SARASTUS

Kansallinen ja eurooppalainen, traditionalistinen ja radikaali verkkolehti

Identiteetti uhmaa globaalia markkinapaikkaa

 

factoryJACK DONOVAN   (suomentanut Timo Hännikäinen)

(Puhe American Renaissancen konferenssissa vuonna 2014)

Olen täällä ”puolustamassa monimuotoisuutta.” Kannatan sitä vilpittömästi. Minusta maailma tarvitsee paljon enemmän monimuotoisuutta: etnistä monimuotoisuutta, uskonnollista monimuotoisuutta, kulttuurista monimuotoisuutta. Aitoa monimuotoisuutta, joka elää ja kukoistaa nykyhetkessä. Ei pysähtyneitä, kierrätettyjä, steriilejä menneisyyden artefakteja. Monet sanovat haluavansa ”edistää monimuotoisuutta,” mutta liian usein he vain toistavat mukavan kuuloisia iskulauseita, jotka viime kädessä edistävät ”monimuotoisuudelle” tuhoisia ajatusmalleja.

Joitakin vuosia sitten satuin kävelemään televisioruudun ohi, ja World Cup oli meneillään. Ennen pelin alkua kaksi joukkuetta juoksi kentän yli. Mustat, valkoiset, ruskeat, punaiset ja keltaiset pelaajat kohtasivat kentän keskellä ja molemmat joukkueet pitelivät jättimäistä lakanaa, jossa luki: ”SANO EI RASISMILLE”.

Huomasin kuitenkin välittömästi, että molemmilla eri kansakuntia edustavilla joukkueilla oli yllään Niken peliasut. Ja tämä kuva kiteytti mielessäni sekä sen, miksi kauppiaat ja kansainväliset suuryritykset ovat kiinnostuneet niin sanotusta ”monimuotoisuudesta”, että sen, kuinka merkityksellistä tuon ”monimuotoisuuden” lopulta sallitaan olla.

Joukko keskenään kilpailevia, saman firman valmistamiin peliasuihin pukeutuneita urheilijoita edistämässä rodullisten rajojen katoamista osoitti globaalin brändin kyvyn ylittää ja heikentää rotuja, heimoja, kulttuureja ja kansakuntia. Voitte olla mustia, valkoisia, ruskeita, punaisia tai keltaisia. Voitte asua eri maissa ja kilpailla keskenänne, mutta kuka sitten voittaakin, Nike voittaa aina.

Kuva pelaajista samoilla logoilla merkityissä peliasuissaan toi mieleeni vanhan coca-colamainoksen – sen jossa kaikkia rotuja ja kansallisuuksia edustavat ihmiset laulavat täydellisen harmonisesti sokerilitkusta, joka lihottaa ja josta saa ”diabeeteksen.” Mainos oli tehty vuonna 1971, kolme vuotta ennen syntymääni.

Kommunistiprofessoreita, hippiopettajia, edistysmielisiä poliitikkoja ja median vasemmistolaisia vedättäjiä syytetään valkoisten juurettomuudesta – ja voisin lisätä, että myös kaikkien muiden juurettomuudesta. Mutta itse suhtaudun epäilevästi hippien, professorien ja jopa poliitikkojen kykyyn juonitella, vaikka heillä kaikilla on toki hetkensä. Minusta inhimillinen heikkous, taitamattomuus, huolimattomuus, itsekkyys, lyhytnäköisyys ja ahneus ovat todennäköisempiä selityksiä arkielämän ilmiöille.

Olen työskennellyt pienten firmojen ja suurten korporaatioiden palveluksessa, ja ”hyvän fiiliksen” ja ”maailmanhalaamisen” ideologia on perin usein helppo henkilökohtainen tekosyy olla tekemättä vastarintaa, parannella tilinpäätöstä tai perustella seuraava palkankorotus. Pienet yritykset palkkaavat laittomia siirtolaisia tehdäkseen enemmän voittoa. Suuryrityksillä on syrjinnänvastaiset ohjelmansa koska ne eivät halua joutua edesvastuuseen, mutta kenties vielä tärkeämpi syy on se, että niiden intressit ja asiakkaat ovat kaikkialla.

Suuryritykset eivät halua vieraannuttaa potentiaalisia asiakkaita. Ne eivät palvele ketään, koska ne palvelevat kaikkia. Niken tavoin yritykset haluavat pelata jokaisessa joukkueessa. Ne eivät näe ”meitä” ja ”niitä”. Yritykset näkevät markkinoita ja laajentuvia markkinoita. Toki hipit, kommarit, toimittajat, aktivistit ja edistysmieliset poliitikot ovat saattaneet antaa niin sanotulle ”monikulttuurisuudelle” vetoapua ja he ovat yhä sen suurimpia näkyviä kannattajia, mutta monikulttuurisuus toimii, leviää ja on elinkelpoista koska se on tuottavaa.

Kaikentyyppinen lojaalisuus rajoittaa väistämättä mahdollisuuksia. Lojaalisuuden puute tekee ihmisestä joustavan ja avartaa hänen mahdollisuuksiaan. Hänestä tulee palkkasoturi niin kuin kaikista muistakin. Kun ratkaiseva piste on saavutettu eikä epälojaalisuudelle ole enää sosiaalisia tai laillisia pidäkkeitä, kaikille kaikilla tasoilla on kannattavampaa vaihtaa lojaalisuus mahdollisuuksiin. ”Syrjinnästä” tulee ainoa ruma sana. Syrjinnästä – joka on ryhmälojaalisuuden tuote – ei tule tabua siksi että se on ehdottoman paha asia, vaan koska se on yksinkertaisesti kannattamatonta.

Syrjinnänvastainen propaganda on kannattavaa, huolimatta siitä mitä ihmiset käytännössä ajattelevat itsestään tai muista, sillä ilman ryhmälojaalisuutta jokainen on vapaa agentti, itsenäinen myyntimies vailla mitään tukiverkostoja – yksinäinen susi jolla ei ole varaa vieraannuttaa ketään, josta voi jonakin päivänä tulla työnantaja tai asiakas. Melkein kaikki osallistuvat omasta tahdostaan – oman välittömän etunsa tai mukavuutensa takia – omien kulttuuristen ja etnisten rajojensa, yhteyksiensä ja identiteettiensä rapauttamiseen. Vastineeksi heistä tulee ”maailmantalouden” osia.

ethnicMutta samalla kun he pukevat ylleen Niken takit ja muuttuvat ”maailmankansalaisiksi”, heidän kulttuurinsa kuolevat tai muuttuvat kaupallisiksi karikatyyreiksi itsestään: puvuiksi, kansantansseiksi, ruokakojuiksi.

Niin sanottu ”monikulttuurisuus” ei ole niinkään erillisyyden, ainutlaatuisuuden tai itsenäisyyden tunnustamista kuin kehotus hylätä vanhat lojaliteetit ja vastakkainasettelut sekä säilyttää samalla joitakin vanhan identiteettinsä pinnallisia elementtejä, jotta siirtyminen uuteen globaaliin markkinakulttuuriin kävisi vaivattomammin.

Pari viikkoa sitten söin päivällistä italialaisessa ravintolassa, ja viereisessä pöydässä istui toisen ja kolmannen sukupolven meksikolaisista siirtolaisista koostuva perhe. Kaikki pöydässä istuvat keskustelivat samasta asiasta. Arvatkaapa mistä? Verkostomarkkinoinnista. Amwaysta. Advocaresta. He kiistelivät intohimoisesti markkinointistrategioista ja liikesuunnitelmista, parhaista tavoista myydä enemmän tuotteita ystäville ja naapureille. Yksi miehistä sanoi veljelleen tai serkulleen:

Sinun pitää asettaa itsellesi tavoitteet ja miettiä, kuinka paljon liikevaihtoa sinun on luotava saavuttaksesi ne. Tuon ison talon. Tuon hienon auton. Tuon pitkän loman.

Minä mietin itsekseni: ”Teistä on tosiaan tullut amerikkalaisia.”

Heidän isovanhempansa olivat kenties erilaisia. Heillä kenties oli erilainen kulttuuri. Mutta nämä tyypit olivat aivan samanlaisia kuin kaikki muutkin ravintolan asiakkaat. Yhtä amerikkalaisia kuin Tony Robbins, Joel Osteen, Olsenin kaksoset ja P. T. Barnum.

Kuten edellä sanoin, en ole halukas selittämään salaliittoteorioilla sellaista, minkä ihmisluonto selittää riittävän hyvin. Kaikkialla maailmassa on eliittejä ja korporaatioita investointeineen ja asiakkaineen, ja ne pyrkivät saamaan välitöntä hyötyä globaalien markkinoiden lisääntyneestä liikkuvuudesta. Samankaltaisia päätöksiä tekevät myös pienyrittäjät, työnhakijat, pikkubyrokraatit, viihdyttäjät ja keskitason esimiehet.

Enemmän kuin salaliiton, tulevaisuudennäkymät tuovat mieleeni ”Olemattomuuden”. Jotkut teistä saattavat olla liian vanhoja tai liian nuoria, mutta jokainen 1980-luvulla kasvanut muistaa elokuvan Päättymätön tarina. Elokuvassa nuori poika saa käsiinsä kirjan, jonka hän on kuullut olevan ”vaarallinen”.

Lukiessaan kirjaa poika joutuu mukaan kuolevasta maailmasta kertovaan tarinaan. Maailmaa ei uhkaa mikään vieras valloittaja. Se on vain katoamassa, joutumassa ”Olemattomuutena” tunnetun voiman nielaisemaksi. Kaikki olennot, kansat, kivet, järvet, vuoret ja puut ovat katoamassa.

Sankari saa tietää, että kirjan fantasiamaailma – katoava maailma – on ihmisten unien aikaansaannosta, ja että ”Olemattomuus” osoittaa ihmisten olevan unohtamassa unensa. ”Olemattomuutta” hallitseva voima – sitä liikuttava salaperäinen mahti – on tyytyväinen siitä, että ihmiset kadottavat unensa, sillä toivottomia ja unelmattomia ihmisiä on helppo hallita. Juuri näin on tapahtumassa inhimilliselle kulttuurille, ihmisten erilaisuudelle, ”monimuotoisuudelle.”

Ihmiset ovat unohtamassa kytköksensä esivanhempiinsa ja menettämässä tunteensa kuulumisesta eri ihmisryhmiin. Sen sijaan että korvaisivat vanhat identiteetit uusilla niin kuin he ovat kautta historian tehneet, he ovat unohtamassa ajatuksen kollektiivisesta identiteetistä. He ovat unohtamassa käsityksen lojaalisuudesta, ”meidän” ja ”niiden” välisestä erosta.

Kilpaillakseen globaaleilla markkinoilla kertakäyttöisistä työpaikoista ja kertakäyttöisistä hyödykkeistä, suojellakseen itseään sosiaalisilta ja taloudellisilta uhilta, ihmiset kaikkialla maailmassa ovat unohtamassa keitä he ovat.

He ovat unohtamassa ryhmien erilaisuuden ja omaleimaisuuden, jonka aiheuttama kollektiivinen toteutuminen tekee aidot, elävät ja ”monimuotoiset” kulttuurit mahdollisiksi. He ovat sulautumassa ja katoamassa maailmanlaajuiseen massaan, loputtomaan epäselvään ihmismurskaan.

He pukeutuvat Niken peliasuihinsa, juovat coca-colaa ja pelaavat vapaina ja juurettomina merkityksettömiä pelejä viihteen, voitontavoittelun ja väliaikaisista heimomuodostelmista saatavan jännityksen vuoksi. Jäljelle jäävä tyhjiö on ”Olemattomuus.” Maailma ilman kulttuuria, ilman ”monimuotoisuutta”, kaupankäynnin ja kulutuksen määrittämä maailma, joka tuottaa pelkkiä… tuotteita.

Ennen kuin aloin kirjoittaa miehisyydestä, olin itse asiassa taideopiskelija. Rakastan kulttuuria, kauneutta, taidetta ja intohimoa. Kasvoin kirjastojen ja vanhojen taidekirjojen parissa. Olin lumoutunut erilaisista tyyleistä, teemoista ja ideoista, joita tuottivat eri aikoina ja eri paikoissa asuvat, erilaista teknologiaa ja erilaisia materiaaleja käyttävät kansat, jotka puhuivat eri kieliä ja palvoivat eri jumalia. Perehdyin taidehistoriaan ja taideliikkeisiin ja uskon että kulttuuri, ei pelkkä tähdenlentomainen muotivillitys tai markkinointitemppu vaan kulttuuri, on identiteetin, erilaisuuden, erillisyyden, paikallisuuden ja jossakin määrin jopa eristyneisyyden tuote.

SistinaElävä kulttuuri on sellaisten ihmisten maailmankuva, jotka ovat yhteydessä toisiinsa ja jollakin tavalla erillään kaikista muista. Kukoistava kulttuuri on tribalismin tuote. Mutta antitribalismi, antirasismi, ihmisten vaihdettavuus, globalismi, kaupallisuus… ”Olemattomuus”… luovat ympäristön, joka ei enää voi tukea uuden kulttuurin kasvua.

Monet kielet sekoittuvat harvoiksi, koska se sopii paremmin kaupankäynnin ja neuvottelemisen tarpeisiin. Kaikkialla maailmassa ihmiset lukevat samat uutiset, käyvät samoilla verkkosivuilla, kuuntelevat samaa musiikkia ja käyttävät samoja tietokoneita samojen yhtiöiden eri osastoilla. He katsovat samoja Hollywood-elokuvia, harrastavat samoja urheilulajeja, käyvät ostoksilla samoissa tavarataloissa, käyttävät samanlaisia vaatteita, lukevat samoja kirjoja ja katsovat samaa pornoa. Kaikki tuntuu kierrätetyltä ja innottomalta, koska se on sitä.

Kaikki kääntyvät vesittyneisiin, kaikille tarkoitettuihin, ketään loukkaamattomiin universalistisiin uskontoihin tai sitten ryhtyvät atomisoituneiksi, ärsyttäviksi ateisteiksi, jotka haluavat kaikkien uskovan samoihin asioihin ja ajattelevan samalla tavalla. Yksikään kollektiivinen kulttuuri ei voi kasvaa ja kukoistaa ympäristössä, jossa kaikki ovat vaihdettavissa keskenään eikä mitään erottelua – eikä syrjintää – ”meidän” ja ”niiden” välillä sallita.

On tietenkin olemassa alakulttuureja, mutta monet niistä ovat kaupallistuneita tai muuttuvat nopeasti sellaisiksi. Niillä ei ole tekemistä ihmisryhmien, vaan pikemminkin tuottajien ja fanien kanssa. Musiikkialakulttuurit, pelialakulttuurit, kirjalliset alakulttuurit, urheilualakulttuurit, huvialakulttuurit. Nämä ovat mini-identiteettejä, kertakäyttöisiä identiteettejä, kuluttajaidentiteettejä. Nämä viihteelliset kuluttajaidentiteetit pakottavat harrastajansa pitämään toisen jalan valtavirran globalistisessa kulttuurissa jatkaakseen osallistumista ja kuluttamista, ja tuottajat haluavat saada kaikki mukaan jättämättä ketään ulkopuolelle, jotta voisivat jatkaa liiketoimintaansa.

Liian harvat voivat mennä mukaan täysillä. Liian harvat voivat omistautua täydellisesti. Useimmille tällainen alakulttuuri ja mini-identiteetti on à la carte, yksi monista.

Otetaan esimerkiksi kahden viime vuosikymmenen huomattavin alakulttuurityyppi – ”hipsterit”. Hipsterit eivät edes ole mikään ryhmä. He ovat anti-ryhmä. Itse sana ”hipsteri” on haukkumasana – perinpohjin epärehellisistä nuorista käytetty nimitys. He lainaavat palasia rehellisempien aikakausien muodeista ja muoti-ilmiöistä ja yhdistelevät niitä turvallisen ironisesti.

hipster_0Hipsterien kulttuuri on täydellinen antikulttuuri. Se on globaalin sulautumisen ja kaupallisuuden luonnollinen sivutuote. Se on menneiden kulttuurien virnuileva haamu, joka kaikuu ”Olemattomuuden” luomassa tyhjiössä. Hipsterikulttuuri on sellaisten ihmisten tuote, jotka pelkäävät kaikkea omistautumista, jota eivät voi kiistää jälkeenpäin. Hipsterien ironia on varaventtiili, helppo pakotie. Se on turvallisuutta, joka syntyy mahdollisuudesta aina sanoa: ”En minä ollut tosissani.”

Salon-lehti julkaisi äskettäin kahden selvästikin edistyksellisen taiteilijan kirjoittaman artikkelin nimeltä ”David Foster Wallace oli oikeassa: Ironia tuhoaa kulttuurimme.” Tekijät kirjoittivat:

Jonkin aikaa tuntui siltä, ettei ollut mahdollista keksiä uusia ajatuksia, että edistys oli harhaa ja että menestystä saattoi mitata vain suosion avulla. Kuumia trendejä kuten maalattuja pornokuvia, pimeässä loistavia maaleja, peiliveistoksia, suihkutettavaa vaahtoa ja päättymättömiä vitsejä luultiin taiteeksi, koska taiteilijat uskoivat sokean nautinnonhalun vaikuttavan nokkelalta kun sellaista kuvattiin ironisesti.

He lisäsivät:

Aikoinaan ironian tarkoituksena oli paljastaa tekopyhyys, mutta nyt sillä vain korostetaan omaa kultturelliutta ja poptrendien tuntemusta. Ironiasta on kadonnut näkemys ja terä. Menneisyyden kapinallisen poseerauksen on anastanut itselleen juuri sama kaupallisuus, jota se yritti uhmata.

Jopa nämä edistysmieliset Salonin kirjoittajat ovat alkaneet tajuta, että ironia ja epärehellisyys ovat tyhjyyden naamioita. He sanovat, että ironia on kaupallistunut, mutta minä sanoisin että turvallisen ironian kulttuuri on globaalin kaupallisuuden ainoa mahdollinen lopputulos.

Vielä yksi lainaus Salonin artikkelista:

Skeptikot hylkäävät rehellisyyden, koska he pelkäävät sokean uskon voivan johtaa Ku Klux Klanin ja natsismin kaltaisiin kauheuksiin. He uskovat vahvan vakaumuksen tarkoittavan alttiutta tunnepitoiselle retoriikalle ja kriittisen valveutuneisuuden puutetta. Mutta suuren taiteen päämäärä on sama, lähestyipä sitä vakavissaan tai epäillen. Tehdäkseen jotain uutta, ylittääkseen jotakin, on oltava rehellinen suhde olemassaolevaan: historiaan, kontekstiin, muotoon, traditioon, itseensä. Epärehellisyys on suurin este omaperäisen, suuren taiteen tekemiselle. Epärehellisyys heikentää teoksen sisäistä eheyttä – ainoaa mittapuuta, jonka mukaan teos voi onnistua. Jos teoksesta tulee egon, henkilökohtaisen tai poliittisen agendan, minäkuvan, maineen- tai omaisuudentavoittelun väline – niin inhimillisiä kuin tällaiset taipumukset saattavatkin olla – se rajoittuu väistämättä.

Olen samaa mieltä. Uskon, että rehellisyys on paras väline taistelussa ironian ja halvan kaupallisuuden onttoutta vastaan. En usko että kelvollinen kulttuuri voi olla poliittisen tai kaupallisen laskelmoinnin tuote. En usko että kelvollista kulttuuria voivat tuottaa ihmiset, jotka yrittävät miellyttää kaikkia, tai ihmiset jotka pelkäävät että joku – kuka tahansa, missä tahansa – voi loukkaantua. Suuri kulttuuri on intohimon ja omistautumisen tuote. Elävä, kukoistava kulttuuri on rakkauden ja vihan tuote.

Salonin artikkelin mukaan kirjailija David Foster Wallace uskoi, että ketä tahansa muodikkaan ironian kulttuurista vapautunutta ”rehellisyyden kapinallista” sanottaisiin ”takapajuiseksi, vanhanaikaiseksi, naiiviksi, anakronistiseksi.” Se on totta. Rehellisyys ei kuulu tähän aikaan. Rehellisyys ei sovi yhteen sen kanssa, mitä pidetään ”edistyksenä.”

Mutta olemme edelleen ihmisiä, ja juuri rehellisyyttä me oikeasti tarvitsemme. Hinnalla millä hyvänsä. Päätymättömän tarinan lopussa kirjaa lukeva poika huomaa joutuneensa ”Olemattomuuden” luomaan tyhjiöön. Hänelle kerrotaan, että maailma rakennettiin unista, joten hänen unensa on maailman rakentaminen uudelleen.

Maailmastamme on tulossa kulttuurinen tyhjiö. Se, mikä nykyään kulkee kulttuurin nimellä, on ikääntyvien, kuolevien tai kuolleiden kulttuurien kaiku, joka on paketoitu uudelleen kaikille sopivaksi vailla intohimoa tai rehellisyyttä ja varustettu turvallisella, myyntikelpoisella ironian virneellä.

Ainoa keino pysäyttää kulttuuria tuhoava globaalin kaupallisuuden – ”Olemattomuuden” – liikevoima on asettaa rajoja, piirtää viivoja, sanoa ”ei”, syrjiä, olipa se kannattavaa tai ei. Sanoa: ”Tämä on meitä, ei kaikkia varten.” Sanoa: ”Tällaisia me olemme ja tästä meissä on kyse,” – tarkoitettiinpa sillä sitten rotua, uskontoa, ideologiaa tai jotakin muuta yhdistävää ideaa. Hylätä universaali tribaalisen hyväksi. Tämä on uutta kapinaa – ryhtyminen ”rehellisyyden kapinallisiksi.”

Tribalismi – erillisyyden oppi – on ainoa keino keskeyttää ”Olemattomuuden” ja Niken aikataulutettu ohjelma, noiden voimien jotka heikentävät eroja ja identiteettejä laajentuakseen ja tehdäkseen voittoa.

Kuten sanoin, olen täällä puolustamassa monimuotoisuutta, ja ainoa rehellinen keino puolustaa monimuotoisuutta on varmistaa, että monimuotoisuutta on vielä jäljellä puolustettavaksi.

Jack Donovan on yhdysvaltalainen kirjailija ja poliittinen aktivisti. Sarastus on aiemmin julkaissut suomennokset Donovanin esseistä ”Mahtivalkoinen”,”Porttoja kaikki” ja ”Anarkofasismi” sekä Donovanin haastattelun. Donovanin uusi kirja ”A Sky Without Eagles” on vastikään ilmestynyt.

 

Information

This entry was posted on kesäkuu 4, 2014 by in Politiikka ja ideologia and tagged , , , , , .
%d bloggers like this: