SARASTUS

Kansallinen ja eurooppalainen, traditionalistinen ja radikaali verkkolehti

H. P. Lovecraft – Korpivaellus kohti valtavirtaa

lovecraft 2JARNO ALANDER

Amerikkalainen kauhukirjailija Howard Phillips Lovecraft (1890-1937) lienee länsimaisen populaarikulttuurin pitkäaikaisin kulttisuosikki. Lovecraft kirjoitti kioskikirjallisuutta – halvoissa ja kriitikoiden ylenkatsomissa lehdissä julkaistavia, lukijalle pikaisia ja melko halpahintaisia kiksejä tarjoavia tarinoita – eikä hän harmillisen lyhyeksi jääneen elämänsä aikana saavuttanut arvostusta pienen, kauhufaneista ja kirjoittajakollegoista koostuvan piirin ulkopuolella. Lyhyiden novellien ja pienoisromaanien lisäksi Lovecraftin kaunokirjalliseen tuotantoon kuuluu runoutta ja yksi romaani, Charles Dexter Wardin tapaus. Viimeksi mainittu tosin on harmillisen selkeästi sekin vain romaaninmittaan venytetty novelli.

Elämänsä loppupuolella Lovecraft loi Cthulhu-mytologian, painajaismaisen vision Suurten muinaisten, pahantahtoisten ja ihmiskuntaan verrattuna lähes kaikkivoipaisten olioiden, hallitsemasta maailmankaikkeudesta. Cthulhu-tarinat floppasivat jopa Lovecraftin omalla vaatimattomalla asteikolla – Lovecraftin kolkon nihilistinen näkemys maailmasta, jossa ihmiskunta harhailee pimeässä vailla kaitsijaa, on varmasti ollut ahdistava ja luotaantyöntävä vielä 1920-luvulla.

Lovecraft olisi saattanut hyvinkin vaipua unohduksiin, ellei hänen ystävänsä August Derleth olisi Lovecraftin kuoleman jälkeen ryhtynyt järjestelmällisesti kokoamaan Cthulhu-mytologiaa ja myös lisäämään siihen omaa materiaaliaan. Näin syntyikin tiettävästi ensimmäinen avoin kuvitteellinen maailmankaikkeus, johon kuka tahansa fani tai kokeneempi kynäilijä saattoi sijoittaa omia tarinoitaan. Lovecraft oli, hänen ristiriitojen täyttämälle elämälleen sopivasti, traditionalisti joka vastusti modernia maailmaa, mutta jonka luoma maailma oli kuin sarjakuvaversio modernin ihmisen ahdistuksesta jumalattoman, välinpitämättömän maailmankaikkeuden edessä.

Lovecraftin maine on kasvanut lähes ainutlaatuisen hitaasti. Lovecraft kuitenkin löytyy useimpien viimeisen puolenvuosisadan aikana vaikuttaneiden merkittävien genrekirjailijoiden, -elokuvaohjaajien jne. vaikuttajalistalta ja sitä kautta hän lienee vaikuttanut sellaisiinkin populaarikulttuuri(e)n toimijoihin, jotka eivät ole hänestä koskaan kuulleetkaan.

Myös useiden metallibändien kappaleissa vilahtelee Cthulhu-mytologiasta tuttuja nimiä – esimerkkinä vaikkapa Metallican kakkosalbumi Ride the Lightning, jolta löytyy instrumentaalikappale ”The Call of Ktulu.” Dave Mustaine sävelsi kappaleen juuri ennen kuin sai potkut Metallicasta huhtikuussa 1983 juopottelun, huumeidenkäytön ja yleisen kusipäisyyden vuoksi – vain nähdäkseen seuraavana vuonna Ride the Lightningin myyvän kuusi miljoonaa kappaletta ja Metallican nousevan sen myötä metallibändien megasarjaan. Se lienee ollut Cthulhun kosminen kosto Mustainelle, kun hän ei osannut kirjoittaa nimeä oikein.

Mutta kohti varsinaista valtavirtaa Lovecraft tuntuu olevan lipumassa vasta nyt. Tätä tuskin pidetään fanien keskuudessa puhtaasti tervetulleena asiana. Lovecraft on kirjailijana aina ollut ulkopuolisten, elämän ja oman itsensä kanssa kamppailevien yksilöiden suosikki. Vilkaisu Lovecraftin henkilöhistoriaan osoittaa, että juuri sellainen hän oli ihmisenäkin.

(Lovecraftista julkaistuista lukuisista elämäkerroista suositeltavin on allekirjoittaneen mielestä S. T. Joshin H. P. Lovecraft: A Life. Michel Houllebecqin Lovecraft-tutkielmassa on kuulemma myös ainesta, mutta toipuvana frankofobina minun on tunnustettava, että toipumiseni ei vielä edennyt siihen pisteeseen, että olisin kyseiseen teokseen tarttunut.)

Toisin kuin Lovecraftin kauhutarinat, hänen useat ei-fiktiiviset yritelmänsä ovat pääosin vajonneet unohduksiin. Lovecraft julkaisi eläessään poliittisia ja yhteiskunnallisia kiistakirjoituksia, joita näinä poliittisen korrektiuden aikoina pidettäisiin vähintäänkin arveluttavina.

Lovecraftin ei-fiktiivisessä tuotannossa eräänlaisen poikkeuksen muodostaa essee ”Supernatural Horror in Literature”, yhteenvetomainen kauhukirjallisuuden historia antiikin kirjallisuudesta aina Lovecraftin omiin aikoihin asti. Huomion keskipisteenä on kuitenkin goottilainen kirjallisuus. Lovecraft työskenteli esseen parissa vuosikausia: sen ensimmäinen versio julkaistiin vuonna 1927, mutta Lovecraft katsoi sen saavuttaneen lopullisen muotonsa vasta vuonna 1934. Se on ainoa Lovecraftin ei-fiktiivinen kirjoitus, joka kelpuutetaan mukaan erilaisiin antologioihin ja kokoelmiin. Esimerkkinä vuonna 1964 julkaistu, August Derlethin esipuheella varustettu Dagon and Other Macabre Tales, josta Lovecraftin uudelleen löytämisen voidaan sanoa toden teolla alkaneen.

Nyt ”Supernatural Horror in Literature” on luettavissa myös suomen kielellä. Yliluonnollinen kauhu kirjallisuudessa on tietokirjailija Juri Nummelinin suomentamana, ja Nummelin on kirjoittanut siihen myös esipuheen.

Nummelinin esipuhe on pääosin asiallinen, mutta muutama perinjuurin omituinen töräytys siitäkin ikävä kyllä löytyy. Niistä noloin tulee (ei mitenkään yllättävästi), kun Nummelin ottaa puheeksi tätä nykyä jo tavattoman pitkästyttävän mutta nähtävästi pakollisen aiheen eli sen, oliko Lovecraft rasisti tai fasisti. Tämän tuikitärkeän aiheen käsittelyn Nummelin aloittaa seuraavasti: ”Vanha läppä onkin, että Lovecraft olisi 2000-luvun Suomessa perussuomaisten taustavaikuttaja.”

Tätä Nummelin perustelee sillä, että Lovecraft oli tiettävästi Mussolinin ja fasistisen Italian ihailija.

No, minäkin olen jo melko vanha niin ihmisenä kuin Lovecraft-faninakin. Jokunen miestyöviikko on minulla myös kulunut Perussuomalaisten ympärillä pyörivää keskustelua seuratessa ja sitä kommentoidessa (vaikka en puoleen jäsen tai aktiivi olekaan), mutta siitä huolimatta en ole kyseistä ”läppää” koskaan edes kuullut, saati sitten että osaisin pitää sitä jo vanhana.

Nummelin toteaa, että Lovecraft kannatti yhteiskuntaa, jota johtaisi pieni eliitti. Tämä siis sen jälkeen, kun hän on yhdistänyt kirjailijan puolueeseen, josta ei nykyliturgiassa ole mahdollista puhua mainitsematta ”populismia”, eli pyrkimystä vedota kansan syviin riveihin. En kommentoi esitystä muuten kuin sanomalla, että parempaakin on nähty.

Lovecraftin juutalaisvastaisuus on myös seikka, joka on tapana mainita aina hänestä puhuessa ja josta on aiemmin innostuttu paljon nykyistä enemmänkin. (Nyt kun Islam on vakiinnuttanut asemansa pysyvänä virtahepona länsimaisen kulttuurikeskustelun olohuoneessa, on kai tämän aiheen kanssa syytä pitää kieli keskellä suuta entistäkin enemmän – näin ollen Nummelin tyytyy vain mainitsemaan asian, kommentoimatta sitä mitenkään.) Niin antisemitistinen Lovecraft todellakin oli, että hän meni naimisiin juutalaisen liikenaisen ja harrastelijakustantaja ja -kirjailija Sonia Greenen kanssa vuonna 1924.

(Kuriositeettina mainittakoon, että ennen Lovecraftin kanssa avioitumistaan Greene seurusteli Aleister Crowleyn kanssa. Lovecraftia Greene kuvaili, hieman ristiriitaisesti, ”hyväksyttävän erinomaiseksi” rakastajaksi.)

lovecraft yliluonnollinen kauhuJo kuolleen ihmisen lopullisista mielipiteistä, ajatuksista ja vaikuttimista voidaan tietysti kinastella loputtomiin, ilman että mitään ehdotonta, lopullista totuutta koskaan kirkastuu. Erityisesti kun Lovecraft kirjoitti itsestään varsin vähän. Omasta mielestäni Lovecraftin henkilökohtaisista vakaumuksista on tarpeellista mainita vain se, että hän oli puristi ja idealisti, joka tiedosti todellisuuden ja ideaalien välisen välttämättömän ristiriidan ja vetäytyi syrjään jokapäiväisestä elämänmenosta välttyäkseen kompromisseilta.

Lovecraft oli todellakin Spenglerinsä lukenut, ja hänen ajatuksiinsa sisältyi myös realistinen suhtautuminen eri kansojen ja rotujen välisiin eroihin. On kuitenkin muistettava, että hän eli aikana, jolloin tämä oli sääntö, ei poikkeus. Mainittakoon myös, että tiettävästi eurooppalaisten kansojen haasteellisempaan ainekseen Lovecraft laski tiettävästi myös suomalaiset.

Lovecraftin kielenkäyttö on tunnetusti ainutlaatuista. Hänen tekstinsä on adjektiivivetoista ja vilisee vanhoja, jo hänen eläessään käytöstä pois pudonneita sanoja. Lovecraft on kirjoittajana pedanttinen, neuroottinen, ennakkoluuloissaan joustamaton ja itseään toistava sekä itseään merkilliseen kiihkoon piiskaava. Kaikki tämä huomioon ottaenkin minulla on vaikeuksia ymmärtää Nummelinin tätä lausetta: ”Lovecraftia on usein pilkattu huonona ja jopa kammottavana kirjoittajana.”

Pidän hieman harmillisena, että Nummelin ei ole katsonut tarpeelliseksi esittää esimerkkejä tai viitteitä, koska nyt ainoaksi perusteluksi jää Nummelinin mainitsema Lovecraftin tekstin haastavuus kääntäjän, eli tässä tapauksessa hänen itsensä, kannalta.

Lovecraftin tekstiä ei totisesti ole helppo suomentaa, mutta tämäkin huomioon ottaen on kaikella kunnioituksella todettava, että siellä täällä käännös on jokseenkin kömpelö. Nummelin ei tunnu juuri välittävän nyansseista vaan kääntää tekstiä mekaanisesti. Esimerkiksi kuudennen kappaleen otsikko, ”Spectral Literature on the Continent”, on käännetty yksinkertaisesti muotoon ”aavemainen kirjallisuus mantereella” – vaikka suomen kielessä ei ole käsittääkseni mahdollista ymmärtää sanaa ”mantere” automaattisesti manner-Euroopaksi. Muutamissa kohdissa teksti jopa horjahtelee ymmärrettävyyden rajan tuolla puolen.

Nummelinin osuuden varsinainen pihvi on kirjan lopusta löytyvä huomautusosio, joka on käytännössä hakemisto kirjailijoista, jotka Lovecraft esseessään mainitsee. Monet näistä ovat suomalaislukijalle tuntemattomia, joten Nummelinin kirjoittamat lyhyet esittelyt toimivat oivana lähtökohtana niille, joita kiinnostaa tutustua heidän tuotantoonsa lähemmin.

Lovecraftin esseestä välittyy laaja lukeneisuus ja asiantuntemus, jolla tekijä aiheettaan käsittelee. Paikoitellen häiritsevä listamaisuus on kattavuutta tavoittelevassa mutta sivumäärältään kuitenkin tiiviissä teoksessa ymmärrettävää.

Johdantokappaleen (joka alkaa kuuluisalla lauseella ”ihmiskunnan vanhin ja voimakkain tunne on pelko, ja pelon vanhin ja voimmakkain muoto on tuntemattoman pelko”) ja lyhyen, kauhukirjallisuuden varhaisia muotoja esittelevän osuuden jälkeen Lovecraft käsittelee goottilaisen kirjallisuuden alkuajat, lakipisteen ja myöhäiset vaiheet omissa kappaleissaan. Edgar Allan Poe saa lisäksi ainoana kirjailijana koko teoksessa oman kappaleensa.

Lopussa Lovecraft esittelee kauhukirjallisuuden ”modernit mestarit”: Arthur Machenin, Lordi Dunsanyn, Algernon Blackwoodin ja M. R. Jamesin. Mielestäni erityisesti kaksi ensin mainittua ansaitsisivat tulla uudelleen löydetyiksi.

Koska teokseen tarttuva nykypäivän lukija on todennäköisesti Lovecraft-fani, suurimpana puutteena voitaneen pitää, ei niinkään sitä, mitä Lovecraft esseessään kirjoittaa, vaan sitä, mikä siitä jää puuttumaan: Lovecraftin oma kontribuutio kauhukirjallisuuteen. Tämä on tietysti aivan loogista ottaen huomioon kirjoittajan lähtökohdat, mutta jättää teoksen 2010-luvun lukijan kannalta hieman harmilliseen välitilaan: kirjallisuustieteellisenä teoksena Yliluonnollinen kauhu kirjallisuudessa on pätevä mutta auttamattoman vanhentunut, Lovecraft-faneille se jäänee vain mielenkiintoiseksi kuriositeetiksi.
Yliluonnollinen kauhu kirjallisuudessa ei ole viime aikojen ainoa suomenkielinen Lovecraft-aiheinen julkaisu. Vuonna 2013 ilmestyi myös Markku Sadelehdon toimittama Lovecraftin jäljillä –novelliantologia, joukko Lovecraftin maailmaan sijoittuvia novelleja muilta kirjoittajilta – mukana useita nimiä, joita Lovecraft esseessään käsittelee, kuten esimerkiksi Robert E. Howard, Clark Ashton Smith ja jo yllämainittu Arthur Machen. Myös Sadelehdon toimittamaa sarjaa Lovecraftin kootuista kertomuksista on ryhdytty julkaisemaan uudelleen, viime vuonna ilmestyi viides osa.
Lisäksi vuonna 2013 ilmestyi peräti kaksi suomalaista romaania, joissa henkilöhahmona esiintyy Lovecraft itse: Nummelin itsensä kirjoittama Haamu: kertomus Hollywoodista ja Pasi Ilmari Jääskeläisen Sielut kulkevat sateessa.

Voitaneen siis snoa, että Lovecraft elää pienimuostoista nousukautta. Trendi ei rajoitu pelkästään suomeen. Jake Austen –niminen henkilö hehkutti viime vuonna Chigaco Tribunessa ilmestyneessä artikkelissa ”Lovecraft Slowly Shedding Cult Status”, miten Cthulhu kelpuutettiin hahmoksi Simpsonit –animaatiosarjaan. Austen tulkitsee Simpsoneissa esiintymisen merkiksi siitä, miten Lovecraft on nyt virallisesti osa amerikkalaisen populaarikulttuurin valtavirtaa. Huomio pitää todennäköisesti ainakin jossain määrin paikkansa. Tosin South Parkissa nähtiin Cthulhu-jakso jo 2010.
Miksi juuri nyt? Sitä voitaisiin tietysti ihmetellä loputtomiin. Joku uutta näkökulmaa asiaan etsivä saattaisi vaikka nostaa esille loputtomalta tuntuvan talouskriisin ihmisissä aiheuttaman epävarmuuden ja pessimismin. Tai ehkä konservatismin ja kansallismielisyyden nousun liberalismin ja monikulttuurisuuden raunioille.

Occamin partaveitsi kuitenkin vaikuttaisi kertovan meille, että vaikka Lovecraft ei koskaan saavuttanut massasuosiota, monet häneltä vaikutteita saaneet kirjailijat, taiteilijat, elokuvaohjaajat jne. kyllä saavuttivat. Lovecraft on ikään kuin länsimaisen kulttuurin varjopuolen harmaa eminenssi.
Me pitkän linjan Lovecraft-fanit voimme tietysti iloita, että Mestarimme alkaa lopultakin saada hänelle kuuluvaa arvostusta. Samalla tietenkin tiedostaen, että kun kadulla tulee vastaan trendipelle baseball-lippis väärinpäin päässä, energiajuomatölkki yhdessä kädessä ja BicMac toisessa sekä Cthulhu –T-paita päällä, on peli meidän osaltamme lopullisesti pelattu.

Kun Lovecraft on täysin tuotteistettu osa valtavirtaa ja tuttu nimi joka talossa ja torpassa, on meidän aika puolestamme hyvästellä hänet ja lähteä kulkemaan syvemmälle ohdakkeiseen underground-pöheikköön, löytääksemme uuden pitkään väheksytyn suosikin, jonka päältä voimme pyyhkiä pölyt ja ottaa omaksemme. Niin Lovecraft ainakin itse samassa tilanteessa tekisi.

H. P. Lovecraft: Yliluonnollinen kauhu kirjallisuudessa (Suomentanut Juri Nummelin, Savukeidas 2013)

Jarno Alander ei ole sitoutunut mihinkään, joten häntä on turha vaatia irtisanoutumaan mistään. Hän asuu Itä-Helsingissä.

Jarno Alander ei ole sitoutunut mihinkään, joten häntä on turha vaatia irtisanoutumaan mistään. Hän asuu Itä-Helsingissä.

 

Information

This entry was posted on maaliskuu 24, 2014 by in Kulttuuri and tagged , , , , .
%d bloggers like this: