SARASTUS

Kansallinen ja eurooppalainen, traditionalistinen ja radikaali verkkolehti

Yukio Mishima – paleokonservatiivi ja samurai (Osa 1)

mishima 2JUSTIN RAIMONDO   (suomentanut Timo Hännikäinen)

Yukio Mishiman romaanissa Karanneet hevoset, joka on muotokuva nuoresta oikeistolaisesta ja salamurhan suunnittelijasta, päähenkilö Isaota innoittaa Tsunamori Yamaon kirjoittama pamfletti Jumalallisen tuulen liitto. Pamfletti on silkkaa mielikuvituksen tuotetta, vaikkakin perustuu historiallisiin faktoihin, ja käsittää melkein koko yhdeksännen luvun. Se kertoo vuoden 1876 Shinpuren-välikohtauksesta, jossa joukko samuraita nousi kapinaan Meiji-restauraation ”uudistuksia” vastaan. He olivat poikkeuksellisen johdonmukaisia radikaaleja traditionalisteja: he halveksivat kiväärien ja kanuunoiden kaltaisia länsimaisia keksintöjä ja käyttivät keihäitä ja miekkoja hyökätessään paikalliseen varuskuntaan.

Kapina oli huippuunsa tyylitelty uhman ele puhkeamassa olevaa modernisaatiota vastaan, eikä ihmekään että se kiinnosti Mishimaa, jonka esteettiset mieltymykset siinä missä poliittiset näkemyksetkin saivat hänet sympatisoimaan kapinallisia, joita ärsytti viranomaisten kyvyttömyys vastustaa ”ulkomaisia vaikutteita” ja ”karkottaa barbaarit”. Mishima luetteloi heitä raivostuttaneet törkeydet, alkaen siitä, että ”keisarilliselle prinssille annettiin lupa opiskella Saksassa.

Samurailuokan traditiot murrettiin järjestelmällisesti: heille keisarillisesta rahastosta maksettuja palkkioita ja avustuksia vähennettiin dramaattisesti ja lopulta lakkautettiin kokonaan, ja lisäksi heitä nöyryytettiin pakottamalla heidät leikkaamaan hiusnutturansa ja luovuttamaan miekkansa. Miekan kantamisesta julkisesti tuli laitonta. Ōen Hayashin kannattajille, jotka pitivät sähkölinjojen ali kulkiessaan valkoista viuhkaa päänsä yläpuolella jottei länsimainen säteily saastuttaisi heitä, se oli viimeinen pisara.

Ōen oli shintolainen pappi ja vanhojen jumalten oppinut puolustaja, jonka kiihko inspiroi ryhmää nuoria samuraita. Hänen näkemyksensä, joita Jumalallisen tuulen liitto hänen kuolemansa jälkeen levitti, olivat selvästi samoja kuin Mishimalla, joka tiivistää Ōenin poliittisen vakaumuksen näin:

Hän vaali ajatusta keisarillisen perinteen säilyttämisestä ja kansallisen kunnian puolustamisesta maahantunkeutujia vastaan, mutta häntä inhotti shogunaatin epäröinti Perryn saapuessa sekä ”barbaarien karkottamisen” periaatteen käyttäminen shogunaatin kaatamiseen. Hänestä tuli erakko, joka keskittyi etsimään salattua viisautta.

Kommodori Perryn ja modernin maailman saapuessa liiton johtajat lähestyivät vanhoja jumalia ja pyysivät lupaa toimia. Tsunamorin kertomuksen ensimmäinen lause piirtää alkuasetelman: ”Eräänä päivänä kesällä 1873 – Meiji-kauden kuudentena vuonna – neljä urheaa ja korkean ihanteellista miestä kokoontui keisarilliseen pyhättöön Shingain kylässä.” He olivat siellä tiedustellakseen jumalten tahtoa Ukei-nimellä tunnetussa rituaalissa. Mishiman versiossa vastaleikattua persikkapuun oksaa, johon on kiinnitetty jumalille osoitetuin kysymyksin varustettuja paperinauhoja, heilutetaan pyhän peilin yllä ja vastaukset putoavat oksasta kuin sade tai kyyneleet:

Ensimmäiden niistä oli Harukata Kayan toiveiden mukainen, ja kuului näin: ”Lopettakaa kelvoton hallinto ojentamalla viranomaisia, viekää heidän henkensä jos täytyy.” Kaya oli taipuvainen väittelemään, kukistamaan vastustajansa vuodattamatta muuta verta kuin omaansa. Hän halusi varmistaa viestinsä perillemenon jäljittelemällä kolmannella Meiji-kaudella elänyttä Satsuman klaanin samuraita Ysautake Yokoyamaa, joka sinetöi sankarillisen nuhteensa surmaamalla itsensä miekallaan heti jätettyään vetoomuksensa. Kayan tovereilla oli kuitenkin epäilyksensä moisen menetelmän tehokkuudesta.

Toinen jumalille esitetty pyyntö oli ”surmata kelvottomat ministerit iskemällä pimeydessä miekalla,” so. aloittaa terrorikampanja itsensä myyneitä pettureita vastaan, jotka olivat luovuttamassa vanhaa Nipponia ulkomaalaisille. 16-vuotiaan Tadao Saruwatarin otsanauhaan kirjoitettu runo tiivistää kapinallisten tuntemukset:

Maamme on jaettu, myyty barbaareille,

pyhä istuin on vaarassa.

Nähköön taivaan ja maan jumalat

uskollisen antaumuksemme.

Liiton johtajat rukoilivat jumalia kahdesti, ja molemmilla kerroilla vastaus oli sama: aika oli suotuisa teoille. Kolmannella kerralla jumalat olivat kuitenkin ilmeisesti hyvällä tuulella – tai kenties huonolla – koska he eivät ainoastaan antaneet suosutumustaan, vaan antoivat liitolle jumalallisen armeijan, jonka piti antaa kipinä kansannousulle. Kun heidän kohtalonsa oli sinetöity, liitto alkoi tehdä valmisteluja. Mitään ei tietenkään tehty kysymättä ensin jumalten tahtoa: taistelusuunnitelma, joukkojen jako ja niiden eri tehtävät, ajoitus – kaikki suunniteltiin perinteiden ja sodanjumala Hachimanin tahdon mukaisesti.

Alle kahdensadan vahvuisten liiton joukkojen piti vallata Kumamoton linnan varuskunta, jota puolusti kaksituhatta hallituksen sotilasta. Kenties jokin suuri teknologinen tulivoima olisi antanut heille pienen mahdollisuuden – vaikkapa kanuuna tai pari – mutta, kuten Mishima toteaa, he kieltäytyivät kiivaasti käyttämästä ulkomaalaisten aseita ja ratsastivat taisteluun miekoin, keihäin ja hilparein aseistautuneina (he tosin valmistivat myös useita satoja alkeellisia molotovin coctaileja, jotka koostuivat kahdesta ruudilla ja soralla täytetystä kulhosta).

Yllätysmomentin avulla – ja yllättyneitä varuskunnassa varmasti oltiinkin, kun outoihin asuihin pukeutuneet hahmot miekkoineen ja keihäineen rynnistivät kasarmin läpi – liitto saavutti voiton, joka oli sekä suloinen että lyhyt: kaikki kaksituhatta puolustajaa pakenivat ”kuin säikähtäneet naiset”. He kuitenkin ryhmittyivät pian uudelleen, ja vahvistusten rohkaisemina lähtivät vastahyökkäykseen.

Liitto taisteli urhoollisesti, mutta lopulta heidät murskasi ylivoima, vastustajien uudenaikaisista aseista puhumattakaan. Jumalten lyöty armeija kokoontui läheisen shintolaisen pyhätön tarjoamaan turvapaikkaan ja päätti jatkaa taistelua, mutta pian kävi selväksi, että vastarinta oli hyödytöntä. Seutu kuhisi hallituksen joukkoja kuin sokeria etsiviä muurahaisia. Nurkkaan ajettuina eloonjääneet valitsivat ainoan kunniallisen vaihtoehdon: he tekivät seppukun, rituaali-itsemurhan, yksitellen ja ryhmissä. Nuoret ja vanhat, papit ja samurait, kansanmiehet ja ylimykset – ja kyllä, jopa yksi nainen! – siirtyivät tuonpuoleiseen epäröimättä tai katumatta. He viilsivät kurkkunsa, heittäytyivät miekkoihinsa ja suolistivat itsensä karmaisevassa rituaalissa, joka länsimaissa tunnetaan harakirinä.

Itsemurha oli heille – ja Mishimalle – suurin kunnia, todiste heidän puhtaudestaan, eikä niissä olosuhteissa olisi voinut ajatellakaan muuta vaihtoehtoa. He tekivät sen yhtä yksinkertaisesti ja puhtaasti kuin länsimainen ihminen sulkee silmänsä ja nukahtaa. Heidän kohtalonsa ennakoi kirjailijan kohtaloa, ja kirjoittaessaan Karanneita hevosia Mishima epäilemättä jo suunnitteli dramaattista loppuratkaisuaan, tekoa joka järkyttäisi maailmaa – mutta ei vielä.

Mishima oli poikkeuksellisen lahjakas kirjailija, ja niin tuottelias etten osaa edes sanoa montako romaania hän lopulta kirjoitti: yleisimmin esiintyvä luku on 40, mutta siihen ei sisälly jatkokertomuksina ilmestyneitä ”populaareja” romaaneja, joista osaa ei koskaan julkaistu kansien välissä ja joihin kirjailija itse ei suhtautunut vakavasti. Lisäksi hän tuotti niin suuren määrän novelleja, esseitä, näytelmiä, runoja ja kiistakirjoituksia, että välillä tuntuu kuin hänen kirjailijanimensä takana olisi piileskellyt kirjallinen työryhmä eikä yksi kirjailija.

Sama energisyys ilmeni hänen muussakin elämässään: maineensa huipulla Mishima oli kaikkialla, tunsi ylhäisöä ja alhaisoa, esiintyi televisiossa, kävi uskonnonharjoittajan säännöllisyydellä kuntosalilla missä omistautui kehonrakennukselle ja kendolle, esitti pääosaa gangsterielokuvassa ja matkusteli ympäri maailmaa Bangkokista Manhattanille – nautti elämästä samalla kun uneksi loputtomiin kuolemasta.

Mishima, jonka oikea nimi oli Kimitake Hiroaka, oli pieni ja hintelä mammanpoika, joka varttui sodanaikaisessa Japanissa. Hän oli omituinen kirjatoukka, jota riivasi sairaalloinen mielikuvitus ja taipumus seksuaalisiin perversioihin, jotka eivät rajoittuneet homoseksuaalisuuteen. Suuri osa hänen parhaiten tunnetusta varhaistuotannostaan on paljolti yritystä käsitellä hänen lapsuutensa demoneja ja päästä sinuiksi niiden kanssa. Mishima otettiin pois äidiltään vain noin viikon vanhana ja pakotettiin huolehtimaan noita-akkamaisesta isoäidistään tämän tehdessä kuolemaa. Hänen ei annettu leikkiä muiden lasten kanssa, varsinkaan poikien, ja hänen piti pysytellä sisätiloissa askartelemassa origameja ja lukemassa. Hän ahmi nopeasti kaikki isoäitinsä kotikirjaston kirjat: Hans Christian Andersenin ja Oscar Wilden sadut sekä Rilken ja myöhäisromantikkojen runot.

Mishiman ensimmäinen romaani Hanazakari no Mori (”Metsä täydessä kukassa”) oli tiiviisti kytköksissä muinaisen Japanin henkeen ja historiaan: se sisälsi henkilökuvia monen eri aikakauden aristokraateista. Mishiman esiin loihtima Japani oli muisto ajasta, jolloin Mishiman lapsuusajan japanilaisen militarismin ahnasta egoismia ja ”modernia” karkeutta ei olisi voinut kuvitellakaan. Ollessaan ”metsä täydessä kukassa” Japani oli hienostunut yhteiskunta, jossa oli selvää, että muinaisia tapoja noudatettiin kirjaimellisesti. Mishiman kieli, jossa pilkahteli harvinaisia sanoja kuin hiottuja jalokiviä, oli eleganttia, arkaaista ja kuitenkin täsmällistä. Kuten yksi hänen kääntäjistään asian ilmaisi: ”Hän tiesi täsmällisen sanan kaikelle.”

Mishiman kirjallista debyyttiä varjosti kuitenkin sodan alkaminen – tapahtuma, joka muutti kaiken 17-vuotiaan kirjailijan elämässä. Kun Japanin sotaonni kääntyi, kutsuntojen – ja varman kuoleman – uhka roikkui Mishiman ja hänen koulutovereidensa yllä kuin rauhalliselle rannalle iskemään valmistautuva tsunami. Ensimmäistä kertaa sen jälkeen, kun onnekas hirmumyrsky puhalsi lähestyvän mongolilaivaston hajalleen – siitä Jumalallisen tuulen liito sai sivumennen sanoen nimensä – Japania uhkasi maihinnousu. Ajatus varhaisesta ja kunniakkaasta kuolemasta kuului erottamattomana osana Mishiman ikäluokan elämään.

Mishima oli yhteydessä nationalistiseen kirjailijaryhmä Bungei Bunkaan, jolle sota oli pyhä tehtävä. Ryhmän jäsenet tunnettiin Roman-ha’na (japanilaisina romantikkoina) ja heidän tavoitteensa oli kirjallisin käsittein ilmaistuna ”tunteen puhtaus”, kuten Henry Scott-Stokes sanoo kirjassaan The Life and Death of Yukio Mishima. Heidän poliittiset näkemyksensä olivat eklektinen sekoitus keisarinpalvontaa ja marxilaisuutta: Mishiman tavoin he kaipasivat idealisoimaansa vanhaa Japania. He vihasivat zaibatsua (sodanaikaista Japania hallitsevia valtavia teollisuuskombinaatteja) ja länsimaistuneita poliitikkoja, ihannoivat samuraita ja riemuitsivat siitä ”ironiasta”, että tappiokin voi olla suloinen jos sen kokee sankarillisena eleenä.

mishima confessionsMishiman isä Azusa oli vaativa, epämiellyttävä hahmo, joka oli haaskannut perheen rahat epäonnistuneessa yrityksessä ryhtyä liikemieheksi. Hän tunkeutui säännöllisesti pojan huoneeseen ja repi tämän käsikirjoitukset. Hän puolusteli julmuuttaan sanomalla, että kirjoittaminen ei tuottanut mitään ja voisi ainoastaan johtaa hänen poikansa pois kaidalta polulta. Poikansa kirjallisista kyvyistä huolimatta – häntä ylistettiin jo Bungei Bunkan piirissä neroksi – Azusa sai lopulta taivuteltua hänet opiskelemaan lakia Tokion yliopistossa. Se oli jo itsessään jonkinmoinen saavutus, sillä Mishima oli aina sivuuttanut isänsä ahdistelut niin paljolti kuin mahdollista.

Epätavallisen myöntymyksen syynä oli epäilemättä se, että Mishima piti lakitiedettä älyllisesti haastavana – mutta sinä vuonna ei ollut paljon opiskeltavaa. Sota oli hyvää vauhtia tulossa päätepisteeseensä ja ilmahyökkäyksiä oli jatkuvasti. Opiskelijoita riuhtaistiin koulun penkiltä ja mobilisoitiin auttamaan sotaponnistuksissa. Mishima ja muut Japanin tulevat lakimiehet pantiin töihin kamikaze-koneita valmistavaan tehtaaseen:

Suuri tehdas toimi salaperäisen tuotantokustannusjärjestelmän mukaisesti: se ei ottanut huomioon sääntöä, että investoinnin pitäisi tuottaa jotakin, ja niinpä se keskittyi valtavaan tyhjäntoimittamiseen. Ei ihme, että joka aamu työläisten piti lausua mystinen vala. En ole koskaan nähnyt niin kummallista tehdasta. Siinä kaikki modernin tieteen ja liikkenjohdon menetelmät sekä lukuisten suurenmoisten aivojen täsmällinen ja rationaalinen ajattelu oli valjastettu yhteen ainoaan päämäärään: kuolemaan. Valmistaessaan itsemurhalaivueiden käyttämiä Zero-mallin hävittäjäkoneita tämä suuri tehdas muistutti salaista kulttia, joka toimi kuin ukkonen – vaikeroi, kirkui, jyrisi.

Tämä kuvaus tehtaasta on peräisin romaanista Erään naamion tunnustuksia – kirjasta, joka linkosi Mishiman maineeseen. Maine kuului kuitenkin tulevaisuuteen: nyt hän oli pelkkä yksinäinen esteetti keskellä sodanaikaisen Japanin kehkeytyvää katastrofia. Juostessaan pommisuojaan hän nappasi mukaansa sivut kirjasta, josta hän uskoi tulevan ”viimeisen” romaaninsa: Keskiaika perustui prinssi Yoshihisan, 1400-luvulla eläneen shogunin pojan, elämäntarinaan. Yoshihisa yritti vallankaappausta, mutta kaatui taistelussa: sitä seurasi pitkä sekasorron ja taisteluiden aika, joka tunnetaan Onin-sotien kautena ja joka melkein tuhosi Japanin yhteiskunnan. Pääkaupunki Kioto paloi maan tasalle, mikä oli toistumassa Mishiman oman ajan japanissa. Lähestyvän tuhon tunnelma oli läpitunkeva, ja oli juuri Mishiman tapaista muuntaa nämä pahat enteet 1400-luvulle sijoittuvaksi tarinaksi.

Japani oli hitaasti mutta varmasti jäämässä tappiolle, ja amerikkalaisten lähestyessä Japanin pääsaaria Mishima sai kutsun astua palvelukseen. Hän osoittautui kuitenkin niin sairaalloiseksi ja laihaksi, että hänet vapautettiin, mikä oli hänelle pitkälti helpotus: sotilaslääkäri teki väärän diagnoosin alkavasta keuhkotaudista. Myöhemmin hän mainitsi Erään naamion tunnustuksissa, että ”jopa kuolema oli hylännyt hänet.” Hän oli päässyt pakoon, ja kuitenkin kuolema piinasi häntä – tai pikemminkin halu syleillä kuolemaa. Armeijan lääkäri oli vienyt häneltä tilaisuuden kuolla uljaasti, mutta hän uskoi kohtaavansa loppunsa viimeisessä mullistuksessa, kun vihollisen pommikoneet pudottaisivat tulta taivaalta ja Tokio olisi liekeissä. ”Juuri kuolemasta,” hän kirjoitti, ”olin löytänyt todellisen ’elämän tarkoituksen.’”

Kun Japanin hallitus valmistautui antautumaan, Mishima oli uppoutunut kirjoihinsa. Hän kirjoitti ensimmäiset julkaistut tarinansa ja solmi vanhempiin kirjailijoihin kontakteja, jotka osoittautuisivat hyödylliseksi hänen myöhemmälle uralleen. Hiroshima tuhoutui, sitten Nagasaki: amerikkalaiset pudottivat Tokioon lentolehtisiä, joihin oli kirjoitettu rauhanehdot. Japanin hallitus antautui.

Mishima oli pois tolaltaan: keisari julisti radiossa, ettei sittenkään ole jumala. Tästä ajasta hän kirjoitti myöhemmin:

Sota päättyi. Kuunnellessani keisarillista reskriptiä antautumisesta ajattelin vain kultaista temppeliä. Side minun ja temppelin välillä oli katkaistu. Ajattelin, että nyt palaan takaisin (…) tilaan jonka yksi puoli on oma olemassaoloni ja toinen kauneus. Tilaan, joka ei muutu niin kauan kuin maailma kestää.

Mishiman sisaren Mitsukon kuolema alleviivasi hänen tuntemansa maailman loppua: Mitsuko menehtyi pilkkukuumeeseen lokakuussa 1945. Vanha japani oli sortumassa kaikkialla hänen ympärillään, mutta tätä laajempaa katastrofia kohtaan Mishima oli turta ja unohtavainen: hän vain vetäytyi omaan yksityiseen maailmaansa. Hän oli päättänyt tulla kirjailijaksi, eikä pelkästään kirjailijaksi vaan suureksi kirjalliseksi tähdeksi. Eräs vanhempi kirjailija, jolle Mishima luetutti tuotoksiaan, arvosteli hänen yliampuvaa romanttisuuttaan ja kysyi, halusiko hän olla omaperäinen vai suosittu kirjailija: Mishima valitsi epäröimättä jälkimmäisen vaihtoehdon.

Kenraali McArthurin sijaishallituksen ”uudistukset” ja maan taloudelliset ja sosiaaliset mullistukset eivät tuohon aikaan koskettaneet Mishimaa: hänen perheensä koti oli säilynyt vahingoittumattomana ja hän itse piiloutui ”linnaansa”. Tokion aineellinen hävitys ja kaikkien vanhojen arvojen katoaminen, mukaanlukien hänen arvostamiensa aristokraattisten kirjallisten ihanteiden, ei jättänyt häntä pelkästään välinpitämättömäksi – hän sulki sen tietoisesti mielestään. Hän keskittyi yksinomaan kehittämään ainutlaatuista kirjallista mielikuvitustaan ja pyrki pääsemään Bundaniin, Japanin kirjallisen eliitin hienoon ja sisäänpäinlämpiävään klubiin.

Vaikka Mishima ei piitannut politiikasta, politiikka piittasi hänestä. Sodanjälkeistä Japania hallitsi vasemmisto, ja miehityshallinnon järjestämät ja kommunistipuolueen innokkaasti tukemat poliittiset oikeudenkäynnit ja puhdistukset ulottuivat kirjallisuuspiireihin. Talvella 1945, kun Mishima laati novellikokoelmaa julkaistavaksi, vasemmistolaisten kirjailijoiden ja kriitikoiden muodostama komitea levitti syytekirjelmää ”kirjallisille sotarikollisille”, joiden joukossa oli monta Mishiman entistä oppi-isää ja tukijaa. Tätä seurasi amerikkalaisten miehitysviranomaisten suorittama virallinen puhdistus.

Mishiman yritys valloittaa Bundanin linnake kohtasi sitkeää vastarintaa: hänen kytköksensä Roman-ha’han ja ylenpalttinen subjektivisminsa, tyylillinen arkaaisuutensa ja tietoisen ”epäedistyksellinen” aihepiirinsä pitivät hänet pannassa, vaikkakin vain väliaikaisesti.

Sisäisesti Mishimaa piirittivät kaiken tyyppiset demonit, joita hän armotta analysoi kuuluisissa Tunnustuksissaan, teoksessa jolla hän löi läpi kirjailijana. Hänen tahtonsa oli kuitenkin rautainen, eikä se heijastunut ainoastaan hänen kunnianhimossaan, vaan myös hänen äärimmäisen kurinalaisessa herkkyydessään, joka tarttui jokaiseen tehtävään hellittämättömän keskittyneesti. Hän opiskeli edelleen tunnollisesti lakia ja valmistautui loppukokeeseensa samalla raivokkaalla järjestelmällisyydellä joka tuotti riisikaupalla novelleja ja hänen ensimmäisen romaaninsa Varkaat, tarinan nuorestaparista joka tekee sopimuksen kaksoisitsemurhasta, vaikkakaan ei rakkauden tähden.

Mishiman ura virkamiehenä – hän pääsi alemmaksi virkailijaksi talousministeriöön – ei kestänyt kovin kauan, ja Azusa vastusti katkerasti hänen päätöstään jättää työpaikka ja ryhtyä vapaaksi kirjailijaksi. Mutta kun kävi ilmi ettei Mishima taipuisi, isä sanoi hänelle: ”Tee sitten kuten haluat, mutta muistakin olla maan paras kirjailija.” Isä ja poika, jotka olivat kaikessa muussa niin erilaisia, uskoivat molemmat tähän mahdollisuuteen. Omalta osaltaan Mishima oli varma kohtalostaan: tämä varmuus näyttää tosiaan kehittyneen lähes valmiiksi jo varhaisessa nuoruudessa.

Vain lyhyen aikaa ennen Mishiman vaikuttavaa kuolemaa tavarataloketju Tobu, yksi Japanin suurimmista, pyysi häntä kokoamaan valokuvanäyttelyn elämästään ja tuotannostaan. Se oli esillä 12.-19. marraskuuta 1970. Sinä aikana satatuhatta ihmistä vieraili näyttelyssä, jossa mustakehyksiset valokuvat oli järjestetty antiikkisen samuraimiekan ympärille, joka toimi Mishiman itsemurhavälineenä muutamaa päivää myöhemmin. Mustiin kansiin sidotussa näyttelyesitteessä oli Mishiman johdanto, jossa hän kirjoitti:

Näyttelyä koottaessa tein vain yhden ehdotuksen: jakaa 45 vuotta kestänyt elämäni – ristiriitojen täyttämä elämä – neljään jokeen: ”Kirjoittamiseen”, ”Teatteriin”, ”Ruumiiseen” ja ”Toimintaan”, jotka kaikki virtaavat Hedelmällisyyden mereen.

Viimeksi mainittu oli nimi hänen neliosaiselle romaanisarjalleen, jonka osat olivat Kevätlumi, Karanneet hevoset, Aamun temppeli ja Enkelin rappio. Se kattaa vuodet 1912-75, ja sitä voi pitää Mishiman kirjallisena ja filosofisena testamenttina.

mishima sword 2Kirjoittamisen ja toiminnan joet virtasivat samansuuntaisesti hänen poliittisen kehityksensä kanssa, hänen varhaistuotantonsa sitoutumattomasta ja epäpoliittisesta, henkilökohtaiseen ja subjektiiviseen keskittyvästä asennoitumisesta hänen kypsän kautensa omintakeiseen japanilaiseen nationalismiin.

Johdannossaan Mishima-elämäkertansa uuteen vuoden 1974 laitokseen John Nathan harmittelee, että hänen analyysiaan kirjailijan poliittisesta ideologiasta varjostaa Mishiman luonteen patologia – Tunnustuksissa ja monessa muussa teoksessa paljastettu, sadomasokistisesta erotiikasta juontuva pakkomielle kuolemaa kohtaan. Luettuaan uudelleen teoksen, jota ei ollut avannut vuosikausiin, Nathan myöntää että häntä ”vaivasi sekptisyys, jonka ylläpitämistä väitteeni edellyttivät. Kieltäytyessäni hyväksymästä Mishiman sanoja tai tekoja sellaisinaan en kyennyt huomaamaan niiden rohkeutta ja järkähtämätöntä rehellisyyttä.”

Uudenvuodenpäivänä 1967 julkaistussa kirjoituksessa Mishima selitti, että hänen länsimaistunut elämäntyylinsä – hän asui länsimaistyyppisessä talossa, pukeutui länsimaisiin vaatteisiin, jne. – ei oikeasti ollut ristiriidassa hänen nationalisminsa kanssa, sillä ”Todellinen kirjailijan elämäni on puhtaassa japanilaisuudessa, japanin kielessä jota käytän joka ilta työhuoneessani. Sen rinnalla millään muulla ei ole merkitystä.” Nathan kirjoittaa:

Kirjoittamassani elämäkerrassa pyrkimykseni paljastaa Mishiman nationalismi näennäiseksi, pelkäksi kuoleman saavuttamisen välineeksi, houkutti minut ohittamaan tämän väitteen ”epäuskottavana ja hölmönä” (…) Nyt sama logiikka jota silloin pilkkasin, saa minut vakuuttuneeksi ja liikuttaa minua suuresti.

Mishiman kohtalo, Nathan jatkaa, ”näyttäytyy nyt yhtenä niistä kahdesta historiallisesta tapauksesta,” joissa modernin Japanin ahdinko tuntuu korostuvan. Nathan ei kuitenkaan tyystin luovu väsyttävän ennalta-arvattavasta tavastaan katsoa Mishimaa amatööripsykologian linssin läpi: olihan Mishiman tuotanto kuitenkin ”psykologisen” fiktion malliesimerkki, siinä todellinen toiminta tapahtuu henkilöhahmojen kallon sisällä. Niinpä kaikki fyysinen toiminta – jota on myös paljon Mishiman teoksissa – seuraa johdonmukaisesti selkeästä vaikkakin omaleimaisesta motivaatiosta. Mukana on kuitenkin kasvava poliittinen tietoisuus, virtaus joka sai alkunsa kirjoittamisen ja toiminnan jokien yhdistyessä Mishiman kypsän kauden ajattelussa.

Justin Raimondo on yhdysvaltalainen kirjailija ja Antiwar.com -lehden toimittaja. Oheinen kirjoitus ilmestyi alun perin Taki’s Magazine -lehdessä toukokuussa 2008.

Information

This entry was posted on syyskuu 8, 2013 by in Henkilökuvat, Kulttuuri.
%d bloggers like this: