutta ja taistelun ylevyyttä. Samalla se on voimakkaiden persoonien sivilisaatiokritiikkiä aikamme humanistista hellämielisyyttä, tasapäistävää kulttuurin rappiota ja kollektivismia vastaan. Kirjan eräänä sivujuonteena kulkeva taloudellista menestystä ja yritteliäisyyttä korostava sanoma sopii erityisen hyvin anarkokapitalisteille. Redbeard kritisoi kaikenlaista valtion holhoamista, verojen keräämistä ja pankkimaailman keinottelua. Uusliberalismin nimissä pyhitetty tuottavasta reaalitaloudesta irrotettu pörssikeinottelu olisikin hänestä mitä alhaisinta ”juutalaista” toimintaa. Kirjoittajan ihanteena näyttäisi olevan Amerikan uudisraivaajat, joiden henki on kaukana siitä mitä hänen ennustamansa sosiaalidemokraattinen sosiaalivaltio edustaa:
”Huolehdi omista asioistasi” on motto, joka hyvin usein unohdetaan tänä voimattomana aikana. Nykyään jokainen pöhöttynyt rappiollinen taulapää haaveilee, että hänen kuuluu hoivata, suojata ja katsoa kaikkien muiden perään. Kainin vihainen tiuskaisu ”olenko minä veljeni vartija?” pitää sisällään kauaskantoista käytännön filosofiaa, joka ansaitsee kiihkotonta tarkastelua nykyaikaisten sosialististen kehnojen asioiden järjestelyjen ja biologisen evolutionismin valossa.
Ylipäätään valtio, joka kaikin keinoin pyrkii yhteiskuntarauhaan lahjomalla kansalaisiaan on Redbeardin mielestä pitemmän päälle kestämätön tavoite:
Yleinen ajatus siitä, että rauha ja yhteiskunnan elämä kukoistasivat rinta rinnan, on minusta täysin kestämätön väite. Rauha ja yhteiskunnan elämän paheet kyllä kukoistavat rinta rinnan. Rappio ja rauha ovat yhteenliittyneitä asioita.
Moraalia käsittelevässä kirjassa puhutaan luonnollisesti myös paheista, joista suurin on pelkuruus:
Vaikka vahvimman eloonjäänti on tapahtumien logiikka, on henkilökohtainen pelkuruus silti suuri turmeltuneen aikamme pahe. Pelkuruus syövyttää rotumme aivoja ja verta, mutta ihmiset ovat oppineet naamioimaan tämän kammottavan heikkouden ”humaanisuuden” ja ”hyvyyden” valitukseen.
Tässä kohtaa Voiman filosofian viesti on nykyaikaan siirrettynä helppo ymmärtää väärin. Huolestuneet kotiäidit voisivat pitää kirjaa otollisena manifestina potentiaaliselle kouluampujalle kuten edellä mainittu Risto Koskensilta asian ymmärsi, mutta Redbeardia lukiessa käy nopeasti selville, että se on tarkoitettu sille jolla on luonnostaan valtaa, kuten Machiavellin Ruhtinaalle, ei maailmalle kostavalle finninaamaiselle häviäjälle, joka pyrkii oikeuttamaan tekonsa uskottelemalla olevansa itse ihmiskunnan eliittiä.
Jotta liberaalin humanistin mielenrauhan menettäminen olisi täydellistä, kirjan lopussa käsitellään nykyajan erääksi pöhöttyneimmäksi pyhäksi lehmäksi turvonnutta kysymystä, naisasiaa. Kriitikki ei suuntaudu niinkään naisia kuin epämiehekkäitä pehmomiehiä vastaan, mikä eroaa selvästi netissä vellovasta laasaslaisesta tasa-arvoa korostavasta miespuheesta. Tietysti 2000-lukulaiselle feministille ja profeministille sukupuolten biologisen erilaisuuden tunnustaminen ja sukupuoliroolien korostaminen nähdään hyökkäyksenä matemaattista tasa-arvoa vastaan. Redbeard tarkastelee naiseutta ja mieheyttä enimmäkseen seksuaalisuuden kautta. Hänen pääteesinsä on, että naiset pitävät voittajista, sanovatpa he humanistisista syistä ääneen mitä tahansa: ”Naiset kokoontuvat urheilukisoihin ja gladiaattorimaisiin koitoksiin samasta syystä kuin mistä naarasleijona kokoontuvat katsomaan kun kaksi tai useampi urosleijonaa repii toisiaan kappaleiksi taistelussa – taistelussa noista naarasleijonista.” Samasta syystä hän viittaa hieman myöhemmin saksalaisten sotilaiden marssiin Pariisiin 1871: ”Hävinneiden rotujen naiset ovat yleensä hyvin taipuvaisia menemään naimisiin sellaisten miesten kanssa, jotka ovat teurastaneet näiden naisten omia joukkoja taistelussa”. Redbeardin kursailematon näkemys parinvalinnasta ei juurikaan poikkea nykyään niin muodikkaasta markkina-arvoteoriasta.
Avioerojen ja pettämisen lisääntyminen on myös pohdinnan arvoinen kysymys. Luonnollisesti Redbeardin näkemys on erittäin vanhoillinen, mutta pettämisen syntyyn vaikuttavaa perimmäistä syytä on vaikea kiistää ja se jos mikä on poliittisesti epäkorrektia:
”Lain” kirous tunkeutuu asteittain jokaisen kodin yksityisiin asioihin. Se rohkaisee emotionaalisia naisia uhmaamaan miehiään ja palvomaan vastuutonta auktoriteettia. Toisin sanoen, se tarkoituksella tukee uskottomuutta ja rajoittamatonta vapaata rakkautta (…) Kun keskivertonainen huomaa, että kirjoitettu laki on hänen aviomiestään ja veljeään vahvempi ”vapauttaja” ja ”mestari”, hänestä tulee sekä uskoton että irstailija – erityisesti jos hän on ”hyvin koulutettu”. Tästä seuraa, kuten kaikkina aviollisen rappion aikoina, että ”mies ei enää tunne isäänsä”
Kirjaa lukiessa on helppo yhtyä suomentajan esipuheessaan antamaan toteamukseen: ”Tämä kirja on törkeä”. Hävyttömyydestään huolimatta se on virkistävää luettavaa aikana, jolloin liberaalidemokratian dogmeja pidetään ikuisina totuuksina ja ihmisoikeudet ovat ottaneet jumalallisen palvonnan aseman.
I
Ragnar Redbeard: Might is Right eli Voiman filosofia (Might is Right, or the Philosophy of Power, 1896). Suom. Vesa Iitti. Vuohi Julkaisut, Turku 2012. 176 s.
About Rami Leskinen
SARASTUS 
Kommenttien kirjoittaminen edellyttää että olet kirjautunut.