Ongelmallinen demokratia. Osa I: Antiikin alkulähteeltä liberalismin harhapoluille

RAMI LESKINEN

Modernissa maailmassa kaiken poliittisen keskustelun lähtökohtana on periaatteellinen oletus demokratian autuaaksi tekevästä voimasta, jota ei tarvitse sen kummemmin perustella. Demokratiasta on tullut kaikkialla niin itsestään selvä positiivinen iskusana, että jopa diktatuurit joutuvat perustelemaan valtansa jonkinlaisella demokratian tulkinalla, mikäli ne haluavat uskottavasti legitimoida toimensa ”kansan tahtona” niin kansalaisilleen kuin ulkomaailmallekin. Eikä tässä tarvitse mennä maantieteellisesti ja historiallisesti edes kovin kauas, sillä Itä-Euroopan totalitaristiset sosialistiset valtiot julistivat vain pari vuosikymmentä sitten olevansa ainoita todellisia demokratioita toisin kuin lännen formaaliset liberaalidemokratiat. Lähihistorian kiista demokratian oikeasta tulkinnasta päättyi lopulta läntisen version voittoon, kun Itä-Euroopan kansandemokratiat lakkasivat olemasta 1989-1991.

Toisen maailmansodan jälkeen demokraattista valtiomuotoa on alettu pitää entistä enemmän moraalisena ideana, jota varsinkin lännen hallitseva eliitti puolustaa uskonnollisella erehtymättömyydellä. Tämän vuoksi sen kriittinen tarkastelu julkisuudessa on alkanut käydä mahdottomaksi. Monesti kritiikille ei edes katsota olevan tarvetta, sillä demokratia nähdään annettuna valtiomuotona, jonka uudelleenarvioinnissa ei voisi olla mitään mieltä. Riippumatta siitä onko esitetty kritiikki perusteltua vai ei, sitä pidetään lähes jumalalliseksi nostetun järjestelmän keikuttamisena, joka palvelee vain totalitarismin ja fasismin ”pimeitä voimia”. Tämä siitäkin huolimatta, että rationaalisesti perusteltua demokratian kritiikkiä löytyy lähes kaikista yhteiskuntafilosofioista. Demokratiaan ei suhtauduttaisi tänään tällaisella ehdottomuudella, ellei sille olisi annettu jokin ideologinen sisältö pelkän valtiohallinnollisen proseduurin sijaan.

Länsimaisessa demokratiassa vaikuttaa tänään kaksi ideologiaa, jotka kulkevat käsi kädessä. Ensimmäinen niistä on liberalismi, joka on sosialismin romahduksen jälkeen saanut yksin määrittää ”aidon demokratian” sisällön. Irvokkaimmillaan tämä on näkynyt Yhdysvaltojen interventionistisessa ulkopolitiikassa, jossa demokratian ilosanomaa on yritetty istuttaa kulttuureihin, joiden traditioon länsimaiden liberaalit arvot eivät sovi. Toinen ideologinen peruste demokratialle on ihmisoikeuksien vaatimus, joka nähtiin alunperin strategisesti toimivana keinona luoda sosialistimaihin riippumaton kansalaisyhteiskunta, joka rapauttaisi järjestelmän sisältä päin. Tämä vaatimus kulminoitui Helsingin vuoden 1975 ETYK-kokouksessa. Sittemmin länsi on Yhdysvaltojen johdolla voinut ihmisoikeuksien turvaamisen verukkeella harjoittaa taloudellista ja kulttuurista imperialismia aina Balkanilta Itä-Aasiaan. Harjoitetaanpa ihmisoikeuspolitiikkaa sitten millä motiivein tahansa, se ei lännen juhlavista sanoista huolimatta kuulu kiinteänä osana demokraattisen valtiojärjestelmän filosofiaan, vaan se on jälkikäteen tehty epähistoriallinen lisäys. Tälläinen varta vasten ideologisiin tarpeisiin räätälöity tulkinta demokratiasta on väistämättä tuottanut myös ristiriitoja ja ongelmia.

Esimerkiksi Lännen sekaantuminen  Pohjois-Afrikan arabimaiden hallintojen kaatamiseen on johtanut ennakoimattomiin lopputuloksiin, koska se on nostanut demokraattisesti valtaan tietyistä perusoikeuksista piittaamattomia islamistifundamentalisteja. Vaikka Yhdysvallat ja sen läntiset liittolaiset eivät juuri puuttuneetkaan Egyptin kansannousun tapahtumiin, ovat sen seuraukset olleet läntiselle maailmalle lupaavan alun jälkeen hämmentäviä. Kun vapaissa presidentinvaaleissa 2012 muslimiveljeskunnan edustaja Mohammed Mursi valittiin maan presidentiksi, oli lännen tiedotusvälineillä vaikeuksia pitää valintaa demokratian voittona, koska muslimiveljenkunnan arvomaailma on arvoliberalismin vastainen.

Tapaus osoittaa konkreettisesti, kuinka demokraattinen valtiomuoto on saanut lännessä merkityksen, jossa olennaista ei ole niinkään demokraattisen menettelyn noudattaminen ja enemmistöperiaate vaan ”demokraattiset arvot”, joilla tarkoitetaan äänioikeuden lisäksi muita poliittisia perusoikeuksia kuten sananvapautta, kokoontumisvapautta ja yhdistysvapautta. Näitä liberalismiin kuuluvia oikeuksia on laajennettu jatkuvasti aina valtioiden rajat ylittäviin ihmisoikeuksiin saakka, mikä on puolestaan paradoksaalisesti johtanut sananvapauden ja yhdistyvapauden kaltaisten perusoikeuksien kaventamiseen läntisissä kansallisvaltiossa. Juuri demokratiaan vedoten Belgiassa kiellettiin vuonna 2004 suurta kansansuosiota nauttinut puolue Vlaams Blok, joka ajoi alkuperäisten flaamilaisten asukkaiden asiaa. Suomessa samankaltainen ilmiö on näkynyt sananvapauden loukkaamisena, kun eräitä kansalaisia on tuomittu   kirjoituksista, joissa on kritisoitu harjoitettua maahanmuuttopolitiikkaa ja maahanmuuttajien tarkoin dokumentoitua rikollista toimintaa.

Tämän artikkelin yksi tarkoitus on pyrkimys selittää, miksi demokratia ja liberalismi pitäisi nähdä erillisinä. Kirjoituksen päälähteenä toimivan ranskalaisen ajattelijan Alain de Benoist’n (s. 1943) mukaan demokratia voi olla yhteensopiva monien erilaisten hallintomuotojen kuten aristokratian kanssa. Sen sijaan hegemoniseen asemaan päässyt liberalismi useimmiten jyrää demokratian alleen ja sulattaa sen itseensä. Ranskalaisfilosofi pitää niitä yksinkertaisesti toistensa vastakohtina, koska liberalismi perustuu pohjimmiltaan individualismiin:

”Monimuotoisuus on positiivinen termi, mutta sitä ei voida soveltaa kaikkeen. Meidän ei pidä sekoittaa arvojen moninaisuutta (mikä on merkki hajoavasta yhteiskunnasta, koska arvoilla on merkitystä vain silloin kuin ne ovat suhteessa toisiin arvoihin, jolloin ne eivät kaikki voi olla yhdenvertaisia) mielipiteiden kirjoon, joka on luonnollinen seuraus ihmisten erilaisuudesta. (The Problem of Democracy, s.70) ”

Kirjoituksen toinen ja ehkä vielä keskeisempi tavoite on määritellä ja analysoida demokratian käsite uudelleen – tai paremminkin löytää sen alkuperäinen merkitys, jota voitaisiin soveltaa nykyaikaan. Ajallemme on tyypillistä, että liian usein sellaisista käsitteistä kuin oikeudesta, vapaudesta ja diversiteetistä – samoin kuin demokratiasta – on tullut pelkkiä pinnallisia tavaramerkkejä, joiden alkuperäistä merkitystä ei pahemmin kysellä, puhumattakaan että niitä kyseenalaistettaisiin. Alain de Benoist ei kuitenkaan halua kiistää demokratian arvoa sinänsä, vaan vaatii sen sisällön selvittämistä ja puhdistamista siihen kuulumattomasta kuonasta. Näin tehdessään hän tulee osoittaneeksi, kuinka liberaalidemokratia on kulkenut täysin omaan suuntaansa demokratian alkulähteeltä. Pääsyynä erkaantumiselle  hän pitää sitä, että Länsi-Eurooppa ja varsinkin Amerikka on hylännyt klassiseen demokratiaan kuuluvan ajatuksen suvereenista kansasta ja idean siitä mitä on kansa.  Filosofin mukaan kansallinen suvereniteetti ja sen myötä demokratia voi toteutua kunnolla vasta kun kansa (demos) poliittisena yksikkönä ja kansalaiset (polites) aletaan ymmärtää oikealla tavalla.

Antiikki vastaan moderni demokratia

Demokratiaa ja siihen kiinteästi kuuluvia käsitteitä avatakseen on mentävä antiikin Kreikkaan, kansanvallan kehtoon. Tässä käsitteellisessä perkaustyössä on hyvänä apuna de Benoist’n pari vuotta sitten englanniksi käännetty tiivis tutkielma The Problem of Democracy (1985/2011), joka on yllättävää kyllä vasta hänen toinen englanniksi ilmestynyt kirjansa vuonna 2005 julkaistun On Being a Pagan -teoksen jälkeen. Tämä on sikäli outoa, että nykyeurooppalaisessa yhteiskuntafilosofisessa ja poliittis-teoreettisessa keskustelussa de Benoist on ollut jo vuosikausia ohittamaton ajattelija niin oikealla kuin vasemmalla.

Ranskalaisille de Benoist tuli viimeistään tutuksi laajalevikkisen Le Figaro -lehden teräväsanaisena  kolumnistina 1970-luvulla, kun taas muualla manner-Euroopassa hänet tunnetaan yhteiskuntafilosofisista kirjoituksistaan. Anglosaksisen kulttuurin itseriittoinen filosofinen perinne ja valtioajattelu on syynä siihen, että Iso-Britanniassa ja Yhdysvalloissa ei ole nähty kovin tarpeellisena seurata mannereurooppalaista keskustelua, ja niinpä myös de Benoist on jäänyt siellä varjoon. On varsin tyypillistä, että tätäkään ranskalaisfilosofin kirjaa ei ole julkaissut suurkustantamo tai yliopistopaino, vaan pieni englantilaisjulkaisija Arktos, joka on keskittynyt kääntämään manner-Euroopassa ja Venäjällä tunnetujen traditionalistien, radikaaliekologien (mm. Pentti Linkola) ja uutta poliittista teoriaa luovien ajattelijoiden kuten Guillaume Fayen ja Aleksandr Duginin kirjoja.

De Benoistia on luonnollisesti myös vastustettu äännekkäästi – ja toisaalta haluttu vaieta kuoliaaksi – koska hän oli vuonna 1968 perustamassa eurooppalaisen uusoikeiston ajatushautomoa GRECE:a (Groupement de recherche et d’études pour la civilisation européenne). Viimeisen parinkymmenen vuoden aikana de Benoist on kuitenkin pyrkinyt pääsemään eroon rajoittavasta oikeisto-vasemmisto jakolinjasta ja on ryhtynyt luomaan täysin uutta poliittista teoriaa, jossa metapoliittisella lähestymistavalla on suuri merkitys. Tämä ei silti ole estänyt Ranskan ja muun Euroopan poliittista vasemmistoa tuomitsemasta häntä blankosanalla ”äärioikeistolainen”, mikä kertoo enemmän nykyvasemmistosta kuin de Benoistista; omasta syystään rappion ja epätoivon tilaan vajonnut menneisyyden voima kutsuukin tätä nykyä äärioikeistolaisuudeksi kaikkea, mikä ei satu miellyttämään sitä.

The Problem of Democracy on ensisijassa valtio-opillinen ja historiallinen tutkielma eurooppalaisesta demokratiasta, mutta yhtä hyvin se toimii myös tuon valtiojärjestelmän filosofisena käsiteanalyysinä. Eritellessään läpi koko kirjan demokratiaan liittyviä ongelmia de Benoist tulee samalla tarkentaneeksi demokratian käsitettä. Analysoimalla ja uudelleen yhdistelemällä kunnioitettavan kokoista lähdeaineistoa hänen lyhyehkö mutta tiivis tutkielmansa lisää yhtä paljon ymmärrystämme siitä mitä demokratia on ja toisaalta mitä se ei ole.

Alain de Benoist pitää demokratiaa periaatteessa hyvänä ja etenkin eurooppalaisille luontaisena hallintomuotona, jonka piirteitä on näkynyt myös barbaarisina pidetyissä pohjoisen kulttuureissa, joissa ei tiedetty mitään ateenalaisesta poliitikko Kleistheneestä  (n. 570–507 eaa.), jota kutstutaan yleisesti demokratian isäksi[1]. Kirjan alussa esitetty historiallinen katsaus Euroopan demokraattisesta kansanvaltaisesta hengestä ei rajoitu siten vain antiikin Kreikkaan ja Roomaan, vaan de Benoist löytää vahvoja todisteita demokraattisesta mielenlaadusta aina vanhasta Skandinaviasta Itä-Eurooppaan asti.

Yleisen uskomuksen mukaan monarkian kaltaisia epädemokraattisiksi kutsuttuja hallintomuotoja on pidetty sääntönä muinaisessa Euroopassa, vaikka kansanvaltaisilla menettelyillä on ollut huomattavan suuri rooli monentyyppisissä autoritäärisissä hallinnoissa. Jo roomalainen senaattori ja historioitsija Tacitus (n. 55–120) kirjoitti, että pohjoiset germaaniheimot ”valitsivat kuninkaansa jalosukuisuuden ja johtajansa urheuden perusteella”. Jopa Ranskassa kruunu oli pitkään sekä äänestyksen alainen että perinnöllinen. Edes tänään monarkia ei sulje pois demokratiaa, mistä käyvät todisteeksi monet Euroopan perustuslailliset ja parlamentaariset monarkiat. Vastaavasti muinaisessa Skandinaviassa noudatettiin demokraattisia käytäntöjä jo viikinkiaikana. Ei ole yllättävää, että maailman vanhin yhtäjaksoisesti toiminut parlamentti, Islannin Althing, perustettiin niinkin varhain kuin vuonna 930.

Laajaan lähdeaineistoon tukeutuen de Benoist luettelee maita ja alueita, joissa on vaikuttanut vahva demokraattinen pohjavire kuten Roomassa, muinaisen Italian tasavalloissa, vanhoissa ranskalaisissa ja flaamilaisissa kunnissa sekä Hansa-kaupungeissa. Eurooppalaisen yleiskatsauksen johtopäätöksessä filosofi on vakuuttunut, että ”päinvastoin kuin itämaissa, absoluuttinen despotismi on aina aina ollut erittäin harvinaista Euroopassa”. Tämä ei tietenkään tarkoita, että Euroopan muinaiset hallinnot olisivat olleet demokratioita, vaan pikemminkin sekoittuneita hallintomuotoja, joissa oli mukana demokraattisia piirteitä. Sitä vastoin eurooppalaisen kulttuuripiirin ulkopuolella demokratian käsite on omaksuttu Euroopan eri kielistä vasta aivan viime vuosikymmeninä.

Kirjan ensimmäisessä luvussa ”The Ancients and the Moderns” kuvataan miten demokrateia ymmärretiin siellä missä se keksittiin. Nykyään on ehkä vaikea hyväksyä, että kreikkalaisesta kaupunkivaltioiden demokratiasta innostuneet 1700-luvun valistusfilosofit pitivät ennemmin Spartaa kuin Ateenaa todellisena demokratian ihanteena. Filosofien käymä Sparta vs. Ateena -kiista oli symbolinen taistelu autoritäärisen egalitarismin ja maltillisen liberalismin oppien kannattajien välillä. Esimerkiksi Jean-Jacques Rousseau (1712–1778) piti Spartaa ensimmäisenä tasavertaisten (homonoi) kaupunkina. Nykyajan demokratian puolesta puhuvat ajattelijat taas suosivat yksiselitteisesti Ateenaa ja kun taas Sparta tuomitaan sen militaarisen ”soturihengen” vuoksi. Silti myös Ateenan henki ja tavat on moderneille demokraateille vieraita eikä pelkästään sen vuoksi, että orjat ja naiset oli jätetty demokraattisen prosessin ulkopuolella. Pelkkää hallintotapaa tarkasteltaessa suurin ero löytyy siitä, että antiikin demokratiat olivat suoria demokratioita, kun taas modernin ajan versiot edustuksellisia.

Demokratia alkoi vakiintua ja kukoistaa Ateenassa valtiomies Perikleen (495–429 eaa.) hallintokaudella, jolloin tehtiin tärkeitä hallintoa ja kansalaisuutta koskeneita uudistuksia. Kreikkalaiset määrittelivät demokratian sisällön kahden muun valtiomuodon, tyrannian ja aristokratian, vastakohtana. Sen piti täyttää kolme ehtoa: tasa-arvoisuus lain edessä (isonomy), yhtäläinen oikeus hakea julkista virkaa (isotimy) ja mielipiteen vapaus (isegory). Näitä periaatteita noudatettiin suorassa demokratiassa, jossa kaikki kansalaiset saivat osallistua kansankokoukseen (ekklesia).

Päällisin puolin Ateenan demokratia muistuttaa omaa järjestelmäämme, jossa valtiollisiin vaaleihin saavat osallistua ainoastaan maan kansalaiset. Se, mikä de Benoist’n mukaan erottaa ranskalaiset ja amerikkalaiset tasavaltaisen vallankumouksen perilliset ateenalaisista, on kansalaisuuden määritelmä. Kreikassa tietyn alueen asukkaat (demos) ja määrätty etninen ryhmä (ethnos) merkitsivät usein samaa asiaa, mistä seurasi että demokratian katsottiin olevan ensisijaisesti suhteessa järjestäytyneeseen yhteisöön eli kaupunkivaltioon (polis) eikä yksilöön. Orjia ei poissuljettu äänestyksestä siksi, että he olivat orjia, vaan koska he eivät olleet kansalaisia. Perikleen kaudella vuodesta 451 eaa. lähtien kansalainen saattoi olla vain se, jonka äiti ja isä olivat syntyperäisiä ateenalaisia. Kansalaisuuden ajatus korostui vahvana, koska sen nähtiin olevan jyrkkä vastakohta ei-kansalaisille, joita kutsuttiin nykykorviin vähemmän mairittelevalla nimellä idiotes.  Näin ollen kansalaisuus tarkoitti sanan täydessä merkityksessä kuulumista kotimaahan – poikkeustapauksia lukuun ottamatta ateenalaiseksi saattoi vain syntyä eikä tulla esimerkiksi maahanmuuton kautta. Myöhemmän historiallisen kehityksen kannalta on mielenkiintoista, että esimerkiksi 1800-luvun saksalaisen nationalismin käsitys kansalaisuudesta sai osittaisen innoituksensa juuri antiikin Kreikasta, missä kansalaisuus nähtiin edellisten ja vielä syntymättömien sukupolvien välisenä kohtalonyhteytenä, joka on sidottu ”vereen”. Läheisten kulttuurisuhteiden vuoksi Suomessakin varhaiset nationalistit omaksuivat saksalaisen käsityksen kansalaisuudesta, minkä vuoksi täällä ei koskaan saanut sijaa Ranskan ja Amerikan tasavaltalainen periaate, jossa kansalaisuus ei määräydy vanhempien verilinjan mukaan, vaan sen perusteella missä maassa lapsi sattuu syntymään.

Keskeistä antiikin Kreikan demokratialle oli ajatus vapaasta kansalaisesta. Kreikassa samoin kuin latinan kielessä sana vapaus johdetaan samasta lähteestä. Sama yhteys näkyy myös saksan kielessä. Vapaa kansalainen, vapaa mies (eleutheros) on ensisijaisesti se, joka kuuluu tiettyyn populaatioon. Sanan vapaus alkuperäinen merkitys ei tämän vuoksi liity vapautumiseen tietystä yhteisöstä, vaan päinvastoin se sisältää ajatuksen siihen kuulumisesta, joka juuri antaa ihmiselle vapauden. Kreikkalaisille vapaus tarkoitti oikeutta osallistua yhteisöä koskeviin päätöksiin, minkä vuoksi se ei ollut vapautta autonomiana vaan vapautta osallistumisena. Koska vapaus merkitsi ennen kaikkea kansan vapautta, sen ei katsottu toteutuvan ilman kansalaisten vapautta. Vain vapaa kansa (kaupunkilaiset) voi määrätä perusteet yhtäläisille poliittisille oikeuksille, joita yksilöt kansalaisina nauttivat. Tämän vuoksi vapauden tärkeimpänä edellytyksenä oli itsenäisyys ja riippumattomuus. Ihminen elää yhteisössä, eikä yksilöllistä vapautta voi olla ilman yhteisöllistä vapautta. De Benoist’n mukaan kreikkalaiset uskoivat olevansa vapaita siinä määrin kuin heidän kaupunkinsa oli vapaa.

Aristoteles, joka valistuneen aristokratian kannattajana ei pitänyt demokratiaa parhaana valtiomuotona, analysoi Politiikka-teoksessaan mm. demokratian luonnetta ja katsoi sen pääperiaatteen olevan vapaus eikä tasa-arvo, jota taas nykyihmiset näyttävät pitävän järjestelmämme ohjenuorana. Kreikkalaisille tasa-arvo oli vain väline demokratialle, mutta ei sen tarkoitus. Niinpä tasa-arvoiset oikeudet eivät millään muotoa edellyttäneet uskoa ihmisten luonnolliseen tasa-arvoon; oikeus osallistua kansankokoukseen ei tarkoittanut, että ihmiset olisivat tasa-arvoisia sinänsä, vaan se oli osoitus heidän kuulumisestaan kansaan, jonka etuoikeutettuja palvelijoita äänestysoikeuden saaneet kansalaiset olivat.

Jo lyhyen kreikkalaisen demokratian tarkastelun jälkeen käy selväksi, että se eroaa huomattavasti nykydemokratiasta. De Benoist’n mielestä on kummallista, että vain modernia demokratiaa käytetään kriteerinä arvioitaessa demokratian kelpoisuutta. Vaikka antiikin järjestelmä poikkeaa omastamme, ei siitä automaattisesti seuraa, että se olisi ”vähemmän demokraattinen”. Koska demokratia syntyi ensimmäisenä Ateenassa 2 500 vuotta sitten, pitäisi juuri sen olla ”aito” demokratia, ja siitä poikkeavat nykyiset demokratiat eroavat myös itse demokratiasta. Siksi ranskalaisfilosofi katsoo, että ainakin periaatteellisella tasolla olisi syytä puhua kokonaan kahdesta eri järjestelmästä.

Pohtiessaan antiikin ja nykydemokratian erilaisuutta de Benoist kiistää, että eroavaisuus voitaisiin pelkistää johonkin niin muodolliseen seikkaan kuin suoraan ja edustukselliseen vaalitapaan. Hän katsoo perimmäisen eron löytyvän kahdesta erilaisesta ihmiskäsityksestä ja maailmankuvasta sekä sosiaalisista siteistä:

Alkuperäinen demokratia oli yhteisöllistä ja holistista, kun taas moderni demokratia on ensisijassa individualistista. Antiikin demokratiassa kansalaisuus määriteltiin ihmisen alkuperän mukaan, mikä antoi puolestaan mahdollisuuden osallistua kaupungin elämään ja päätöksiin. Moderni demokratia organisoi atomisoidut yksilöt kansalaisiksi, joita arvioidaan ensisijaisesti abstaktin tasa-arvoisuuden perusteella. Antiikin demokratia perustui orgaanisen yhteisön ideaan; vastaavasti moderni demokratia kristinuskon ja valistusfilosofian perillisenä yksilöön. Tässä sanojen ’kaupunki’, ´kansa’, ’kansakunta’ ja ’vapaus’ merkitys muuttuu radikaalisti yhdestä mallista toiseen. (The Problem of Democracy, s.28)

De Benoist kyseenalaistaa myös sen yleisen oletuksen, että Kreikan suora demokratia olisi ollut mahdollista vain kaupunkivaltioiden vähäisen asukasmäärän vuoksi. Antiikissa suora demokratia ei liittynyt juurikaan väestön määrään, vaan oli pikemminkin yhteydessä sen homogeenisyyteen, jonka ansiosta kansa tiedosti yhteisen identiteettinsä. Antiikin demokratian tehokkuus ja toimivuus oli ennen kaikkea seurausta kulttuurisesta yhtenäisyydestä ja yhteenkuulumisen tunteesta, mikä on näkynyt aivan meidän päiviimme asti myös homogeenisen Islannin vuosituhantisessa demokratiassa.

Sitä vastoin ilman kansan jakamaa merkitystä yhteisestä hyvästä modernin yhteiskunnan on täytynyt turvautua välittäjiin, parlamentaarisiin kansanedustajiin ja mediaan. Tavoitteet, jotka ilmaistaan tällaisessa demokratiassa syntyvät vastakkaisista arvojärjestelmistä, joita ei voi enää sovittaa minkään yhtenäisen päätöksen kautta kansankokouksessa. Siksi antiikin suoralla demokratialla ei ollut tarvetta nykyään muodikkaalle mutta käytännössä yhdentekevälle vaatimukselle päätöksenteon läpinäkyvyydestä, joka on useimmiten vain hyvää oloa tuottavaa mielikuvapuhetta ongelmallisen järjestelmän legitimaation puolesta. De Benoist’n mielestä antiikin demokratian malli voi uudistaa korruptoitunutta nykydemokratiaa vain silloin, kun aletaan ymmärtää sen holistisen ihmiskuvan merkitys. Oleellista on alkuperäisen demokratian haltuun ottaminen ja sen sovittaminen moderniin maailmaan. Keskeiselle sijalle nostetaan käsitys kansasta ja yhteisöstä, jotka ovat jääneet kahden tuhannen vuoden ajan edenneen egalitarismin, rationalismin ja juurettoman individualismin varjoon.

Demokratian kritiikki ja miten siihen on vastattu

Poliittisen järjestelmän hyvyyden kiistaton todistaminen on mahdotonta. Tietyin rajatuin ehdoin voidaan korkeintaan yrittää todistaa, että joku järjestelmä on toista parempi silloin kun pyritään saavuttamaan tietty hyvänä pidetty päämäärä. Kun tavoiteltu hyvä on sama, vertailu on helppoa. Vertailu muuttuu vaikeaksi ja jopa mahdottomaksi silloin kun tavoilteltava hyvä on erilainen. Siksi demokratiaa on vaikea pitää ylivertaisena valtiomuotona, koska eri aikoina ja eri kulttuureissa yhteinen ja yksityinen hyvä on määritelty eri tavalla.

Tämä ei silti ole estänyt demokratian puolustajia pitämästä järjestelmäänsä muita parempana, koska he väittävät ensinnäkin sen olevan muista poiketen avoin muutokselle. Ei ole kuitenkaan olemassa mitään täysin varmaa todistetta sen puolesta, että mahdollisuus muutokselle olisi sinänsä parempi kuin sen mahdottomuus. Jos taas oletetaan, että kehityskelpoisuus on arvo sinänsä, tämä ei puhu vain demokratian puolesta, sillä kaikki muutkin järjestelmät voivat kehittää ja parantaa itseään. Mikäli demokratian avoimuudella tarkoitetaan mahdollisuutta, että kansa voi halutessaan vaihtaa järjestelmänsä demokraattisesti joksikin muuksi, se puolestaan nostaisi esiin kysymyksen miksi sitä on alun perin pidetty muita parempana valtiomuotona. Eihän hyvää tarvitse vaihtaa. Toinen arvoargumentti sanoo puolestaan, että demokratia on muita parempi, koska se sallii ”enemmän tasa-arvoa”. Tässä oletetaan, että meillä olisi jokin yhteisesti hyväksytty käsitys, että tasa-arvo on kaikissa olosuhteissa hyvä ja kannatettava asia. Se ei siis kerro, miksi meidän tulisi pitää tasa-arvoa muita parempana arvona. Kenties yleisin väite demokratian puolesta liittyy käsitykseen, jonka mukaan se heijastaa kansan enemmistön asenteita, mikä puolestaan johtaa jälleen kehäpäätelmään ja vastakysymykseen miksi meidän olisi hyvä tyydyttää nimenomaan kansan enemmistön tahto.

Edellisen kaltaista poliittisen järjestelmän hyvyyttä koskevaa kritiikkiä voidaan esittää mistä tahansa järjestelmästä, jolloin ne kaikki kohtaavat saman ongelman kriteeriensä pätevyydestä. Siksi tällainen arvostelu ei pureudu juurikaan demokratialle ominaisiin ongelmiin. De Benoist jakaa yksinomaan demokratiaan kohdistuvan kritiikin kahteen eri näkökulmaan, joista ensimmäisessä ja perustavimmassa arvostellaan demokratiaa sen periaatteen vuoksi, jolloin sitä on pidettävä luonteeltaan antidemokraattisena. Toinen näkökanta lähtee puolestaan siitä, että demokratiassa toteutuu harvoin sen teoreettinen ideaali, ja kritiikin tueksi esitetään mahdollisia ratkaisuja päästä demokraattiseen ihannetilaan. Kirjansa toisessa luvussa ”A Defence of Democracy” de Benoist keskittyy enimmäkseen ensin mainittuun kritiikin muotoon, joskin eräät hänen käsittelemänsä ajattelijat ovat omaksuneet molemmat kritiikin muodot katsantokannoissaan.

Mikäli jo klassisen demokratian arvostama itsenäisesti ajatteleva kansalainen olisi vain television uutisten ja ajankohtaisohjelmien varassa, voisi hän hyvin uskoa, että perustuksiin käyvä demokratian kritiikki on uhka ”vapaalle maailmalle” ja sitä esittävät vain epämääräinen äärioikeisto ja militantit teokraatit. Historiallinen katsaus Ranskan vallankumouksesta aina 1900-luvulle asti kuitenkin osoittaa, että demokratian perusideaa ovat kritisoineet myös vasemmiston johtavat ajattelijat sekä sekalainen joukko taiteilijoita ja tiedemiehiä. Tilanne on tänään pitkälti samanlainen, vaikka vasemmistolaista halveksuntaa demokratiaa kohtaan ei tunnistetakaan enää antidemokraattiseksi, koska sen vaatimasta lähes totalitaristisesta matemaattisesta tasa-arvosta on jo tullut osa nykydemokratian eetosta.

Jo pelkästään de Benoist’n kotimaasta löytyy huomattava joukko vasemmistolaisia demokratian haastajia.  Esimerkiksi 1900-luvun alussa Ranskan vallankumouksellisen ammattiyhdistysliikeen näkyvimpien johtajien Georges Sorelin ja Edouard Berthin näkemykset demokratiasta eivät juurikaan poikenneet vasemmistoradikaalien kuten Pierre-Joseph Proudhonin ja Louis Auguste Blanquin asenteista, jotka arkkikonservatiivit Joseph de Maistre ja Charles Maurras olisivat myös voineet helposti hyväksyä. Samoin tieteen ja taiteen tunnetut ranskalaisnimet ovat kirjoissaan ja muistelmissaan pilkanneet demokratiaa omalla lennokkaalla tavallaan: Gustave Flaubert on todennut, että yhtäläinen äänioikeus on ”häväistys ihmisen sisintä henkeä kohtaan”; Charles Montalembert kutsui demokratiaa ”myrkyksi”; Honoré de Balzac sanoi sen olevan ”täysin väärä periaate” ja Auguste Comte puolestaan väitti, että kansansuvereniteetti on ”hirvittävä valhe”.

Yhteistä näille kritiikeille on de Benoist’n mukaan se, että niissä demokratiaa pidetään epävakaana ja epäpätevänä eturyhmien hallintona par exellence – lukumäärän ja keskinkertaisuuden diktatuurina. Tämä on vasta alkua tunnettujen kulttuurivaikuttajien yleisluontoiselle demokratian kritiikille. Osansa saa puoluejärjestelmä, jonka sanotaan uhkaavan kansallista yhtenäisyyttä pitämällä yllä ”sisällissodan ilmapiiriä”. Epäilystä herättävät myös vaalikampanjat ja parlamentarismi, joiden ansiosta kaikkein keskinkertaisimmat pääsevät valtaan. Politiikasta tulee pelkkää intressiryhmien välistä keskinäistä taistelua, joka ruokkii edelleen demagogiaa, jossa kansalaiset eivät näe enää kansakunnan yhteistä etua. Koska kansanedustajien ja poliittisten johtajien täytyy tulla säännöllisesti uudelleen valituiksi, he eivät kykene kehittämään pitkän tähtäimen suunnitelmia ja tekemään epäsuosittuja välttämättömiä päätöksiä. Tämä taas rohkaisee erityisryhmiä esittämään vaatimuksia, jotka sotivat kansakunnan yhteisiä intressejä vastaan. Tämän kääntöpuolena syntyy poliittinen ”massojen puhe” (Julius Evola), jolla luvataan tyydyttää mahdollisimman suuren ihmismäärän tarpeet ja joka vetoaa ihmisen alhaisimpiin vaistoihin. Tällaisessa tilanteessa demokratian uskotaan johtavan väistämättä anarkiaan, yleiseen hedonismiin ja egalitaariseen materialismiin.

Tähän tavallisten kansalaisten usein hyväksymään krtiikkiin de Benoist toteaa, että sitä voitaisiin soveltaa muihinkin hallintoihin, koska monet poliittisen järjestelmän ongelmat johtuvat ”muuttumattomasta ihmisluonteesta”. Silti demokratia saa muihin hallintomuotoihin verratuna enemmän anteeksi, koska se on suurten massojen tehokkain suojakeino despotiaa vastaan. Demokratia kun määritellään liberaalissa kontekstissa valtiomuodoksi, joka rajoittaa valtaa vastakohtana ei-demokraattiselle järjestelmille, joiden nähdään perustuvan rajoittamattomalle käskyvallalle. Churchill onkin todennut, että ”demokratia on huonoin hallintotapa, ellei mukaan lasketa kaikkia muita hallintotapoja, joita aika ajoin on kokeiltu”. Näin demokratia ei olekaan paras valtiomuoto, vaan ainoastaan vähiten huono.

De Benoist kuitenkin kiistää, että jako demokratian ja diktatuurin välillä olisi itsestään selvä, kun sitä tarkastellaan vapauden näkökulmasta. Historallisen todistusaineiston perusteella vapauksien saaminen ei aina ole kulkenut käsi kädessä demokratian laajentamisen kanssa. Hän lainaa tässä Tocquevilleä, joka on kirjoittanut: ”Vapaus on näyttäytynyt ihmiselle eri aikoina ja eri muodoissa. Se ei liity yksinomaan tiettyihin sosiaalisiin olosuhteisiin, eikä se ole ominaista vain demokratialle”. Toisaalta nykyaika on osoittanut, että demokratia voi toimia myös vapauden vihollisena eväämällä muiden kansojen itsemäärämisoikeuden, riistämällä niitä taloudellisesti ja harjoittamalla suoranaista terroria erilaisin moraalisin tekosyin.

Useimmiten demokratian kritiikki on niin yliolkaista, ettei se kerro järjestelmän erityisistä ongelmista juuri mitään. Vastauksena tähän ranskalaisfilosofi esittelee koko joukon juuri modernille kansanvallalle tyypillisiä ongelmia, joista kriitikot ja politiikan asiantuntijat ovat eri aikoina keskustelleet. Eräänä keskeisimpänä kysymyksenä hän pitää yhtäläisestä äänioikeudesta seuraavaa enemmistön valtaa. Vaikka päältä päin katsoen näyttää oikealta, että yleisen äänestysoikeuden ansiosta jokainen kansalainen voi omalta osaltaan osallistua kansanvaltaiseen hallintoon, se voi osoittautua vaaralliseksi, koska äänestäjät eivät ole yhtä kyvykkäitä. Tällöin ajatus, että pätevyyteen perustuva auktoriteetti voisi nojautua pelkkään määrällisen enemmistön tahtoon, on vähintäänkin epäilyttävä. On syytä kysyä, miksi meidän pitäisi pitää lukumääräisesti suurinta väestönosaa itsessään parhaimpana. Sen lisäksi, että määrästä ei voida johtaa laatua, määrän tekee hallitessaan tyhjäksi myös laadun. De Benoist’n mielestä on olemassa vaara, että yleisestä äänioikeudesta seuraava kansan matemaattinen keskiarvo voi alkaa merkitä yhteiskunnallista keskinkertaisuutta. Koska kansan parhain osa on vähemmistönä, ovat epäpätevät päättäjät väistämättä suora seuraus keskinkertaisen enemmistön tahdosta, kuten sanonnassa ”millainen kansa, sellaiset johtajat”.

Kysymys poliittisesta pätevyydestä nostaa esiin muita ongelmia. Tässä yhteydessä on erittäin varomatonta samaistaa pätevyys tietämiseen, minkä virheen tekevät de Benoist’n mukaan lähes kaikki antidemokraattiset kriitikot. Poliitikko ei ole tiedemies, jolla on hallussaan jotakin erityistä tietoa, vaan hän on se, jonka täytyy päättää, mitä tarkoitusta tiedon pitää palvella. Valtiomies ei ole epäpätevä siksi, että hän tietää vähän, vaan siksi, ettei hän tiedä kuinka politiikkaa ja päätöksiä tehdään. Koska entistä monimutkaisemmissa yhteiskunnissa jopa huippuälykkään poliitikon on mahdotonta hallita kaikkea, hänen on valittava mahdollisimman pätevät asiantuntijat ympärilleen. Tässä on taas vaarana se, että politiikkaa alkavat ohjata asiantuntijat ja yhteiskuntainsinöörit, joiden ohjeita politiikko vain noudattaa. Kun yhteiskunta hyväksyy asiantuntijoiden operatiivisen roolin politiikassa, se saattaa johtaa nopeasti teknokratian legitimaatioon. Nykyään lännessä alkaa olla jo vallalla asenne, että politiikan hoitaminen ilman ”asiantuntijoita” olisi muka mahdotonta.  Kansanvaltaisuuden kannalta tämä on erityisen ongelmallista, koska politiikasta eivät päätäkään enää kansan valitsemat edustajat vaan kasvottomat yhteiskuntainsinöörit, joilla ei ole kansalaisten antamaa mandaattia.

Asiantuntijuuteen liittyy myös toinen vaara, joka korostuu erityisesti aikana, jolloin talous ja teknologia ovat syrjäyttämässä kansanvaltaisen politiikan yhteiskuntaa ohjaavana voimana. Valtiovarainministereistä ja kauppa- ja teollisuusministereistä, jotka ovat usein itsekin talouden asiantuntijoita, tulee monesti myös pääministereitä, jotka määrittävät harjoitetun politiikan päälinjan. Tästä on seurannut, että kaikki yhteiskunnan päämäärät on alistettu yhdelle asialle. Johtavien poliitikkojen puheet ”ulkoisista reaaliteeteista” ja ”välttämättömästä (talous)kurista” ovat saaneet kansalaiset uskomaan, että on vain yksi lähestymistapa politiikkaan, eli toisin sanoen muita vaihtoehtoja ei ole. Tämä on sikäli outoa, koska politiikka on jo määritelmänsä mukaisesti mahdollisuuksien ja vaihtoehtojen hallitsemisen taitoa. Demokratiassa vaaleja perustellaan juuri sillä, että äänestäminen sallii kansalaisten ilmaista preferenssinsä eli suorittaa valinnan eri vaihtoehtojen välillä. Jos ei ole vaihtoehtoja, miksi ylipäätään vaivautua äänestämään?

Ihanteelliselta äänestäjältä vaadittava pätevyys valita edustajansa on luonteeltaan samankaltaista kuin poliitikon kyky tehdä oikeita päätöksiä. Tässäkään ei sovi sekoittaa yleistä pätevyyttä erityiseen. Hyvältä äänestäjältä ei vaadita pätevyyttä tietää, miten jokin yhteiskunnallinen ongelma pitäisi ratkaista, vaan kykyä erottaa epäpätevä ehdokas pätevästä. Vastoin yleistä uskomusta, jota myös demokratian kriitikot usein toistavat, äänestäjät eivät halua päättäjiksi itsensä näköisiä keskivertoja kaduntallaajia, vaan poikkeuksellisen kyvykkäitä ja kunniotuksen arvoisia henkilöitä.

Yllättävää kyllä äänestäjän pätevyyttä peräänkuuluttavat antidemokraattiset kriitikot ovat hyvin lähellä liberaalien näkemystä, jossa yksilö on kaiken keskipisteenä. Heille kansa, äänestäjät, eivät de Benoist’n mukaan ole muuta kuin yksilöiden summa, jossa joukon yleinen epäpätevyys on seurausta yksittäisten ihmisten tietämättömyydestä. Tällainen näkemys tekee tyhjäksi ajatuksen kansasta, jolla on yhteinen intressi. De Benoist’n mielestä itsestään tietoinen kansa on kuitenkin olennainen osa demokratian ideaa. Ensinnäkin kansa on enemmän kuin erillisten yksilöiden muodostama joukko. Kansa on orgaaninen kokonaisuus, jolla on oma historiansa ja erityispiirteensä. Se eroaa massasta, suuresta tilapäisestä joukosta, joka muodostuu toisistaan eristyneistä ja juurettomista yksilöistä. Juurettoman länsimaisen yhteiskunnan massakäyttäytyminen ilmenee kenties parhaiten kuluttamisessa, josta maamme tunnetuin demokratiakriitikko Pentti Linkola on kirjoittanut osuvasti:

Kun pääkaupungissa vuosi tai pari sitten avattiin uusi tavaratalo nimeltä Gigantti, joka lupasi monenvärisiä välineitä sikahalpaan hintaan 9,90, 99,90 ja 999,90, parkkikenttien peltikuoriaislautat ulottuivat taivaanrantaan, ja niiden lomassa kiemurtelevat kymmentuhantiset ihmisjonot löivät laudalta kaikki vanhan kunnon Neuvostoliiton ennätykset. Kun katselin noita lehtikuvia, huulilta purkautui tuskainen parahdus: ”Ei demokratiaa, taivaan tähden, ei demokratiaa! Ei yleistä äänioikeutta, ei ikinä! Ei, ei, ei!”

Provokatiivisessa irvailussaan Linkola puhuu ilmiselvästi modernin demokratian atomistisesta massasta eikä itsestään tietoisesta kansasta klassisessa mielessä. Sen sijaan holistisessa näkökulmassa demokratia on  ilmaus kansallisesta kutsumuksesta silloin kun ihmiset muodostavat kansan poliittisena yksikkönä. Tässä mallissa poliittinen valta saa legitimaationsa kohdatessaan kansan syvimmät pyrkimykset ja salliessaan jokaisen tulla panoksellaan osaksi sen historiallista jatkumoa, joka on jotakin pelkkää kuluttaja-yksilöllisyyttä suurempaa.

Moderni liberaalidemokratia ei pelkästään inhoa käsitystä, jossa kansaa pidetään orgaanisena yhtenäisenä yksikkönä, vaan myös sen toteuttamat poliittiset käytännöt pyrkivät hajottamaan kansan osiin jakamalla sen ensin puolueisiin ja lopuksi pelkkiin yksilöihin, jotka ovat pääasiallisesti vieraita toisilleen. De Benoist katsoo tämän olevan seurausta siitä, että liberaalidemokratian henki ei löydy antiikista vaan kristillisestä individualismista, valistuksen rationalismista ja anglosaksisesta protestantismista. Tällaisessa demokratiassa kansalainen on pelkistetty pelkäksi abstraktioksi, epähistorialliseksi ja universaaliksi olennoksi, loukkaamattomien ihmisoikeuksien haltijaksi, jolle kuuluminen tiettyyn yhteisen historian ja kohtalon jakavaan kansaan on jokseenkin merkityksetönä. Selvimmin tämä näkyy modernin demokratian perustana pidetyssä vuoden 1776 Yhdysvaltain itsenäisyysjulistuksessa, jossa sanotaan, että ”kaikki ihmiset on luotu tasa-arvoisiksi, että heidän Luojansa on heille antanut tiettyjä rikkomattomia Oikeuksia”. Perimmäisessä mielessä poliittista tasa-arvoa ei enää johdeta kansalaisuudesta, vaan ihmisten tasa-arvoisesta asemasta ”Luojansa” edessä. Itsenäisyysjulistuksessa kansansuvereniteetti, jolla tarkoitetaan käsitystä että valtiomuodosta riippumatta valta perustuu aina kansan tahtoon, onkin pelkkä tekosyy Jumalan suvereniteettiin alistumiselle. Euroopan maallistuneissa demokratioissa kristillisellä teologialla ei ole tietenkään samaa roolia kuin Yhdysvalloissa, mutta täälläkään poliittista tasa-arvoa ei sen syvimmässä merkityksessä johdeta kansan tahdosta, vaan ”loukkaamattomista ihmisoikeuksista”.

Demokratiakritiikkiin kuuluu tunnetusti myös tasa-arvoisuuden problematisoiminen ja kyseenalaistaminen. Tämä voidaan jäljittää jo muinaisen Kreikan poliittiseen ajatteluun. Ne antiikin ajattelijat, jotka kannattivat demokratiaa eivät ylistäneet sitä siksi, että se olisi olennaisesti tasa-arvoinen, vaan koska se oli hallinto, jossa kilpailu on avointa kaikille ja hallintoon valikoituu paras mahdollinen eliitti. Toisin kuin tänään, yhteiskunnallista tasa-arvoa ei pidetty yksipaikkaisena absoluuttisena terminä, vaan jopa oikeudenmukaisuuden katsottiin pitävän sisällään sekä ajatuksen tasa-arvosta että eriarvoisuudesta. Aristoteles kirjoittaa:

Oikeus näyttää olevan eräänlaista tasa-arvoisuutta, ja sitä se onkin, mutta ei kaikille, vaan vain tasa-arvoisille. Eriarvoisuuskin näyttää oikeudenmukaiselta, ja sitä se onkin, mutta ei kaikille vaan vain eriarvoisille. (Politikka III kirja, 9. luku, 1280a11-14)

Nykyisistä ajattelijoista de Benoist viittaa italialaiseen valtiotieteilijä Giovanni Sartoriin (s. 1924), joka on sanonut, että ”demokratian päämääränä ei ole tehdä ihmisistä samanarvoisia, vaan antaa heille yhtäläinen mahdollisuus olla eriarvoisia”. Ranskalaisfilosofi haluaa muistuttaa, että aivan samoin kuin on olemassa kahdenlaista vapautta – negatiivista ja positiivista – löytyy myös myös kahta erityyppistä tasa-arvoa. Aristoles lienee ensimmäinen, joka jakoi tasa-arvon  lukumääräiseen ja verrannolliseen, joista edellinen ei saisi tukahduttaa jälkimmäistä. Sittemmin tämä jako on toistunut vuosisatojen ajan filosofisissa kirjoituksissa. Ranskalainen politiikan filosofi Jean Bodin (1530–1596) esitti Aristoleen ajatukseen pohjautuvan dikotomian, jossa tasa-arvo jaetaan numeeriseen ja geometriseen osaan. Geometrinen tasa-arvo noudattaa klassista periaatetta suum cuique eli jokaiselle ansionsa mukaan, kun taas numeerisen tasa-arvon tekeminen yhteiskunnalliseksi  päämääräksi johtaa kaiken tasoittamiseen.

On selvää, että kristillisyydestä lähtöisin olevan tasa-arvoideologian läpikyllästämä liberaalidemokratia on suuressa määrin kannattanut tasa-arvon numeerista tulkintaa. Numeerisen tasa-arvon pohjana on käsitys ihmisen luonnollisesta tasa-arvoisuudesta. Sitä ei voida kuitenkaan empiirisesti todistaa, minkä vuoksi se on osoittautunut moraaliseksi vaatimukseksi, toisin sanoen pelkäksi uskonkappaleeksi. Sen sijaan geometrinen tasa-arvo perustuu de Benoist’n mukaan realismiin ja meriittiin. Toki myös liberalismi tunnustaa meriitin, mutta demokratian konteksissa sen yhteiskunnallinen eetos on matemaattisen tasa-arvon sävyttämää.

Arvioidessaan liberaalia valtiota de Benoist korostaa, ettei sitä pidä sekoittaa ”kansan valtioon”, jota hän pitää aitona demokratiana. Lähtökohdaksi filosofi ottaa kahdesta käsitteestä muodostuvan demokratia-sanan takaliitteen ’-kratia’, joka tarkoittaa mitä tahansa vallan muotoa, jossa on mukana käsky- ja päätösvalta. Ideologiana pidettävä liberalismi on ristiriidassa demokratian perusajatuksen kanssa, koska siinä pyritään vallan rajoittamiseen ja sen epäilyyn. Liberalismissa väheksytään politiikkaa ja halutaan tehdä se riippuvaiseksi taloudesta. Lyhyesti sanottuna demokratia perustuu kansansuvereniteettiin, liberalismi yksilön oikeuksiin.

Kansansuvereniteettiin nojaava demokratia ei periaatteessä hylkää absoluuttisen vallan ideaa, vaan ainoastaan ajatuksen, että sellainen valta olisi yhden henkilön yksinoikeus. Toisin kuin suvereeni ruhtinas, jolla on velvollisuuksia kansaa kohtaan, demokratiassa on voitu tietyissä tilanteissa sallia rajoittamaton vallankäyttö, koska kansan enemmistön yläpuolella ei ole mitään. Tämän vuoksi demokratiassa ei käytännössä kiistetä ”vahvemman oikeutta” vaikka muuta sanottaisiinkin. Ennemmistöperiaate kun on jo itsessään vahvemman oikeutta. Matemaatikko Blaise Pascal (1623–1662) on kirjoittanut:  ”Miksi joku kannattaa enemmistöä? Siksikö, että siinä on enemmän järkeä? Ei, vaan siksi, että se on vahvempi.”

Demokratian liberalistisessa versiossa on mahdotonta kiistää vallan olemassaolo, sillä ihminen on kaikesta huolimatta päätöksiä tekevä olento, jonka ratkaisuihin sisältyy elimellisesti vallankäyttö. Siksi edes paheksuttu diktatuuri ei voi olla kaikissa tilanteissa demokratian vihollinen, vaikka sitä onkin nykyään ehkä vaikea ymmärtää. Esimerkiksi muinaisessa Roomassa diktaattori ei ollut roomalaisen hallintomuodon mitätöijä, vaan nimenomaan sen puolustaja. Hänet nimitettiin tiettyyn tehtävään tietyksi ajaksi, jotta vaikeasta kuohunnan ajasta selvittäisiin yli. Toisin sanoen hän oli poikkeustilan hallitsija, josta oikeusfilosofi Carl Schmitt on kirjoittanut, että ”suvereeni on se, joka päättää poikkeustilasta”. Jopa Rousseau tunnusti demokratiassa poikkeustilan, esittämällä että roomalainen diktatuuri on hyväksyttävää, mikäli se palvelee valtiota. Tässä mielessä diktatuuri ei ole uhka kansansuvereniteetille, vaan keino vaalia sitä, kenties ainoa tapa pelastaa maa riippumatta vallitsevista laeista.

Valtaan kuuluvia eliittejä on arkipuheessa ja tietyissä demokratiatulkinnoissa pidetty yhteensopimattomana kansainvaltaisen ideaalin kanssa. De Benoist kiistää tällaisen käsityksen ja katsoo, että eliitti ja sen muodostuminen on kaikissa yhteiskunnissa väistämätön tosiasia. Muihin hallintomuotoihin verrattuna demokratian etuna on, että se sattuu olemaan turvallisin tapa tunnistaa ja kannattaa eliittiä. Alkuperäisessä demokratiassa haluttiin etuoikeudet kuten sukutausta korvata meriitillä, mutta itse eliittiä ei haluttu kumota. Aristoteleen mukaan demokraattisten vaalien tarkoitus on valita ne miehet, jotka ovat jo luonteensa perusteella parhaimmistoa, aristokratiaa. Siksi ei ole yllättävää, että juuri sanalla ’eliitti’ on sama etymologia kuin vaalilla, joka johdetaan latinan käsitteestä eligere eli valita. Demokratiaa ei de Benoist’n mielestä pitäisikään kutsua elitismin vastaiseksi järjestelmäksi, koska siinä ei vastusteta eliittejä vaan ainoastaan tapaa, jolla ne pääsevät valtaan.

Demokratiaa kritisoivissa puheenvuoroissa tärkeimpänä ja samalla vaikeimpana kysymyksenä on eittämättä pidetty enemmistöperiaatetta. De Benoist haluaa kiistää koko ajatuksen, että enemmistöperiaate on synonyymi demokratialle. Hänen mielestään enemmistöperiaate on pelkkä tekniikka, jolla saadaan selville kansan tahto. Toisin sanoen vain kansa voi olla suvereeni, ei lukumäärä. Enemmistöä ja kansan tahtoa ei voida samaistaa toisiinsa ainoastaan hypoteettisesti. Juuri tähän Rousseau halusi kiinnittää huomion esittäessään kansan yhteistahtoa koskevan poliittisen teoriansa. Tosin kuin demokratian kriitikot uskovat, enemmistöperiaate ei ole kyseenalainen siksi, että siinä väitettäisiin enemmistön olevan aina oikeassa.  De Benoist’n mukaan kyse on pelkästä tavasta tehdä päätöksiä. Politiikassa päätöksen tekeminen ei tarkoita joko ”oikean” tai ”väärän” valitsemista, vaan kyse on erilaisten vaihtoehtojen valitsemisesta. Enemmistö ei määrää matemaattista totuutta, vaan ainoastaan ehdottaa mikä on poliittisesti sopivinta.

Artikkelin jälkimmäisessä osassa tarkastellaan muun muassa moniarvoisuuden ongelmaa demokratiassa ja kuinka paluu orgaaniseen demokratiaan voisi tuoda mukanaan aidon kansanvaltaisuuden.

Kirjallisuus:
Aristoteles. Politiikka. Suom. A. M. Anttila ja selitykset Juha Sihvola. Jyväskylä: Gaudeamus, 1991.

Alain de Benoist. The Problem of Democracy (alkuteos Démocratie: le problème, Paris: Le Labyrinthe, 1985). United Kingdom: Arktos Media Ltd, 2011.

About Rami Leskinen

Rami Leskinen, VTM, Etelä-Suomi. Erityiset kiinnostuksen kohteet: talousfilosofia, poliittinen filosofia, Frankfurtin koulukunta ja uusvasemmistolaisuus, media ja indoktrinaatio, Konservatiivisen vallankumouksen ajattelijat, sivilisaatiokritiikki.

View all posts by Rami Leskinen →