Uusi ihminen

JUKKA AAKULA

Evoluutiobiologi ja vasemmistolainen kommentaattori Richard Lewontin totesi kirjassaan Biology as Ideology: The Doctrine of DNA: ”Jokaisen poliittisen ideologian lähtökohta on teoria ihmisluonteesta.

Käsitys ihmisluonnosta on keskipisteessä, kun suunnitellaan poliittisia reformeja tai arvioidaan olemassaolevien instituutioiden mielekkyyttä ja tehokkuutta. Onko ihminen ensi sijassa geenien vai ympäristön ja kasvatuksen tulos? Onko ihminen luonnostaan paha ja laiska vai tuleeko hänestä sellainen vain olosuhteiden pakosta? Onko ihminen onnellisimmilaan vapaana yksilönä vai onko ihmiselle luontaista määritellä itsensä osaksi jotain yhteisöä, vaikka yhteisö sosiaalisen koheesion nimessä rajoittaisikin ihmisen autonomiaa?

Kristinuskon ihmiskäsitys määrittelee ihmisen perisynnin riivaamaksi. Olavi Tarvainen kirjoittaa kirjassaan Paavo Ruotsalaisen opinkäsitys:

Ihminen voi luottaa vain rajattomaan pahuuteensa, mitään muuta ei hänestä saa irti. Tähän oman mahdottomuuden ja kelvottomuuden syvään kuiluun tulee sitten pelastus täydellisenä yllätyksenä, jumalattoman vanhurskauttamisena. 

Valistus toi maailmaan optimistisemman ihmiskäsityksen – uskon siihen että ihminen ja yhteiskunta voivat lähes rajoittamatta kehittyä. Klassinen liberalismi ja vasemmistolaisuus erosivat toisistaan siinä, että vasemmisto näkee yhteiskunnalla merkittävän roolin maailman edistymisessä. Klassinen liberalismi painottaa taas yksilöiden autonomiaa ja tehokkaan yhteiskunnan syntymistä spontaanisti yksilöiden autonomisen toiminnan kautta.

Vasemmiston ihmiskuva

1800-luvun ja 1900-luvun alun vasemmistolaisuus uskoi ihmisen parantamiseen mm. rodun jalostuksen keinoin. Biologisesti heikko aines oli steriloitava ja hyvän aineksen syntyvyyttä oli edistettävä. Rodun jalostus oli kaikkien etu – tai jos ei kaikkien etu niin ainakin kansakunnan.  Vaikka eugeniikka nykyään liitetään natsismiin, se oli 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa osa progressiivisen vasemmiston sosiaalista ohjelmaa.

Evoluutiopsykologi Steven Pinker kirjoittaa kirjassaan Blank Slate:

Päinvastoin kuin radikaalit tiedemiehet väittävät, eugeniikka oli suuren osan 1900-lukua vasemmiston eikä oikeiston suosiossa. Monet progressiiviset, [vasemmisto]liberaalit ja sosialistit suosivat sitä, esimerkkinä [presidentti] Theodore Roosevelt, H.G.Wells, Emma Goldman, George Bernard Shaw, Hardold Laski, John Maynard Keynes,… ja marksilaiset biologit J.B.S. Haldane ja Hermann Muller… Konservatiiviset katoliset ja raamattuvyöhykken protestantit vihasivat eugeniikkaa, koska se oli intellektuellin ja tieteellisen eliitin yritys leikkiä Jumalaa.

Pinkerin listaan voisi lisätä myös kansallismielisen sosialistin, tilastotieteen uranuurtajan eugeniikko Karl Pearsonin, joka kirjassaan Socialism and Natural Selection analysoi ihmisten tasa-arvoa sata vuotta sitten tavalla, joka main-stream taloustieteessä ollaan vasta nyt hiljalleen ymmärtämässä:

Kansojen ja valtioiden välisissä konflikteissa se valtio, jossa on laaja köyhälistö, häviää sille valtiolle jonka väestö on tasa-arvoisempi.

Siinä missä 1900-luvun alun vasemmistolainen ajattelu oli biologista ja darwinistista, toisen maailmansodan jälkeen kaikki viittaukset biologiaan leimattiin äärioikeistolaisuudeksi. Toisen maailmansodan jälkeen vasemmiston ihmiskuvaksi muotoutui käsitys ihmisestä tyhjänä tauluna. Ihmisen oli mahdollista kehittyä sekä moraalisesti että älyllisesti nimenomaan siksi, että hän oli syntyessään tyhjä taulu, johon kasvattajat saattoivat hyväntahtoisesti maalata, mitä edistys edellytti. Jossain vaiheessa 1970-luvulla jopa älykkyyden periytyvyys kiellettiin.

Ihmispopulaatioiden biologiset erot henkisissä kyvyissä kiellettiin kiihkeästi. 50-luvun alussa masinoitiin Unescon kannanotto, jossa tuomittiin eugeniikka ja ihmisrodun käsite ja joka johtavien tiedemiesten edellytettetiin allekirjoittavan.

Kaikki tiedemiehet eivät liittyneet kuoroon. Richard Dawkinsin Darwinin tärkeimmäksi työn jatkajaksi julistama Ronald Fisher kieltäytyi allekirjoittamasta kannanottoa. Fisherin varaus kirjattiin Unescoon kannanottoon:

Sir Ronald Fisherillä on yksi perustavaa laatua oleva vastalause tähän lausuntoon, mikä, kuten hän itse sanoo, tuhoaa dokumentin koko hengen. Hän uskoo että ”ihmisryhmät eroavat perin pohjin kyvyiltään älylliseen ja emotionaaliseen kehitykseen”, ja toteaa että “käytännön kansainvälinen ongelma on että opimme jakamaan planeetan resursseja sopuisasti erilaisten ihmisten kesken, ja tämä ongelma hämärretään täysin pyrkimällä minimoimaan todellisuudessa olemassaolevat erot”.

Koska ihmiset olivat muka syntymästään samanlaisia, yksilöiden ongelmat johtuivat yhteiskunnallisesta epäoikeudenmukaisuudesta tai huonosta onnesta. Ihmisten hyvinvoinnin parantamiseksi tarvittiin siksi tulonjakopolitiikkaa. Viime aikoina progressiivisen vasemmiston politiikan painopiste on siirtynyt kaikenlaisen syrjimiseksi epäillyn illegalisointiin.

Vasemmiston ihmiskuva ei kuitenkaan ole pysähtynyt tyhjään tauluun – osa amerikkalaisesta vasemmistoa haluaa luoda uuden darwinistisen vasemmiston, joka ammentaa ihmiskuvansa biologiasta. Uuden darwinistisen vasemmiston ihmiskuva on vasemmiston esittämäksi tavallaan yllättävä – se näyttäytyy oikeastaan pikemmin sellaisena kuin darwinistinen konservatiivi tai jopa äärioikeistolainen maailman näkee. Ihminen kykenee uuden darwnistisen vasemmiston mukaan solidaarisuuteen vähävaraisia kohtaan, mutta tällä ominaisuudella on vasemmiston näkökulmasta synkkä varjopuoli.

Klassisen liberalismin ja taloustieteen ihmiskuva

Klassinen liberalismi painottaa ihmisen autonomiaa: vapautta ajatuksen kahleista – olivatpa kahleet sitten peräisin ihmisen keskenkasvuisuudesta ja sokeasta luottamuksesta auktoriteetteihin tai valtiollisten ja kirkollisten instituutioiden harjoittamasta sanvapauden rajoittamisesta – vapautta harjoittaa ammattia ilman rajoituksia sekä vapautta myydä ja ostaa ja kilpailla muiden tuottajien ja välittäjien kanssa tuotteiden hinnassa ja laadussa. Yhteiskunnan rooli on vain turvata ihmisten vapaus luoda oma onnellisuutensa.

Puhtaimmillaan klassisen liberalismin ihmiskuva materialisoituu Homo Economicuksena. Homo Economicus tai rationaalinen aktori maksimoi omaa (taloudellista) hyvinvointiaan toimien rationaalisesti käytössä olevan informaation rajoissa. On tärkeää huomata rationaalinen aktori on käsitteenä yksinkertaistus (approksimaatio) niin kuin jokainen tieteellinen malli. Välillä tämä seikka unohtuu sekä uusklassisen taloustieteen kannattajilta että vastustajilta.

Vapaana ennakkoluuloista ja sisäryhmän suosimisesta

Vasemmiston tyhjä taulu on vapaa rasismista, ennakkoluuloista ja sisäryhmän suosinnasta, kunhan yksilö vain sosiaalistetaan koko ihmiskuntaa syleileväksi universalistiksi.

Uusklassisen taloustieteen rationaalinen aktori – tai klassisen liberalismin vapaa yksilö – on sekin vapaa ryhmäkuntaisuudesta, koska yksilö oli perimältään vain omaa utiliteettiaan maksimoiva itsekäs olento. Yhteistyö muiden ihmisten kanssa onnistui rationaaliselta aktorilta silloin, kun molemmat osapuolet hyötyivät interaktiosta esimerkiksi markkinoilla. Solidaarisuudella tai ryhmäkuntalaisuudella ei ollut sijaa rationaalisen aktorin elämässä. Ei myöskään kateudella. Rationaalinen aktori maksimoi vain ja ainoastaan omaa utiliteettiaan – vaikkapa palkkaansa.

Muiden aktorien utiliteetista aktorimme ei ollut kiinnostunut. Mutta koska markkinoilla interaktio on määritelmän omaisesti sellainen, että niin ostaja kuin myyjä hyötyvät, interaktio on positiivis-summainen peli. Robert Wright on kirjoittanut hienon kirjan Nonzero: The Logic of Human Destiny, mikä kuvaa ihmisten yhteistyön laajentumista globalisoituvilla markkinoilla.

Vasemmiston tyhjä taulu ja taloustieteen homo economicus ovat aikamme tärkeimmät status quo -ihmiskuvat, joiden kritiikin kautta uusi realistisempi ihmiskuva on hiljalleen syntymässä.

Uusi ihmiskuva

Jo taloustieteilijä Thorstein Veblen kyseenalaisti kirjassaan Joutilas luokka (1899) uusklassisen taloustieteen rationaalisen aktorin käsitteen. Ihminen ei Veblenin mukaan niinkään maksimoi omaa hyvinvointiaan vaan statustaan suhteessa muihin ihmisiin. Kulutus on ainakin varakkaimmille pitkälti statuksen osoittamista – mitä kalliimpi ja tyylikkäämpi tuote, sitä parempi se on signaloimaan yksilön varallisuutta ja makua. Statusjahti on nollasummapeliä. Statusta mitataan suhteessa toisten ihmisten statukseen – vain yksi voi olla parempi kuin kaikki muut. 

Toinen kolaus rationaalisen aktorin teorialle tapahtui kun behavioristinen taloustiede (Ernst Fehr et al) osoittivat että ihminen, sen sijaan että maksimoisi omaa utiliteettiaan, edellyttää reiluutta, eli sitä että jokainen saa vaikkapa samalla työpaikalla palkkaa ansionsa mukaan tai ainakin samoin perustein kuin muutkin.

Yhä selvempää on, että eivät vain rikkaat vaan myös keskituloiset ja ehkä köyhätkin ovat enemmän kiinnostuneita siitä, millainen heidän tulotasonsa on suhteessa muihin Virtasiin ja Korhosiin kuin siitä, mikä heidän absoluuttinen tulotasonsa on.  Nobel-palkitun taloustieteilijän Josepth Stiglitzin (The Price of Inequality: How Today’s Divided Society Endangers Our Future) mukaan laajenevat tuloerot johtavat yhteiskuntaan, jossa kaikilla on huonompi olla.

Vasemmiston tyhjä taulu taas kyseenalaistettiin, kun mm. skitsofrenian, älykkyyden ja peroonallisuustyyppien perinnöllisyys osoitettiin ja eräiden normien kuten insestitabun universaalisuus osoitettiin. Ihmisen sosiaalistumista yhteisön normeihin ei toki nykytutkimuskaan kiistä, vaan näkee sosiaalistumisen keskeisenä biologisena uinversaalina (Robert Boyd ja Peter Richerson, Not by Genes Alone).

Kaksi vasemmistolaista taloustieteilijää Samuel Bowles ja Herbert Gintis ottivat 90-luvun lopulla asiakseen luoda uusi darwinistinen vasemmisto ja luoda sille empiirisen biologiseen tutkimukseen perustuva tieteellinen ihmiskuva. Bowlesia ja Gintisiä vaivaava kysymys oli, miksi amerikkalaiset vastustavat sosiaalitukia yhteiskunnan köyhimmille. Heidän intuitionsa sanoi, että ihmiset eivät suinkaan vastusta sosiaalitukia paitsi silloin, kun tuen kohde ei itse yritä aktiivisesti nousta köyhyydestään. Tätä intuitiotaan Bowles ja Gintis lähtivät tutkimaan tieteellisin menetelmin.

Kun uusi tieteellinen ihmiskuva alkoi hiljalleen muotoutua, Gintis ja Bowles ovat itsekin hieman järkyttyneitä miten etnosentriseltä se vaikutti:

Ihminen kykenee yhteistyöhän muidenkin kuin sukulaistensa kanssa eikä pelkästään silloin kuin itse siitä hyötyy. Ihminen on tietysissä oloissa valmis jopa uhrautumaan muidenkin kuin lastensa puolesta. Tämä ihmisen äärimmäinen sosiaalisuus on syntynyt evolutiivisessa ympäristössä, missä sota heimojen kesken on ollut melkein jatkuvasti läsnä. Olemme sodan lapsia siinä mielessä, että sota on olelliselta osaltaan luonut meidät sellaiseksi kuin olemme.

Mutta emme ole sodan lapsia vain siinä mielessä, että sota on esihistoriallisena aikana tarjonnut sen valintapaineen (ryhmävalinnan), joka loi altruismin. Olemme sodan lapsia myös siinä mielessä, että voimakas ryhmäkonflikti edistää nykyoloissakin yhteistyötä ja uhrautumista ihmisten kesken. Tätä on tutkittu kokeellisesti mm. Israelissa panemalla ihmiset pelaamaan Trust Gamea sodan ja rauhan aikana – sota on generoinut merkittävää yhteistyön ja altruismin kasvua. Vastaavasti Burundissa etnisiin levottomuuksiin osallistuneet ja niiden kohteiksi joutuneet osallistuivat huomattavasti aktiivisemmin erilaiseen yhteistyöhön kuin muut. Erot ovat kokeissa olleet hyvin hyvin merkittäviä. (Bowles, Gintis, A Cooperative Species: Human Reciprocity and Its Evolution.)

Vahvaa näyttöä on myös siitä, että sama hormoni joka synnyttää miehissä vihaa ulkoryhmää kohtaan nostaa myös altruismia. Viha näyttäisi olevan rakkauden veli.

Uusi ihmiskuva ei pyri korvaamaan vanhaa ihmiskuvaa täysin toisella vaan täydentämään sitä. Antropologi Emile Durkheim totesi jo sata vuotta sitten olemme Homo duplex. Elämme suurimman osan elämäämme profaanissa maailmassa, mutta koemme suurimmat ilomme niinä lyhyinä hetkinä jolloin siirrymme pyhyyden maailmaan, missä meistä tulee vain osa kokonaisuutta.

Jonathan Haidt ja moraalin alkuperä

Uuteen ihmiskuvaan perustuvaa tutkimusta edustaa parhaimmillaan University of Virginian psykologian professori Jonathan Haidtin tutkimus moraalista. Haidt on juutalainen, vasemmistoliberaali ja utilitaristi. Hän tutkii moraalin psykologiaa. Hänen kirjansa The Righteous Mind on tieteellinen teos moraalista, mutta sen voi yhtä hyvin nähdä yrityksenä ymmärtää amerikkalaisen kulttuurisodan kahden (tai pikemmin kolmen) osapuolen ajatusmaailmaa moraalin näkökulmasta. Kirjan poliittinen tavoite on selkeästi Amerikan viimeaikaisen poliittisen polarisaation madaltaminen.

Kirjan tieteellinen viitekehys on evoluutiopsykologia, mutta Haidt ammentaa voimakkaasti myös sosiologiasta – lähinnä Emile Durkheimin ajattelusta. Haidt on tutustunut perusteellisesti viime aikaiseen tieteelliseen keskusteluun (group evolution controversy) altruismin evoluutiosta ja asettuu siinä D.S. Wilsonin, Pete Richersonin, Robert Boydin, Edward O. Wilsonin ja Samuel Bowlesin linjoille.

Ihminen on Haidtin mukaan 90%:sti simpanssi (Homo Economicus) ja 10%:sti mehiläinen. Ihmisen yhteistyö suurissa yhteisöissä perustuu Haidtin mukaan oleellisilta osin tähän 10%:iin. Haidt puhuu jopa hive switchistä, ilmiöstä jossa yksilö muuttuu osaksi kokonaisuutta esimerkiksi uskonnollisen rituaalin, tekno-kosertin tms. myötä. Käännettynä hive switch merkitsee hetkellistä muuttumista mehiläisparven kaltaiseksi.

Loin mehiläisparvesta hypoteesin, jonka mukaan ihmiset ovat ehdollisia parviolentoja. Meillä on kyky (tietyissä olosuhteissa) päästä itsekkyyden yli ja hukata itsemme (hetkellisesti ja eksaattisesti) osaksi jotain suurempaa. Kutsun tätä ominaisuutta hive switchiksi.

Hive switch on toinen tapa ilmaista Durkheimin ajatus että olemme homo duplex: ”Elämme suurimman osan elämäämme profaanissa maailmassa, mutta koemme suurimmat ilomme niinä lyhyinä hetkinä jolloin siirrymme pyhyyden maailmaan, missä meistä tulee vain osa kokonaisuutta.”

Haidt ei tee tästä sitä äärimmäistä johtopäätöstä, jonka saksalainen konservatiivinen vallankumous teki, eli että yksilö olisi alistettu ryhmälle. Viittaan Armin Mohlerin väitteeseen:

Ottakaamme esimerkiksi yksilö. Konservatiivisessa vallankumouksessa yksilö menettää erityisarvonsa ja tulee osaksi jotain kokonaisuutta – tosin osaksi jolla on erityinen arvonsa sen kautta että se on osa tätä kokonaisuutta.

Haidtin johtopäätös on maltillinen: konservatiivien, sosiaaliliberaalien ja libertaarien (klassisten liberaalien) maailmankuvien erilaisuuden ymmärtäminen ja vuoropuhelun mahdollistaminen perustuu seuraavaan havaintoon:

Ihmisten välinen yhteistyö perustuu kolmeen evoluution valintatekijään – sukulaisuuteen, vastavuoroisuuteen ja ryhmävalintaan – ja siksi ihmisten moraalilla on vääjäämättä monta kivijalkaa (moral foundations), kuten

1. Huolenpito, josta kumpuaa varsinkin vasemmiston ja vasemmistoliberaalien painottama yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden tavoite.

2. Vapaus, josta kumpuaa klassisten liberaalien ja libertaarien kammo valtion harjoittamaa pakkovaltaa kohtaan

3. Lojaalisuus, josta kumpuaa konservatiivin ryhmähenkisyys kuten isänmaallisuus

Koska eri ihmiset painottavat moraalin eri kivijalkoja hyvin eri tavalla, muiden ymmärtäminen on vaikeaa. Liberaali saattaa esimerkiksi ajatella että mikä ei vahingoita muita on oikein, kun taas konservatiivi saattaa ajatella että ”oman ryhmän” pettäminen on ihmisyyden alin muoto. Vaikka Haidt ei aseta yhden ideologian moraalia toisen yläpuolelle, hän on kaikkea muuta kuin kulttuurirelativisti. Hän analysoi kunkin kolmen ideologian hyviä puolia ja sudenkuoppia myötätuntoisesti mutta kriittisesti. Vaikka Haidt itse julistautuu utilitaristiksi, hän haluaa tehdä utlitarismista durkheimilaisen version. Tehokas yhteiskunta ei perustu pelkästään vaihtoon itsekkäiden yksilöiden välillä, ja tuon vaihdon rajoitusten poistamiseen, vaan myös yhteisiin normeihin eli sosiaaliseen koheesioon.

Emile Durkheim varoitti normittomuuden vaarasta: “ihminen ei voi sitoutua korkeampiin pyrkimyksiin mikäli hän ei näe yläpuolellaan mitään mihin hän kuuluu. Jos ihminen vapauttaa itsensä kaikesta sosiaalisesta paineesta, hän luopuu omasta arvostaan ja demoralisoi itsensä.”…

Durkheimilainen versio utilitarismista tunnustaisi että ihmisen kukoistus edellyttää sosiaalista järjestystä ja juurtumista. Se perustuisi sen tunnustamiseen, että sosiaalinen järjestys on äärimmäisen vaikeaa saavuttaa. Durkheimilainen utilitarismi olisi avoin sille mahdollisuudelle, että … lojaalisuudella, auktoriteetilla ja pyhyydellä on merkittävä rooli hyvän yhteiskunnan luomisessa.

Haidtin mukaan utilitarismille ei ole todellista vaihtoehtoa länsimaisissa yhteiskunnissa, joissa on etnistä kirjavuutta ja moraalista moniarvoisuutta. Haidt uskoo Jeremy Benthamin tavoin, että politiikan päämääränä pitää olla luoda mahdollisimman hyvää mahdollisimman monelle. Mutta Haidt tekee kumminkin vahvan varauksen:

Toivon Benthamin vain lukevan Durkheimia ja tunnustavan, että olemme homo duplex ennen kuin hän kertoo kenellekään, meille tai lainsäätäjille, miten hyvän maksimointi oikeasti onnistuu… [Hyvä yhteiskunta] perustuu myös [konservatiivisiin hyveisiin] lojaliteettiin, auktoriteettiin ja pyhyyteen.

Haidt lainaa myös Bertrand Russellia joka toteaa, että sosiaalinen koheesio toisaalta ja vapaus toisaalta, ovat molemmat välttämättömiä tehokkaalle yhteiskunnalle:

Sosiaalinen koheesio on välttämättömyys, eikä ihmiskunta ole vielä koskaan onnistunut luomaan sosiaalista koheesiota vain rationaalisin argumentein. Jokaisella yhteiskunnalla on kaksi vastakkaista riskiä: yhtäällä luutuminen liian kurin ja perinteisiin jämähtämisen takia ja toisaalla moraalinen turmeltuminen tai ajautuminen vieraan vallan alaiseksi sitä kautta, että yksilökeskeisyys ja yksilön itsenäisyys tekee yhteistyön mahdottomaksi.

Sosiaalisen kohesion ja vapauden välillä on aina ristiriita. Sosiaalinen koheesio merkitsee auttamatta yksilön vapauden jonkinasteista rajoittamista tai ainakin sisäryhmän määrittelemistä. Ristiriitaa ei kuitenkaan voida ratkaista mustavalkoisilla periaatteilla. Hyvä yhteiskunta kehittyy ristiriidan ja pluralismin kautta eikä siten, että ”ne saadaan ymmärtämään miten väärässä ne ovat”. Konservatiivit ja liberaalit painottavat vapautta, oikeudenmukaisuutta (huolehtimista) ja lojaalisuutta hyvin eri tavoin. Konfliktin päätyminen kulttuurisodaksi on kuitenkin Haidtin mielestä äärimmäisen surullista. Haidt kuvaa tilannetta USA:ssa hyvin synkästi. Henkilökohtainen kanssakäyminen demokraattien ja republikaanien välillä esimerkiksi Kongressissa on hyvin vähäistä ja sitä suorastaan demonisoidaan.

Jukka Aakula on matemaatikko, IT-ammattilainen, isä ja konservatiivi. Kiinnostuksen kohteina mm. yhteisöllisyys, luonto, evoluutio, uskonto, antropologia, taloushistoria sekä ihmisen ja ihmisrotujen biologia.