Ongelmallinen demokratia. Osa II: Demokratian kriisistä kohti orgaanista demokratiaa

RAMI LESKINEN

Artikkelin ensimmäinen osa löytyy täältä. Siinä käsitellään Alain de Benoist’n kirjan pohjalta demokratian alkuperää, kuinka moderni liberaali tulkinta on korvannut sen ja miten demokratian moderneja muotoja on kritisoitu puolesta ja vastaan. Nyt julkaistava jälkimmänen osa perehtyy kansanvallan kysymyksiin, poliittisen ja yhteiskunnallisen moniarvoisuuden ongelmiin, demokratian kriisiin ja kuinka siitä voidaan päästä yli siirtymällä orgaaniseen demokratiaan.

Kansansuvereniteetti moniarvoisessa yhteiskunnassa

Kirjassaan The Problem of Democracy Alain de Benoist puolustaa kansansuvereniteettia[i] demokratian perustana. Siksi ei ole yllättävää, että hänen näkemyksensä filosofi Jean-Jacques Rousseausta ovat melko myönteisiä. Rousseau kritisioi edustuksellista demokratiaa pitkälti siksi, ettei hän katsonut aidon kansansuvereniteetin toteutuvan siinä. Moderniin demokratiaan kuuluvassa vallan kolmijaon opissa taas lähdetään siitä, että kansansuvereniteetti on mahdollista delegoida tuomiovallalle, lainsäädäntövallalle ja toimeenpanovallalle. Kansansuvereeniteetin tiukinta tulkintaa vaativien mielestä ongelmallista tässä ei ole se, että lainsäädäntövalta ja toimeenpanovalta ovat käytännössä erottamattomat, vaan että niiden edustama valta ei ole kansan käsissä. Rousseaun mukaan kansansuvereneetti on jakamaton ja erottamaton, jonka vuoksi kaikenlainen vallan delegointi on kansanvallasta luopumista. Toisin sanoen jos kansalaisia koskevista asioista päättävät delegoidut päättäjät, valta onkin edustajien hallussa, jolloin kansa ei voi olla enää suveneeri.

Edustuksellinen järjestelmä tunnettiin jo ennen modernia demokratiaa ja sitä pidettiin de Benoist’n mukaan täysin erillisenä ja jopa demokratian vastaisena käytäntönä. Uuden ajan jälkeen sen keskeisimpiä teoreettikoja olivat liberalismin oppi-isinä tunnetut Thomas Hobbes ja John Locke, joiden esittämissä yhteiskuntasopimuksissa kansalaiset luovuttavat suvereniteettinsa hallitsijoille. Vaikka Locke oli optimistisempi filosofi kuin Hobbes, ei hänenkään teoriassaan huomioida kansansuvereniteettia riittävästi. Locken yhteiskuntasopimuksessa kansalaiset luovuttavat poliittisen määräysvaltansa eräänlaisessa vaihtokaupassa, joka takaa heille yksilönvapaudet. De Benoist katsoo liberaalien kannattaman edustuksellisuuden johtavan vallan luovuttamiseen ammattimaiselle poliittiselle eliitille, joka harjoittaa itsenäisesti valtaa ohi passiivisen kansan.

Vaikka kansansuvereniteeti toteutuisikin, olisi se seurauksiltaan kaikkea muuta kuin ongelmaton. Demokratiaan epäilevästi suhtautunut Aristoteles oli sitä mieltä, että myös kansa voi olla despoottinen. Tunnettua on myös se, että demokratiat ovat luhistuneet demokraattisilla vaaleilla kun suuri alaluokka on äänestänyt itselleen  diktaattorin.

Erityyppisissä äänestystilanteissa enemmistöperiaate voi todella sotia demokratiaa vastaan ja saada aikaa ristiriitaisia päätöksiä. Tunnetuimpia näistä ongelmista ovat Condorcet’n paradoksi, jonka  modernisoidun version on esittänyt taloustieteilijä Kenneth J. Arrow mahdottomuusteoreemassaan: mikään sellainen vaalitapa, jossa äänestäjät asettavat osan tai kaikki ehdokkaista suosituimmuusjärjestykseen, ei voi toteuttaa Arrow’n määrittämiä viittä kriteeriä (universaalius, kansalaisten tasa-arvo, diktaattorittomuus, monotonisuus ja epärelevanttien vaihtoehtojen itsenäisyys). Arrow’n paradoksin johtopäätös on, että jos äänestäjiä on enemmän kuin kaksi ja valintavaihtoehtoja enemmän kuin kolme, ei mikään vaalitapa voi täyttää kaikkia viittä ehtoa. Demokratian sisäänrakennettuna ongelmana on pidettävä sitä, että jopa yhtenäisessä arvoyhteisössä yksilöiden erilaisuus tuottaa keskenään ristiriitaisia mielipiteitä ja preferenssejä.

Liberaalidemokratiassa on määritelty tiettyjä ehtoja, jotta järjestelmä säilyttäisi ennustettavuutensa. Eräs keino estää ”enemmistön tyrannia” on jättää kansan syville riveille tärkeät kysymykset huomioimatta, mikäli ne eivät ole linjassa tiettyjen liberaalien moraalisten arvojen kanssa. Siksi esimerkiksi mielipidemittauksissa suosittuja maahanmuuton hillitsemistä ja kuolemantuomion uudelleen voimaan asettamista ei edes oteta poliittisen päätöksenteon esityslistalle. De Benoist’n mielestä ongelmana tässä on se, että kansan tahto ja poliittisen luokan määrittämät hyväksyttävät arvot eivät kohtaa. Kansansuverniteetin kannalta on olemassa vain yksi ratkaisu: joko kansa on suvereeni, jolloin sen näkemystä ei voida tuomita tai sitten myös kansan tahto alistetaan suuremmalle auktoriteetille, jolloin kansa ei ole enää suvereeni.

Koska liberaalin koulukunnan mukaan kaikki alistamisen muodot ovat luonteeltaan epädemokraattisia, se on kiinnittänyt erityistä huomiota poliittiseen vähemmistöön.  Tässä näkökulmassa demokratian lähtökohtana ei ole enemmistöperiaate, vaan ”aidon demokratian” kriteeriksi nousee oppositiolle ja vähemmistöille myönnetyt oikeudet. Perusteena on, että jos oppositiolla ei ole oikeuksia, enemmistöstä tulee pysyvä, mikä on puolestaan demokratian henkeä vastaan. Mikäli enemmistöstä ei voi tulla vähemmistöä, meillä ei voi olla demokratiaa, koska ”demokraattisen pelin” sääntöihin kuuluu mahdollisuus, että enemmistöt voivat vaihtua. Sitä paitsi yksinkertainen enemmistö ei voi koskaan sanoa edustavansa koko kansan näkemystä, minkä vuoksi myös poliittisella oppositiolla on oltavat poliittiset oikeudet eli mahdollisuus vaikuttaa. Laajemmassa merkityksessä poliittisen vähemmistön oikeudet ovat liberaalidemokratiassa tulleet käsittämään myös sosiaaliset ja etniset vähemmistöt. Tällöin demokratiasta tulee pluralistinen, moniarvoinen.

Periaatteessa de Benoist on samaa mieltä liberaalien kanssa siitä, että enemmistöperiaate on vain pelkkä hallintotekninen väline, johon demokratian ideaa ei voida pelkistää. Enemmistö itsessään ei voi päättää mikä on ”oikein” ja mikä ”väärin”, ja jos se tekee tästä dogman, se voi johtaa tyranniaan. Tästä huolimatta de Benoist ei ole vakuuttunut liberaalien lähestymistavasta. On nimittäin olemassa suuri vaara, että kun oikeuksia myönnetään aina vain niitä vaativille erityisryhmille, tilanteesta syntynyt moniarvoisuus saattaa hajottaa käsityksen kansasta, joka on juuri demokratian perusta.

Ajatus, että oppositiolle myönnetyt poliittiset oikeudet voidaan rinnastaa oikeuksiin, joihin myös sosiaaliset vähemmistöt katsovat olevansa oikeutettuja, on de Benoist’n mielestä kyseenalainen, koska politiikan käsiteluokkia ei voida aina suoraan siirtää sosiaaliselle tasolle. Mikäli näin kaikesta huolimatta tehdään, se johtaa todennäköisesti kyvyttömyyteen erottaa kansalaisten vähemmistöt ja ilman kansalaisuutta olevat ryhmät toisistaan. Tällöin syntynyttä ’pluralismia’ voidaan käyttää erityisenä argumenttina, jolla oikeutetaan monikulttuurisen yhteiskunnan perustaminen. Se puolestaan uhkaa vakavasti kansallista identiteettiä pyrkiessään sivuuttamaan kansan yhteiskunnan keskeisenä perustana.

Äänestäminen pluralistisessa yhteiskunnassa tuottaa tiettyjä erityisongelmia. Vaalitapa, jossa yksinkertainen enemmistö saa kaiken vallan itselleen kuten Iso-Britannian puoluejärjestelmässä, näyttäisi sopivan huonosti pluralismin vaatimuksiin. Tällaisessa järjestelmässä pienemmät puolueet pyrkivät yhdistymään isompiin, jotta ehdokkaiden mahdollisuudet tulla valituksi ja päästä osana enemmistöä vaikuttamaan poliittisessa prosessissa kasvaisivat. Luonnollisesti tämä johtaa poliittisten vaihtoehtojen vähenemiseen, mikä taas sotii pluralismia vastaan.

Voisi kuvitella, että suhteellinen vaalitapa kuten Suomessa käytetty D’Hondtin menetelmä ratkaisi pluralismin ongelman demokratiassa. De Benoist kuitenkin katsoo, että suhteellinen vaalitapa ei ole kovin demokraattinen, koska se käy kansansuvereeniteetin toteutumista vastaan kahdella tapaa. Ensinnäkin tällaisessa edustuksellisuudessa enemmistö ei synny enää suoraan äänestämällä, vaan pelissä, jota puolueet käyvät keskenään. Koska yksikään puolue ei saa enemmistöä, vaan sellainen muodostetaan eri puolueiden muodostamasta koalitiosta kuten Suomen sateenkaarihallitukset, vaalit eivät näin enää ilmaisekaan kansakunnan alkuperäistä tahtoa. Toinen tähän liittyvä demokratian ongelma on koalitioiden seurauksena syntyvä politiikka. Tällaisessa järjestelyssä puolueiden ei enää tarvitse suoraan vastata äänestäjilleen, koska niiden toiminta riippuu pääasiassa parlamentissa ja hallituksessa tapahtuvista asetelmista. Tämän vuoksi mikään puolue ei voi taata äänestäjilleen, että se kykenee toteuttamaan lupaamansa vaaliohjelman, sillä vaikka se pääsisi valtaan, sen täytyy tehdä ohjelmansa suhteen kompromisseja muiden samaan koalitioon kuuluvien hallituspuolueiden kanssa. Tällaisessa tilanteessa kansalaiset tuntevat, että heidän valintansa ovat merkityksettömiä, mikä puolestaan ruokkii poliittista apatiaa. Ranskan viidennen tasavallan ensimmäinen pääministeri Michel Debré (1912–1996) onkin todennut, että ”suhteellinen vaalitapa murtaa kansan tahdon”.

Kokonaan toinen pluralismiin liittyvä klassinen ongelma on de Benoist’n mukaan kansalaisten mielipiteiden erilaisuus. Teoriassa modernit demokratiat takaavat mielipiteen vapauden. Ainakin länsimaissa pidetään itsestään selvänä, että viranomaisilla ei ole oikeutta estää kansalaisia olemasta sitä mieltä mitä huvittaa, eivätkä ne voi kieltää heitä käyttämästä mitä tahansa keinoja levittääkseen mielipiteitään ja saadakseen itselleen kannattajia. Tämä nostaa kuitenkin välittömästi esiin ongelman niistä mielipiteistä, jotka eivät pelkästään kritisoi hallituksen ja vallisevan järjestelmän harjoittamaa politiikkaa, vaan kyseenlaistavat koko hallitusmuodon ja systeemin. Kysymys nousee pinnalle silloin kun on kyse demokratian vastaisista vallankumouksellisista mielipiteistä, joita esitetään radikaalin ”vasemmiston” ja ”oikeiston” suunnalta.

De Benoist katsoo, että tällainen haaste on todellinen filosofinen ongelma demokratialle: jos viranomaiset todella myöntävät kaikille samat oikeudet, niin tällöin he epäsuorasti legitimoivat niiden toiminnan, jotka haluavat tuhota heidän edustamansa järjestelmän, ts. kyse olisi itsetuhoisesta politiikasta; jos he taas päinvastoin sulkevat pois tietynlaiset mielipiteet moniarvoisesta demokraattisesta pelistä, he sotivat omia periaatteitaan vastaan.

Saksan liittotasavalta on halunnut ”ratkaista” tämän ongelman luomalla perustuslain, joka estää ”demokratian vastaisen” poliittisen toiminnan, tulipa se sitten äärioikealta tai äärivasemmalta. Käytännössä tämä on näkynyt mm. kommunistien ja nationalistien virkakieltona. De Benoist ei luonnollisestikaan pidä tällaista ratkaisua tyydyttävänä, koska monet poliittisesti radikaalit sanovat kunnioittavansa perustuslakia, mutta siitä huolimatta valtio syrjii ja jopa vainoaa heitä. Tähän liittyvä viime vuosien tunnetuin tapaus lienee Saksan liittovaltion toistuvat yritykset kieltää kansallismielinen NDP-puolue, vaikka se on omassa periaateohjelmassaan toistanut jatkuvasti kunnioittavansa liittotasavallan perustuslakia ja haluavansa vaikuttaa vain demokraattisin keinoin. Ilmaisu- ja kokoontumisvapauden ongelma syntyy, kun viranomaiset voivat tulkita väljästi muotoiltua perustuslakia mielensä mukaan aina kun jokin nouseva poliittinen voima uhkaa vallitsevaa hegemoniaa. Kun pluralismi hyväksytään edellä esitetyn esimerkin tapaan vain perustuslaillisissa rajoissa, kaventaa se kiistämättä kansalaisten ilmaisuvapautta. Lisäksi on moraalisesti arveluttavaa suoda ilmaisuvapaus vain niille, joiden mielipiteet poikkevat vain hieman vallitsevasta politiikasta. Kun aidosti toisinajattelevien toiminta kielletään, voidaanko silloin enää puhua demokratiasta?

Vielä tänään monet ns. ääriliikkeitä vastustavat demokratian puolustajat lainaavat surutta ranskalaisen vallankumousmies Louis Antoine Léon de Saint-Just’n (1767–1794) kuuluisia sanoja ”ei vapautta vapauden vihollisille”, vaikka Saint-Just ei itse nähnyt mitään ristiriitaa vapauden ja terrorin ajan (1793–94) toimien kanssa.  De Benoist’n mukaan monet liberaalit kyllä myöntävät ponnekkaasti jokaiselle ihmiselle vapauden ilmaista itseään, mutta sillä edellytyksellä, että mielipiteet eivät haasta ideologisia käsityksiä, joita he itse kannattavat. Kyse on samasta asiasta jos julistettaisiin, että demokratiassa vain demokraattiset ihmiset voivat nauttia sananvapaudesta. Aivan samoin perustein voidaan de Benoistin mielestä esittää, että fascistisessa hallinnossa on täydellinen mielipiteen vapaus esittää fascistisia mielipiteitä tai että kommunistisessa järjestelmässä kaikki mielipiteet ovat tervetulleita kunhan ne vain ovat marxilaisia.

Vaikka de Benoist’n kirja julkaistiin ensimmäisen kerran Ranskassa vuonna 1985, hän näki jo tuolloin esiin ryömivän poliittisen korrektiuden ja ”viharikoslait”. Tätä taustaa vasten hän esittää demokratian pluralismi-ongelmaan viimeisen ”ratkaisun”, jossa tietyiltä näkemyksiltä riistetään mielipiteen arvo. Tämä onnistuu, kun ne alistetaan ensin rikosoikeudelliseen prosessiin, jonka jälkeen niiden ilmaiseminen voidaan määritellä rikokseksi. Jo kirjan ilmestymisen aikaan rasistisiksi ja juutalaisvastaisiksi tulkitut mielipiteet johtivat Ranskassa oikeudenkäyntiin, koska niiden katsotaan ”synnyttävän rotuvihaa”. Tässä kohtaa filosofi ihmettelee perustellusti, miksi hänen maassaan laki ei vastaavasti tuomitse sosialismin ja marxismin veristen vallankumousoppien viljelyä, vaikka niidenkin voidaan objektiivisesti katsottuna synnyttävän vihaa, jonka kohteena on on ”väärä” luokka. Sitä paitsi jos kannatamme periaatetta, että mikä tahansa perusteltu kritiikki joitakin ihmisiä tai sosiaalisia ryhmiä kohtaan voi epäsuorasti synnyttää näihin kohdistuvia laittomuuksia, politiikan tekeminen loppuisi pian kokonaan.

Omat riskinsä on myös esteettömällä pluralismilla. Tässä kohtaa de Benoist viittaa Platoniin, joka Valtiossa esitti, että lähes kaikkia valtiomuotoja uhkaa mureneminen sosiaalisen haajannuksen seurauksena. Erityisesti demokratia on Platonin mielestä altis rohkaisemaan kaikenlaista hillittömyyttä, mikä johtaa lopulta anarkiaan, tilaan, jossa hallinto ja esivalta lakkaavat olemasta. Anarkia ei tietenkään ole Valtiossa demokratian looginen päätepysäkki, vaan tyrannia, joka palauttaa kosmoksen – joskin huonoimman mahdollisen – sosiaalisen kaaoksen eli anarkian keskelle. Platon kuvaa keinoja, kuinka tämä onneton tilanne voitaisiin välttää ja esittää lopulta lääkkeeksi yhteisöllistä harmoniaa, joka ehkäisee eri yhteiskunnallisten ryhmien ja puolueiden väliset konfliktit. Silloin kun Platon liukuu tässä egalitarismin puolelle, hän tekee sen de Benoist’n mukaan vain yhteiskuntarauhaa silmällä pitäen. Platon katsoi, että harmonia voi syntyä vain pyrkimyksestä yhtenäisyyteen riippumatta siitä, että kaupunkien asukkaat koostuvat erilaisista kansalaisista omine intresseineen. Myöhemmin Aristoteles esitti, että aito yhteiskunnallinen solidaarisuus perustuu erilaisten osien keskinäiseen täydentämiseen eikä pyrkimykseen hioa eroja pois.

Vaikka de Benoist tunnustaa, että pluralismia pidetään lähtökohtaisesti myönteisenä käsitteenä, ei sitä silti voi soveltaa kaikkeen, varsinkin kun halutaan harmoninen ja kestävä yhteiskunta. Hän katsoo, että arvojen moninaisuus on oire hajoavasta yhteiskunnasta, jossa eri arvot menettävät sisäisen merkityksenä, jos niitä aletaan pitää keskenään yhdenvertaisina. Arvot pitääkin erottaa mielipiteiden kirjosta, joka on pelkkä triviaali ilmaus ihmisten erilaisuudesta. Laillisesti järjestyneessä länsimaisessa yhteiskunnassa ei voi olla tilaa monille eri vallan keskuksille, joita eri arvojärjestelmät kuten islam jatkuvasti vaativat itselleen. De Benoist kirjoittaa:

Sananvapauden ei siis ole määrä päättyä, kun se loukkaa toisten vapautta (tämä on liberaali fraasi, joka voidaan helposti osoittaa melko merkityksettömäksi), vaan pikemminkin silloin kun se on ristiriidassa yleisen edun kanssa. Toisin sanoen kansanyhteisöllä tulee olla  mahdollisuus luoda kohtalonsa, jossa noudatetaan sen omia perusarvoja.

Parlamentaarisen demokratian kriisi

Kaikesta edellä esitetystä kritiikistä huolimatta arvoliberaalin demokratian asema on länsimaissa ainakin päällisin puolin lähes horjumaton. Eräs syy demokratian vahvalle asemalle on ollut sen  sopeutuminen nopeaan yhteiskunnalliseen muutokseen. Samalla myös sen luonteen on täytynyt muuttua eräiltä osin toisenlaiseksi. De Benoist pohtii kirjansa loppupuolella, täyttääkö nykyinen kansanvaltaiseksi kutsuttu järjestelmä ne hyveet ja kriteerit, joita on perinteisesti pidetty osana demokratiaa.

Parlamentaarisen demokratian vakiintunut asema perustuu suurelta osin vaihtoehdottomuuden tunnustamiseen, sillä omaan elämäänsä keskittyneet postmodernin ajan kuluttaja-kansalaiset mieltävät koko politiikan yhdentekeväksi, ellei se vaikuta radikaalisti arkiseen elämänmenoon. Välinpitämättömyyttä selittää myös yhä laajemmalle levinnyt käsitys, että kansallisella tasolla politiikka on menettänyt merkityksensä, koska demokraattisen vaikuttamisen ulkopuolella sijaitsevat valtakeskukset kuten EU ja globaalitalous hallitsevat pienen ihmisen elämää.

Ennen yksilö sai tuntea kollektiivista vallantunnetta kuulumisestaan kansaan tai yhteiskuntaluokkaan, mutta aina vain eriytyneemmäksi käyvässä jälkiteollisessa yhteiskunnassa demokratian perusyksikkö kansa on alkanut menettää entistä merkitystään. Siksi pelkäksi yksilöksi riisuttu kansalainen kokee poliittisen vaikuttamisen käyneen lähes mahdottomaksi. Tosin julkisuudessa puhutaan paljon kansalaisvaikuttamisesta, mutta sekin lienee vain merkki pluralistisesta yhteiskunnasta, jossa vähemmistöihin poteroituvan yhteiskunnan eri osat taistelevat eduistaan muita vastaan. Kun kansakuntaa ei enää koeta yhteisenä kohtalona siihen kuuluvine velvollisuuksineen, syntyy helposti pieniä itsekkäitä eturyhmiä, jotka taistelevat yhteiskunnan rajallisista resursseista. Demokratiasta on tullut pelkkä saalistajien ja saalistettavien peliareena. Hajoavissa ja segregoituneissa yhteiskunnissa kuten Yhdysvalloissa keskushallinto on eräänlainen Leviathan, jonka elinehdoksi on tullut vanha roomalainen strategia hajota ja hallitse. 

Teknologian kehitystä ja median vaikutusta moderniin demokratiaan ei myöskään pidä aliarvioida. Sosiologisesti katsottuna ne saattavat ole keskeisimmät syyt demokratian muutokseen. Ne ovat muokanneet käsitystämme demokratian luonteesta niin paljon, että de Benoist’n mielestä voidaan puhua jopa demokratian kriisistä.

Demokratian ihanteiden pettäminen on aina ollut sekä demokratian puolustajien että sen vastustajien puheissa toistuva teema. Vielä joitakin vuosikymmeniä sitten, kun puhdasoppisella marxilaisuudella oli rooli lännen yhteiskuntakriittisessä keskustelussa, sen kannattajat vaativat liberaalien ”formaalista demokratiasta” luopumista ja sen korvaamista ”koko kansaa palvelevalla sosialismilla”, joka edustaa ”todellista demokratiaa”. On historian ironiaa, että Suomessa vasemmistoradikaalit kannattivat Neuvostoliiton järjestelmää, jossa demokratia oli todellakin vain muodollista: kansalaisilla oli jopa velvollisuus äänestää, mutta äänestämisellä ei ollut mitään merkitystä NKP:n yksinvallan vuoksi. De Benoist’n mukaan halventavaa termiä ”formaali demokratia” (enemmistövalta ja demokraattiset oikeudet) ovat käyttäneet demokratiakritiikissään myös vallankumoukselliset syndikalistit kuten Georges Sorel ja konservatiivisen vallankumouksen varhainen ajattelija Arthur Moeller van den Bruck (formale Demokratie). Sorel katsoi, että formaali, muodollinen demokratia, joka tänään tarkoittaa samaa kuin liberaalidemokratia, palvelee vain porvariston etuja. Nykyään Sorelin väite kuulostaa aikansa eläneeltä, mutta se sisältää erään oivalluksen siemenen, jota viljeli sittemmin italialainen kommunisti Antonio Gramsci (1891–1937) hegemoniateoriassaan. Vaikka marxilainen yhteiskuntafilosofia suurten joukkojen aatteena koki konkurssin vuoden 1989 jälkeen, on Gramscin marxilaisuudesta edelleen kehittämä teoria yhteiskuntaa hallitsevasta hegemoniasta ajankohtaisempi kuin kenties koskaan aiemmin. Elämme aikaa, jossa arvoliberalismi ja ”vapaa” markkinatalous ovat kaikkialla läsnä olevia harmaita ideologioita, lausumattomia yhteiskunnallisia lähtöoletuksia, mikä on tehnyt poliittisista puolueista toistensa kaltaisia ideologisesti vaihtoehdottomia eturyhmiä.

Kirjassaan parlamentaarisen vallan etääntymistä kansalaisten käsistä kritisoinut de Benoist haluaa korostaa, että poliittinen valta itsessään on vain yksi vallan muoto yhteiskunnassa. Vallankäyttöä harjoittavat myös taloudelliset keskusjärjestöt, virkamieskunta, kulttuuriset insitituutiot, rahoituslaitokset, media jne. Näissä instituutioissa nimitettyjen ja valittujen vaikuttajien valta ylittää huimasti sen mitä kansalaiset saavat päättää poliittisissa vaaleissa – lisäksi tämä hegemonia on täysin kansanvaltaisen koneiston ulottumattomissa.

Jo puolueet itsessään toimivat de Benoistin mukaan epädemokraattisesti. Tässä hän viittaa saksalaissyntyisen sosiologin ja myöhemmin italialaisen fascismin teoreetikoksi ryhtyneen Robert Michelsin (1876–1936) ”oligarkian rautaiseen lakiin”. Michels katsoi, että puolueet ovat ennen kaikkea organisaatioita ja jokaisen organisaation täytyy olla välttämättä hierarkinen. Ammattimaisen poliittisen luokan hallitessa puoluetta se ottaa väistämättä harvainvaltaisen muodon. Yleensä liberaalit ovat vastanneet tähän, että demokraattisessa yhteiskunnassa demokratia ilmaistaan vuorovaikutuksena eikä rakenteena, jolloin olennaista ei ole puolueiden sisäinen harvainvalta vaan se, onko niiden välinen kilpailu aidosti vapaata. De Benoist’n mielestä tämä liberaali vasta-argumentti vie huomion pois demokratian perusteista kohti kilpailuteoriaa, päinvastoin kuin klassisen demokratian oppiin kuuluvassa mandaattiteoriassa, jossa tarkastellaan äänestäjäkunnan ja lainsäätäjien välistä yhteyttä.

Riippumatta siitä, arvioidaanko puolueita oligarkian rautaisen lain vai kilpailuteorian valossa, puoluejärjestelmän sisällä ajatellaan, että sen pitää säilyä aivan samoin kuin poliitikot ovat yhtä mieltä siitä, että poliittiset instituutiot täytyy säilyttää. Puolueista onkin tullut organisatorinen päämäärä itsessään. Luonnollisesti kaikki puolueet väittävät puolustavansa yhteistä etua, vaikka tosiasiassa ne varjelevat vain omaa valtaansa samalla kun niiden suurin huolenaihe on miten saada lisää kannattajia. Vaaleissa ehdokkaat ovat puolueiden renkejä, sillä he ovat usein riippuvaisia niiden antamasta julkisuudesta ja tuesta. Tämän vuoksi ehdokkaat eivät voi esittää kovin omaperäisiä ajatuksia, varsinkaan jos sattuvat tulemaan valituiksi. Erityisesti hallitusvastuussa olevan puolueen jäsen ei voi puoluekurin vuoksi äänestää puolueensa ehdotuksia vastaan, minkä vuoksi parlamentaarisesta väittelystä on tullut pelkkä merkityksetön rituaali. Ammattipoliitikkoja on kuitenkin vaikea sääliä, sillä tiettyyn asemaan päästyään he alkavat kahmia valtaa kaikkialta. De Benoist’n mielestä tämä on demokratialle tuhoisaa, koska se ehkäisee eliitin vaihtumisen, vahvistaa poliittista luokkaa, johtaa kansallisen ja kunnallisen vallan päällekkäisyyteen ja suosii lopulta puolueiden harvainvaltaista kontrollia ohi äänestäjien. Hän on valmis antamaan oman tuomionsa:

Demokratia on muuttunut. Alunperin sen tarkoitus oli olla väline, jonka kautta kansalaiset saattoivat osallistua julkiseen elämään valitsemalla itselleen edustajat. Nyt siitä on sen sijaan tullut edustajille keino saada kansalta oikeutus vallalle, jonka he pitävät yksin itsellään (s. 76).

Viimeisten vuosikymmenien aikana äänestäjien turhautuminen politiikkaan on käynyt yhä selvemmäksi. Kymmenien ja satojen miljoonien asukkaiden kansakunnissa äänestäjien tietoisuus äänensä merkitysettömyydestä on vain lisääntynyt, mikä on puolestaan synnyttänyt demoraalisaatiota ja vieraantumista demokraattisesta järjestelmästä.

Äänestämisen pitämistä turhana löytyy muitakin syitä kuin pelkkä todennäköisyyslaskelma oman äänen merkittävyydestä. Eräs niistä on ehdokkaiden poliittisen uskottavuuden puute. Toinen on epäusko ehdokkaan sanaa kohtaan, varsinkin kun monien vaalien jälkeen on nähty, että kandidaatti laiminlyö läpimenonsa jälkeen vaalilupaukset. Ikävä kyllä äänestäjien muisti on lyhyt ja sama sirkus jatkuu vaaleista toiseen. Suomessa suoranaiset konnat kuten valtakunnanoikeudessa vuonna 1993 tuomittu ja sen jälkeen eduskunnasta erotettu Keskustapuolueen Kauko Juhantalo valittiin jo seuraavissa eduskuntavaaleissa 1995 uudestaan kansaneudustajaksi.

Politiikan teoreetikot ovat esittäneet poliittisen luokan kehittymisen ehkäisemiseksi edustajakausien rajoittamista joko yhteen tai kahteen. Tällainen ehdokkuutta koskeva tekninen ratkaisu saattaisi hillitä poliittisten broilerien määrää, mutta samalla se muuttaisi poliittisen elämän pysyväksi vaalikampanjaksi ja pelkkien ajankohtaisten kysymysten ajamiseksi. Politiikot eivät uskaltaisi enää esittää ikäviä, kansalaisilta uhrauksia vaativia pitkän tähtäimen ohjelmia, koska se heikentäisi läpimenomahdollisuutta.

Demokratian rakenteiden muuttamisen lisäksi tutkijoita ovat viime vuosikymmeninä kiinnostaneet erilaiset teoreettiset mallit, joita on voitu rakentaa laajasta äänestyskäyttäymisestä saadusta aineistosta. Eräs suosituimmista tavoista tutkia äänestäjiä on mallintaa äänestämistä talousteorian pohjalta. Siinä äänestäjä nähdään ’rationaalisena yksilönä’, joka valitsee sen vaihtoehdon, joka sopii parhaiten hänen etuihinsa. Ranskalaisfilosofi pitää tällaista lähestymistapaa ongelmallisena, koska se perustuu kyseenalaiseen antropologiseen näkemykseen. Lisäksi hän kiistää tutkijoiden käsityksen, että vaaleissa tapahtuva vuorovaikutus olisi rinnastettavissa markkinoilla käytävään vaihdantaan. Taloudellisen mallin keskeisin ongelmana on sen yksilökeskeisyys, sillä äänestämisessä ”vaihdon” keskipisteenä eivät ole yksilöiden keskinäiset edut, vaan kollektivisten ratkaisujen aikaansaaminen. Se, että yksilörationaalisuutta korostavilla taloustieteen malleilla yritetään selittää vaalikäyttäytymistä, kertoo vain talouslogiikan tunkeutumisesta kaikkialle yhteiskuntaan. Kun politiikalta pyritään riistämään jopa sen oma logiikka, ei ole mikään ihme, että kansalaiset tuntevat vieraantuneensa siitä.

Vaalien tarkastelu puhtaasti teoreettiselta pohjalta vie usein huomion pois asioista, jotka konkreettisesti ohjaavat ehdokkaita ja siten myös äänestäjiä. Yksi keskeimmistä vaikuttajista on raha. Ilman taloudellista taustatukea tai omaa rahaa ehdokkaalla ei ole käytännössä mitään mahdollisuutta tulla valituksi. Jopa ehdokkaaksi pääseminen vaatii rahallista panostusta. Toisin sanoen saadakseen valtaa, ehdokkaalla on oltava rahaa. Valta on puolestaan hyödyllistä rahan hankkimiseen. On sanomattakin selvää, että tällainen itsestään selväksi osaksi demokratiaa tullut käytäntö on ongelmallista kansanvaltaisuuden kannalta. Ensinnäkin vain varakkaat tai taloudellisten taustaryhmien tukemat henkilöt voivat toivoa pääsevänsä vaaleissa läpi, sillä ilman valtavia mainoskampanjoita vain harva menestyy. Toiseksi, taloudelliset tukiryhmät tarjoavat rahaa ehdokkaalle vain jos tämä ajaa niiden etua.

Yhdysvalloissa taloudellista tukea puolueille tarjoavat mm. ase- ja öljyteollisuus, mutta jopa niitäkin vaikutusvaltaisempia ovat etniset ryhmät kuten meksikolaisten La Raza (Rotu), joka haluaa, että heidän agendansa kuuluu Washingtonissa. Suurin mutta mediassa vaietuin etninen amerikkalainen eturyhmä on juutalaiset, joiden avustukset kaikista poliittista raha-avustuksista ovat noin kolmasosa, demokraattien avustuksista puolet ja republikaanien neljäsosa[ii]. Huomattava osuus, kun ajatellaan, että juutalaisia on vain noin 2,8 prosenttia Yhdysvaltain väestöstä. Demokraattinen enemmistöperiaate tuskin toteutuu Yhdysvaltain Israel-politiikassa, sillä on vaikea kuvitella, mitä hyötyä 97%:in enemmistölle on siitä, että sen verorahoilla tuetaan kaukaisen Lähi-Idän maan sotilaallista ylivaltaa. Kaikkialla länsimaissa kansan enemmistö alkaa herätä siihen, ettei äänestämisellä ole merkitystä, koska sen äänestämät poliitikot eivät aja sen etua. Rahalla voidellut poliitiikot ja median myötämielisellä avulla etuaan ajavat vähemmistöt ovat aikaansaaneet tilanteen, jossa kansan ääni, Vox populi, ei kuulu. Erityisen räikeää tämä on ollut viime vuosikymmenien maahanmuuttokysymyksessä, jossa peruuttamattomat demografiset päätökset on tehty käytännössä kansan enemmistön tahtoa vastaan.

De Benoist päätyy äänestämistä koskevissa pohdinnoissaan siihen lohduttomaan tulokseen, että rahan tyrannia kulkee käsi kädessä korruption ja talouskandaalien kanssa. Kansalaiset ovat kuitenkin tyytyväisiä, että silloin tällöin korruptioskandaalit nousevat julkisuudessa pintaan, koska se todistaa kuinka demokratiassa tieto kulkee vapaasti. De Benoist ei ole tästä yhtä riemuissaan, vaan pitää päinvastoin kummallisena, että kansan enemmistölle on tärkeämpää korruptioiden paljastaminen kuin syyt jotka synnyttävät niitä. Syystäkin hän hämmästelee kuinka demokratia onnistuu pitämään omia puutteitaan kuten korruptioilla mässäilyä jonkinlaisena ylpeyden aiheena.

Rahan lisäksi muita demokratiaan vaikuttavia ulkoisia valtatekijöitä ovat gallupit ja media. Ranskalaisfilosofi kirjoittaa gallupeista lyhyesti, mikä kertoo siitä, että vielä 1980-luvulla niiden rooli ei ollut yhtä suuri kuin tänään. Gallupien vaikutuksen äänestyskäyttämiseen de Benoist mainitsee vain ohimennen, sillä häntä kiinnostaa enemmän kansalaisten mielipiteen muodostus yleisellä tasolla. Hän katsoo, että vain pienellä osalla on mielipiteitä, jotka perustuvat aitoon vakaumukseen:

Suurella osalla ihmisistä ei ole aitoja mielipiteitä vaan ainoastaan mielikuvia: hämäriä, ristiriitaisia ja huonosti määriteltyjä ideoita, jotka riippuvuvat mielentilasta ja ihastuksista. Ne ovat jatkuvassa liikkeessä ja muuttuvat tapahtumien, propagandan ja erilaisten ehdollistumisen muotojen mukaan (s. 82).

Mielipidemittausten julistaminen vaalien alla ohjaa monesti laskelmoivien äänestäjien käyttäymistä. Radikaalia vaihtoehtoa kannattavat saattavat äänestää toiseksi parasta vaihtoehtoa, jos gallupit eivät anna toivoa radikaalimman vaihtoehdon läpimenemiselle. Äänestäjien laskelmointi yhdistettynä muutospelkoon synnyttää usein tilanteen, että samat puolueet ja päättäjät jatkavat parlamentissa vuodesta toiseen, vaikka kansalaiset nurisevat tyytymättömyyttään vallitsevaan politiikkaan. Uusien poliittisten vaihtoehtojen esilletulo ja eliitin kierto voisi toteutua paremmin, mikäli gallupit kiellettäisiin hyvissä ajoin ennen vaaleja.  Tällaista päätöstä ei tietenkään haluta tehdä, koska sen sanotaan olevan vapaan tiedonvälityksen vastaista. Sitä se varmaan osittain olisikin, mutta kertomatta jää, että gallupien manipulaatiolla (mitä ja miten kysytään) estetään usein myös aidon kansalaismielipiteen nouseminen pintaan.

Laajemmassa yhteiskunnallisessa mielessä gallup-kulttuurin ongelmana on se, että valtiovallan teettämät tai näyttävästi tukemat mielipidebarometrit pyrkivät palvelemaan ajan hengen mukaista hegemonista arvomaailmaa. Kun esimerkiksi mielipidekartoitukset osoittavat, että nuorison keskuudessa ”ulkomaalaisvastaisuus” on lisääntynyt, antaa tällainen kansalaisten mielipidetarkkailu valtiolle mahdollisuuden kohdentaa ideologista opetusta mm. lastentarhoihin ja kouluihin. Se on vihje myös valtiojohtoisille medioille kuten Suomen Yleisradiolle panostaa ohjelmiin, joiden tarkoitus on indoktrinoida kansalaisia ainakin epäsuorasti tietynlaiseen asenteeseen ja maailmankatsomukseen. Tällainen menettely on selkeästi klassisen liberalismin periaatteita vastaan, periaatteita, joita länsimaat sanovat ylpeästi kannattavansa. Nurinkurisinta tilanteessa on se, että kansalaisten indoktrinoimista tiettyyn arvomaailmaan ajaa innokkaimmin se kansanosa, joka kutsuu itseään arvoliberaaliksi.

Kansalaisten kontrollin ulottumattomissa oleva neljännen valtiomahdin valta on de Benoist’n mielestä modernin demokratian suurimpia ongelmia. Ilman mediaa ehdokkaalla ei ole minkäänlaista näkyvyyttä – häntä ei yksinkertaisesti ole olemassa; tarkemmin sanottuna tapahtuma, josta media ei kerro, ei ole tapahtunut. Kun puhutaan median tuottamasta informaatiosta, lähtökohdaksi pitää ottaa se, että kyseessä ei ole juuri koskaan objektiivinen data. Se on aina kontrolloitua ja puolueellista. Joka tapauksessa äänestäjät eivät de Benoist’n mukaan ole koskaan asemassa, jossa he voisivat itse päättää omasta mielipiteestään. Sitävastoin media käyttää huomattavaa valtaa muokatessaan kansalaisten mielipiteitä, jotka sitten ilmaistaan vaaleissa – ja ne taas jotka päättävät siitä mitä informaatiota jaetaan, eivät ole koskaan kansalaisten äänestettävissä. Menneiden vuosikymmenten ja vuosisatojen eliitit olisivat voineet vain haaveilla siitä minkälaisia manipuloinnin ja propagandan keinoja nykyisellä ”vapaan maailman” johtajilla on käsissään vaalikarjaa vastaan.

Median valtava vaikutus länsimaisen kulttuurin viihtellistymiseen ja henkilöitymiseen näkyy myös poliittisessa kulttuurissa. Kansalaisten intohimojen herättämisestä ja tunteisiin vetoamisesta on tullut osa hektisen politiikan arkipäivää. Samalla vaaliohjelmien ja poliittisten ideoiden merkitys on kuihtunut lähes olemattomiin. Televisioväittelyä ei voita se ehdokas, jolla on parhaiten perustellut ajatukset, vaan se, joka osaa esittää asiansa nokkelimmin ja tekee vaikutuksen esiintymisellään. Monesti juuri räväkkä imago ja kuuluisuus ovat tärkeässä roolissa kun kansalaiset päättävät ehdokkaastaan. Tilanne on tänään sellainen, että asiansa osaava mutta ilman ”mediakarismaa” oleva ehdokas jää usein valitsematta. Medialla on niin tärkeä rooli, että ehdokkaalle jopa negatiivinen julkisuus on vaalimenestyksen kannalta parempi kuin mediahiljaisuus (silence kills).

Nykyiselle teknologiakeskeiselle mediakulttuurille on myös puolustajansa, ja he perustelevat sen tiedonsaannin nopealla ja suoralla saatavuudella. Eräät kulttuurifilosofit kuten Marshall McLuhan (1911–1980) ovat jopa sitä mieltä, että modernin ajan tiedonvälityksen nopeus on vain lisännyt suoran demokratian mahdollisuutta. Futurologi Alvin Toffler (s. 1928) on samaa mieltä, minkä de Benoist katsoo liittyvän aatteista viimeiseen, tekniseen ideologiaan, jota hän ei pidä kovin vakuuttavana. Suoran demokratian keskeisin osa kun ei ranskalaisfilosofin mukaan ole informaation välitön saaminen, vaan informaation arvo. Näin ollen uudet teknologiat eivät suinkaan paranna informaation arvoa, vaan ainoastaan tekevät sen virheet entistä nopeammin havaittaviksi.

Lämpimät puheet suorasta demokratiasta ja teknologian uusista mahdollisuuksista ovat merkityksettömiä, jos kansalaiset ovat haluttomia edes vähäisimpään yhteiskunalliseen vaikuttamiseen eli äänestämiseen. Vaalilain uudistukset ja tekniset sovellutukset kuten Viron sähköinen äänestäminen eivät ole tosiasiassa lisänneet juuri lainkaan äänestysinnokkuutta. Syitä ilmiöön on monia, mutta de Benoist katsoo pääsyyn löytyvän laajasta poliittisesta apatiasta liberaalidemokratioissa. Etenkin Yhdysvalloissa on jo vuosikymmenien ajan äänestämättä jättäneiden osuus ollut vaaleissa suurempi kuin äänestäneiden. Mitä pitäisi ajatella poliittista valtaa pitävästä enemmistöstä, joka ei ole äänioikeutetun enemmistön valitsema? Laajalle levinnyt välinpitämättömyys epäilemättä kyseenalaistaa poliittisen vallan legitimaation, edustuksellisuuden ja suvereniteetin merkityksen.  Juuri siksi kansaa yritetään kaikin keinoin patistaa äänestysuurnille, koska poliittinen luokka ja siitä riippuvainen nomenklatuura vaistoaa luissaan, että sen valta ei perustukaan kansan syvien rivien tahtoon. Sanalla sanoen demokratian legitimaatio on kriisissä.

Taistelu äänistä on käynyt ankaraksi, minkä seurauksena puolueohjelmat ovat alkaneet muistuttaa toisiaan, jotta niillä voitaisiin tavoittaa mahdollisimman laaja äänestäjäkunta. Tämä näkyy erityisesti presidentivaaleissa, joissa viimeisen kierroksen ehdokkaat ovat usein lähes tasatilanteessa, jolloin heidän lausuntonsa käyvät äärimmäisen varovaisiksi. Mielipiteet, joiden ajatellaan poikkeavan kuvitellun keskivertoäänestäjän arvomaailmasta edes hieman jätetään sanomatta, koska niiden pelätään vaikuttavan pieneen voittomarginaaliin negatiivisesti. Äänestäjille aitojen vaihtoehtojen löytäminen on tullut niin vaikeaksi, että monet jättävät mieluummin menemättä vaaliuurnille. Jopa kansanäänestysten vaihtoehdot ovat niin ahtaasti rajattuja, etteivät ne sisällä todellisia vaihtoehtoja. Tilanne on de Benoist’n mielestä absurdi, sillä aikana, jolloin ihminen on vapaampi kuin koskaan tekemään valintojaan, hänen valintojensa piiri on tullut demokraattisessa järjestelmässä äärimmäisen kapeaksi.

Poliittista apatiaa edistävän passiivisuuden kääntöpuolena on negatiivinen äänestäminen. Koska äänestäjän oma puolue tai poliittinen suuntaus on jo ajat sitten lakannut herättämästä intohimoja, eikä edes suosikkipoliitikko tunnu saavan aikaan mitään suurta, kansalaisia motivoi vain äänestäminen niitä vastaan, joita he inhoavat eniten. Suomessa tämä on näkynyt presidentivaaleissa ja toisaalta vasemmiston inhossa perussuomalaisia kohtaan – monesti nukkuvien puolueen äänestäjä innostuu äänestämään vihreitä vain siksi, että ehdokkaan saamat äänet voivat tiputtaa kilpailevan persuehdokkaan.  Äänestäminen ei ole enää parhaan ehdokkaan äänestämistä, vaan pienemmän pahan valitsemista. Tällöin äänestäminen ei ole osoitus minkään selkeän suuntauksen puolesta, vaan halusta estää pahimman vaihtoehdon läpipääseminen. Luonnollisesti tällainen vaikuttaminen ei ole kovin tehokas tapa edistää yhteiskunnallista kehitystä.

Liberaalit yhteiskuntateoreetikot, jotka ovat yleensä hyvin epäileväisiä kansansuvereniteettia kohtaan ja luottavat siksi enemmän ”asiantuntijoihin”, sanovat usein, että poliittinen apatia on itse asiassa hyvä asia. He näkevät sen osoituksena vakaudesta, mikä liittyy nousevaan keskiluokkaan, jota pidetään olennaisesti muita luokkia vähemmän politisoituneena. Tässä on taustaoletuksena, että poliittisen aktivismin uskotaan olevan potentiaalinen uhka yhteiskuntarauhalle. Vastaavasti tyytyväisen keskiluokan nähdään perinteisesti olevan tae demokraattiselle vakaudelle. Luonnollisesti de Benoist ei halua ostaa tätä argumenttia. Päinvastoin, hän katsoo, että poliittisesta apatiasta on nimenomaan hyötyä fanaatikoille. Näennäisen vakaissa olosuhteessa juuri ”ekstremistien” on helppo erottautua ja esittää radikaaleja vaihtoehtoja, joilla vaikuttaa harmaaseen julkiseen mielipiteeseen. Kun poliittinen elämä rappeutuu, väkivalta ja terrorismi näyttäytyvät ainoina keinoina herättää nukutettu yleinen mielipide, jolla ei ole valtaa poliittisessa järjestelmässä. Tämä kertoo myös siitä, että poliittinen tyytymättömyys löytää aina keinot päästä esiin eri yhteiskunnallisissa tilanteissa.

Toisaalta poliittinen apatia antaa myös eliitille vapaat kädet toimia. Tämä selittää myös sen, miksi niin monissa diktatuureissa suositaan yhteiskunnan depolitisaatiota. Liberaalit, jotka ylistävät poliittisuuden katoamista, pyrkivät oikeuttamaan teknokraattisen yhteiskunnan, jossa päätökset eivät noudata demokraattisen legitimaation kriteeriä. Teknokratian ja talouskeskeisen politiikan saatua yhä tiukemman otteen yhteiskunnasta se johtaa de Benoist’n mukaan demokratian rappioon ja lopulta sen tuhoon.

Voidaan myös kysyä, onko yleinen äänioikeus keskeisin kriteeri demokratialle. De Benoist’n esittämä huoli kansan äänen katoamisesta ei tarkoita sitä, että äänestysoikeus itsessään olisi kansanvallan kannalta olennaisin kysymys. Äänestämällä kansalainen voi nykydemokratiassa vaikuttaa vain vähän, sillä parlamentin vaikutusvallan ulkopuolelle jää huomattava määrä muita valtatekijöitä. Hän viittaa klassisiin filosofeihin, joista eräät tunnetuimmat ovat kiistäneet demokratian ja vaalien kuuluvan jäännöksettömästi yhteen. Esimerkiksi Platon luetteli seitsemän kohtaa, joiden perusteella voidaan myöntää hallitusvalta, mutta yhdessäkään niistä ei puhuta vaaleista. Aristoteles puolestaan väitti, että äänestäminen ei ole muuta kuin toisarvoista puuhastelua. Itse asiassa vasta Montesquieu oli ensimmäinen, joka totesi, että ”demokratia perustuu äänestävään kansaan”. Tämä nyt itsestään selvänä pidetty ajatus joutui silti 1900-luvun alkupuolella moneen kertaan koetukselle. Demokratian kriisiytymisen osasi ennustaa kenties parhaiten politiikan teoreetikko Carl Schmitt vuonna 1923 ilmestyneessä teoksessaan Die geistesgeschichtliche Lage des heutigen Parlamentarismus (Parlamentaarisen demokratian kriisi), jossa hän esitti, että demokratia pitäisi erottaa parlamentarismista, sillä jälkimmäinen ei perustu demokratian traditioon vaan kuuluu liberalismin ideologiaan. Kun liberalismi – ja ennen kaikkea talous – joutuu ongelmiin, kriisiytyy myös demokratia.

Demokratian kriisiä koskevan analyysinsä lopuksi de Benoist viittaa ranskalaiseen aikalaispolitiikko Julien Chevernyhin, jonka ajatukset ovat lähellä filosofin traditiota ja kansaa korostavia näkemyksiä. Cheverny katsoo, että alistaessaan vaalijärjestelmän pelkälle lukumäärälle abstrakti demokratia sivuuttaa eri sukupolvien jatkuvuuden, sosiaaliluokat, arvot ja edut, jotka ovat keskeinen voima kaikkien hallintojen takana. Demokratian samaistaminen vaaleihin ei ainoastaan laiminlyö muita toimintapoja, jotka sopisivat paremmin sen henkeen; tahtomattaan se suosii myös vallan ja voimankäytön riskejä enemmän kuin järjen ja lain kehitystä. De Benoist pyrkii kirjansa lopussa esittämään traditionaalisen mutta nykyoloissa vallankumouksellisen demokratiamallin, joka nojaa yhteiskunnan orgaaniseen ajatteluun.

I

Kohti orgaanista demokratiaa

Jo kirjansa alussa de Benoist teki selväksi, että hän kannattaa ateenalaista suoraa demokratiaa ja Rousseaun ajatusta kansansuvereniteetista. Hän ei ottanut juurikaan kantaa siihen, kuinka suora demokratia tai edes sen edustuksellinen versio voisi toimia nykyisissä miljoonien ja jopa satojen miljoonien ihmisten kansakunnissa. Viimeisen luvun ”Towards organic democracy” alussa de Benoist ottaa lopulta asian esille. Argumentissaan hän tukeutuu vanhoihin demokratian klassikoihin. Montesquieu katsoi, että pienten valtioiden ihanteellinen hallintomuoto on tasavalta, keskisuurten monarkia ja suurten despotia. Rousseau oli samoilla linjoilla ja hän totesikin, että aitoa tasavaltaa ei voida perustaa suurille ihmismassoille ja maa-alueille. Esimerkiksi antiikin Kreikan demokratioissa maa-alueet olivat Luxemburgin kokoluokkaa ja vapaiden miesten määrä niissä korkeintaan 45 000. Nykyään ranskalaisklassikkojen pohdintoja eri valtiomuotojen ideaalista koosta pidetään aikansa eläneinä. Sen sijaan asiantuntijat ovat edelleen yhtä mieltä siitä, että suora demokratia voidaan toteuttaa vain pienissä poliittisissa yksiköissä.

Huolimatta siitä, että de Benoist tunnustaa suoran demokratian ongelmallisuuden suurten väkimäärien kansakunnissa, hän ei silti suostu luopumaan siitä. Päinvastoin, modernissa suuressa yhteiskunnassa (Big Society), jossa valta on entistä hajautuneempaa, suora demokratia on löytänyt uudet foorumit, joissa toimia. Jos haluamme löytää suoran demokratian hengen uudestaan, sitä pitäisi etsiä poliittisen osallistumisen kautta. Kaikki paikallinen vaikuttaminen kuten kuntien eri organisaatioissa toimiminen tarjoavat de Benoistin mielestä erinomaisen mahdollisuuden harjoittaa yksilöllistä aloitteellisuutta ja ruohonjuuritason demokratiaa.

Jopa valtiollisella tasolla suoraa demokratiaa voitaisiin lisätä suosimalla enemmän kansanäänestyksiä. Ranskalaisfilosofin mielestä kansanäänestykset eivät saisi kuitenkaan olla valtiojohdon sanelemia, vaan niiden pitäisi perustua Sveitsin malliin, jossa kansalaiset itse keräävät tietyn vaaditun määrän kannattajia kansanäänestyksen järjestämiseksi. Tämä käytäntö palauttaisi vastavuoroisuuden hallitsevan auktoriteetin ja kansalaisten välille ja vahvistaisi suoraa yhteyttä näiden kahden välillä.

Lisäksi de Benoist esittää, että olisi syytä harkita Carl Schmittin ehdotusta, jossa pyritään luomaan laadulliset keinot poliittisen konsensuksen arvioimiseksi pelkän määrällisen proseduurin sijaan. Päämääränä olisi luoda suora yhteys hallituksen ja hallittavien välille milloin tahansa se on mahdollista, tavalla, joka vahvistaa osapuolten keskinäistä identifikaatiota siten kuin se ilmenee orgaanisessa demokratiassa. De Benoist kirjoittaa:

Ennen kaikkea on syytä tutkia kaikkia niitä mahdollisuuksia, jotka luovat kansalaisille uusia tapoja osallistua poliittiseen elämään. Loppujen lopuksi demokratian avainkysymys ei ole lukumäärässä, äänioikeudessa, vaaleissa tai edustuksessa, vaan osallistumisessa. Tämä ajatus täytyy huomioida kaikissa sen eri merkityksissä. Osallistuminen merkitsee mukana olemista; toisin sanoen itsensä likoon panemista yhteisön jäsenenä, osana kokonaisuutta, jossa omaksutaan tämän identiteetin mukainen aktiivinen rooli (s. 95-96).

Edellä esitetty näkemys, joka on tuttu jo antiikin demokratiasta, on keskeisiltä piirteiltään täysin päinvastainen kuin poliittisen apatian liberaali legitimaatio, joka on helppo nähdä kansansuvereniteetin negaationa. ”Demokratia on muissakin suhteissa yhteensopimaton liberaalien periaatteiden kanssa”, de Benoist kirjoittaa ja jatkaa, että ”poliittisena hallintona demokratiassa ei voida hyväksyä, että se alistetaan talouden ja sen edustajien kontrolliin”. Ennen muuta demokratia perustuu kansalaisen poliittisiin oikeuksiin, josta seuraa, että yksilön identiteetti määritetään ensi sijassa yhteisöön kuulumisen perusteella. Yksinkertaisesti sanottuna demokratia on hallintomuoto, jossa suurin mahdollinen määrä ihmisiä ottaa osaa julkiseen elämään. Toisin sanoen instituutiot eivät tee demokratiaa, vaan pikkeminkin kansalaisten osallistuminen niihin. Tässä yhteydessä de Benoist lainaa Moeller van den Bruckia, joka julisti: Se mikä tekee valtiosta demokratian ei ole sen hallintomuoto, vaan ihmisten osallistuminen hallintoon”.

Liberaalidemokratiassa pidetään demokratian perustana vapautta, joka on pääosin totta, mutta tapa jolla se määritetään, on kyseenalainen. Sosialistimaiden ”kansandemokratioissa” puolestaan korostettiin aivan oikein kansansuvereniteettiä, mutta siinä sen ehdot esitettiin tarkoituksellisen harhaanjohtavasti. De Benoist pitää näiden molempien modernien demokratioiden yhteisenä nimittäjänä tasa-arvoista individualismia, josta sekä liberaalien ’vapaus’ että sosialistien ’kansa’ johdetaan. Sen sijaan demokratian pitäisi löytää merkityksensä uudelleen antiikin demokratian luojilta, jotka uskoivat sekä kansaan että vapauteen.

Ranskalaisfilosfi vaatii, että demokratiaa ei saa perustaa juurettomien yksilöiden väitettyihin luovuttamattomiin oikeuksiin, vaan kansalaisuuteen, joka on osoitus yksilön kuulumisesta tiettyyn yhteisöön, jolla on oma kulttuurinsa, historiansa ja kohtalonsa. Siellä missä ei ole kansaa, vaan ainoastaan kokoelma yksittäisiä sosiaalisia atomeja, ei voi olla demokratiaa. Jokaista poliittista järjestelmää, joka edellyttää ihmisten tasapäistämistä toimiakseen tai heikkenevää yksilöiden tietoisuutta kuulumisesta orgaaniseen kansanyhteisöön, on pidettävä epädemokraattisena. Orgaanisessa demokratiassa vain kansalaisilla, jotka ovat saman kansanyhteisön jäseniä, voi olla yhtäläiset poliittiset oikeudet. Abstrakti egalitaarinen periaate ”yksi mies, yksi ääni”, pitäisikin de Benoist’n mielestä korvata realistisemmalla ja konkreettisemmalla maksiimilla ”yksi kansalainen, yksi ääni”.

Ajatus veljeydestä voisi de Benoist’n mielestä olla perusta kansansuvereniteetin uudelleen määrittelylle. Hän tietenkin hylkää veljeyden kristillisen ja humanistisen tulkinnan ja ottaa lähtökohdaksi kansallisen näkökulman. Tämän Ranskan vallankumouksesta tutun kolmannen ”kuolemattoman periaatetteen” yhteydessä on ollut tapana toistaa iskulausetta ”Veljeys ei tunne isänmaata”, mutta de Benoist’n mielestä asia on täsmälleen päinvastoin. Isänmaa tarjoaa veljeydelle mitä luontevimman perustan silloin, kun sillä halutaan ilmaista ihmisen velvollisuutta niitä kohtaan, jotka jakavat saman alkuperän. Sen sijaan ihmiskunta on pakostakin moniarvoinen, sillä se edustaa yhteensovittamattomia arvojärjestelmiä. Se muodostuu eri ”perheistä” eikä se itsessään muodosta yhteistä perhettä – ihminen kun on lajina vain biologinen määre ilman historiallista ja kulttuurista arvoa. Ainoat ”perheet”, joissa voidaan aidosti elätellä veljeyttä ovat kulttuurit, kansat ja kansakunnat. Niissä demokraattinen osallistumien ja patriotismi luovat veljeydelle puitteet, joissa voidaan harjoittaa sosiaalista oikeudenmukaisuutta ja solidaarisuutta.

De Benoist haluaa puhdistaa orgaanisesta demokratiasta Ranskan vallankumouksen perinnön, joka vaikuttaa edelleen vahvana länsimaissa. Retorisella tasolla on silti erikoista, että hän liputtaa näkyvästi veljeyden puolesta, vaikka sitä pidetään Ranskan tasavallan kolmantena periaatteena. Kyseessä on vain optinen historiallinen harha, sillä tosiasioiden valossa veljeys ei kuulunut vuoden 1789 julistukseen, vuosien 1791 ja 1793 perustuslakeihin, eikä edes vuoden 1830 peruskirjaan. Näin ollen universaalisti tulkitulla veljeydellä ei ole todellista lakihistoriallista uskottavuutta. Siksi de Benoist’lla on rohkeutta sanoa:

Liberaalidemokratiat ovat hyväksikäyttäneet  vapautta. ”Kansandemokratiat” kaappasivat tasa-arvon. Orgaaninen demokratia, joka perustuu sekä kansalliselle että kansan suvereniteetille, voisi olla veljeyden demokratiaa (s.99).

I

I

About Rami Leskinen

Rami Leskinen, VTM, Etelä-Suomi. Erityiset kiinnostuksen kohteet: talousfilosofia, poliittinen filosofia, Frankfurtin koulukunta ja uusvasemmistolaisuus, media ja indoktrinaatio, Konservatiivisen vallankumouksen ajattelijat, sivilisaatiokritiikki.

View all posts by Rami Leskinen →