Compiègnen marttyyrit

MARKKU STENHOLM

–

–

Niin kuin oli alussa, nyt on ja aina, iankaikkisesta iankaikkiseen

–

Kuusitoista karmeliittanunnaa tuomittiin giljotiiniin Pariisin Barrière de Vincennessä Robesbierren hirmuhallinnon viimeisinä päivinä vuoden 1794 heinäkuun puolessa välissä ja teloitettiin. Nämä Compiègnen luostarin nunnat haudattiin yhteishautaanväliaikaiselle hautausmaalle. Tänä päivänä siellä seisoo yksi risti muistuttamassa 1306:sta giljotiinin uhrista. Kuusitoista nunnaa ovat vain pieni, huomaamaton ryhmä kaikkien vallankumouksen terrorin uhrien joukossa ja historiaan heistä ei olisi pitänyt jäädä muuta kuin pelkkä alaviite. Näin ei kuitenkaan käynyt.

Heidän merkityksensä katoliselle kirkolle ja uskonnollisille ihmisille on helppo ymmärtää. Nunnat ovat arvostettuja marttyyreja, heidät on julistettu autuaiksi ja he ovat inspiroineet monia katolilaisia, joiden joukossa ehkä merkittävin on Jeesus-lapsen Teresa, pyhimys jonka paavi Johannes Paavali II nimitti kirkon opettajaksi vuonna 1997. Tässä ei ole mitään ihmeellistä, sillä kirkko elää omaa elämäänsä vieläkin paljolti maailmasta irrallaan. Sen uskonnollinen hierarkia ja sääntökunnat elävät selibaatissa, ja modernissa maallistuneessa maailmassa kadotettu kosketus tuonpuoleiseen on sille täyttä todellisuutta. On myös huomattava, että Compiègnen marttyyreillä ei ollut, vaikka he eivät sitä aktiivisesti etsineet, mitään marttyyriuttaan vastaan. Oikeudenkäynnissä he eivät pyrkineet puolustautumaan tai käyttäneet hyväkseen tilaisuuksia luopua näkemyksistään vapauttavan tuomion saavuttamiseksi. Silminnäkijätodistusten mukaan he kävelivät giljotiiniin kuin olisivat menneet häihinsä. He todella uskoivat voivansa uhrillaan lopettaa vallankumouksen terrorin. Itse asiassa se todella päättyikin muutama päivä nunnien teloituksen jälkeen, olivat syyt sitten mitkä tahansa. Uskovaiset siis uskovat heidän uhrinsa merkitykseen myös tuossa mielessä, mutta sitä miksi näillä hämärillä naisilla olisi merkitystä modernille maallistuneelle yhteiskunnalle on vaikeampi käsittää. Heillä kuitenkin on.

Heidän muistonsa elää myös kirkon ulkopuolella. Heistä on kirjoitettu monia kirjoja, tehty elokuvia ja heidän tarinansa pohjalta on tehty yksi nykyajan vaikuttavimpina ja rakastetuimpina pidetyistä oopperoista: Poulencin Dialogues des Carmélites, jonka järkyttävässä loppukohtauksessa nunnat Salve Reginaa laulaen astuvat vuorotellen giljotiiniin sen leikkaavan terän kolkon äänen katkoessa musiikkia.

Vielä vallankumouksen aikana sen toteuttajat ymmärsivät miksi nämä nunnat olivat vaarallisia valistuksen levottomien ideoiden toteuttamisen kannalta. Neljä vuotta ennen teloitusta, jolloin karmeliittoja ja muita sääntökuntalaisia ”vapautettiin” luostarilupauksistaan ja ”päästettiin” maailmaan, yksi Compiègnen karmeliitoista, Äiti Henrieta, esitti vallankumousoikeudelle omaksi puolustuksekseen ja myös luostarielämänsä puolustukseksi ainoastaan kirjoittamansa runon. Hän vain ojensi sen tuomarille ja pyysi tätä lukemaan sen.

Kuinka vääriä ovatkaan tuomiot

joita maailma meistä tekee.

Sen pohjaton tietämättömyys

hylkää lupauksemme

ja kaikki se mitä se itsessään ihailee

on puhdasta turhuutta.

Sen ainoa todellisuus

on suru, joka itsessään sen nielee.

Halveksin sen ylpeyttä,

näen sen vihan kunniana

ja pidän arvokkaampina omia kahleitani

kuin sen valheellista vapautta.

Oi ikuisen ilon päivä

Oi ikuisesti pyhä päivä,

kun vannoin olevani karmeliitta

ja voitin itselleni rakkauden Jumalan sydämeen.

Oi kallisarvoiset ja rakastetut kahleet

vahvistan teitä jokaisena päivänä;

kaikki mitä maailma voi tarjota

on silmissäni arvotonta.

Teidän sarkasminne ja sanaleikkinne

verrattuna omaan ilooni

ovat vain kuoleman arvoton lahja

ja iloni ylittää kaikki ne huolet

joille teidän sielunne on saalis.

On vaikea sanoa, onko kyseessä mikään suuri runous, mutta runoutta se on silti ja sisältää samalla voimakkaan argumentin. Se ei ole pelkkä selitys oikeudelle. Vielä painavammin argumentoiden asian ilmaisi Äiti Natalia, joka esitti vallankumousoikeudelle lausunnon koko karmeliittasääntökunnan puolesta:

Vannomiamme valoja säätelee mitä lopullisin vapaus; taloissamme hallitsee mitä täydellisin tasa-arvo; täällä emme tunne sen enempää rikasta kuin jalosukuista ja me nojaamme vain Lakiin. Maailmassa he tahtovat esittää, että luostareissa on ainoastaan uhreja hitaasti katumassa kärsimystään; mutta me vannomme Jumalan edessä, että mikäli maailmassa on todellista iloa, se on meillä pyhäkköjemme hämärässä ja mikäli meidän pitäisi valita uudelleen maailman ja klausuurin välillä ei olisi yhtäkään, joka ei vielä suuremmalla ilolla vahvistaisi ensimmäistä päätöstään. Sen jälkeen, kun olette selkeästi julistaneet, että ihminen on vapaa, voitteko vaatia meitä ajattelemaan, että me emme sitä enää olisi?

Tällaiset vetoomukset eivät kuitenkaan auttaneet mitään, vaan Ranska jatkoi luostarilaitoksen purkamista ja Compiègnenkin karmeliitat ajettiin ulos luostaristaan. He kuitenkin jatkoivat yhteydenpitoa ja luostarimaista elämäänsä. Neljä vuotta myöhemmin he olivat jälleen tuomiolla syytettyinä yrityksistä palauttaa kuningasvalta. Seuraava dialogi käytiin prioritar Pyhän Augustinuksen Teresan ja oikeuden puheenjohtajan välillä: ”

-Jos siis tahdotte uhria olen tässä, ainoastaan minuun teidän tulisi iskeä, sillä sisareni ovat viattomia.

-He ovat teidän rikoskumppaneitanne.

-Jos te niin tuomitsette, että he ovat rikoskumppaneitani, niin entä kaksi ulkopuolista sisarta, mistä te heitä voitte syyttää?

-Mistä? Eivätkö he ole toimineet teidän sanansaattajinanne välittäen kirjeitänne postiin?

-Mutta he olivat tietämättömiä niiden sisällöstä ja siitä minne ne olivat osoitettuja. Sitä paitsi heidän velvollisuutensa palvelijoina oli tehdä käskyjen mukaan.

-Olkaa hiljaa! Heidän velvollisuutensa olisi ollut informoida niistä kansakuntaa.

Ihmiset, jotka tuntevat olevansa aidosti vapaita ovat tietenkin vaarallisia hallinnolle, joka pyrkii vapauttamaan ihmiset. Voimme uskoa, tai olla uskomatta, että nuo kuusitoista teloitettua karmeliittanunnaa lopettivat uhrillaan vallankumouksen terrorin; uskoa tai olla uskomatta, että he autuaina eläisivät taivaassa kirkkoon ja maailmaan vaikuttaen, mutta joka tapauksessa heidän muistonsa elää myös maallistuneiden ihmisten parissa taiteessa, tutkimuksissa ja historiankirjoissa, eikä vallankumous onnistunut juurimaan sääntökuntia Ranskasta, sen enempää kuin Euroopasta, terrorin hiivuttua pian nunnien teloituksen jälkeen. Tämä on monella tavalla oleellista, mutta tässä ei ole syytä mennä uhrin merkitykseen sen syvällisemmin.

Paljasjalkakarmeliitat syntyivät sääntökuntana Espanjassa sen renessanssin viimeisinä huippukausina. Samoihin aikoihin ajoittuu myös jesuiittajärjestön alku. Myös sen perustaja oli lähtöisin Espanjasta. Aika muistutti monella tavalla nykymaailmaa. Amerikka oli vasta löydetty, maailma oli monella tavalla muuttumassa, se tajuttiin laajemmaksi ja monimuotoisemmaksi, kuin ennen oli ymmärretty ja vanhoja totuuksia kyseenalaistettiin uusien noustessa esiin. Tässä mielessä aikakausi siis muistutti meidän aikojamme. Jesuiittojen perustajan Ignatius Loyolan, jonka veli oli mukana yhdessä ensimmäisistä Kolumbuksen jälkeen Amerikkaan lähteneistä laivoista, vastaus tähän muutokseen oli hämmentävän yksinkertainen: maailmassa vain jatkui sama ikuinen Jumalan ja Saatanan, hyvän ja pahan, välinen sota, joka oli ollut käynnissä sen alusta asti ja tulisi olemaan käynnissä sen loppuun asti. Toimiakseen oikein ihmisen piti vain osata erottaa mikä ajatus tuli hyvästä, mikä pahasta ja mikä oli hänen omaansa toimien sen jälkeen ajatustensa mukaisesti hyvään pyrkien. Ajatus on helppo ja yksinkertainen, mutta vaikea toteuttaa. Jesuiittojen, jotka perustivat järjestönsä tällaiselle ajattelulle, menestystä ei ainakaan voi kiistää. On helppo ajatella, että heidän saavutuksensa tieteen, taiteen, politiikan, sekä yleensä yhteiskuntaelämän eri aloilla olisi heidän joukkoonsa hakeutuneiden poikkeuksellisten yksilöiden ansiota, mutta tämä on ainakin osittain väärä näkemys. Jesuiitat olivat ja ovat nimenomaan yhteisö ja ryhmä, jonka yksi keskeisistä ajatuksista oli ja on täydellinen alistuminen kirkon auktoriteettiin. Heidän uskonsa Jumalaan ei ole mitenkään hämärää omien tunteiden hapuilua, vaan se on uskoa Jumalan täydellisyyteen ja jatkuvaa pyrkimystä Jumalan tahtoon alistumiseen.

Karmeliitoista poiketen jesuiitat eivät ole kontemplatiivisia eivätkä luostareihin vetäytyviä. Heidän osallistumisensa yhteiskunnalliseen elämään tekee ymmärrettäväksi sen, että valtiot saattoivat pitää heitä vaarallisina. Sitä, että luostareihin mietiskelemään vetäytyneet munkit ja nunnat olisivat vaarallisia valtion vihollisia on vaikeampi ymmärtää.

Paljasjalkakarmeliittojen eriytymisellä karmeliitoista ja jesuiittaveljeskunnan synnyllä on muitakin yhtäläisyyksiä, kuten syntymän osuminen samalle aikakaudelle ja kulttuurialueelle. Jesuiitat vaikuttivat paljasjalkakarmeliittojen syntyyn esimerkiksi niin, että heitä toimi sääntökunnan perustajan Avilan Pyhän Teresan neuvojina ja rippi-isinä. Ajan tapahtumat ja ilmassa liikkuneet ajatukset vaikuttivat molempiin sääntökuntiin. Ne eivät olleet millään taantumuksellisella tavalla ajan edistysaatteita vastaan, mutta eivät toisaalta välittäneet yhteiskunnallisesta edistyksestä, vaan alistivat valtion ja edistyksen ajatukset vanhempien, ikuisten ja muuttumattomien totuuksien alaisuuteen. Laajentuessaan Ranskan alueelle karmeliitat osaltaan toimivat uskonnollista reformaatiota vastaan, mutta maallisen vallan suhteen he eivät olleet jesuiittojen tapaan aktiivisesti vaikuttava voima. Valtion hallinto ei ollut – ja tuskin on vieläkään – kummallekaan sääntökunnalle sinänsä merkityksellinen, ellei valtio pyrkinyt tukahduttamaan niiden ja kirkon toimintaa. Valtiolla, joka pohjautuu totaalisesti johonkin ideologiaan ( tai ”loogiseen rationaalisuuteen” ) on siten vaikeuksia sietää niitä niiden valtiollisen ideologian näkökulmasta irrationaalisen ja valtiollisista ideologioista vapaan luonteensa vuoksi. Pelkällä olemassaolollaan ne todistavat, että sellainen valtio ei ole täydellinen, eikä lopullinen, ja että ainakin joillekin ihmisille on olemassa jokin valtion ideologiaa selkeästi suurempi totuus. Tästä syystä oli oikeastaan loogista, että vallankumous, joka pyrki rakentamaan järkeen perustuvan, täydellisen yhteiskunnan, näki nuo rauhanomaiset ja maailmasta vetäytyvät nunnat ja munkit aktiivisten jesuiittojen tapaan itse valtion vaarallisina vihollisina.

Nykyaikana valistuksen näkemyksetkin ovat laimentuneet, siinä missä kirkon vaikutusvalta vastavuoroisesti on vähentynyt, eikä yhteiskunta näe muutamaa nunnaa, tai edes kokonaisia sääntökuntia, juuri minkäänlaisina uhkina. Viimeaikaiset ateistien hyökkäykset uskontoa vastaan ovat keveitä ja leppoisia verrattuna siihen, mitä niiden voima Ranskan vallankumouksen aikana oli. Silti, vedotessaan oletettuun puhtaaseen järkeen ja katsoessaan että koko yhteiskuntaa pitäisi hallita järkeen ja tasa-arvoon perustuvalla tasapuolisella lainsäädännöllä joka kattaa kaiken inhimillisen toiminnan, ne ovat tietyllä tavalla ajattelun vapaudelle vaarallisia. Siis sellaiselle ajattelun vapaudelle, johon liittyy taiteen ja uskonnon kaltaisia pyrkimyksiä ymmärtää maailman olemusta muutenkin kuin loogisen ajattelun kautta.

Taiteen, estetiikan ja kontemplatiivisen uskonnollisen elämän välillä on jonkinlainen määrittelemätön yhteys. Kontemplatiivisuus tavallaan ruokkii taidetta eläessään jatkuvassa yhteydessä mystiseen todellisuuteen ja uskonto järjestyneissä muodoissaan on taas eittämättä aina kokonaisten kulttuurien keskeisintä ydintä. Voi esittää väitteen, että ajassa elävä taide ei hajanaisuudessaan enää kuvaa elämää sellaisena kuin elämä on, eikä myöskään tuo esille ihmisen sisäisiä tunnetiloja ja maailmoja, mikäli se kadottaa yhteyden kontemplaation kautta tavoitettuun jumalyhteyteen. Taiteen ja esteettisen näkemyksen tietynasteisen yhteyden hajotessa hajoaa kulttuurissa kaikki muukin. Jos tänään menisimme oikeudessa syytettyinä esittämään näkemyksemme runon muodossa, meille yksinkertaisesti naurettaisiin tuomio vielä varsinaisen tuomion päälle. Silti tuomioon liittyy aina myös jotain muuta, kuin puhdas rationaalisuus ja terve järki. Emme vain enää osaa kuvata mitä, koska meillä ei ole siihen runollista kieltä, joka millään tavoin sointuisi yhteen valtiollisen tai tuomioistuimien kielen kanssa. Runous on jo nykyään tavallaan kiellettyä muualla kuin siihen tarjotussa tilassa. Sen sijaan, että munkit ja nunnat olisivat luostareissaan kosketuksissa Jumalaan, on taide ajautumassa sellaisten muurien taakse, jossa se on kosketuksissa vain itsensä kanssa ja viittaa vain itseensä. Politiikka ja yhteiskunnallinen julistus, jonka yleistymisen jotkut kokevat taiteen vapautumisena, eivät korvaa kosketusta uskontoon, vaan tekevät taiteesta lähinnä porvarillista kommentointia, jolla ei enää ole omaa sisäistä sanottavaansa maailmalle. Se että ollaan sisäisessä kosketuksessa Jumalan kanssa ja asetetaan tuo kosketus kaiken muun yläpuolelle, onkin rakentavaa vallankumouksellisuutta jo pelkästään siksi, että yhteiskunta ei yksinkertaisesti voi riistää tätä vapautta niiltä, jotka sitä janoavat. Kulttuurimme, jonka korkein julkikuva taide on, tarvitsee sellaisia ihmisiä. Ei ehkä liene lainkaan sattumaa, että se maailmanuskonto, jossa ei ole minkäänlaista luostarilaitosta, on säätänyt myös ankarimman kuvakiellon, eikä ehkä sekään, että valtiollistuessaan uskonpuhdistus kalkitsi kirkkojen seinät valkoisiksi.

Loppujen lopuksi vain sen tunnustaminen, että ihminen yksilönä on luotu, eikä luoja voi vapauttaa kokonaisen kulttuurin luovaa voimaa ja ylläpitää sitä. Ihmisen tekeytyminen luojaksi ja kaiken hallitsijaksi taas tukahduttaa kulttuuria hiljaisesti ja lähes huomaamatta. Todellisia, luovia anarkisteja ovatkin siis ne munkit ja nunnat, jotka tälläkin hetkellä rukoilevat luostareissaan meidän puolestamme. Voittaakseen maailman valtiot heidän ei tarvitse edes heittää yhtäkään kiveä.

–

Markku Stenholm on katolilainen, kymiläinen, perussuomalainen konservatiivi.