Evolutionismi ja edistyksen suuri myytti

MIKA KERÄNEN

–

1. Evolutionismi ja kehitysoppi

Tarkastelen tässä kirjoituksessa sitä miltei myyttistä edistysuskon muotoa, jota yleisesti kutsutaan evolutionismiksi. Sen varsinainen kulta-aika osui ensimmäistä maailmansotaa edeltäviin vuosikymmeniin, mutta se on viime vuosina pulpahtanut jossain muodossa jälleen pinnalle. Evolutionismia tässä ymmärtämässäni merkityksessä ei tule sekoittaa tieteelliseen evoluutioteoriaan eli Charles Darwinin nimeä kantavaan kehitysoppiin, vaikka suuntauksilla onkin tiettyjä yhteyksiä ja vaikka termejä näkyy laajasti käytettävän toistensa synonyymeinä. Tämän kirjoituksen on tarkoitus olla evolutionismin kritiikkiä, mutta siitä huolimatta kyseessä ei siis ole mikään kreationismin tai edes ns. älykkään suunnittelun puolustuspuhe; niiden suhteen en tässä ota kantaa suuntaan tai toiseen, mutta korostan kuitenkin, että varsinainen evoluutioteoria ei ole minulle mainittava ongelma, kuten se selvästi on monelle erityisesti angloamerikkalaisesta uusprotestanttisesta perinteestä oppinsa ammentavalle fundamentalistikristitylle.

Mitä siis on evolutionismi ja miten se eroaa varsinaisesta evoluutioteoriasta? Määritellään asia vaikkapa näin: Darwinin tarkkarajainen ja tieteellinen evoluutioteoria pyrkii ymmärtämään ja selittämään organismien perimässä luonnonvalinnan kautta esiintyvää muuntelua eli lajinkehitystä arvottamatta sitä sen kummemmin; evolutionismi sen sijaan on yhteisnimi sellaisille edistysuskon muodoille, jotka ottavat tukea evoluutioteoriasta mutta näkevät muutoksen itsessään varauksettoman positiivisena ilmiönä ja siis mieltävät kehityksen edistyksen synonyymiksi. Evolutionisteilla on myös taipumus soveltaa luonnonvalinta-ajattelua kaiken kattavasti, siis historiaan, yhteiskuntatieteisiin ja laajimmillaan jopa kosmologiaan, siinä missä evoluutioteoria rajoittuu tieteellisen nöyrästi biologiaan. Darwinin teoriassa biologiselle evoluutiolle ei tarvitse olettaa mitään sen syvempää tarkoitusta ”geenin itsekkyyden” eli välittömän itsesäilytyksen ja kopioitumismahdollisuuksien maksimoinnin lisäksi, ja täten evoluutiolla ei varsinaisesti ole suuntaa tai päämäärää; sen sijaan evolutionismi näkee evoluutiolla ilman muuta suunnan, ja se suunta on eteenpäin, ylöspäin, huonommasta parempaan. Siinä missä evoluutioteoria on tieteellinen hypoteesi, jota tukeva näyttökin on varsin vahva, evolutionismi on lähinnä filosofiaa, jonka väitteiden verifioitavuuden ja falsifioitavuudenkin kanssa on vähän niin ja näin; tarkemmin sanoen kyseessä on historianfilosofinen suuntaus, jota voi ehkä pitää eräänä historisismin muotona. Käytännössä evoluutioteorian ja evolutionismin raja on usein häilyvä, mutta analyyttisesti ne on mahdollista erottaa toisistaan hyvinkin tarkasti.ⁱ

Evolutionismi on peruskatsomustensa osalta selvästi vanhempi ilmiö kuin tieteellinen evoluutioteoria. Evolutionismi (vaikka ei ehkä juuri tuolla nimellä) oli varsin muodikasta erityisesti Englannissa jo kauan ennen Darwinin syntymää, ja on tunnettua, että tämä jo olemassa oleva evolutionismi vähintäänkin inspiroi nuorta Darwinia ja avasi hänelle tietä suureen löytöönsä. On muistettava, että Darwinin teorian kanssa käytännössä identtisiä ajatuksia oli itsenäisesti muillakin aikalaisilla. Ylipäätään 1800-luvun puolimaissa tällaiset pohdinnat ikään kuin leijuivat ajan hengessä. On todennäköisesti pelkkä sattuma, että evoluutioteoria tunnetaan nykyään Darwinin nimestä johdettuna isminä; oli näet hyvin pienestä kiinni, ettei sitä ”darvinismin” sijaan tunnetakin ”wallacelaisuutena”.

Darwinin Lajien synty –teos (The Origin of Species, 1859) toki vaikutti vahvistavasti vanhempaan evolutionismiin ja monessa mielessä suuntasi sitä uudelleen, mutta vaikutteet olivat siinä määrin kahdensuuntaisia, että on ilman muuta lupa puhua suoranaisesta feedback-ilmiöstä. Jonkun Herbert Spencerin – häneen palaamme vielä lähemmin – kaltaiset evolutionistit antoivat vaikutteita Darwinin teorialle sen keskeisintä käsitteenmuodostusta myöten, ja myöhemmin he saattoivat itse tuntea saaneensa ko. teoriasta kovaa tieteellistä auktoriteettia oman ajattelunsa taakse. Vastaavasti Darwin itse lähestyi uransa myöhemmässä vaiheessa Spencerin tyylistä sosiaalidarvinismia (näin erityisesti teoksessa The Descent of Man, 1871), vaikka vielä Lajien synnyssä ei puhuta ihmisyhteiskunnasta – eikä itse asiassa koko ihmislajista – sanaakaan.

Darwinin asialliseen evoluutioteoriaan sekoittuessaan evolutionismi pahimmillaan siis vulgarisoi sitä ns. sosiaalidarvinismin suuntaan. En toki väitä, ettei ihmisyhteiskuntaa voisi tiettyyn rajaan saakka tulkita myös darvinismin kehyksissä, biologinen oliohan ihminenkin on, ja erityisesti kaikkein hölmöimpiä ns. sosiaalisen konstruktionismin inspiroimia yksinkertaistuksia vastaan taisteltaessa on tarpeen jopa korostaa tiettyjä ihmisyyteen kiistatta kuuluvia biologisia determinantteja. Vaikkapa sukupuolirooleissa on kieltämättä aina jonkin verran sosiaalisesti rakentuneita, siis kulttuurishistoriallisesti määräytyviä, ja siten kontingentteja piirteitä; mutta kyllä niissä on myös vankan biologisia ja siten ylihistoriallisia, muuttumattomia, aikakaudesta ja kulttuurista riippumattomia elementtejä. Tämän lattean tosiasian kiistänevät nykyään vain yliopistojemme humanististen tiedekuntien kaikkein naiiveimmat fuksityttöset. Mutta tässä kritiikkini suuntautuu siis biologiseen reduktionismiin, mikä on yhtä vinoutunut lähestymistapa ihmisyyteen kuin sosiaalinen konstruktionismi vaikkakin päinvastaisella tavalla.

Parhaassakin tapauksessa evolutionismi vähintään vääristää darvinismia enemmän tai vähemmän kvasiuskonnolliseksi järjestelmäksi, mikä nykyään ilmenee erityisen räikeässä muodossa tietyissä militanttien uusateistien naiiveissa tulkinnoissa; sellaisiin törmää tämän tästä erinäisillä nuorekkailla nettisivustoilla. Evolutionismin kvasiuskonnollinen luonne näkyy mm. siinä, että kehityksen vaikuttavaksi syyksi usein käytännössä oletetaan jonkinlainen intentionaalinen voima, vaikka ollaankin olevinaan ateisteja.

Monesti tässä tosin on kyse yksinkertaisesti kielellisestä mukavuudenhalusta, mistä johtuen asiat esitetään hieman mutkia oikoen ja puhutaan ”luonnosta” ikään kuin se olisi tietoinen toimija tehdessään ”valintojaan”; joskus saattaa törmätä jopa puheeseen itse ”evoluutiosta” tietoisena subjektina. Tämä puhetapa, joka kääntää jonkin eliölajin muuttumisen syyn (valintapaineen) ja seurauksen (mutaation) välisen kausaalisuhteen päälaelleen, on erityisesti television luontodokumenteissa hyvin yleistä. Niinpä esimerkiksi saatetaan esittää kampelan yksilönkehitykseen kuuluva metamorfoosi (niinkin kehittyneen selkärankaisen kohdalla hämmästyttävä ilmiö sinänsä) siten, että sanotaan kalan toisen silmän siirtyvän pään yhdeltä puolelle toiselle, jotta eläin pystyisi paremmin tarkkailemaan mahdollisia saalistajia laskeuduttuaan makaamaan merenpohjaan. Tämä on luonnollisesti täysin nurinkurinen selitysmalli. Dokumenttien tekijät epäilemättä olettavat katsojat sen verran valistuneiksi, että nämä kykenevät näkemään näiden kielellisten konventioiden taakse, mutta sopii epäillä, kykenevätkö läheskään kaikki tähän. Vaikka yleistajuinen tapa selittää Darwinin evoluutioteoriaa ei siis sinänsä ole kvasiuskonnollista evolutionismia, sen tulkinta vastaanottavassa päässä saattaa hyvin usein sellaiseksi muuttua.

Myös Richard Dawkinsin meemiteoriassa on selvästi vähän evolutionismin makua, sillä sehän pyrkii nimenomaan venyttämään darvinismia kauas biologian rajojen ulkopuolelle. Kulttuurievoluutiosta on toki puhuttu jo kauan ennen Dawkinsia ja meemi-sanakin on kai peräisin jo antiikin kreikkalaisten tuntemasta, ”jäljittelyä” merkitsevästä mimesis-termistä. Mutta tapa jolla Dawkins käyttää näitä käsitteitä on vähintäänkin epäilyttävä. Jo tämän teorian kulmakivi, eli meemin ja geenin välille oletettu analogia, aivan ilmeisesti horjahtelee.

Kirjoittaessaan Lajien synty –kirjaansa Darwin ei tiennyt geeneistä vielä mitään. Itävaltalainen augustinolaismunkki Gregor Mendel päätteli perinnöllisyyden lainalaisuudet tutkiessaan kasvien risteytymistä luostarinsa puutarhassa 1860-luvulla ja tuli näin laskeneeksi modernin genetiikan perustan. Itse geenin nimitys tosin syntyi Mendelin jo kuoltua ja sen varsinainen olemus alkoi valjeta vielä paljon sitäkin myöhemmin. Sanalle ”geeni” on edelleenkin olemassa hieman vaihtelevia määritelmiä, mutta tässä yhteydessä käyttökelpoisinta on määritellä se perimäaineksen yksiköksi. Geenin löytyminen joka tapauksessa vahvisti merkittävästi Darwinin teoriaa luonnonvalinnasta, sillä ennen sitä mutaation seuraavalle sukupolvelle periytymisen mekanismi oli ollut hämärän peitossa, mikä taas oli antanut perusteltua aihetta epäillä koko teorian paikkansapitävyyttä.

Dawkinsilainen meemi puolestaan olisi siis geenin vastine kulttuurisissa mutaatioissa ja siten tekisi näistä täysin darvinistisen luonnonvalinnan kehyksissä ymmärrettävän ilmiön. Jos olen ymmärtänyt oikein, geenit eivät ole niinkään selvärajaista materiaa kuin informaatiota, koodia, ikään kuin kirjoitukseksi järjestäytyviä dna-molekyylin (tai rna-molekyylin) pätkiä. Mutta mikä mahtaa olla meemin ”dna-molekyyli”? Kulttuurinen matkiminen, jäljittely, vastaa Dawkins. Melkoinen abstraktio siis on kyseessä varsin konkreettiseen dna:han verrattuna. Ylipäätään kulttuuristen ilmiöiden mallintaminen solutason biologiasta saaduin esimerkein ei vakuuta ainakaan kaltaistani maallikkoa; olen iloinen voidessani todeta, ettei se kyllä vakuuta useimpia ammattilaisiakaan. Ilmeisesti koko meemiteorian taustalla onkin änkyräateistisen Dawkinsin tarve löytää ”tieteellinen” selitys uskonnon kaltaisen ilmiön levinneisyydelle ja sitkeydelle kaikissa tunnetuissa ihmisyhteisöissä. Näin hän tuli levittäneeksi evoluutioteorian sfääriä yli sen luonnollisten rajojen. Mutta ei tässä tietenkään sinänsä mitään uutta ole.

Dawkins ja hänen hengenheimolaisensa ovat tässä yhteydessä mielenkiintoisia vain siksi, että he ovat – ilmeisesti sitä itse tajuamattaan – jotenkin museaalisia tapauksia; koko nykyisessä vulgaarievolutionismissa ja uusateismissa onkin kyse yli sata vuotta vanhojen ja jo kuolleeksi luultujen ideoiden uudelleen elpymisestä. Nykyinen radikaaliateistisen evolutionismin revival on kuitenkin paljon kesympi ilmiö kuin varhaisempi esikuvansa, sillä poliittista korrektiutta ei sata vuotta sitten tunnettu ja siksi näiden dawkinsien ja hithcensien edeltäjät olivat huomattavasti johdonmukaisempia ja brutaaliuteen saakka rehellisempiä erityisesti luonnonvalintaa sivuavissa tulkinnoissaan. Nykyajan evolutionistit useimmiten varovat visusti vetämästä ajatuksistaan johtopäätöksiä, jotka voisi tulkita rasistisiksi – tai ainakin pitävät johtopäätökset omana tietonaan. Sata vuotta sitten tämäkin asia oli toisin.

Seuraavassa tarkastelen evolutionismin syntyä ja erityisesti sen kulta-aikaa noina kritiikittömän edistysuskon, optimismin ja niihin omituisesti sekoittuneen alakulon leimaamina vuosikymmeninä, jotka tunnetaan ranskalaisella nimellä Belle_époque.

2. Evolutionismin synty, kulta-aika ja vaihtelevat ilmenemismuodot

Selkeän evolutionistisiksi tunnistettavia ajatuksia alkoi erityisesti Englannissa esiintyä niinkin varhain kuin 1700-luvun alkupuoliskolla. Olemassaolontaistelua nähtiin kaikkialla luonnossa ja myös ihmisten yhteiskunnassa. Ajatukset vahvimman tai soveliaimman eloonjäämisestä – vaikka ei ehkä vielä juuri noilla sanoilla – olivat aivan tavallisia varsinkin tulkittaessa industrialismin varhaisvaiheiden yhteiskuntaoloja Britanniassa. Nuori Darwin epäilemättä tunsi nämä ajatukset hyvin. Varsinkin Thomas Malthusin vaikutus Darwinin teoriaan on kiistaton, ja Lajien synnyn kirjoittaja tunnusti velkansa Malthusille avoimesti.

Varhaisimpaan evolutionismiin istui saumattomasti ajatus länsimaisesta sivilisaatiosta yleensä ja angloprotestanttisesta kulttuurista erityisesti koko ihmiskunnan historian huippuna. Tosin lähdettiin siitä, että ko. sivilisaatio ei vielä ollut saavuttanut likimainkaan kaikkia mahdollisuuksiaan vaan että sen edessä oli loistava tulevaisuus. Edistyksestä siis kaiken kaikkiaan on kyse, ja tässä näkyy evolutionismin kiinteä yhteys valistusfilosofiaan, myös tuon filosofian pimeämpään puoleen jota nykyiset valistusentusiastit eivät mielellään muistele eivätkä välttämättä ole siitä aina tietoisiakaan. Länsimaista sivilisaatiota pidettiin vientikelpoisena mallina kaikille muillekin – edellyttäen siis että nämä muut olisivat rodullisesti riittävän kehittyneitä ottamaan korkeamman kulttuurin vastaan. Anglosaksista ihmistyyppiä ylistettiin estoitta. Rasismi oli erityisesti englanninkielisessä maailmassa miltei viattomuuteen saakka avointa ja vilpitöntä.

Mannermaallakin evolutionismi vietti triumfia. Siellä varhaisen evolutionismin yhteys 1800-luvun uustieteeseen eli sosiologiaan on kiistaton. Kaikissa tämän tieteenlajin varhaisissa pioneereissa on selkeän evolutionistinen leima. Sosiologian perustajan Auguste Comten positivistista systeemiä voi ymmärtää vain evolutionismin kehyksissä; samoin sosiologisen metodin edelleen kehittäjistä merkittävimpiin kuuluneen Emile Durkheimin uskonnon syntyä koskevat teoriat ovat kiinteässä yhteydessä aikakauden evolutionistisiin ideoihin.

***

Mutta myös evolutionismin kultakauden ajattelijoista ehkä kuuluisin, brittiläinen Herbert Spencer oli monen muun asian ohella sosiologi hänkin. Spencer oli todellinen aikakauden muotifilosofi, jonka kirjallinen tuotanto on ainakin sivumäärillä mitattuna todella vaikuttava siitä huolimatta (tai juuri siksi), että hän oli käytännössä täysin itseoppinut filosofi. Spencer oli yksi niistä, jotka kirjoittivat evolutionistisia ideoita auki jo ennen Darwinia, ja lisäksi juuri hän popularisoi Lajien synnyn kirjoittajan nimissä kulkevia ajatuksia ehkä tehokkaammin kuin kukaan muu. Eräästä Spencerin monta vuotta ennen Lajien synnyn julkaisua kirjoittamasta esseestä on peräisin myös tunnettu käsite soveliaimman eloonjääminen (survival of the fittest). Tosin on huomattava, että Spencer oli evolutionistina pikemminkin lamarckisti kuin darvinisti, minkä seikan hän itsekin avoimesti myönsi. Kaiken kaikkiaan biologia ei kuitenkaan ole Spencerille evoluution ainoa näyttämö, vaan se koskee koko olemassaoloa, yhteiskuntaa ja jopa itseään kosmosta.

Spencerin filosofian läpikäyvänä ja julkilausuttuna ydinajatuksena on se, että kehitys (evoluutio) ja edistys (progress) ovat yksi ja sama asia. Siis uudempi on väistämättä parempaa kuin vanhempi: nisäkäs on parempi kuin hyönteinen ja teollisuusyhteiskunta on parempi kuin feodaaliyhteiskunta. Kehitys kulkee pienemmästä suurempaan, edistys on integraatiota, sulautumista aina vain suuremmiksi kokonaisuuksiksi; mutta integraation kanssa yhtä jalkaa etenee myös kokonaisuuden osien differentioituminen vaihtelevimmiksi ja aina vain rikkaammiksi muodoiksi. Kaikki on ”syntynyt” (ei tosin kerrota miten) joskus myriadeja aioneja sitten ”alkusumusta” ja vähitellen kehittynyt aina vain mutkikkaimmiksi kokonaisuuksiksi. Ja kun edistys vihdoin on saavuttanut lakipisteensä, alkaa hajoaminen; entropia alkaa päästä niskan päälle, ja lopulta, käsittämättömien ajanjaksojen kuluttua, viimein koittaa jälleen kosminen hiljaisuus, ja läpitunkematon pimeys verhoaa jäisen tyhjyyden…

Talous- ja yhteiskuntafilosofina Spencer oli itsestään selvästi laissez-fairen kannattaja ja vastusti tiukasti valtion vähäisintäkin puuttumista ”evoluution” toimintaan. Toisaalta hän ei edustanut brutaaleinta sosiaalidarvinismia sikäli, että hän kannatti rauhaa niin yhteiskunnan sisällä kuin kansainvälisessä politiikassakin, eikä hän muutenkaan varsinaisesti hekumoinut vahvojen kuvitteellisella oikeudella polkea heikkoja kuten moni häntä mitättömämpi ajattelija noihin aikoihin avoimesti teki. Spencer oli siis varsin puhdaspiirteinen klassinen liberaali, hyvässä ja pahassa.ⁱⁱ

***

Spenceriä huomattavasti karkeampiakin evolutionisteja oli liikkeellä erityisesti englanninkielisessä maailmassa 1800-luvun jälkipuoliskolla. Englantia puhuvissa maissa noiden vuosikymmenten aikana koettu huikea materiaalinen kasvu ja alueellinen ekspansio, kulttuurinen edistys sekä uusi biologista evoluutiota koskeva tieto sulautuivat monien mielessä yhteen ja näyttivät todistavan vastaansanomattomasti todeksi sen muutamien jo Stuartien aikakauden matalakirkollisten protestanttien eli dissentterien aavisteleman ajatuksen, että englantilaiset ovat Jumalan valittu kansa uudella ajalla. Kun joukko 1600-luvun alussa Virginiaan matkalla olleita puritaaneja eksyi voimakkaan myrskyn ajamana nykyisen Massachusettsin tienoille ja perusti sinne oman yhteisönsä, tämä ajatus rantautui Amerikkaan eikä ole sieltä sen jälkeen poistunut. Nuo 1600-luvun puritaanit olivat vielä ensisijassa kristittyjä ja tulkitsivat ajatusta valitusta kansasta uskonsa kehyksissä; mutta kun usko ajan mittaan haalistui, ei valitun kansa idea silti kadonnut, se vain muutti hieman muotoaan.

Yhdeksännentoista vuosisadan puolivälissä tämä vanha idea jälleen pulpahti pintaan mutta tällä kertaa uuden, huippumuodikkaan evolutionismin ja edistysuskon valeasussa. Amerikan Yhdysvaltojen ”ilmiselvä kohtalo”, Manifest Destiny, oli laajentua Atlantilta Tyynelle Valtamerelle ja siinä sivussa työntää tieltään pois, tarpeen vaatiessa fyysisesti tuhoamalla, sellaiset kehityksen harha-askeleet kuin Pohjois-Amerikan mantereen degeneroituneet alkuperäiskansat ja sekarotuiset meksikolaiset. Tätä lähes tietoisesti kansanmurhaan tähtäävää ohjelmaa perusteltiin viime kädessä vulgaaridarvinistisesti – tämä siitä huolimatta, että Yhdysvalloissa varsinainen tieteellinen darvinismi miellettiin usein joko naurettavaksi humpuukiksi tai rienaavaksi heresiaksi ainakin tuohon kuuluisaan ”Daytonin apinajuttuun” saakka (ja monissa piireissä kauan sen jälkeenkin).

Lännen valloitus ja 1800-luvun Manifest Destiny -ajattelun perusteet kuuluvat yleissivistykseen ja ovat kaikkien tiedossa, mutta suuntauksen loppuun saakka ajatelluista tulkinnoista tiedetään meillä vähemmän. Angloamerikkalaisen ylivalta-ajattelun tulilinjalla näet eivät olleet vain intiaanien ja meksikaanien kaltaiset ”villit” tai ”puolivillit”.

***

Hurjimmissa visioissa Pohjois-Amerikan valloitus olikin vasta alkusoittoa ja näköpiirissä olevassa tulevaisuudessa koko planeetan kaavailtiin kuuluvan ylivertaisille anglosakseille. Amerikkalainen historioitsija ja filosofinen kynäilijä nimeltä John Fiske sanoi vuonna 1880 Lontoossa pitämässään yleisöluennossa asian suoraan: ”Kaukana tulevaisuudessa ei ole se aika, kun neljä viidesosaa koko ihmiskunnasta voi sanoa polveutuvansa englantilaisista, kuten jo nykyään neljä viidesosaa Yhdysvaltain asukkaista polveutuukin.”[suom. M.K.]ⁱⁱⁱ Kun englantilaisia tai näiden jälkeläisiä oli 1800-luvun lopulla korkeintaan muutama prosentti koko planeetan väestöstä, voi Fisken ennustusta pitää rohkeana. Mutta mitä meille planeetan ei-anglosaksisille asukkaille siis piti tässä siunauksellisessa prosessissa tapahtuman? No senhän nyt tietää, mitä edistyksen jalkoihin jääville dodoille tapahtuu…

Fiske oli paitsi innokas Darwinin opetuslapsi myös tämän ideoiden tuottelias popularisoija. Eikä ihailu ollut yksipuolista, sillä vuonna 1874 Darwin kirjoitti Fiskelle kirjeen jossa ylisti tämän ajattelun selkeyttä ja syvyyttä. Näin siis itse Darwinkin vanhoilla päivillään osoitti olevansa täysiverinen sosiaalidarvinisti ja evolutionisti, vaikka hänen Lajien synty –teoksestaan ei tällaista vielä voikaan suoraan päätellä. Fiske sai runsaasti vaikutteita myös Spenceriltä. Lisäksi hän oli myös vakaumuksellinen kristitty, ja aivan ilmeisesti hänen uskossaan oli kyse enemmästä kuin siitä, mitä nykyään on tapana sanoa kulttuurikristillisyydeksi. On kieltämättä merkki tietynlaisesta avarakatseisuudesta ja ajattelun omaperäisyydestä, jos mies onnistuu 1800-luvun loppupuolen Yhdysvalloissa olemaan samanaikaisesti sekä darvinisti että kristitty. Fiske oli yleisemminkin sitä mieltä, ettei uskonnon ja tieteen välillä ollut todellista ristiriitaa; näkökanta ei noihin aikoihin ollut aivan tavallinen.

Oletan, että Fisken rotuajattelun perusteella moni oman aikamme edistyksellinen tarkkailija tuntisi suurta houkutusta leimata hänet yksinkertaisesti taantumukselliseksi hämärämieheksi. Mutta sitä hän ei todellakaan ollut. Fiske oli nimenomaan silmiinpistävän edistyksellinen kaikissa päivänkohtaisissa kiistakysymyksissä, ja niinpä hän oli esimerkiksi kiivas abolitionisti eli orjuuden vastustaja ja avoimesti halveksi niitä takapajuisia etelävaltiolaisia ”kiihkoilijoita” (bigots), jotka vielä vuosikausia sisällissodan jälkeen yrittivät elää menneessä maailmassaan. Muutenkin hänen näkemyksensä vaikuttavat sellaisilta, että niitä voisi kuulla kenen tahansa vihertäviin arvoihin kallellaan olevan oman aikamme nuoren länsimaalaisen suusta. Fiske oli kiinnostunut ”kosmisesta filosofiasta”, eli ihmiskunnan yhdistymisen ja sen yhteisten kohtaloiden ymmärtämiseen tähtäävästä ajattelusta. Vuonna 1884 ilmestyneessä hurmioituneen optimistisessa teoksessaan The Destiny of Man^iv Fiske maalailee yhdistyneen ihmiskunnan loistavaa tulevaisuutta maailmassa, josta köyhyys, epätasa-arvo ja sodatkin ovat tyystin kadonneet ja (ilmeisesti anglosaksinen) yli-ihminen, tuo evoluution loistava kruunu, voi jatkaa sekä henkistä että fyysistä kehittymistään kattonaan vain taivas, jos sekään; kirjan viimeisessä luvussa näet kurkotellaan jo vähän taivaiden tuolle puolellekin, tähtiin.

Edistyksellisenä orjuuden vastustajanakin Fiske piti toki mustia alempiarvoisena ja pitkällä tähtäimellä tuhoon tuomittuna rotuna, mutta niin hän siis piti monia muitakin anglosaksien alapuolella olevia ihmistyyppejä, ihonväristä viis. Fyysinen antropologia tuolloin muodikkaine kallonmittauksineen, joita Fiskekin innokkaasti harrasteli, todisti anglosaksien ylivertaisuuden vastaansanomattomasti, ellei asia jollekulle tullut selväksi jo englantia puhuvien kansojen poliittisen ja sivistyksellisen johtoaseman perusteella. Aktiivinen kansanmurha ei toki kuulunut tämän lempeäsilmäisen liberaalin ohjelmaan, vaan edessä oli alempiarvoisten syrjäytyminen (ehkä intiaanien tapaan reservaatteihin, jos olen ymmärtänyt oikein) ja sitä kautta hidas mutta varma sukupuutto. Niin tai näin, Fisken visiossa ihmiskunnan kohtalo oli siis englantilaistua (vaiko amerikkalaistua?) – tai kuolla. Voidaan huomauttaa, että Fiske oli aikansa lapsi. Niin hän tietysti olikin, mutta valitettavasti asia ei ole aivan tällä selvä, sillä nykyisenä globalisaation aikakautena fiskeläiset ideat elävät ja voivat hyvin vaikka ehkä ovatkin rotukysymyksissä pukeutuneet poliittisesti huomattavasti korrektimpiin valeasuihin.^v

Fisken visiot olivat siis kaiken kaikkiaan niin edistyksellisiä, että harva oman aikamme vasemmistoliberaali oikeinajattelija näkisi niissä mitään pahaa – pois lukien tietysti tuo nolostuttava rotukysymys. Mutta siinä ei ehkä sittenkään ollut kyse ikävästä poikkeamasta vaan itse edistysuskon ytimeen kuuluvasta välttämättömyydestä. Fisken tieteenfilosofinen positivismi, edistysusko ja evolutionismi yhdistyneenä omintakeiseen kristinuskon tulkintaan tekevät hänestä angloamerikkalaisen modernismin vastenmielisimpiin mutta silti monessa suhteessa tyypillisimpiin kuuluvan edustajan, niin vähän kuin häntä nykyään tunnetaankin.

3. Evolutionismin kvasiuskonnollisuus – Kosminen kehitys ja ”Elämänvoima”

Kaikki belle époquen vuosina muhineet evolutionistiset ajatukset eivät olleet yllä kuvatulla tavalla suoraviivaisen ja tietoisen rasistisia. Hyvin varhain tähän suuntaukseen liittyneet kvasiuskonnolliset piirteet nousivat kukoistukseen 1900-luvun taitteen kirjallisuuden ja filosofian muutamissa tulkinnoissa. Fiskessä kristinusko ja evolutionismi siis yhdistyivät varsin luontevan oloisesti; tässä saattaa olla kyse amerikkalaisesta erikoisuudesta, sillä tuon kansakunnan sisäsyntyinen taipumus optimismiin on historiallisesti ajatellen ainutlaatuista, ja lisäksi tapa, jolla amerikkalaiset ovat onnistuneet yhdistämään tämän taipumuksen kristilliseen perintöönsä, kuuluu länsimaisen kulttuurihistorian suurimpiin omituisuuksiin. Mutta belle époquen vuosina evolutionismi usein sekoittui vanhallakin mantereella oudosti katsomuksiin, jotka olivat enemmän tai vähemmän avoimesti uskonnollisia tai ainakin laajasti ymmärrettynä ”hengellisiä”.

Jonkinlaisena kuriositeettina kai voisi pitää evolutionistin yhdistymistä 1900-luvun alkupuoliskolla vaikuttaneen katolisen papin hahmoon. Moinen erikoisuus kuitenkin toteutui jesuiittaisä Pierre Teilhard de Chardinissa. Teilhard oli paitsi pappi myös filosofi ja paleontologi, joka innoittui Darwinin teorioista ja kehitteli niitä melko omintakeiseen suuntaan. Isä Teilhardin tulkinnat evoluution ja kristinuskon suhteesta näyttävät tulevan paikka paikoin varsin lähelle sitä synkretistis-itämaista ”hengellisyyttä”, joka on viime vuosikymmeninä opittu tuntemaan laajalla kattokäsitteellä new age. Tässä on tosin kyse enemmän ilmaisutavasta, kielestä ja kielikuvista, kuin itse asiasta. Teilhard yhtä kaikki näki ihmisessä potentiaalia huikeaan kehitykseen ja hengelliseen evoluutioon tavalla, joka kirkkaasti ylitti klassisen kristinuskon theosis-teologian ja kaikenlaisen unio mystican; jopa niinkin keskeinen dogmi kuin perisynti näytti kyseenalaistuvan Teilhardin opeissa. Näistä syistä kirkon opetusvirka suhtautui Teilhardin näkemyksiin pitkään äärimmäisen epäluuloisesti ja häneen kohdistui useita oppituomioita, mutta nyttemmin hänen opetuksensa katsotaan mahtuvan ortodoksian rajoihin. Mainittakoon vielä, että isä Teilhard ilmeisesti oli sekaantunut ”Piltdownin ihmisenä” tunnettuun paleoantropologiseen huijaukseen.

Teilhard de Chardin oli harvinainen tapaus ainoastaan sikäli että oli pappi. Hänen sukuiseensa hengellisyyteen tai ainakin filosofiseen idealismiin kallistuva evolutionismi sen sijaan oli hyvin yleistä. Evolutionistisia tendenssejä voi havaita myös teosofiassa, spiritismissä ja muussa tuolloin muodikkaassa esoteerisessa liikehdinnässä. Mutta myös vakavan filosofian puolella tällaisia taipumuksia esiintyi. Vuosisadan vaihteen muotifilosofi Henri Bergson on hyvä esimerkki. Juuri häneltä on peräisin aikakauden tunnettu iskusana élan vital, jonka yleisin suomennos on ”elämän hyöky”; yhtä hyvin sen voisi kääntää myös vaikkapa ”elämänvoimaksi”. Käsite esiteltiin yleisölle ensi kerran vuonna 1907 julkaistussa teoksessa L’évolution créatrice (”Luova evoluutio”)^vi.

Bergson oli varhaiskypsässä nuoruudessaan ollut Spencerin opetuslapsi ja evolutionistina muistutti tätä myöhemminkin ainakin sikäli että oli enemmän lamarckisti kuin darvinisti. Mutta siihen yhtäläisyydet jokseenkin jäävätkin. Bergson arvosteli Spencerin systeemiä sen mekanistisuudesta ja determinismistä. Spencerin ja Bergsonin ikäero näkyy siinä, että viimeksi mainittu irtautui lähes koko sukupolvensa tavoin edeltäjiensä materialismista. En tunne asiaa niin hyvin, että uskaltaisin sanoa, onko vitalismi vuosisadan vaihteessa muotiin nousseessa muodossaan Bergsonin tunnetuin filosofinen luomus vai onko hän itse pikemminkin tuon suuntauksen tunnetuin ja omaperäisin tulkki. Niin tai näin, Bergson toi evolutionismiin aimo annoksen idealismia (termin spesifisesti ontologisessa merkityksessä).

Bergsonin filosofian keskipisteessä on hengen arvonpalautus materialismin vuosikymmenten jälkeen. Henki ei Bergsonille tarkoita sielua kristillisessä merkityksessä eikä myöskään yksinomaan älyä sovinnaisen rationaalisessa mielessä. Henkeen sisältyvät myös vaistot ja vietit sekä ei-aineellinen olemassaolo koko rikkaudessaan. Ylipäätään henkeä (tajuisuutta, tietoisuutta) on jossain muodossa läsnä vähän kaikessa elollisessa, ja kaikkein alkeellisimmassakin elämässä näkyy olevan melkein tietoista ”hyökyä”, élania, ja pyrkimystä ylöspäin, aineen tylsästä välttämättömyydestä hengen vapauteen:

[N]äen elämän koko kehittymisessä maapallollamme luovan tajunnan läpäisemässä ainetta, ponnistuksen, jonka tarkoituksena on älykkyyden ja keksinnän avulla vapautta jotakin, mikä eläimessä pysyy sidonnaisena ja irrottuu lopullisesti vasta ihmisessä. [–] Sanalla sanoen: näyttää siltä kuin suunnaton tajuisuudenvirta, jossa kaikenlaiset mahdollisuudet läpäisisivät toisiansa, olisi tunkeutunut aineeseen taivuttaakseen sitä elimelliseksi ja tehdäkseen siitä, vaikka se [aine siis] onkin itse välttämättömyys, vapauden välineen. [suom. J. Hollo]^vii

Ihminen on Bergsonillekin evoluution kruunu. Mutta ihmisen tie ei vielä ole tullut päätökseensä. Élan vitalin kantamana kehitys jatkuu ties kuinka korkealle; ehkä itse kuolemakin on vielä joskus voitettavissa.

Jokseenkin samanaikaisesti Bergsonin kanssa ajatusta luovasta elämänvoimasta kehitteli Kanaalin toisella puolella herra nimeltä Bernard Shaw. Hän saattaa olla Bergsonia mielenkiintoisempikin tapaus evolutionismin ymmärtämisessä, sillä Shaw jos kuka oli termin kaikissa merkityksissä ”edistyksellinen”; Bergsonin tapaus on tässä suhteessa moniselitteisempi, hänessä kun jotkut ovat hieman näkevinään fascismia ennakoivia piirteitä.

***

Viime vuosisadan alkupuolen Englannin suosituin näytelmäkirjailija, lehtimies ja teräväsananainen poleemikko, irlantilaissyntyinen George Bernard Shaw oli paitsi sosialisti myös innokas evolutionisti. Nykyään monet muistavat hänet eräänä pahimmista stalinismin myötäjuoksijoista, ja jos ns. hyödyllisten idioottien osoittaman idiotismin syvyyttä rankattaisiin, niin Shaw taatusti kilpailisi mitalisijoista. Shaw ei missään vaiheessa ollut jäsenkirjakommunisti, mutta sen sijaan hän oli nuoruudestaan saakka osa Fabian Societyn nimellä tunnettua vasemmistolaisten intellektuellien piiriä.

Shaw siis uskoi lujasti edistykseen ja sosialismiin, mutta ei evolutionistina siitä huolimatta ollut kovinkaan kaukana Spenceristä. Kuten tuo 1800-luvun suuri liberaali, myös Shaw oli älykkönä itseoppinut ja evolutionistina enemmän lamarckisti kuin darvinisti. Shaw’n panos evolutionismiin on erityisesti ajatus Elämänvoimasta (Life Force), joka on käytännössä vain toinen nimi, ellei nyt suorastaan Jumalalle niin vähintään persoonattomalle, itämaistyyppiselle Maailmansielulle. Toisin sanoen, harvan evolutionistin kohdalla tämän suuntauksen kvasiuskonnollisuus on yhtä selvää kuin Shaw’lla, vaikka tämä itse ei ilmeisesti sitä tajunnut vaan piti Elämänvoimaansa evoluution synnyttämänä välineenä elämän jatkumisen takaamiseksi. Kaikesta huolimatta Shaw’n Elämänvoima on vähintään yhtä mystinen käsite kuin konsanaan Bergsonin élan vital.

Elämänvoimaa Shaw käsitteli monissakin teksteissään, joista tässä rajoitun vain pariin keskeisimpään. Näytelmä Man and Superman (ensiesitys 1905) on Shaw’n töistä tunnetuimpia. On siis kyse ihmisestä ja hänen tiestään yli-ihmiseksi. Näytelmän alaotsikko on A Comedy and a Philosophy, mikä kuvaa hyvin kappaleen dramaturgisesti hieman ongelmallista rakennetta; näytelmän ”filosofinen” osa, jossa Elämänvoimaa eksplisiittisemmin käsitellään, on itse asiassa näytelmän erään päähenkilön uni, jonka kuvaaminen näyttämöllä koettiin sen verran vaikeaksi, että se jätettiin monista varhaisista näyttämösovituksista pois.

Jo näytelmän ensimmäisen näytöksen alussa on diskreettejä mutta selviä Darwin- ja Spencer-viitteitä ikään kuin tulkinta-avaimiksi teoksen saloihin. Itse kehyskertomus on pintapuolisesti tarkastellen kevyttä ihmissuhdekomediaa, jossa oli edvardiaanisen aikakauden englantilaisen teatteriyleisön mielestä jopa uskallettuja piirteitä, kuten se että itselleen aviomiestä saalistava nainen on aktiivinen toimija ja mies puolestaan yrittää (turhaan) paeta kohtaloaan. Lopulta mies tietenkin antautuu, koska itse Elämänvoima vastustamattomasti vetää häntä kohti aviovelvollisuuksia eli käytännössä suvunjatkamista. Toki myös naisen aviomiehennälän primus motor on viime kädessä juuri Elämänvoima, mutta Shaw on silti oivaltanut sukupuolten välisestä seksuaalivalinnasta jotain olennaisen tärkeää: siellä missä valinnalle ei aseteta keinotekoisia esteitä, se on aina naaras joka valitsee kumppaninsa, ja uros taipuu valintaan. Eipä silti, ettei tämä olisi ollut ainakin biologien ja etologien piirissä tunnettu asia jo aikaisemminkin, mutta Shaw’n popularisoimana tämä kuvio, jossa nainen vie ja mies vikisee, sai viktoriaanisen kauden häveliäisyyteen tottuneen yleisön tirskumaan.

Mutta itse Elämänvoiman luonteesta tehdään siis tarkemmin selkoa unijaksossa. Siinä Shaw tekee päähenkilönsä John Tannerin (jota yleisesti pidetään kaikista Shaw’n luomista hahmoista lähimmin hänen omana alter egonaan) suulla tiettäväksi, mitä hän ajattelee näistä kysymyksistä. Elämä, meille kerrotaan, ei ainoastaan tavoittele itsesäilytystä, vaan se pyrkii aina ylöspäin, kohti jatkuvasti tarkoituksenmukaisempaa järjestäytymisen astetta sekä täydellisempää tietoisuutta omasta itsestään. Elämä tahtoo raivata tieltään kaikki esteet, mutta ensi alkuun sokeana ja tietämättömänä sen edistyminen on tuskallisen hidasta; Elämänvoima tarvitsee siis käyttöönsä aivot. ”Kuinka loistava otus ihminen onkaan, [–] ja silti, millainen tumpelo (blunderer)!”, valittaa Tanner. Mutta Elämänvoima tekee jatkuvasti työtään tilanteen parantamiseksi, ja kun ihminen, Elämänvoiman loistavin luomus, lopulta tulee tietoiseksi elämän tarkoituksesta ja omasta suurenmoisesta roolistaan tuon tarkoituksen välikappaleena, silloin alkaa tapahtua ja Edistys pääsee toden teolla vauhtiin. Tanner pohdiskelee edelleen:

Ihmisen lisääntymisvietin keskeinen tarkoitus on jalostaa tätä lajia sellaisiin korkeuksiin, että lopulta syntyy olio, jota nykyään pitäisimme yli-ihmisenä. Nyt tämä tarkoitus vielä kätkeytyy katseeltamme romanttisen rakkauden, siveyden ja pikkumaisuuden löyhkäävään pilveen, mutta pian se tulee paljastumaan täydessä kirkkaudessaan… [suom. M.K.]^viii

Kohti yli-ihmistä siis oltiin matkalla, ja suoranaisen rodunjalostuksen ajatus on vähintään implisiittisesti läsnä myös Man and Superman –näytelmässä. Käsittääkseni Shaw ei tässä aja eugeniikkaa sanan varsinaisessa merkityksessä, vaikka se noina vuosikymmeninä oli kyllä täysin korrektia yhteiskuntapolitiikkaa lähes kaikkialla läntisen sivilisaation piirissä ainakin protestanttisissa maissa. Yli-ihmisen nousun varsinainen tapa jää siis Man and Superman -näytelmässä hieman hämärän peittoon.

Mutta Shaw kirjoitti toisenkin selvästi evolutionismin teemaan liittyvän näytelmän, kappaleen nimeltä Back to Metuselah (ensiesitys 1922).^ix Tämä erittäin mittava näytelmä käsittelee ihmisen eliniän pidentämistä tuhansiin vuosiin. Tarina alkaa Edenin puutarhasta ja päättyy kymmenien tuhansien vuosien päähän omaan tulevaisuuteemme. Pitkäikäisyys on näytelmän mukaan todella kestävän edistyksen saavuttamisen ehdoton edellytys, ja tähän käytännössä lähes kuolemattomien ihmisten asiaintilaan on tulevaisuudessa siis jo päästy. Mutta miten? Yksinkertaisesti siten, että ihmiset ovat päättäneet kieltäytyä vanhenemasta ja rappeutumasta fyysisesti. Tässä omituisessa voluntarismissa näkyy Shaw’n lamarckismi harvinaisen selvänä.

Elämänvoima on siis aidosti luova voima, eikä ihmisen kehitysmahdollisuuksilla taida mitään luonnollisia rajoja ollakaan. Back to Metuselah –näytelmä päättyy näennäisen seesteiseen ja ikään kuin valmiiseen tilaan, jossa kaikki ihmiskunnan ongelmat on ratkaistu ja kuolemattomat ihmiset viettävät aikansa autuaassa meditaatiossa. Rauha ja vauraus vallitsevat planeetta Maassa. Mutta näytelmän epilogissa on mielenkiintoinen viittaus siihen suuntaan, ettei staattinen onni maan päällä riitä Elämänvoimalle. Seuraava askel rajattomassa kehityksessä on askel avaruuteen, minkä päätepisteenä tulee olemaan mahdollisesti tila, jossa ihmislaji hallitsee, ei enempää eikä vähempää kuin koko suunnatonta universumia. Jo Fisken kirjoituksissa huomasimme vähän tämän suuntaisia vihjeitä, ja kaiken kaikkiaan evolutionismin suuren kertomuksen useimmat versiot lähestyvät avaruuden valloitusta tavalla tai toisella.

***

Erityisesti 1900-luvun ensipuoliskon varhaisessa sci-fi –kirjallisuudessa on usein selvästi havaittava evolutionistinen juonne. Tämän lajityypin köykäisin osa eli pulp fiction –luokkaan kuuluvat ”avaruusoopperat” voidaan tässä ohittaa merkityksettöminä. Mutta niiden lisäksi oli pari piirua taiteellisesti kunnianhimoisempiakin kirjallisia yritelmiä, ja näistä monet olivat sellaisen evolutionistisen tendenssin läpitunkemia, että ne käytännössä tulevat lähelle uskonnollista julistusta.

Jos Shaw’n Back to Metuselah –näytelmän kymmeniä vuosituhansia käsittävä aikaskaala on vaikuttava, se jää kuitenkin kirkkaasti jälkeen Olaf Stapledonin romaanin Viimeiset ja ensimmäiset (Last and First Men, 1930) mittakaavalle, sillä tarina alkaa suunnilleen kirjoitusajankohdasta eli maailmansotien väliseltä ajalta ja ulottuu vuosimiljardien päähän tulevaisuuteen. Romaani on eräänlainen ihmiskunnan tulevaisuuden historia, ja siinä kuvataan paitsi oman lajimme myös seitsemäntoista (!) tulevan seuraajalajimme vaiheet. Viimeinen ihmislaji on kirjan lopussa päässyt avaruuteen, tosin ei omaan aurinkokuntaamme kuuluvaa Neptunusta kauemmaksi. Kirjan henkeä on mahdotonta tyhjentävästi kuvailla, mutta se on ilman muuta vaikuttavimpia kirjallisia esityksiä viime vuosisadan alun evolutionismista. Sen luettuaan itse kukin voi sanoa tietävänsä, mitä evolutionismi syvimmillään tarkoittaa samoin kuin sen, mitä mieltä itse on tästä suuntauksesta. Omalta kohdaltani voin paljastaa sen verran, että laskin kirjan käsistäni helpottuneena, sillä sen avaamat visiot ovat yksinkertaisesti painajaismaisia; tiedän, että hyvin moni aikalaiseni näkisi asian toisin eikä luultavasti alkuunkaan ymmärtäisi reaktiotani. Olavi Markkasen suomentaman kirjan on julkaissut tähtitieteellinen yhdistys Ursa vuonna 1985.

H. G. Wells tunnettaneen meillä Stapledonia paremmin, ja hänen sekä kaunokirjallisessa että filosofisemmassa tuotannossaan nähtiin jo varhain niin selkeän evolutionistisia tendenssejä, että muutamat aikalaiset kutsuivat evolutionismia joskus paremman sanan puutteessa yksinkertaisesti ”wellsiläisyydeksi” – ja mikä tärkeintä, kaikki myös ymmärsivät, mitä sillä tarkoitettiin.

Wellsin lukuisista töistä yksi riittänee tässä yhteydessä. William Cameron Menziesin ohjaama hämmästyttävä sci-fi –elokuva Things to Come vuodelta 1936 perustuu Wellsin teksteihin ja on nähdäkseni todellinen malliesimerkki ”wellsiläisyydestä”. Elokuva alkaa 1930-luvulta. Ihmeen tarkasti se ennakoi toisen maailmansodan alkamisajankohdan, vaikka sodan yleisasetelma ja kestokin tietysti ovat aivan toiset kuin todellisuudessa. Mutta vuosikymmeniä kestäneen sodan ja barbarian jälkeen ihmiskunta vihdoinkin aikuistuu ja ymmärtää kutsumuksensa, siis velvollisuuden edistyä lakkaamatta.

Elokuvan loppukohtauksessa ollaan vuodessa 2054 ja ihmiskunta valmistautuu jättämään kehtonsa planeetta Maan. Kaikenlaiset edistysvihamieliset uusluddiitit ja muut taantumukselliset hulttiot ovat yrittäneet sabotoida näitä pyrkimyksiä mutta turhaan. Edistysmielisten johtaja Cabal julistaa tähän tapaan:

Ihmiskunnalle ei ole luvassa lepoa eikä hänen edistykselleen loppua. Ihmisen on jatkettava matkaansa, valloituksesta valloitukseen. Ensin tämä pieni planeetta sekä kaikki ne henkiset ja materiaaliset rajoitukset, jotka ovat pidätelleet Ihmisen nousua. Sitten naapuriplaneetat ja lopulta mittaamattomien etäisyyksien päässä sijaitsevat tähdet. Mutta kun hän lopulta on valloittanut koko syvän avaruuden ja ratkonut kaikki ajan salaisuudet – vielä silloinkin hän on vasta tarinansa alussa!… Jos olemme pelkkiä eläimiä muiden joukossa, meidän on elää kituutettava [Maassa] onnemme rippeiden kanssa, kärsittävä ja lopulta kuoltava, yhtä merkityksettöminä kuin muutkin eläimet. Miten on, [osoittaa tähtiä] otammeko tähdet vai tyydymmekö kohtaloomme täällä? Maailmankaikkeus vai mitättömyys… Kumpi on valintamme?… [suom. M.K.]

Elokuvan reilut kolme minuuttia kestävä loppuhuipennus kannattaa katsoa, sillä kirjoitetussa muodossa Cabalin sanoma tuntuu valjummalta kuin näyteltynä. Kääntämäni pätkä alkaa kohdasta 1:14. Onko Cabalin lievästi sanoen hourupäisessä habituksessa ja varsinkin hänen ilmeessään kyse ohjaajan tai näyttelijän (Raymond Massey) hienovaraisesta ja tietoisesta kritiikistä Wellsin suuruudenhulluja unelmia kohtaan? Näin ajattelisin mielelläni, mutta pahoin pelkään aivan muuta. Tarkoittaen tai tarkoittamattaan elokuvan tekijät onnistuvat kiteyttämään sen, mistä evolutionistisessa edistysuskossa pahimmillaan on kysymys: modernin länsimaisen ihmisen silkasta mielenvikaisuudesta.

4. Kriittisiä ääniä – C. S. Lewisin ”suuri myytti”

Muodikkuudestaan huolimatta evolutionismi herätti myös voimakasta kritiikkiä osassa 1900-luvun alkupuolen yleisöä. H. G. Wellsin evolutionistinen ja historianfilosofinen The Outline of History (1920) on ihmislajin tarina mitättömästä alusta kohti suuruutta, ja sen punainen lanka on tieteen edistymisen siivittämä nousu pimeydestä valoon. Yksilö on lajin rinnalla Wellsille jokseenkin merkityksetön, kuten evolutionisteille lähes aina. Kirja provosoi nopeasti useitakin kriittisiä vastauksia. Niistä paras on epäilemättä G. K. Chestertonin The Everlasting Man (1925).

Chesterton torjui Wellsin kautta linjan ja esitti klassisen kristinuskon mukaisen vaihtoehdon ”wellsiläiselle” historianfilosofialle; huomattakoon, että Chesterton ei ollut kreationisti eikä siis sinänsä hyökännyt Darwinia ja tieteellistä evoluutioteoriaa vastaan, asettipa ne vain niille kuuluville paikoilleen eikä Wellsin lailla tehnyt evoluutiosta kaiken alfaa ja omegaa. Chesterton pilkkaa henkevästi ja osuvasti Wellsin naiiveja mutta tuohon aikaan kaikissa yleistajuisissa esityksissä hyvin tavallisia ja viime kädessä kai Spenceriltä periytyviä käsityksiä ”alkuihmisestä” täydellisenä raakalaisena. Harva teos kunnioittaa ihmisiä, myös kauan ennen meitä eläneitä, samalla tavoin The Everlasting Man.

The Everlasting Man oli erittäin tärkeä kirja C. S. Lewisille, ja pitkälti Chestertonin vaikutuksesta hän irtautui nuoruutensa vulgaariateismista sekä erityisesti ”wellsiläistä” evolutionismia lähellä olevista uskomuksistaan. Jos paras tietämäni kriittinen esitys koskien nimenomaan mainittua Wellsin historianfilosofiaa onkin peräisin Chestertonin kynästä, yleisemmin evolutionismia on tehokkaimmin ja osuvimmin kritisoinut juuri Lewis, ollen toki siinäkin suuressa (ja avoimesti myöntämässään) velassa Chestertonille.

Lewis oli englanninkielisen kirjallisuuden professorina ja klassisten kieltenkin tuntijana läpikotaisin perehtynyt myyttirunouteen, ja siksi hän tunnisti viime vuosisadan alun evolutionismin myyttiset piirteet vaivatta ja osasi suhteuttaa tämän aatevirtauksen laajempaan länsimaiseen aate- ja kulttuurihistoriaan. Vaikka aivan tämän oman esitykseni alussa totesinkin evolutionismiksi selvästi tunnistettavia ajatuksia esiintyneen ”jo” 1700-luvun alussa, hieman pintaa raapaisemalla näkee helposti, että tosiasiassa kyse on vielä paljon sitäkin vanhemmista juonteista länsimaisessa hengenhistoriassa. 1700- ja 1800-luvuilla nämä juonteet vain nousivat pintaan, ja lisäksi siis tekivät sen muuallakin kuin filosofiassa ja tieteessä. Voi kuulostaa yllättävältä, että eräinä evolutionismin muotoina on pidettävä sellaisia 1800-luvun kulttuurihistoriaan kuuluvia ilmiöitä kuin Keatsin runous (erityisesti Hyperion) ja Wagnerin tulkinnat vanhasta germaanisesta epiikasta, sellaiset kuin vaikkapa sydänkeskiaikaiseen Nibelungenliediin perustuva oopperasarja Ring. Mutta näin asia vain on, ainakin jos uskomme Lewisia, enkä itse näe pienintäkään syytä olla uskomatta. Wagner oli Lewisin mukaan ”myyttirunoilijana vertaansa vailla”, ja hänen Wotan-jumalassaan oli evoluutiomyytin tragedia ilmaistu väkevämmin ja koskettavammin kuin melkein missään muualla. Luullakseni myytin alkuperä ulottuu länsimaisen faustiseksi sanotun ihmistyypin syntyhetkiin saakka jonnekin varhaiskeskiajan hämäriin. Evolutionismi on siis länsimainen erikoisuus ja luultavasti aikanaan katoaa maailmasta hänen mukanaan.

Lewis ei tyydy nimittämään evolutionismia vain myytiksi. Hänen mielestään on aiheellista kutsua sitä peräti ”suureksi myytiksi”, millä tarkoitettaneen juuri modernin länsimaisen sivilisaation keskeistä tarinaa, ilmeisesti jokseenkin samaa kuin mihin postmodernistit viittasivat puhuessaan ”suuresta kertomuksesta”. Lewis ei ole kreationisti sen enempää kuin Chesterton (tai allekirjoittanutkaan) eikä siis tarkoita, että käytännön biologien oppi evoluutiosta olisi myytti. Sen sijaan ”kansanomainen kehitysusko” (evolutionismi) on, ja Lewisin mielestä lisäksi juuri se on vaikuttanut tiettyihin darvinismin esityksissä yleisiin piirteisiin eikä suinkaan päinvastoin; ylipäätään jokainen aikakausi todennäköisesti saa sellaisen tieteen kuin mikä parhaiten istuu ajan henkeen. Lewis analysoi:

Ensinnäkin meillä on käytettävissämme kronologinen todistus. Ellei kansanomainen kehitysusko olisi myytti, vaan (niin kuin se itse kuvittelee) älyllisesti luvallinen seuraus tieteellisen väittämän vaikutuksesta avoimeen ihmismieleen, se nousisi esille vasta tuon väittämän tultua yleisesti tunnetuksi. Ensin väittämä olisi tuttu vain harvoille meistä, sitten tiedemiehet hyväksyisivät sen, sen jälkeen se leviäisi kaikkia kouluja käyneiden ihmisten mieliin, sitten se alkaisi vaikuttaa runouteen ja taiteisiin ja niin lopulta suodattuisi ihmismassojen tajuntaan. Kuitenkin me todellisuudessa huomaamme tilanteen täysin toisenlaiseksi. Myytin kirkkaimmat ja hienoimmat runolliset toteutukset julkaistiin ennen Lajien synnyn ilmestymistä (1859) ja paljon ennen, kuin sen esittämä ajatustapa oli vakiintunut tieteelliseksi oikeaoppisuudeksi. [Olavi Aulan suomennos, jota on alkukielen pohjalta tarkistanut M.K.]^x

Lewisin tulkinnassa on parasta sen osuva ja varsinkin kirjallisesti erittäin korkeatasoinen tapa tiivistää myytti ikään kuin pähkinänkuoreen. Tiiviys on tietysti suhteellista, joten tähän loppuun nostamani lainaus on yhden esseen mittapuilla kaikkea muuta kuin tiivis, mutta se kuitenkin kertoo asian niin hyvin, että annamme viimeisen sanan Lewisille; pitkän sitaatin alkuosa toimii hyvin myös oman esitykseni yhteenvetona:

Tiedemiehelle evoluutio on siis puhtaasti biologinen väittämä. Hänelle tämän planeetan orgaaninen elämä on jatkuva tutkimuksen kohde, ja hän yrittää selittää tiettyjä muutoksia tuolla alueella. Hän ei esitä mitään kosmisia, metafyysisiä tai eskatologisia lausumia. [–] [Evoluutioteoria] ei itsessään selitä orgaanisen elämän ja sen variaatioiden alkuperää eikä pohdi järjen alkuperää tai pätevyyttä. Se saattaa hyvinkin kertoa teille, miten syntyivät aivot, joiden välityksellä järki nyt toimii, mutta ajatustoiminta on eri asia. Se ei edes yritä kertoa teille, miten universumi kokonaisuudessaan syntyi tai mitä se on tai mihin se pyrkii. Myytti sen sijaan ei tunne sellaisia pidäkkeitä. Käännettyään aluksi muuttumista käsittelevän teorian teoriaksi edistyksestä se sitten luo tästä kosmisen teorian. Eivät ainoastaan maapallon organismit, vaan kaikki on liikkeessä ”ylöspäin ja eteenpäin”. Järki on ”kehittynyt” vaistosta, hyve komplekseista, runous eroottisista ulinoista ja röhkimisistä, sivistys raakuudesta, orgaaninen epäorgaanisesta, aurinkokunta jostakin tähtien kaaoksesta [–]. Ja kääntäen: järki, hyve, taide ja sivistys, sellaisina kuin me ne nyt tunnemme, ovat vain raakileita tai kehittymättömiä alkuja kaukaisessa tulevaisuudessa olevista paljon paremmista asioista – ehkä itse jumaluudesta. Myytissä näet ”evoluutio” (sellaisena kuin myytti sen käsittää) on kaiken olemassaolon kaava. Olemassa oleminen merkitsee liikkeellä olemista ”melkein nollapisteestä” ”lähes äärettömyyteen”. [–]

Varsinaista draamaa edeltää (älkää unohtako tässä Rheingoldia) mitä jylhin alkusoitto: ääretön tyhjyys ja aine loputtomassa, tarkoituksettomassa liikkeessä, tietämättä, mitä siitä aiheutuu. Sitten ehkä miljoonannen mahdollisuuden jälkeen – mitä traagista ironiaa! – olosuhteet avaruuden ja ajan eräässä kohdassa synnyttävät pienen käymistilan, jota me kutsumme orgaaniseksi elämäksi. Aluksi kaikki näyttää olevan draamamme nuorta sankaria vastaan, aivan niin kuin sadussa kaikki on ollut seitsemättä poikaa tai huonosti kohdeltua tytärpuolta vastaan. Mutta jollakin tavoin elämä kuitenkin voittaa. Arvaamattomin kärsimyksin [–], vastassaan lähes voittamattomat esteet, se leviää, kasvaa, kehittyy monimutkaisemmaksi: amebasta matelijaksi ja nisäkkääksi asti. [–] Sitten toistuu vanha vastustamaton teema nuoremmasta pojasta tai rumasta ankanpoikasesta. Heikkona, vähäisenä elämän kipinänä, syntyneenä petojen keskellä, jotka ovat paljon häntä suurempia ja voimakkaampia, tulee esiin pieni, alaston, vapiseva, peloissaan kyyristelevä kaksijalkainen, käydä laahustaen, ei vielä täysin pystyasennossa, [–] miljoonien ja miljoonien muutosten tuote. Hänen nimensä tässä myytissä on Ihminen; toisaalla hän on esiintynyt nuorena Beofulwina, jota ihmiset ensin luulivat pelkuriksi, tai Daavid-nuorukaisena, jolla oli vain linko aseenaan Goljatin rautavarustuksia vastaan, tai itse Jaakko Jättiläisentappajana [–]. Hän menestyy. Hän alkaa tappaa jättiläisiään. Hänestä tulee luolaihminen piikivineen ja nuijineen, hän mutisee ja murisee vihollisensa luiden äärellä. Hän on melkein raakalainen, mutta kykenee kuitenkin jollakin tavoin luomaan taidetta, saviruukkuja, kieltä, aseita, hyvää ruokaa ja melkein mitä muuta tahansa (hänen nimensä on toisessa kertomuksessa Robinson Crusoe). Hän vetää tukasta kirkuvaa vaimoaan (en tiedä miksi), hän repii lapsensa kappaleiksi raivokkaan mustasukkaisuuden vallassa, kunnes nämä ovat riittävän vanhoja repimään hänet, ja hän suojautuu pelottavilta jumalilta, jotka hän on itse luonut oman kuvansa mukaan.

Nämä ovat vasta kasvamisen tuskia. Seuraavassa näytöksessä hänestä on tullut tosi ihminen. Hän oppii hallitsemaan luontoa. Tiede haihduttaa hänen lapsuutensa taikauskon. Yhä enemmän hän pääsee oman kohtalonsa herraksi. Sivuuttaen nopeasti historiallisen ajan (siinä liike ylöspäin ja eteenpäin on paikoitellen vähän epäselvä, mutta se ei merkitse mitään meidän käyttämässämme ajan mittakaavassa) seuraamme sankarimme matkaa tulevaisuutta kohti. Katsokaa häntä tämän suuren mysteerin viimeisessä näytöksessä, joskaan ei sen viimeisessä kuvaelmassa. Nyt hallitsee planeettaa (joidenkin versioiden mukaan galaksia) puolijumalien rotu. Eugeniikka on varmistanut, että nyt syntyy vain puolijumalia, psykoanalyysi, ettei kukaan heistä kadota tai tahraa jumaluuttaan, taloustiede, että heillä on saatavissaan kaikki, mitä puolijumalat tarvitsevat. Ihminen on astunut valtaistuimelleen. Ihmisestä on tullut jumala. Kaikki on kunnian loistoa. Ja nyt huomatkaa tarkoin myyttirunoilijan nerouden lopullinen välähdys. Vain myytin huonot versiot päättyvät tähän. Olisi näet turhan pateettista lopettaa tällä tavoin, vieläpä hivenen sivistymätöntä. Jos me lopettaisimme tässä kohdin, kertomuksesta puuttuisi sen kirkkain hohto. Siksi parhaissa versioissa viimeinen kuvaelma muuttaa kaiken perin juurin. Arthur kuolee, Siegfried kuolee, Roland kuolee [–]. Hämärä laskeutuu jumalten ylle. Me olimme tyystin unohtaneet Mordredin, Hagenin, Ganilonin. Koko ajan luonto, vanha vihollinen, joka vain näytti tulleen voitetuksi, on lakkaamatta ja hiljaa jäytänyt perustusta, inhimillisen voiman ulottumattomissa. Aurinko jäähtyy – kaikki auringot jäähtyvät – koko universumi pysähtyy. Elämä (jokainen elämän muoto) karkotetaan ilman paluun toivoa rajattoman avaruuden jokaisesta kolkasta. Kaikki päättyy tyhjyyteen. ”Universaali pimeys peittää kaiken.” Uskollisena Elisabetin ajan tragedian kaavalle sankari on nopeasti suistunut kunniasta, johon hän hitaasti nousi: meidät on lopullisesti hylätty ”mielen viileyteen, intohimojen kuluttua loppuun”. Se on todella paljon parempi kuin Elisabetin ajan tragedia, sillä se on lopullisena ratkaisuna täydellisempi. Se ei johdata meitä ainoastaan yhden, vaan kaikkien kertomusten loppuun: enden sah ich die Welt.^xi

 –

 –

 –

Huomautuksia: