SARASTUS

Kansallinen ja eurooppalainen, traditionalistinen ja radikaali verkkolehti

Kansalaisyhteiskunta ja islam

islam bookJUKKA AAKULA

Kirjoitin jo jonkin aikaa sitten Sarastukseen islamista ja kansalaisyhteiskunnasta. Siitä, miten vaikeaa näitä kahta asiaa ilmeisesti on yhdistää. Käsittelin kansalaisyhteiskuntaa implisiittisesti myös artikkelissani Uusi ihminen. Palaan kansalaisyhteiskunta-aiheeseen tässä vielä uudelleen.

Kirjoituksen ensimmäinen osa on kansalaisyhteiskunta ja islam – toinen osa  kansalaisyhteiskunta ja monikultturismi.

Kansalaisyhteiskunta ja sen perusteet

Yhteistyön tutkimus on ollut viimeistään 1960-luvulta alkaen useiden tieteenalojen keskipisteessä:  antropologian, biologian, taloustieteen ja sosiologian. Lähtökohtana oli evoluutiobiologian ja taloustieteen suhteellisen pessimistiset teoreettiset mallit, joiden mukaan ihmisten vapaaehtoinen yhteistyö ajautuu lähes säännönmukaisesti ongelmiin. Julkishyödykkeiden tuottaminen kaatuu vapaamatkustajan ongelmaan ja yhteisresurssit kuten yhteismetsät ylikulutetaan ellei niitä yksityistetä. Ilman jatkuvaa valvontaa ja irtisanomisen uhkaa työntekijä pyrkii aina tekemään mahdollisimman vähän työtä ja työnantaja taas minimoimaan palkkatason.

Politiikassa vasemmisto uskoi, että koska vapaaehtoinen yhteistyö ei onnistu, tarvitaan pakkoa eli valtiota luomaan julkishyödykkeet. Oikeisto taas luotti vaihtelevasti pakkoon tai markkinoihin. Tosin sekä vasemmalla että oikealla eli marginaalinen (vasemmisto)anarkistinen ja anarkokapitalistinen ajatus valtion lopettamisesta ja kaiken perustamisesta vapaaehtoisuuteen.

Toisaalta yhteiskuntatieteissä, taloustiede mukaanlukien, on paljon uutta tutkimusta, jonka mukaan tietyissä olosuhteissa ihmiset onnistuvat tehokkaasti ratkaisemaan yhteistyön kompastuskivet jopa ilman valtiotakin. Amerikkalainen politiikan tutkija Elinor Ostrom sai ensimmäisenä naisena taloustieteen palkinnon 60 vuotta kestäneestä tutkimustyöstä. Ostrom kuvaa kirjassaan Coverning the Commons esimerkiksi sitä, miten Espanjan Valenciassa maanviljelijät ovat onnistuneet ylläpitämään ilman muodollista omistusoikeutta kastelujärjestelmiä yli 500 vuotta siinä missä ympäröivät valtakunnat ovat vaihtuneet islamilaisesta kalifaatista kuningaskuntaan, kuningaskunnasta tasavaltaan, tasavallasta Francon hallintoon jne.

Ekologi/maantieteilijä Jared Diamond kuvaa kirjassaan Romahdus samaa teemaa. Kirja on tullut kuuluisaksi siitä surullisesta kertomuksesta, miten pääsiäissaarelaiset tuhosivat metsänsä viimeistä puuta myöten ja siten myös saarensa elinkelpoisuuden. Mutta kirjassa on paljon myönteisiäkin kertomuksia kuten se, miten islantilaiset jo satoja vuosia sitten onnistuivat luomaan instituutiot, jotka pysäyttivät puiden kaatamisesta johtuneen pahan eroosion. Diamond kuvaa Pääsiäissaaren ohella toista Tyynenmeren saarta Tikopiaa, missä asukasluku rajoitettiin noin tuhanteen ja sikojen pito kiellettiin. Seurauksena oli yhteismaan säilyminen kestävänä – pienen saaren elinkelpoisuus säilyi. Asukasluvun vakiona pitäminen oli saaren kunkin klaanin vastuulla. Keinot – alkaen yksittäisten lasten surmasta miesten ulapalle melomiseen – kuulostavat rankoilta. Mielenkiintoista on kuitenkin, että tikopialaiset onnistuivat hajautetusti ylläpitämään järjestelmää ilmeisesti satoja vuosia.

Toinen taloustieteen nobelisti George Akerlof kuvaa kirjassaan Identity Economics, miten yrityksen työntekijät tuottavat laadukkaita tuotteita ilman jatkuvaa valvontaa, koska heidän identiteettinsä perustuu ammattiylpeyteen tai koska he identifioituvat työporukkaan, jossa vallitsee hajautetusti ylläpidetty korkeaa laatua ylläpitävä normi.

Mitä yleisempää merkitystä näillä havainnoilla on? Taloustieteen termein voimme sanoa, että tehokas yhteiskunta ja tehokas yritys on sellainen, joka onnistuu keskitetysti tai hajautetusti mobilisoimaan kansalaiset tai työntekijät tuottamaan yhteistä hyvää. Keinot ovat hyvin heterogeeniset ja onnistumisen edellytykset ovat usein syntyneet jonkinlaisen sokean kulttuurievoluution myötä. Moninaisuudesta on noussut esille muutamia perusedellytyksiä kuten kansalaisten / työntekijöiden välinen luottamus, yhteinen identiteetti, sosiaalistuminen yhteisön arvoihin ja normeihin, vertaisvalvonta ja vertaisrankaiseminen.

Amerikkalainen sosiologi Robert Putnam tuli kuuluisaksi Italian kansalaisyhteiskunnan tutkimuksesta. Tutkimuksen oli alunperin tilannut Italian valtio, joka halusi ymmärtää, miksi sama paikallishallinto onnistui Pohjois-Italiassa tuottamaan samalla rahalla sata terveyskeskusta, kun taas Etelä-Italiassa terveyskeskuksia onnistuttiin saamaan aikaan korkeintaan pari kappaletta. Putnam kuvaa kirjassaan Making Democracy Work: Civic Traditions in Modern Italy sitä, miten pohjoisitalialainen verkostoitunut kansalaisyhteiskunta eroaa eteläitalialaisesta yhteiskunnasta, missä yhteistyö on rajoittunut ydinperheen sisään ja ihmisten välillä vallitsee yleinen epäluottamuksen ilmapiiri. Putnam kertoo konkreettisen esimerkin 50-luvulta. 20 000 asukkaan eteläitalialaisessa kaupungissa ei ollut ainuttakaan yhdistystä lukuunottamatta yhtä yläluokan bridge-kerhoa. Putnam arvelee kulttuurieron olevan äärimmäisen pysyvää ja säilyneen satoja vuosia suht vakaana. Köyhyys ei eroa selitä – 1800-luvun lopussa Pohjois-Italia ei ollut Etelä-Italiaa varakkaampi. Etelä-Italian kulttuuri esti alueen rikastumisen.

Onkin hiljalleen syntynyt käsitys, että kansalaisyhteiskunta tai hyvinvointivaltio ei synny siten, että valtio luo sille edellytykset, vaan syy-seuraussuhde on päinvastainen. Ensin on luottamuksen kulttuuri – sitten hyvinvointiyhteiskunta ja / tai kansalaisyhteiskunta syntyvät sen pohjalta.

Artikkelissaan Policies that Crowd out Reciprocity and Collective Action Ostrom toteaa lisäksi, että moni alunperin vapaaehtoisuuteen perustunut yhteistoiminta on romahtanut kun valtio on alkanut ottaa osavastuuta toiminnasta ja antanut näin tahtomattaan viestin, että vastuu onkin valtion eikä kansalaisten tarvitse itse tehdä mitään.

Miksi kansalaisyhteiskunta onnistuu huonosti Islamissa?

Antropologian professori Philip Carl Sazman on tutkinut Lähi-Idän heimoyhteiskuntia ja niiden kunniakulttuuria ja oleskellut vuosia mm. Iranin Beluchistanin heimojen keskuudessa. Referoin hänen kirjaansa Culture and Conflict in Middle East jo aikaisemmin.

Lähi-Idän kulttuuri on kunniakulttuuri (Culture of Honor). Nykytutkimuksen mukaan kunniankulttuuri syntyy oloissa, missä lain voima on heikko ja missä yksilön on itse huolehdittava oikeuksistaan. Henkilö, joka ei vastaa häneen kohdistuneeseen vääryyteen kostolla, menettää kunniansa muiden silmissä. Häpeään joutuneen henkilön kanssa ei tehdä yhteistyötä eikä hänen tyttärensä pääse naimisiin. Kunniakulttuuri saattaa olla suhteellisen tehokas tapa huolehtia ihmisten fyysisestä koskemattomuudesta ja omaisuuden turvasta, kun edellytykset lakiin perustuvalta poliisitoimelta puuttuvat esimerkiksi aavikoiden beduiini-yhteisöissä.

Kunniakulttuuria ei ole vain Lähi-Idässä, vaan se oli vallitsevaa myös Skotlannin Ylämailla, mistä se siirtyi USA:n etelävaltioihin. Kunniakulttuurin ongelma on, että se on niin vahva (sustainable) ettei yleensä häviä vaikka laillisuuden insitituutiot onnistuttaisiinkin rakentamaan. (Lähde: Insult, aggression, and the southern culture of honor: An ”experimental ethnography, Richard Nisbett ja Dov Cohen.) Kunniakulttuuri on Lähi-Idässä siirtynyt usein aavikolta kaupunkiin.

Lähi-idän heimokulttuuriin kuuluu lisäksi sisäkkäinen (nested) lojaliteetti: heimolainen taistelee veljensä rinnalla serkkuaan vastaan, serkkunsa rinnalla pikkuserkkuaan vastaan, toisen shian rinnalla sunnia vastaan ja sunnin rinnalla ristiretkeläisiä vastaan. Mitään ristiriitaa tässä ei ole, koska jokaisessa konfliktissa heimolaisen kuuluukin ottaa kantaa sen puolesta, joka on hänelle lähempää sukua patrilineaarisesti (=isälinjaa.) Heimolainen auttaa omiaan – ei rakkaudesta sukulaisiaan kohtaan – vaan siksi että menettää kunniansa ellei näin tee.

Islam linkittyy heimolaisten kunniakulttuuriin laajentamalla kunniakulttuurin ja sisäkkäisen lojaliteetin ylemmälle tasolle. Sen sijaan että muslimi taistelisi vain oman heimonsa puolesta naapuriheimoa vastaan, hän taistelee myös oman uskonsa puolesta vääräuskoista vastaan. Sukulaisuus on rekonstruoitavissa ja laajennettavissa koskemaan vaikkapa samanuskoisia.

salzmanMinkään universaalisen ihmisyyden kanssa tällä samanuskoisten ummah’lla ei kuitenkaan ole mitään tekemistä – se on lopulta vain laajennettu heimo. Salzmannin mukaan islamin ”suvaitsevaisuus” eli juutalaisuuden ja kristinuskon rajoitettu hyväksyminen (dhimmi) on nimenomaan alistamista ja nöyryyttämistä. Kun dhimmi-vero maksettiin, veronkantajalla oli tapana läimäyttää nöyristelijää kasvoille. Kristittyjen nöyryyttäminen arvotettiin positiivisesti. Salzmannin mukaan islamin laajentuminen oli veristä. Tässä suhteessa islam ei ollut millään lailla rauhanuskonto, jos kohta se laajentumisen verisyydessä ei eronnut muista ekspansiivisista imperiumeista.

Tämän artikkelin kannalta oleellisin havainto on se, että sosiaalinen koheesio, ja siten myös kansalaisyhteiskunta, on hyvin vaikeasti synnytettävissä arabimaissa nimenomaan Lähi-Idälle tyypillisen sisäkkäisen lojaliteetin takia:

Ihminen toimii poliittisesti muslimin roolissa vain kanssakäymisessä vääräuskoisen kanssa. Muslimien välisessä kanssakäymisessä ihmisillä on sektariaaninen identiteetti, eli he näkevät itsensä shioina, vastakohtana sunni. Shiojen välisessä kanssakäymisessä heillä taas on heimoidentiteetti – he katsovat kuuluvansa Karim-heimoon, vastakohtana Mahmud-heimo. Karim-heimon sisällä he järjestäytyvät sen mukaisesti, ketä vastaan he toimivat. (…) Oppositioasenne on kulttuurinen imperatiivi.

Heimojärjestelmä sisäkkäisine lojaliteetteineen on tekokas tuki hajautetuille nomadeille mutta on omiaan estämään sosiaalisen integroitumisen laajemmalla tasolla ja estämään myös oikeusjärjestelmään perustuvan konfliktien ratkaisun paikallisella tasolla.

Lähi-Idän ihmiset toki tajuavat itsekin omien yhteiskuntiensa puutteet. Lähi-Idälle tyypillisiä korruptoituneita harvainvaltoja kritisoidaan ja niitä pyritään kumoamaan. Islamilainen ihminen haluaa luoda – tai pikemmin palauttaa – korruptiosta vapaan kalifaatin, jossa vallitse uskovien sopu ja rauha – ja vääräuskoisten hallittu alistaminen. Kalifaatti on kuitenkin vain haave siinä missä Jehovan todistajien tuhatvuotinen valtakuntakin. Uskonsotilas (jihadisti) Syyriassa uskoo ehkä itse taistelevansa kalifaatin puolesta, mutta terroriteon yhteys uuteen hyvään yhteiskuntaan on kuvitteellista.

Kokeellisen peliteorian havainto

Salzmannin teoriaa tukee kokeellisen peliteorian havainto. Kokeellisessa peliteoriassa ihmiset pannaan pelaamaan hyvin yksinkertaista strategista peliä kuten ns. julkishyödykepeliä (public good game) tai julkishyödykepeliä lisättynä mahdollisuudella rangaista (public good game with punishment).

Ideana on antaa kaikille vaikkapa neljälle osaanottajalle esimerkiksi 100 euroa, josta pelaajat voivat sijoittaa yhteiseen kassaan mieleisensä summan. Kokeen järjestäjä korottaa yhteisessä kassassa olevat rahat kolminkertaiseksi. Yhteisessä kassassa olevat rahat jaetaan kaikkien kesken. Tehokkainta kaikkien kannalta olisi, että kaikki rahat 400 euroa pantaisiin yhteiseen kassaan, minkä jälkeen kokeen järjestäjä lisäisi kassaan 800 euroa ja kaikki saisivat pelin lopussa 300 euroa. Vapaamatkustaja hyötyy, jos ei sijoita omia rahojaan, vaan nostaa vain osuutensa yhteiskassasta. Jos kolme osallistuu mutta yksi ei, yhteiskassassa on 900 euroa ja vapaamatkustaja saa 100 + 900/4 = 325 euroa siinä missä muut vain 225 euroa.

Jos rankaisu-optiota ei ole eivätkä pelaajat voi edes keskustella, ja peliä pelataan useita kierroksia, kaikki alkavat  hiljalleen vapaamatkustaa. Jos kuitenkin lisätään mahdolllisuus, että jokaisen pelin lopussa kukin pelaaja saa halutessaan rangaista toista pelaajaa 50 euron sakolla mutta rankaisija joutuu maksamaan 20 euron vaivanpalkan, yhteistyö säilyy keskimäärin korkeammalla tasolla ja vapaamatkustaminen saadaan usein kontrolliin.

beduiinitNäitä pelejä on käytetty mm. tutkimaan kulttuurieroja. Oletuksena on, että kulttuureissa missä ihmiset onnistuneesti osallistuvat erilaisiin talkoisiin ja muuhun julkishyödykkeen tuottamiseen, ihmiset onnistuvat yhteistyössä myös laboratorio-olosuhteissa. Julkishyödykepeliä pelatessa ihmiset siis sijoittavat yhteiseen kassaan rahaa ainakin silloin, kun rankaisuoptio on olemassa. Tällaisissa kulttuureissa rankaisuoptiota käytetään nimenomaan vapaamatkustajien rankaisemiseen.

Pelejä kokeiltiin ensi kertaa tutkimaan kulttuurieroja, kun antropologi Joe Henrich pani  Amazonissa asuvat Machiguenga-intiaanit pelaamaan ko. pelejä ja vertasivat tuloksia lännessä saatuihin. (Joe Henrich, Does Culture Matter in Economic Behavior? Ultimatum Game Bargaining Among the Machiguenga of the Peruvian Amazon.) Myöhemmin tehtiin rinnakkainen tutkimus 15:n eri alkuperäiskansan keskuudessa (Joe Henrich et al, In Search of Homo Economicus: Behavioral Experiments in 15 Small-Scale Societies). Tulos oli varsin selkeä: se, miten laboratorio-oloissa pelejä pelattiin, kytkeytyi vahvasti siihen kulttuuriin, missä peliä pelautettiin.

Eurooppalaset tutkijat Benedikt Herrmann, Christian Thöni ja Simon Gächter panivat yliopisto-opiskelijat pelaamaan julkishyödykepeliä rankaisuoptiolla (Antisocial Punishment Across Societies). Peliä pelautettiin lännessä (Boston, Kööpenhamina, Melbourne jne.), Itä-Aasiassa (Söul, Chengdu), Itä-Euroopassa (Minsk. Samara, Ateena) ja Lähi-Idässä (Riyadh, Istanbul. Muscat). Tulos oli mielenkiintoinen – islamilaisissa maissa ja Itä-Euroopassa yhteistyö onnistui huonommin kuin lännessä ja Itä-Aasiassa. Erityisen mielenkiintoista oli se, että yhteistyön epäonnistumiseen liittyi ilmiö, että siinä missä lännessä ja Itä-Aasiassa rangaistiin nimenomaan vapaamatkustajia, Lähi-Idässä – mutta myös Itä-Euroopassa – rankaisu-optiota käytettiin myös niihin jotka kontribuoivat paljon yhteiseen kassaan.

Tutkijoiden tulkinta epäsosiaaliseksi rankaisuksi  kutsumalleen ilmiölle oli se, että kunniakulttuurissa ihmiset eivät hyväksyneet sitä, että heitä rangaistiin kun he kontribuoivat vähän. Seuraavalla kierroksella ihmiset sitten rankaisivat niitä yleensä paljon kontribuoivia, jotka olivat rankaisseet heitä edellisellä kierroksella. Syntyi tavallaan kostonkierre. Rankaisu-optio onnistui kyllä ylläpitämään jonkinasteista matalahkoa yhteistyötä, mutta yhteistyön hyödyt menetettiin moninkertaisesti kostonkierteen takia. Lisäselitys on se, että rankaisija saatettiin tulkita ulkoryhmään kuuluvaksi ja rankaisu siis ulkoryhmän jäsenen suorittamaksi agressioksi, joka oli kostettava, jotta henkilön kunnia säilyisi.

Seurauksena epäsosiaalisesta rankaisusta oli alhainen yhteistyö tuntemattomien kesken. Eniten epäsosiaalista rankaisua tapahtui islamilaisissa kaupungeissa ja Ateenassa, mutta paljon myös Minskissä ja Samarassa. Turkimuksen ei voi sanoa osoittavan, että epäsosiaalinen rankaisu olisi tyypillistä vain islamilaiselle kulttuurille, mutta se antaa kumminkin selvää tukea alun Salzmannin väitteelle, että kunniakulttuuri ja sisäkkäinen lojalitetti ovat este kansalaisyhteiskunnan syntymiselle islamilaisissa maissa.

Kunniakulttuuri voi olla mielekäs reaktio oloissa, missä laittomuus vallitsee. Se voi ehkä olla mielekäs reaktio silloinkin, jos demokratia johtaa kestämättömään politiikkaan. Kunniankulttuuri voi olla kuitenkin jopa varsin pysyvä este verkostoituneen kansalaisyhteiskunnan synnylle.

Jukka Aakula on matemaatikko, IT-ammattilainen, isä ja konservatiivi. Kiinnostuksen kohteina mm. yhteisöllisyys, luonto, evoluutio, uskonto, antropologia, taloushistoria sekä ihmisen ja ihmisrotujen biologia.

Jukka Aakula on matemaatikko, IT-ammattilainen, isä ja konservatiivi. Kiinnostuksen kohteina mm. yhteisöllisyys, luonto, evoluutio, uskonto, antropologia, taloushistoria sekä ihmisen ja ihmisrotujen biologia.

Information

This entry was posted on joulukuu 30, 2013 by in Politiikka ja ideologia, Tiede and tagged , , , , , , .
%d bloggers like this: