Yukio Mishima – paleokonservatiivi ja samurai (Osa 2)

JUSTIN RAIMONDO   (suomentanut Timo Hännikäinen)

–

(Kirjoituksen ensimmäinen osa löytyy täältä.)

–

Kasvettuaan ulos eksotiikan kaipuustaan ja luotuaan herkän nuorukaisen nahkansa, Mishima kävi läpi huomattavan muodonmuutoksen. Yksi hänen kriitikoistaan mainitsi kerran, että Mishiman pelottava puoli oli se, että hän tuntui puhjenneen kirjailijana kukkaan niin nopeasti, että hän oli pelkkää kukkaa eikä lainkaan lehtiä. Ja hänen äärimmäisessä estetismissään, joka toi mieleen Wilden ja Raymond Radiguet’n oli selvästi jotakin epätervettä.

Kaikki alkoi kuitenkin muuttua Mishiman lähestyessä uransa huippua: hänen romaaneistaan tehtiin elokuvia ja hänen huhuttiin pääsevän Nobel-ehdokkaaksi. Suuren osan nuoruudestaan hän oli uinut pelkästään kirjoittamisen ja teatterin joissa. Mitä ruumiiseen tulee, laiha ja sairaalloinen Kimitake Hiroaka kapeine hartioineen ja kelmeine ihoineen hätistettiin lopulta pois kuin liian kauan maan päällä viipynyt aave, ja korvattiin asialleen omistautuneen kehonrakentajan veistoksellisella ruumiinrakenteella. Tämä johti välittömästi teatterin joen merkityksen kasvuun, varsinkin kun Mishima poseerasi puolialastomana kuuluisassa valokuvasarjassa, jonka kuvista yksi näyttää hänet klassisessa pyhän Sebastianuksen asennossa, sidottuna pylvääseen ruumis täynnä nuolia. Se oli perin epäjapanilainen tapa hankkia itselleen huomiota, ja pahempaa seurasi kun hän uskaltautui näyttelemään parissa halvassa gangsterielokuvassa. Se oli vaivaannuttavaa, mutta Mishimalla oli selvästi hauskaa, ja kaikesta hänen vannoutuneesta traditionalismistaan huolimatta hänen luontainen ekshibitionisminsa ylitti japanilaiset soveliaisuussäännöt.

Viimeinen neljästä joesta, jotka laajenivat puroista kohiseviksi hyöyiksi, oli toiminnan joki, ja se kuljetti hänet kohtaloonsa. Todellisuudessa se oli kuitenkin ideologian joki, ja Mishiman ideologia oli omintakeinen japanilainen nationalismi: sitä voisi nimittää japanilaiseksi versioksi paleokonservatismista. Hän ei katsonut seisovansa historian kulkua vastaan ja käskevänsä sitä pysähtymään. Hän vaati historiaa kääntymään päinvastaiseen suuntaan ja palaamaan takaisin liitoskohtaan, jossa väärä suunta valittiin.

Japanin historiassa tuo liitoskohta voitiin Mishiman mielestä määritellä tarkkaan. Helmikuun 26. päivänä vuonna 1936, kun hän oli 11-vuotias, ”Keisarin tie” -suuntausta kannattavat nuoret armeijan upseerit miehittivät komentamansa 1400 sotilaan kanssa Tokion keskustan ja surmasivat muutaman hallituksen virkamiehen. He nousivat vallitsevaa ”Hallinta”-suuntausta vastaan, jota johtivat Hideki Tojo ja joukko vanhakantaisia byrokraatteja, jotka myöhemmin asetettiin syytteeseen sotarikoksista ja teloitettiin.

Tuohon aikaan armeijassa ja keisarin hovissa kiisteltiin ankarasti siitä, mihin suuntaan Japanin pitäisi laajentua: pitäisikö laajentua länteen ja valloittaa Kiina, vai pohjoiseen ja käydä Neuvostoliittoa vastaan. Vankkumattoman antikommunistiset ”Keisarin tien” kannattajat halusivat julistaa sodan Kremlille ja perustaa japanilaisen imperiumin pohjoiseen. ”Hallinnan” kannattajat halusivat valloittaa Kiinan rannikon ja edetä kohti sydänmaata. Se tarkoitti myös konfliktia lännen siirtomaavaltojen ja Yhdysvaltojen kanssa, koska niiden intressit Kiinassa ja Kaakkois-Aasiassa olivat vaarassa.

”Keisarin tien” kannattajat uskoivat, että keisari oli menettänyt valtansa Tojon edustamalle byrokraattien ja teknokraattien klikille, joka oli modernisoimisvimmassaan pettänyt vanhan Japanin perinteet. He halusivat vedota keisari Hirohitoon, jotta tämä ottaisi hallituksen suoraan hallintaansa ja erottaisi juonittelevat ministerinsä ja muut länsimaistajat. Siitä johtui heidän nimensä, Koda-ha, ”Keisarin tie”. He paheksuivat erityisesti zaibatsua, teollisuuskombinaatteja jotka hallitsivat Japanin teollisuutta ja ulottivat lonkeronsa hallitukseen ja keisarin hoviin. He uskoivat, että keisaria johdettiin harhaan: heidän kapinansa oli suora vetoomus Hirohitolle – joka tuomitsi sen jyrkästi. Keisari määräsi armeijan kukistamaan kapinan, vaikka jotkut neuvonantajat suosittelivat sovitteluratkaisua: kapina murskattiin, sen johtajat tekivät seppukun, ja helmikuun välikohtaus jäi Japanin historiaan jälleen yhtenä Japanilaisen irrationaalisuuden ja ”äärimmäisyyden” purkauksena kuten Shimpuren-välikohtauskin.

Mishima oli kuitenkin myötämielinen kapinallisia kohtaan, eikä syytä ole vaikea ymmärtää. Jos ”Keisarin tie” olisi voittanut ja Tojo ryhmineen syrjäytetty, Japani ei olisi koskaan joutunut sotaan lännen kanssa, ja Japanin hävitys, miehitys ja radikaali länsimaistuminen olisi vältetty. Japanin ei olisi tarvinnut alistua kansainväliseksi kuohilaaksi, joka ei saa pitää oikeaa armeijaa ja jonka pakollinen pasifismi on ajanut pois kuoleman aaveen ja sen myötä kaiken elämänsisällön, niin kuin Mishima uskoi. ”Epäilemättä jokin suuri jumala kuoli, kun Ni Ni Roku -kapina epäonnistui”, hän kirjoitti. Kapina esitti tärkeää osaa hänen myöhäistuotannossaan: novellissa ”Isänmaallisuus”, proosarunossa ”Sankarivainajien äänet”, näytelmässä Toka no Kiku, ja myös Karanneissa hevosissa, jonka päähenkilö Isao nostaa sen omien vallankaappaussuunnitelmiensa innoittajaksi.

”Isänmaallisuus” -novellin päähenkilö, luutnantti Takeyama, komentaa yksikköä joka saa käskyn käydä helmikuun kapinallisten kimppuun. Kapinallisjohtajien ystävänä ja aatetoverina hän joutuu ahdinkoon: hän ei voi nostaa aseitaan tovereitaan vastaan, mutta on myös haluton kieltäytymään noudattamasta keisarin suoraa käskyä. Häntä hävettää, että hänet on jätetty kapinan ulkopuolelle: ainoa ulospääsy on seppuku. Novelli sisältää Japanin kirjallisuuden pisimmän ja yksityiskohtaisimman rituaali-itsemurhan kuvauksen, rujon ja verisen mutta silti oudon idealisoidun. Kun luutnantti Takeyaman sisälmykset valuvat lattialle, Mishima kommentoi: ”On vaikea kuvitella sankarillisempaa näkyä kuin se, miltä luutnantti näytti kerätessään voimansa ja heilauttaessaan päänsä taaksepäin.”

”Sankarivainajien äänet” herätti kohua niin vasemmalla kuin oikealla: vasemmalla siksi että se ylisti kamikazelentäjiä siinä missä Ni Ni Rokun kapinallisia upseereitakin, ja oikealla siksi että se arvosteli keisari Hirohitoa siitä, että hän oli kieltänyt oman jumaluutensa eikä ollut tukenut ”Keisarin tietä”. Runossa tapahtuu spiritismi-istunto, jossa menehtyneet kamikazelentäjät ja ”Keisarin tien” kaappausyritystä johtaneet upseerit moittivat Hirohitoa: ”Miksi keisarista piti tulla ihminen?” Kuolleiden patrioottien äänet toistavat tätä kertosäettä läpi koko tekstin. Mishima halveksii Showa-kauden – Hirohiton valtakauden – toista puoliskoa, jota hän pitää kansallisen velttouden ja ”hymyilevän täysivatsaisen rauhan” aikana, joka johti tylsistymiseen ja nihilismiin. Uupumus on alkanut:

Voimaa halveksitaan, ruumista vähätellään

nautinnosta on mennyt terä

niin ilo kuin murhe katoavat hetkessä

puhtautta kaupitellaan, elostelu laimenee

tunne turtuu, äly tylsyy

vihaiset ja miehiset henget ovat jättäneet maan…

Tälle rappiolle Mishima oli alistunut nuoruudessaan, ja nyt hän alkoi oppia voittamaan sen. Heiveröinen Kimitake Hiroaka, joka kyhjötti huoneessaan ja katseli Tokion tuhoa etäältä kuin näytelmää, kaipasi toimintaa, velvollisuutta, uskoa – ja tämä kaipuu sai ilmaisunsa Mishiman uudessa nationalistisessa politiikassa.

Mishima on laajalti väärinymmärretty keisarijärjestelmän ideologina: hän ei kannattanut autoritaarisuutta, vaan pikemminkin arvosteli länsimaistunutta japanilaista demokratiaa, joka oli vain vanha byrokraattinen zaibatsun hallitsema järjestelmä ”demokraattisen” naamion takana. Hän piti keisaria ja shintolaista keisarinpalvontaa japanilaisen hengen ytimenä. Sodanjälkeinen järjestys kuohitsi japanilaisen kulttuurin, jota aiemmin kuvastivat sekä kirsikankukka että miekka: tappion jälkeen jäi jäljelle vain kirsikankukka. Miekka pantiin pysyvästi tuppeen, amerikkalaisten määräämä ”perustuslaki” kielsi kaikentyyppisen sotilaallisen toiminnan ja japanilaista kulttuuria edustivat ikebanan (kukkien asettelun) tapaiset rauhanomaiset aktiviteetit, samalla kun pimeämpi puoli puuttui kokonaan.

Mishima oli kuitenkin varma, että pimeä puoli ottaisi paikkansa takaisin, ja tuki sitä omalta osaltaan perustamalla Tatenokai-ryhmän eli ”Kilpiveljeskunnan”, joukon nuoria patriootteja jotka hän kokosi ympärilleen reaktiona 1960-luvun myllerryksiin, joissa vasemmisto murtautui voimalla esiin Japanissa (ja muualla maailmassa). Nämä myllerrykset saavuttivat huippunsa Japanin kevään 1960 mellakoissa, kun USA:n ja Japanin välinen turvallisuussopimus sai vastaansa niin radikaalin vasemmiston kuin nationalistisen oikeiston, vaikkakin vastakkaisista syistä.

Poliisien kanssa kaduilla taistelevat vasemmistolaiset opiskelijat kiehtoivat Mishimaa, joka ihaili heidän kommunistisen politiikkansa muotoa joskaan ei sisältöä. Hän meni kadulle ja raportoi mellakoista Mainichi Shimbun -sanomalehdelle. Hän kirjoitti ”Isänmaallisuuden” samoihin aikoihin, ja hänen poliittinen tajunsa kehittyi täydellisemmäksi. Tatenokai – jota Mishima nimitti ”maailman pienimmäksi ja hengellisimmäksi armeijaksi” – oli hänen ajattelunsa tämän puolen kulminaatio: näiden noin sadan tyylikkäisiin design-univormuihin pukeutuneiden nuorten patrioottien kanssa hän hyppäsi pää edellä toiminnan jokeen.

Hyödyntämällä yhteyksiään vaikutusvaltaisiin Liberaalidemokraattisen puolueen pamppuihin Mishima onnistui hankkimaan Tatenokaille luvan osallistua Japanin itsepuolustusjoukkojen harjoituksiin. He viettivät viikkokausia harjoitusleireillä, ja Mishima oli elementissään: toiminnan maailmassa. Tämä oli kuitenkin vasta matkan alkua toiminnan joella…

Mishiman kuolema on hänen elämänsä parhaiten tunnettu episodi, mikä ei sinänsä ole ihme, kun ottaa huomioon hänen elämänmittaisen sairaalloisen kiintymyksensä kuoleman tematiikkaan. Se on kuitenkin valitettavaa, sillä ironista kyllä, hänen luova energiansa oli valtava: hänen kootut teoksensa kattavat reilut kolmekymmentä paksua nidettä. Päivittäisessä elämässäänkin Mishima oli ilmetty aktiivisuuden hirmumyrsky: hän teki kaiken suurella tarmolla ja keskittyneisyydellä, olipa kyse kirjoittamisesta, kehonrakennuksesta tai seurustelusta laajan ystävä- ja kollegapiirin kanssa. Elämänsä viimeisinä kuukausina ja viikkoina hänen tahtinsa kiihtyi entisestään: hän kiirehti saamaan valmiiksi Hedelmällisyyden meri -romaanisarjan viimeisen osan, joka ilmestyi nimellä Enkelin rappio.

Mishima oli suunnitellut viimeistä uhman osoitustaan vuosikaudet, ja viimein sen hetki oli koittamassa: hän pani kaikki asiansa järjestykseen tavanomaisella perinpohjaisuudella ja innolla. Hänen alkuperäisenä suunnitelmanaan oli jotenkin saada itsepuolustusjoukot puolelleen ja yhdessä niiden ja Tatenokain kanssa vallata parlamenttirakennus ja vaatia perustuslain uudistamista. Tästä kuitenkin luovuttiin, kun Mishiman tiedustelut tyssäsivät itsepuolustusjoukkojen upseerien läpikotaiseen kiinnostuksen puutteeseen. Suunnitelma meni uusiksi: itsepuolustusjoukkojen komentaja otettaisiin panttivangiksi, viranomaiset pakotettaisiin kokoamaan sotilaat paikkaan jossa Mishima pitäisi heille puheen, ja sitten Tatenokai ja kapinoivat sotilaat kaappaisivat yhdessä vallan, asettaisivat keisarin kansakunnan johtoon ja palauttaisivat arvoonsa Japanin kulttuurisen, poliittisen ja sotilaallisen identiteetin.

Suunnitelma oli naurettava, se epäonnistuisi varmasti, ja Mishima – joka ei ollut typerys – tiesi tämän varmasti. Kuitenkin hän ryhtyi toteuttamaan sitä. Voimme vain olettaa, että hän tiesi kuinka se päättyisi ja halusi päättää sen juuri niin.

Marraskuun 25. päivänä vuonna 1970 Mishima heräsi ja nousi ylös linnunlaulun aikaan. Hänen vaimonsa Yoko oli poissa kotoa, viemässä lapsia kouluun. Mishima pukeutui huolellisesti fundoshiin ja Tatenokai-univormuunsa. Hän kokosi tavarat, jotka aikoi ottaa mukaan: ruskean attaseasalkun, joka sisälsi muutaman tikarin, papereita ja pitkän samuraimiekan. Hän jätti Enkelin rappion käsikirjoituksen eteisen pöydälle kustantajalle osoitetussa kirjekuoressa; kustantajan piti käydä noutamassa se myöhemmin samana päivänä. Sitten hän soitti muutaman puhelun tutuille toimittajille, vihjaisi että jotakin isoa oli tapahtumassa – muttei tarkkaan sanonut mitä – ja kehotti heitä ilmaantumaan Tokion keskustassa sijaitsevaan Ichigayan sotilastukikohtaan. Myöhemmin aamulla nuori mies Tatenokain univormussa käveli puutarhan läpi etuovelle. Mishima tervehti häntä, antoi hänelle kolme kirjekuorta ja käski viemään ne ulkona odottavaan autoon ja antaa luettavaksi neljälle Tatenokain jäsenelle, jotka hän oli valinnut mukaansa tälle viimeiselle sukellukselle toiminnan jokeen. Sitten hän otti salkkunsa ja lähti talosta.

Kenraali Mashita, itäisen armeijan komentaja, odotti vieraita kun he saapuivat tukikohtaan, ja heidät ohjattiin hänen toimistoonsa. Alkujutustelun jälkeen Mishima veti esiin miekkansa, joka oli roikkunut huotrassa hänen vyöllään, laittoi sen nojaamaan tuolia vasten ja istuutui.

”Kertokaahan,” sanoi kenraali Mashita, ”mikä tuo miekka on? Kysyikö joku siitä kun tulitte sisään? En ole täysin selvillä miekkoja koskevista säädöksistä, me kun emme enää kanna niitä.”

Mishima vakuutti että kaikki oli hyvin, ja alkoi kertoa miekasta: antiikkia, kuuluisan sepän Seki no Magorokun 1600-luvulla tekemä. ”Haluatteko katsoa sitä?”

Mashita sanoi haluavansa, ja hänen pidellessään miekkaa yksi Tatenokain jäsenistä hivuttautui eteenpäin, suunnitelman mukaisesti. Mishima sanoi nuorukaiselle: ”Ojentaisitteko nenäliinan?” Se oli merkki, ja Mishiman nuori seuraaja astui kohti kenraalia, joka tietämättömänä edessään esitettävän näytelmän kätketyistä merkityksistä palasi työpöytänsä taakse hakemaan liinaa miekan pyyhkimiseen. Small talk jatkui, kun Mashita tutki pyyhkimäänsä terää ja totesi, ettei ollut koskaan nähnyt niin hienoa asetta yksityisomistuksessa. Mishima katsoi hermostunutta alaistaan, joka tajusi vihjeen, astui kenraali taakse ja kurotti kohti tämän niskaa…

Mishima alaisineen toimi nopeasti: sidottuaan ja suukapuloituaan Mashitan he telkesivät oven raskailla kalusteilla. He eivät kuitenkaan tajunneet, että heitä tarkkailtiin toimiston oven kurkistusreiästä, josta kuka tahansa odotushuoneessa olija saattoi nähdä mitä sisällä tapahtui. Hälinä alkoi pian.

Kahdesti aseettomat upseerit yrittivät murtautua huoneeseen ja vapauttaa kenraalin, ja kahdesti Mishima löi heidät takaisin huitomalla miekallaan ja haavoittamalla useita heistä. Tässä vaiheessa upseerit – jotka vahvistivat tarkalleen Mishiman halveksivan käsityksen nykyjapanilaisista miehistä kirsikankukkina, jotka eivät tienneet mitään miekasta – kysyivät mitä Mishima halusi. Hän vastasi työntämällä paperille kirjoitetun julistuksen oven alta: varuskunnan sotilaiden piti kokoontua päämajan eteen viimeistään keskipäivään mennessä. Sitten Mishiman piti antaa puhua heille Mashitan toimiston parvekkeelta. Nyt alkaisi puolentoista tunnin aselepo, jonka aikana Mishiman ja hänen miestensä kimppuun ei yritettäisi hyökätä. Jos upseerit eivät suostuisi vaatimuksiin, Mishima tappaisi kenraalin ja tekisi itsemurhan. Mashitan kehotuksesta upseerit ottivat radioyhteyden komentajiinsa, jotka käskivät heitä toimimaan niin kuin parhaaksi katsoivat. He suostuivat Mishiman vaatimuksiin.

Kovaääniset kutsuivat sotilaato kokoon – ja sireeni ulvoi kuin kauhuissaan siitä mitä tuleman piti. Tiedotusvälineet – jotka Mishima oli hälyttänyt – parveilivat paikalle, ja Mishima kiekaisi: ”Tuleepa juhliin paljon väkeä!”

Tatenokain jäsenet näyttäytyivät parvekkeella ja levittivät banderolleja, joihin oli kirjoitettu Mashitan hengissäpysymisen ehdot. Mishiman lentolehtisille painettu manifesti pudotettiin, ja tuuli vei sen kohteilleen, jotka silmäilivät sitä uteliaasti mutta ymmärtämättä tuskin mitään. Siinä Mishima kehotti asevoimia lakkaamaan olemasta ”leikkikalu”, jollaiseksi pasifistinen perustuslaki sen pakotti, vaati keisarin palauttamista oikealle paikalleen hallitsijaksi ja valitti, että ”olemme turhaan odottaneet Jieitain [Japanin itsepuolustusjoukkojen] nousevan kapinaan. Jos mitään ei tehdä, länsivallat hallitsevat Japania koko seuraavan vuosisadan!”

Manifesti päättyi näihin hämmentäviin sanoihin (kyllä, ulkomaalaisenkin silmissä hämmentäviin):

Palauttakaamme Nippon oikeaan tilaansa ja kuolkaamme. Arvostatteko te vain elämää ja annatte sielun kuolla? (…) Näytämme teille arvon, joka on suurempi kuin elämän kunnioitus. Emme vapautta, emme demokratiaa. Se on Nippon! Nippon, historian ja tradition maa. Rakas Japanimme.

Itsepuolustusjoukkojen leikkisotilaat lukivat tämän käsittämättä mitään. Heidän hämmennyksensä vain kasvoi kun Mishima itse ilmestyi parvekkeelle. Tässä vaiheessa äänen taso, joka oli jo valmiiksi korkea yläpuolella pörräävien helikoptereiden ja toisilleen huutavien sotilaiden takia, saavutti huippunsa kun miehet, joita Mishima oli toivonut innostavansa, alkoivat solvata häntä. Hänen tarkoituksenaan oli puhua puoli tuntia, mutta seitsemän minuutin jälkeen hän luovutti. Itsepuolustusjoukot kyllä kapinoivat – häntä vastaan. Mitään ei ollut tehtävissä paitsi esittää kauan harjoitellun näytelmän viimeinen näytös.

Mishima oli hypännyt kaiteen päälle jotta joukot näkisivät hänet, ja nyt hän pudottautui takaisin parvekkeelle. Sisällä toimistossa Mashitan suukapulaa oli löysätty, ja kun kävi ilmi mitä Mishima aikoi tehdä, kenraali huusi: ”Älkää!”

Mutta häntä ei voinut pysäyttää. Mishima riisuutui lannevaatteisilleen, polvistui lattialle, puhalsi ilman vatsastaan ja huusi viimeisen tervehdyksen keisarille. Sitten hän upotti tikarin vatsaansa ja teki poikittaisen viilloin aiemmin kuvattuun tapaan. Seppuku ei ole teurastusta: se vaatii täsmällisyyttä. Kun hänen sisälmyksensä valahtivat ulos, Mishima painoi päänsä ottaakseen vastaan kuoliniskun lähimmältä mieheltään Moritalta, joka iski suurella voimalla – mutta osui harhaan. Morita yritti vielä kahdesti katkaista Mishiman kaulan ja epäonnistui molemmilla kerroilla, haavoittaen häntä pahasti. Toinen Tatenokain mies, jolla oli oli kokemusta miekkailusta ja kendosta, astui esiin, otti miekan ja erotti Mishiman pään ruumiista yhdellä siistillä iskulla.

Tänään Mishimaa pidetään fanaatikkona, mielipuolena, parhaassa tapauksessa lahjakkaana mutta häiriintyneenä kirjailijana, jonka henkilökohtaiset demonit viimein nielaisivat hänet. Hänen poliittista toimintaansa pidetään hänen todellisen olemuksensa verhona, pelkkänä julkisivuna pimeälle sielulle. Kuitenkin hänen näkemyksensä Japanista on osoittautunut oikeaksi: Japanin armeija on varustautunut asteittain ja uusi nationalismi on vahvistumassa, vaikkei se olekaan innoittanut uutta Shimpuren-välikohtausta tai vuoden 1936 sotilaskapinaa. Mishima halusi olla osa kansakuntaa, joka on löytänyt todellisen itsensä uudelleen – ei länsimaita jäljittelevässä kukka-asetelmien ja Hello Kitty -figuurien kulutusyhteiskunnassa, vaan aidossa historiallisessa Japanissa, jonka alkuperä on kadonnut Fuji-vuoren usvaan, jumalten asuinsijoille.

–

Justin Raimondo on yhdysvaltalainen kirjailija ja Antiwar.com -lehden toimittaja. Oheinen kirjoitus ilmestyi alun perin Taki’s Magazine -lehdessä toukokuussa 2008.