Kristillissosiaalisuudesta

MARKKU STENHOLM

–

Kovimmilla talvipakkasilla kun seisoo karvahattu päässä jakamassa kahvia ja lehtiä perussuomalaisten teltalla eivät mielessä liiku kovin ylevät aatteet ja ideologiat. Pikemminkin mielessässä liikkuvat ajatukset siitä, onko tämä nyt kovinkaan konservatiivista ja varsinkaan traditionalistista. Perussuomalaiset kuitenkin on eittämättä maamme kiinnostavin puolue ja johonkinhan senkin on näkemyksensä perustettava. Taustalla siis täytyy olla joku vakaumus ja aate. Puolue itse ilmoittaa perustaviksi lähtökohdikseen kansallismielisyyden ja kristillissosiaalisuuden. Kansallismielisyys on aika selvä asia, mutta mitä on kristillissosiaalisuus?

Ensimmäiseksi on todettava, että poliittisena vakaumuksena se on melko riippumatonta kristinuskosta itsestään, eikä sinänsä vaadi tunnustavaa kristillisyyttä sen enempää kannattajiltaan, kuin varsinkaan valtiolta ja muilta hallintoelimiltä. Välttämätöntä sen omaksumiselle on ehkä tietty luonnon lainalaisuuksien hyväksyminen ja puhtaan relativismin välttäminen. Aatteena se ei puutu oikeastaan lainkaan yhteiskunnan rakenteisiin, vaan esittää vain muutamia perusperiaatteita, joiden varaan rakenteita on pystytettävä. Lopussa näemme miksi näin, mutta alkuun voimme esittää nuo perusperiaatteet. Tässä ne esitellään katolisen kirkon yhteiskuntaopetuksen pohjalta, koska se on selkeimmin dokumentoitu, mutta samat periaatteet ovat yleiskristillisiä ja myös yleismaailmallisia. Katolisen kirkon yhteiskuntaopetuksen periaatteet kummittelevat yllättävän paljon myös kaiken niin sanotun Kolmannen tien politiikan takana, joten siinäkin mielessä ne on hyvä esittää tässä.

–

I

–

Mitä se on?

Katolisen kirkon nykyaikaisen yhteiskuntaopetuksen perusta laskettiin Leo XIII:sta kiertokirjeessä Rerum Novarum [1], joka julkaistiin 15.5.1891 ja jota Pius XI kutsui kirkon yhteiskuntaopetuksen Magna Chartaksi. Kirje on lähinnä vastaus tuon ajan ongelmiin ja tuomitsee jyrkästi sekä sosialismin että työläisiä riistävän kapitalismin, mutta sisältää ituina oikeastaan kaiken sen mistä katolisen kirkon yhteiskuntaopetus myöhemmin on koostunut. Opetusta on kehitelty lähinnä sen pohjalta ja siihen viitaten aina nykypäivään asti. Nykyisin yhteiskunnallinen opetus on muodostunut selkeästi muutamiin perusperiaatteisiin nojautuvaksi. Näitä periaatteita ovat: persoona (personalismi), subsidiariteetti (lähivastuuperiaate), solidaarisuus, komplementarismi (täydentävyysperiaate) ja distributismi (omaisuuden hajautusoppi).

Ensimmäisenä ja kaiken keskipisteessä on tietenkin persoona. Ihminen on ruumiillinen ja henkinen ja hän on kiinni sekä maassa että taivaassa (tai maallispoliittisemmin tulevaisuuden ihanteissa). Näkemykset, jotka korostavat pelkästään hengellisyyttä tai pelkästään ruumiillisuutta, torjutaan. Persoonana ihminen on vapaa. Täydellisinkään yhteiskunta ei voi olla hyvä, jos se estää persoonalta mahdollisuuden vapaaseen valintaan hyvän ja pahan välillä. Se voi ja sen pitää rangaista rikoksesta, mutta se ei voi tehdä sitä mahdottomaksi. Personalismi tekee selkeän pesäeron individualismiin ja kollektivismiin sen periaatteen pohjalta, että persoonan valinnat vaikuttavat aina myös yhteisöön kokonaisuutena. Vapauteen kuuluu siis aina vastuu tekojen vaikutuksesta kokonaisuuteen.

Jo Rerum Novarumissa tuomittiin ihmisten samankaltaisuuteen pohjaavan tasa-arvon ajaminen tuhoisana tienä, koska se on totuuden vastaista: ihmiset yksinkertaisesti eivät ole kyvyiltään samankaltaisia, vaan itsenäisiä persoonia. On siis pyrittävä tilanteeseen, jossa heidän erilaisille kyvyilleen olisi paikkansa yhteiskunnan rakentamisessa.

Subsidiariteetti- eli lähivastuuperiaatteen määritteli ensimmäistä kertaan nimeltä Pius XI kiertokirjessään Quadragessimo Anno [2], 15.5.1931:

…täytyy kuitenkin aina pitää järkkymättä kiinni kaikkein korkeimmasta sosiaalifilosofisesta periaatteesta, jota ei saa horjutaa ja selitellä olemattomiin: jos yksityinen ihminen voi omasta aloitteestaan ja omin voimin suorittaa jonkin tehtävän, sitä ei saa ottaa häneltä pois ja antaa yhteiskunnan tehtäväksi. Samalla tavalla on pidettävä epäoikeudenmukaisena sitä, että jokin muu ylempi yhteisö alistaa omaan toimivaltaansa sellaista, mitä pienemmät alempiasteiset yhteisöt kykenevät suorittamaan ja viemään onnelliseen päätökseen…Yhteiskunnallinen elämä on luonteeltaan subsidiaarista; yhteiskunnan on tuettava kansalaisia ruumiinsa jäseninä eikä se saa milloinkaan turmella tai riistää heitä.

Periaate on siis hallinnollisella tasolla yksinkertainen: Ylempi taso ei milloinkaan saa puuttua asioihin, jotka alempi taso oma-aloitteisesti kykenee viemään onnelliseen päätökseen. Hyvänä esimerkkinä siitä, kuinka tällainen sosiaalietiikka todellakin vaatii itse ihmisen osallistumista ja muuttumista, voi pitää sitä, että subsidiariteettiperiaate on yksi EU:n keskeisistä, ilmoitetuista periaatteista. Jokainen voi itse päätellä noudattaako EU ja Suomen valtio sen jäsenenä tätä periaatetta.

Solidaarisuus selittää pitkälle itse itsensä. Ihmisten pitäisi osallistua hyvän tekemiseen ja jakamiseen itse persoonina, instituutioina ja yhteisöinä, eikä jättää tulonjakoa ainoastaan valtiovallan, joka on yhteisöllisyyden ylin taso, tehtäväksi. Mitä vähemmän valtiovalta joutuu puuttumaan tulonjakokysymyksiin, sitä parempi.

Komplementarismi lähtee sukupuolten kaksinaisuudesta. On naisia ja on miehiä. Se hylkää nykyiset gender-teoriat näkemättä niitä mitenkään yhteiskunnallisesti merkittävinä. Kuten mies ja nainen ovat biologisesti toisiaan täydentäviä, myös naisten ja miesten yhteiskunnallisten roolien pitäisi olla toisiaan täydentäviä ja siten enemmän hyvää luovia ja tuottavia kuin latteaa sukupuolten samankaltaisuutta valheellisesti korostaen muokattua tasa-arvoa noudattamalla voidaan saavuttaa.

Distributismi on Hilaire Bellocin ja G.K Chestertonin kehittelemä oppi omaisuuden hajauttamisesta. Suomeksi sitä on kutsuttu kansankapitalismiksi. Nikolas Ojala on laatinut erittäin hyvät distributismia käsittelevät verkkosivut [3], jotka sisältävät aiheen perinpohjaisen esittelyn. Pohjalla on kuitenkin jo Rerum Novarumissa ilmaistu ajatus, että yksityisomaisuus pohjautuu luonnonoikeuteen ja on myös pyhä. Distributismin ideaan kuuluukin pyrkimys järjestää työolot niin, että ihmisellä on mahdollisuus kartuttaa omaisuuttaan ja hoitaa sitä.

Nämä ovat siis ne perusperiaatteet, joiden varaan kristillissosiaalisuuden tulisi rakentua. Perussuomalaisten onnistumista puolueena voi siis osittain peilata siihen miten se, kansallisen itsemääräämisoikeuden suojaamisen ja monien muiden asioiden lisäksi, onnistuu toimimaan noiden periaatteiden edistämiseksi yhteiskunnassa. Jokainen, joka vaivautuu asiaa pohtimaan, huomaa kyllä helposti, että nykyisin yhteiskunta ei noiden periaatteiden suhteen ole kovinkaan hyvällä tolalla.–

II

Toivossa olemme pelastetut.

Ehkä mielenkiintoisin ja syvällisiin huomio kirkon yhteiskunnalliseen opetukseen tulee varsinaisen yhteiskunnallisen opetuksen ulkopuolelta. Benedictus XVI:n tarkoituksena oli kirjoittaa kiertokirje kustakin teologisesta hyveestä Uskosta, Toivosta ja Rakkaudesta. Deus caritas est [4] ja Spe salvi [5] ehtivät valmistua, mutta uskoa käsittelevä kiertokirje jäi uuden paavin valmisteltavaksi Benedictus XVI:n luovuttua paaviudesta.

Spe salvi on erittäin hieno ja syvällinen teksti, se käsittelee toivoa läsnäolevana substanssina, joka muokkaa olemassaolevaa todellisuutta ja elää siinä, vaikka toivon kohde onkin jossain tavoittamattomassa tulevaisuudessa. Voidaan ajatella, että yhteiskunta, joka pyritään rakentamaan rakenteellisesti täydelliseksi kadottaa täydellistyttyään toivon, jumiutuu toivon mahdollistaman vapauden puutteeseen ja tuhoutuu. Benedictus XVI kirjoittaa:

a) ihmisten asioiden oikeaa tilaa, maailman moraalista hyvinvointia ei voi koskaan taata vain rakenteiden avulla, olivatpa ne kuinka hyviä tahansa. Tällaiset rakenteet eivät ole vain tärkeitä, vaan välttämättömiä. Silti ne eivät voi eikä niiden tule mariginalisoida ihmisen vapautta. Parhaimmatkin rakenteet toimivat vain, kun yhteisöä elähdyttävät vakaumukset, jotka kykenevät motivoimaan ihmiset suostumaan vapaaehtoisesti sosiaaliseen järjestykseen. Vapaus tarvitsee vakaumusta. Vakaumus ei ole olemassa yksinään, vaan yhteisön on aika se saavutettava.

b) koska ihminen pysyy aina vapaana ja hänen vapautensa on aina hauras, hyvyyden valtakuntaa ei koskaan pysyvästi perusteta tässä maailmassa. Jokainen, joka lupaa parempaa maailmaa, joka taatusti elää ikuisesti, tekee väärän lupauksen. Hän unohtaa ihmisen vapauden. Vapaus täytyy jatkuvasti voittaa hyvän asian puolesta. Vapaa suostumus hyvään ei koskaan ole olemassa itsestään. Jos olisi rakenteita, jotka peruuttamattomasti voisivat taata määrätyn – hyvän – maailmantilan, ihmisen vapaus kiellettäisiin, ja siksi ne eivät olisi hyviä rakenteita ollenkaan.

Tuossa taitaa olla myös koko kristillissosiaalisuuden ydin. Meillä jokaisella on oma näkemyksemme hyvästä yhteiskunnasta. Sitä voi pitää vakaumuksena ja tuo vakaumus on lunastettava aina uudelleen. Sitä ei koskaan voi pitää minään valmiina rakenteena, joka olisi hyvä tai huono, vaan se on nähtävä orgaanisena kokonaisuutena, jossa on potentiaali molempiin. Tässä mielessä seisominen torilla varpaat kylmästä kipristellen ja karvahattu korvilla voi olla hyvinkin järkevää, sillä vain ihmisten osallistuminen politiikkaan sen kaikilla tasoilla takaa sen, että myös demokratiassa elävä traditio ja ihmiskunnan parhaat tavoitteet siirtyvät vakaumuksina sukupolvelta toiselle. Poliittisessa mielessä kyse on siis – ei enempää eikä vähempää – vapaudesta.

Viitteet:

–

[1] http://www.vatican.va/holy_father/leo_xiii/encyclicals/documents/hf_l-xiii_enc_15051891_rerum-novarum_en.html

[2] http://www.vatican.va/holy_father/pius_xi/encyclicals/documents/hf_p-xi_enc_19310515_quadragesimo-anno_en.html Quaragessimo anno, Rerum Novarum ja muita keskeisiä sosiaaliensyklioita on julkaistu suomeksi Katolisen tiedostuskeskuksen toimesta kirjassa Paavien yhteiskunnallinen opetus, ISBN 951-9386-83-1

[3] http://nukku.net/no/distr.html

[4] Deus caristas est, Katolinen tiedotuskeskus 2006, ISBN 952-9627-43-2

[5] Spe salvi, Katolinen tiedotuskeskus 2007, ISBN-13: 978-952-9627-51-6

–

–

Markku Stenholm on katolilainen, kymiläinen, perussuomalainen konservatiivi.