Monimutkaisten yhteiskuntien synty ja tuho. Osa 2: Joseph Tainterin käsitys monimutkaisen yhteiskunnan romahduksesta
RAMI LESKINEN
Kirjoitusarjan ensimmäisessä osassa von Hayek ja spontaanisti järjestäytynyt yhteiskunta esitin ajatuksen, että ilman keskusjohtoista suunnittelua toimiva spontaani järjestelmä, kuten vapaat markkinat, voi synnyttää ennalta-arvaamatonta, spontaania epäjärjestystä yhteiskunnassa. Esimerkiksi taloudellisessa kriisissä turvaudutaan yleensä yhteiskunnan vapaita markkinoita rajoittavaan korjausliikkeeseen, valtiovallan tekemään poliittisesti tietoiseen suunnitelmaan ja päätökseen ongelman ratkaisemiseksi. Vaikka kyseessä on pakon sanelema ongelmaratkaisutilanne, on se samalla Friedrich von Hayekin mielestä konstruktiviista rationalismia, tietoista yhteiskuntasuunnittelua, joka hänen Tie orjuuteen -kirjansa kalteva pinta -argumentin mukaisesti johtaa ennen pitkää kansalaisten vapauden menettämiseen, orjuuteen. Ristiriitaista Hayekin ajattelussa on se, että hänkin sallii yhteiskunnan intervention, mutta vain silloin mikäli sillä turvataan vapaiden markkinoiden olemassaolo. Valtion harjoittamasta interventiosta puhuessaan Hayek on silti tahtomattaan tai tietämättään oikeassa, sillä mikäli monimutkaistunut yhteiskunta ei löydä ratkaisua ongelmiinsa, sen yritykset estää tuleva romahdus johtavat väistämättä kansalaisten oikeuksien kaventamiseen. Syy miksi näin tapahtuu selviää kirjoituksessa myöhemmin.
Hayekia tuoreempi vapaiden markkinoiden ja liberaalin demokratian eli ”abstraktin yhteiskunnan” ideologinen sanansaattaja on entinen Yhdysvaltain ulkoministeriön poliittisen suunnitteluosaston varajohtaja Francis Fukuyama, joka tuli tunnetuksi sosialismin murtumisen kynnyksellä, kesällä 1989 aikakauslehti The National Interestissä julkaistusta artikkelista ”The End of History”, ja varsinkin artikkeliin perustuvasta yli 450-sivuisesta opuksesta The End of History and the Last Man (1992), joka julkaistiin samana vuonna myös suomeksi.
Suureellisessa, ajatuksia herättävässä historianfilosofisessa kirjassaan Fukuyama näkee ihmiskunnan muodostamien yhteiskuntien etenevän ideologisten taistelujen kautta lopulta kohti viimeistä ja korkeinta historian vaihetta, liberaalia markkinataloutta. Analysoidessaan ihmiskunnan marssia kohti historian loppua ja Nietzschen ”viimeistä ihmistä” Fukuyama ei turvaudu suoraan Hegeliin, vaan häntä tulkitsevan ranskalais-venäläisen filosofin Alexander Kojèven (1902 – 1968) teoriohin.
Fukuyaman mukaan Marx saattoi olla Hegelin tärkein tulkitsija 1800-luvulla, mutta Kojève oli varmasti hänen tärkein tulkitsijansa 1900-luvulla. Kojèven lähtökohta on, että Hegelin perusväittämä historiallisesta prosessista on sittenkin profeetallisempi kuin Marxin sittemmin epäonnistuneeksi tuomitut visiot. Hegel oli ollut tärkeimmissä asioissa oikeassa ja maailmanhistoria oli kaikista myöhempien vuosien käänteistä huolimatta päättynyt itse asiassa jo vuonna 1806. Oudon väitteen taustalla on Kojèven ajatus, että Ranskan vallankumouksen esiin nostamat vapauden ja tasa-arvoisuuden periaatteet merkitsevät ihmiskunnan ideologisen kehityksen päätepistettä, josta on mahdotonta edetä pitemmälle.
Vaikka Hayek ei ollutkaan Fukuyaman tapaan sovelletun hegeliläisen intentionalismin kannattaja, noudattaa hänen evolutiivinen tietoteoriansa periaatteessa samaa logiikkaa kuin Fukuyuma. Koska vapaat markkinat ja ”abstrakti yhteiskunta” ovat kulttuurievoluution testaamia ”luonnollisia” (spontaaneja) lopputuloksia ja siten parempia kuin hävinneet vaihtoehdot, ei Hayekille olisi tuottanut vaikeuksia hyväksyä Fukuyaman johtopäätöksiä. Sen sijaan on vaikea arvailla, mitä Hayek olisi ajatellut Fukuyaman myöhemmistä kirjoituksista, etenkin teoksesta Our Posthuman Future: Consequences of the Biotechnology Revolution (2002), jossa kirjoittaja myöntää historian loppua koskevien johtopäätösten olevan osittain harkitsemattomia, koska geeniteknologian vuoksi ihminen ei voi hallita omaa evoluutiotaan, mikä puolestaan voi johtaa ihmisten väliseen epätasa-arvoon ja vaarantaa näin liberaalidemokratian arvot ja sen mukana koko järjestelmän. Fukuyaman esittämät normatiiviset vaatimukset siitä mitä liberaaliin yhteiskuntaan kuuluva vapaa tiede saa tehdä ja mitä ei, muistuttavat paradoksaalisesti sitä virheellistä ad hoc -argumentointia, johon markkinaliberaalit sanoivat marxilaisten syyllistyneen, kun nämä yrittivät korjata alkuperäistä lukkoonlyötyä teoriaansa ylimääräisin lisäyksin, kun teoria ei sopinutkaan yhteen todellisuuden kanssa.
Päivitettyään historian loppu -teesinsä Fukuyama tulee paljastaneeksi, että myös liberaalidemokraattinen järjestelmä voi hajota, ja sen seurauksena vapaat markkinat voivat ajautua keskusjohtoiseen kontrolliin tai kaaokseen. Fukuyama ja Hayek eivät ole suostuneet ymmärtämään, että monimutkainen hajautunut järjestelmä voi sisäisen logiikkansa mukaisesti ajautua tilaan, jossa sen yritykset ratkaista tuottamansa ongelmat vain lisäävät ongelmia, jotka kumuloituessaan ennen pitkää johtavat koko järjestelmän romahtamiseen. Tätä kantaa edustaa Joseph Tainter klassisessa sivilisaatioiden tuhoutumista tarkastelevassa kirjassaan The Collapse of Complex Societies (1988).
Poliittisen eliitin ja älymystön asenne sivilisaation hajoamiseen
On hämmästyttävää, kuinka vähän aikamme länsimainen poliittinen, taloudellinen, kulttuurinen ja tieteellinen eliitti puhuu ääneen sen todennäköisyydestä, että nykyinen elämänmuotomme, liberaali demokratia, voisi romahtaa, kun ottaa huomioon ne lukuisat tekijät jotka jo nyt ovat rapauttamassa järjestelmää. Kokemuksen puutteesta tuskin on pulaa, sillä lännen nykyisellä valtaeliitillä on varmasti tuoreehkossa muistissa sosialismin romahdus Itä-Eurooppassa 1989 ja Neuvostoliitossa 1991. On siis vaikea kuvitella, etteivätkö he ymmärtäisi, että mikä tahansa yhteiskuntajärjestelmä voi romahtaa – uskovatpa he sitten miten järkähtämättömästi tahansa Friedmanin, Hayekin ja Fukuyaman oppeihin.
Tietysti sivilisaatiotamme uhkaavista vaaroista puhutaan, ja nykyään onkin suorastaan muodikasta maalailla piruja seinille esimerkiksi ilmaston lämpenemisestä, mutta eliitti ja eniten äänessä olevat intellektuellit eivät vihjaa sanallakaan, että demokratiaan ja vapaaseen markkinatalouteen perustuvan yhteiskunnan suurin uhka voikin olla se itse; järjestelmä kun saattaa ajautua umpikujaan siihen sisäisesti kuuluvan monimutkaistumisen seurauksena, jolloin mikä tahansa ulkoinen tai sisäinen kriisi romahduttaa sen.
Länsimaiden näkyvimmät intellektuellit, joiden pitäisi pitää yllä keskustelua niistä yhteiskunnallista asioista jotka eivät miellytä sen enempää eliittiä kuin rahvasta, ovat molempien ryhmien mielenrauhan vuoksi vaienneet mahdollisesta sivilisaation tuhosta täysin. Silloin harvoin kun he ovat aihetta sivunneet, on kyse ollut pelkästään moraalisesta paheksunnasta niitä kohtaan, jotka ovat keskustelleet siitä väärällä tavalla, esimerkiksi pohtimalla kontrolloimattoman kansainvaelluksen seurauksia.
Niin sanottu eurooppalainen ja pohjoisamerikkalainen kulttuuriälymystö, joka on ankkuroitunut henkisesti ja nostalgisesti Frankfurtin koulukunnan kriittiseen teoriaan toki tunnustaa sivilisaation tuhon mahdollisuuden ja on jopa julistanut länsimaisen kulutusyhteiskunnan kuolemaa aina 1930-luvulta lähtien. Lännessä ylintä hegemoniaa ylläpitävä älymystö on alkanut tarkoittaa käytännössä kaikkia uusvasemmiston näkyviä äänitorvia, jotka ovat imeneet teesinsä muodossa tai toisessa frankfurtilaisten Theodor Adornon, Herbert Marcusen tai Jürgen Habermasin ajattelusta. Vastaavasti ”oikeistolainen” hegemonia on degeneroitunut pelkästään uusliberalistisen talousajattelun puolustamiseen, jossa uusvasemmistolaisten junttaamaa nihilismiä ja arvorelativismia ei nähdä ongelmallisena, koska ne eivät uhkaa ”vapaan” markkinatalouden mekanismeja. Päinvastoin, uusavasemmiston markkinoima 1960-luvulta peräisin oleva yksilökeskeinen ja hedonistinen elämäntapa on ollut kannattavaa sisällöntuotantoa miljardibisneksen viihdeteollisuudessa.
Sivilisaatiota ohjaavien arvojen kannalta uusvasemmiston ideologit ovat olleet merkittävämpiä kuin markkinaliberalismia edustavat oikeistolaiset. Heidän ajattelunsa ytimessä on ajatus lännen kollektiivisesta syyllisyydestä, mikä näkyy jatkuvana oman kulttuurin kritiikkinä ja epäilynä. Erikoista tässä ajattelussa on se, että kaikki positiivinen kollektiivisuus kuten ajatus valkoisten kansojen oikeudesta itsesäilytykseen ja omaehtoiseen kukoistukseen tuomitaan jyrkästi, samalla kun eurooppalaisten oletetut ja osin keksityt synnit sälytetään jokaiselle yksittäiselle valkoiselle osana kollektiivista vastuuta. Lyhyesti sanottuna nykyinen kulttuuriälymystö perustaa julistuksensa siihen, että markkinavetoinen Länsi on Paha ja että sen pitää maksaa ”synneistään”, niin todellisista kuin kuvitelluista, menneistä kuin tulevistakin. Tällaista lähes raamatullista apokalyptista paatosta ei esiinny vain kulttuurimarxilaisten piirissä, vaan käsitys on melko yleinen kaikkialla lännen vasemmistossa. Esimerkiksi tunnettu amerikkalainen libertaari sosialisti Noam Chomsky ei näe maansa toiminnassa juuri mitään hyvää, vaan suorastaan toivoo, että ”globaali oikeudenmukaisuus” laskisi sille murskaavan tuomionsa.
Kun länsimaisen kulttuurin vallitseva mielenmaisema on tälläinen, on helppo ymmärtää miksi Suomen älymystö tuomitsi jyrkästi professori Timo Vihavaisen teoksen Länsimaiden tuho syksyllä 2009. Kirjassa kun esitettin ”vääriä”, mutta historallisten havaintojen perusteella huomattavan yleisiä ja näkyviä sivilisaation rapautumisen syitä kuten yksilökeskeinen narsismi, luopuminen traditioista, kulttuurinen pluralismi (etenkin monikulttuurisuus), moraalinen relativismi ja siitä seuraava tapojen höltyminen – sanalla sanoen kulttuurin rappio. Tämä ei tietenkään käynyt päinsä tiedostavalle älymystölle, joka oli näkevinään kirjassa fasistista pessimisiä ja ”vanhentunutta” nietzscheläis-spengleriläistä ajattelua, jonka he ylimielisesti ajattelevat kuuluvan vain ahdistuneiden lukiolaispoikien maailmankuvaan. Älymystön raivon selittää ainoastaan se, että siinä missä Vihavainen pitää tiettyjen arvojen ja tapojen esille nousua merkkinä kulttuurin rappiosta, näkevät median tukemat kotikutoiset intellektuellit nuo ilmiöt suorastaan herkullisina ja toivottavina kulttuuripiirteinä matkalla kohti pyhäksi korotetun yksilön ”vapautumista”. Se, että professoritasoinen mies uskalsi sanoa ääneen mitä ilmeisimmän totuuden länsimaiden nykyisesta henkisestä alennustilasta tietysti häiritsi syvästi älymystön hermeettisesti suljettua todellisuutta, jossa on vain yhdenlaiset syyt ja seuraukset ja aina samat sortajat ja sorretut.
Vihavaisen teos oli poikkeuksellisen rohkea ulostulo nyky-Suomessa, mutta itse kirja noudattaa melko tyypillistä konservatiivista käsitystä siitä, mitkä ovat lähestyvän tuhon syyt. Toisin kuin eräät toimittajat ovat julkisuudessa väittäneet, Länsimaiden tuho ei ole spengleriläinen tulkinta sivilisaation hajoamisesta, jollaista Joseph Tainter pitää epätieteellisenä myyttisenä selityksenä, koska siinä oletetaan eräänlainen selittämätön luonnonlaki, ikuisen tuhon ja paluun kierto, jonka uskotaan vaikuttavan vääjäämättömällä voimalla kulttuureihin. Kirjaa onkin pidettävä herkullisena esseekokoelmana ajan ilmiöistä ja niiden epäkorrekteista tulkinnoista, mikä ei tietenkään vähennä teoksen arvoa. Mitään spesifiä syytä – puhumattakaan teoriaa – Vihavainen ei länsimaiden kulttuuriselle, moraaliselle ja demografiselle syöksykierteelle anna. Paitsi tietenkin sen, että länsimaiden kulttuuri on kadottanut perusarvonsa totuuden, hyvyyden ja kauneuden tavoittelun. Tietysti Vihavainen on oikeassa kirjoittaessaan, että ”kun kulttuuri ei enää edes halua puolustaa itseään, vahvemmat kulttuurit valloittavat sen” tai että postmoderniin viisasteluun ihastuneen älymystön kannattama feminismi ja monikultturismi hajottavat kansakunnan sisältä päin, mutta nämäkään havainnot eivät kerro kulttuurin hajoamisen mekanismista juuri mitään. Historiallisia teoriota ja syitä on esitetty paljonkin, mutta ne ovat Vihavaisen havaintojen tapaan liian yliolkaisia, jotta ne voisivat selittää aikamme ”abstraktin yhteiskunnan” hajoamisen.
Proosallisten tuomiopäivän maalaajien ongelmana on se, että he sivuuttavat katsannoissaan kompleksisten kulttuurien luonteen. Edellä mainittu Tainter selittää kirjassaan The Collapse of Complex Societies, että sivilisaatiota kuvaa parhaiten sen prosessiluonne, kehittyminen aina vain monimutkaisemmaksi kokonaisuudeksi. Hän ei kuitenkaan väitä, että yhteiskunnan monimutkaistuminen olisi sinänsä hyvä tai paha. Itse asiassa hän tunnustaa, että kompleksisuutta tarvitaan, mutta riskinä on, että siitä saatu hyöty alkaa jossakin vaiheessa laskea. Tainterin mukaan tässä on modernin sivilisaation sisäänrakennettu tuhon siemen – eikä niinkään totuuden, hyvyyden ja kauneuden kadottamisessa kuten Vihavainen ehdottaa.
Sivilisaation romahdus Tainterin mukaan
Tainter näkee kulttuurin tai sen viimeisen vaiheen, sivilisaation, monimutkaistumisen erityisesti modernin länsimaisen kulttuurin piirteenä, mutta ei pidä sitä silti ainutlaatuisena. Päinvastoin, kirjan alussa Tainter esittää pääväitteen, että muinaiset suuret kulttuurit hajosivat, koska ne eivät enää pystyneet hallitsemaan kompleksista yhteiskunnallis-poliittista järjestelmää, josta seurasi äkillinen yhteiskunnan monimutkaisuuden väheneminen ja romahdus. Tämän mekanismin taustalla on perusoletus, että ihmisyhteisö on luonteeltaan ongelmaratkaisuyksikkö, jonka vuoksi siitä tulee entistä monimutkaisempi, jotta se voisi ratkaista uusia ongelmia.
Kun yhteiskunnat monimutkaistuvat, ne muuttuvat epävakaiden johtajien hallitsemista pienistä sisäisesti homogeenisistä heimoista isoiksi heterogeenisiksi, luokkajakoisiksi, kontrolloiduiksi ja epätasa-arvoisiksi kansakunniksi, jotka vaativat jatkuvaa lainsäädäntöä ja pakottamista pysyäkseen koossa. Kun sivilisaatio nousee yhä korkeammalle monimutkaistumisen tikkaita, sen pitää sijoittaa tuottamastaan ylijäämästä entistä enemmän resursseja informaatioverkostoihin, hierarkiaan ja erikoisosaajiin, minkä vuoksi yksittäisen kansalaisen uhraukset kasvavat. Mikäli yhteiskunta pystyy takaamaan kansalaistensa perustarpeet, välttyy se yleensä suurilta sosiaalisilta levottomuuksilta ja monimutkaistumisen prosessi voi jatkua.
Monimutkaistuminen on helposti mitattavissa: kun Pohjois-Amerikan cherokee-intiaaneilla oli noin 5000 esinettä, jotka olivat olennaisia heidän kulttuuriilleen, niin toisen maailmansodan aikaisilla liittoutuneilla niitä oli 40 000. Monimutkaistumista kuvaavat myös erilaistuneet sosiaaliset roolit, mikä näkyy suurena määränä kansalaisia, jotka eivät osallistu alkutuotantoon. Lisäksi yhteiskunta sijoittaa valtavia resursseja informaatioon ja kommunikaatioon, keskushallintoon jne. Tainterin mukaan nämä piirteet olivat havaittavissa sellaisissa hajonneissa kulttuureissa kuin Mesopotaniassa, Intian Harappassa, läntisessä Zhou-dynastiassa Kiinassa, muinaisessa Egyptissä, mykeneläisessä kulttuurissa ja Etelä-Amerikan korkeakulttuureissa. Tätä huomioita voi pitää yleisenä selityksenä kulttuurien hajoamiselle, josta Tainter toteaa:
(….) yhteiskunnat tulevat monimutkaisemmiksi kun ne yrittävät ratkaista ongelmiaan. Yhteiskunnallinen monimutkaisuus voi käsittää erilaistuneet sosiaaliset ja taloudelliset roolit, luottamuksen symboliseen ja abstraktiin vuorovaikutukseen, ja informaation tuottajien ja analyytikkojen luokan joka ei osallistu alkutuotantoon. Tällainen monimutkaisuus vaatii valtavasti ”energiaa” (eli resursseja ja muita varallisuuden muotoja). Kun yhteiskunta kohtaa ”ongelman”, kuten vaikeuden saada haltuunsa energiaa, se pyrkii lisäämään byrokratiaa, rakentamaan infrastruktuuria tai luomaan uuden yhteiskuntaluokan, joka vastaisi haasteeseen. Lopulta tämän kaiken hinta kasvaa niin suureksi, että mikä tahansa uusi haaste kuten invaasiot ja katokaudet johtavat siihen, ettei ongelmia voida ratkaista hankkimalla lisää maata. Tässä vaiheessa imperiumi hajoaa pienempiin paloihin…
Hayek, joka uskoi kulttuurievoluution kilpailun johtavan aina hienostuneempaan ja vauraampaan yhteiskuntaan kunhan vain ”spontaaniin järjestykseen” eli taloudellisen tuotannon ja kaupan vapauteen ei puututa, ei ottanut kehitysuskossaan huomioon resurssien rajallisuutta ja niiden heikkenevää kustannushyötyä jatkuvasti monimutkaistuvassa yhteiskunnassa. Kyse on taloustieteessä tunnetusta vähenevän rajahyödyn ilmiöstä, jonka Hayek luonnollisesti tunsi, mutta vain sen spefisissä merkityksessä. Ajatus, että vähenevä rajahyöty voisi vaikuttaa sivilisaation makrotasolla lienee hänelle tuntematon, ainakaan hänen ei tiedetä asiasta kirjoittaneen.
Vähenevä rajahyöty yhteiskunnan hajoamisen perimmäisenä selittäjänä
Koko yhteiskunnan toimivuuteen vaikuttavana ilmiönä vähenevä rajahyöty tarkoittaa sitä, että vaikka yhteiskunta panostaa entistä enemmän kasvavaan monimutkaistumiseen, siitä saatu hyöty ei vastaa enää sijoitusta. Kun kulttuurin monimutkaistuminen saavuttaa vähenevän rajahyödyn tason, se voi romahtaa minkä tahansa sisäisen tai ulkoisen kriisin vuoksi. Tätä voidaan pitää Hayekin spontaanin järjestyksen käänteisenä puolena, spontaanina epäjärjestyksenä, eräänlaisena väistämättömänä prosessina.
Romahduksen laukaiseva näkyvä syy voi olla ympäristökatastrofi, resurssien loppuminen tai sota. Vähenvä rajahyöty on siten kriittinen piste, jossa yhteiskunta alkaa hajota. Juuri näin tapahtui Länsi-Rooman imperiumissa 400-luvulla. Tuolloin yhteiskunnan koossapitäminen synnytti valtavan inflaation ja vaati kansalaisilta kestämättömän verotustaakan, niin että jopa kulttuurin ytimessä olleet italialaiset alkoivat kaivata apua barbaariheimoilta. Ja kuten tässäkin tapauksessa, ihmiskunnan ”katastrofit” eivät läheskään aina ole huono asia: barbaariheimot kuten vandaalit hallitsivat kuohuntavaiheen jälkeen aluettaan paljon tehokkaammin kuin liitoksistaan natkeillut Länsi-Rooman imperiumi.
Vähenevän rajahyödyn vaikutus näkyy konkreettisesti yhteiskunnan tietyillä sektoreilla, mikä voi antaa sysäyksen koko järjestelmän hajoamiselle ja muuttumiselle toisenlaiseksi. Silti yhteiskunta ei läheskään aina romahda, vaan vähenevän rajahyödyn ongelma voi pakottaa yhteisön kehittämään täysin uusia tekniikoita ja tuotantotapoja. Muinaishistoriasta tiedetään, että kun populaatio kasvoi, se joutui tehostamaan ruuantuotantoaan, jolloin sen oli selviytyäkseen pakko siirtyä kulotusmaanviljelystä pysyvään jokavuotiseen viljelyyn. On myös todisteita, että kasvava väestöntiheys Lähi-Idän hedelmällisen puolikuun alueella kannusti metsästäjä-keräilijöitä muuttumaan maanviljelijöiksi. Aluksi maanviljelijät olivat fyysisesti heikompia ja sairaampia kuin metsästäjä-keräilijät, mutta heillä oli jo tuolloin valtavaa etua lukumäärästään ja organisaatiostaan. Ongelmilta ei voitu silti välttyä, sillä vaikka ruuantuotanto yleisesti ottaen kasvoi, niin tuotantoteho yksilöä kohden laski, mikä saattoi johtaa toimeentulo-ongelmiin ja antaa romahdukselle kiihdyttävän sysäyksen. Joskus valtavat väestöpyrähdykset eivät johda umpikujaan, vaan ongelmasta on selvitty keksimällä korvaavia energiamuotoja kuten tapahtui Englannissa 1300- ja 1600-luvuilla ja viimeksi teollisen vallankumouksen aikana.
Uuden ajan imperiumit kuten Iso-Britannia selviytyivät aiemmin ongelmistaan uusien teknologioiden, maan hankkimisen ja vaihtoehtoisten energiantuotantotapojen avulla. 1900-luvulle tultaessa Iso-Britannia kohtasi muiden suurten länsivaltojen tapaan eräänlaisen vähenevän rajahyödyn ongelman, mikä ei ole ratkennut vielä tähän päivään mennessä ja joka näyttää vain pahenevan vuosi vuodelta. Kyse on byrokratiasta. Nykyään hierarkkinen erikoistuminen kasvaa kaikkialla, myös kustannustietoisella yksityissektorilla, koska monimutkaiset organisaatiot tarvitsevat aina vain lisää johtajia selviytyäkseen yhä suuremmista informaation käsittelyn ja erilaisten osien yhteensovittamisen vaatimuksista. Tämä voi saada aikaan noidankehän ja tuhoisan kierteen. Yksinkertaistettuna byrokratia laajenee vastatakseen laajenevan byrokratian tarpeisiin.
Informaationkäsittely on toinen jälkiteollisen yhteiskunnan ilmiö, jossa vähenevä rajahyöty vaikuttaa tuhoisasti. Esimerkiksi opiskelijat saavat tänään paljon pidemmän ja erikoistuneemman koulutuksen kuin ennen, mutta siitä saatu yleinen hyöty on monesti pienempi kuin sen yhteiskunnalliset kustannukset. Suomessa paisunut koulutusmania on johtanut siihen, että nykyään maistereita tuotetaan kaksinkertainen ja tohtoreita nelinkertainen määrä verrattuna 1980-luvun tilanteeseen. Samaan aikaan tutkintojen taso on romahtanut selvästi. Tärkeä havainto on myös se, että samalla kun koulutettujen ihmisten määrä on lisääntynyt, on keskiverron korkeakouluopiskelijan älykkyysosamäärä taantunut lähemmäs kellokäyrän keskikohtaa, mikä näkyy yleisemmin siinä, että länsimaissa keskimääräinen älykkyysosamäärän kasvu on pysähtänyt parin viime vuosikymmenen aikana.
Taloudellinen tuottavuus kasvaa Hayekin mukaan väistämättä, mikäli valtio ei rajoita kilpailua. Nykyään tämäkin ”totuus” alkaa olla kyseenalainen, sillä lännessä kasvu on jo pitkään ollut hidasta, vuoden 2008 jälkeen eräissä maissa jopa negatiivista. Rikkaat länsimaat kohtaavat vähenevän rajahyödyn investoidessaan lisää taloudelliseen kasvuun, jonka vuoksi niiden täytyy kuluttaa enemmän ylläpitääkseen yhteiskuntiensa olemassaolevaa monimutkaisuuden tasoa.
Vähenevän rajahyödyn vaikutus voi ilmetä myös tietyn ideologian noudattamisesta, josta seuraa sosiaalinen ja kulttuurinen kriisi. Lännessä tämä näkyy silmiinpistävimmin monikulttuurisuuden ideologiassa: se tuottaa ideologiansa mukaisesti laskevan väestökäyrän Eurooppaan ulkopuolisia, kognitiivisesti haasteellisia populaatioita, joiden synnyttämiä ongelmia yhteiskunta pyrkii sitten ratkaisemaan. Nämä ratkaisut tuottavat puolestaan uusia ongelmia, joiden ratkaisu synnyttää uusia ongelmia byrokratian ja verotaakan vain kasvaessa. Koska maahanmuutto on itseään ruokkiva prosessi, johon kuuluu myös jo muuttaneiden monikertainen syntyvyys alkuperäisväestöön verrattuna, ollaan lopulta tilanteessa, jossa vieraat populaatiot kasvavat niin suuriksi, että ne voivat vaatia omia territorioitaan ja lakejaan, mikä on alku valtakulttuurin ja yhteiskunnan hajoamiselle. Vaikka Timo Vihavainen ei sanonut Länsimaiden tuhossa yhteiskunnan monimutkaistumisesta seuraavasta vähenevästä rajahyödystä mitään, hän sanoo maahanmuuton olevan ”hulluuden riemumarssi”, mikä kuvaa hyvin tilannetta, jossa ideologisen suuruudenhulluuden synnyttämä tuhon kierre vain voimistaa itseään polkemalla tieltään kaikki maalaisjärkeen perustuvat vastaväitteet.
Romahduksen jälkeen
Kun vähenevän rajahyödyn ongelmaa ei pystytä ratkaisemaan esimerkiksi energiantuotannossa (mm. peak oil) alkavat tuotannon kustannukset ylittää siitä saadun hyödyn. Tällöin järjestelmä tulee nopeasti epävakaaksi, koska sillä ei ole ylijäämää, jolla ylläpitää sen jatkuvaa kasvua. Lisäksi lukuisat historialliset esimerkit osoittavat, että kohdatessaan vähenevän rajahyödyn ongelman yhteiskunta muuttuu useimmissa tapauksissa sortavaksi: se alkaa kontrolloida yksilöä, ja innovaatiot ja positiiviset muutokset pyritään tukahduttamaan samalla kun korruptio, autoritaarisuus ja feodalismi alkavat hallita. Näin yhteiskunnasta tulee oman ylivertaisuutensa myytin ja suuruudenhulluutensa vanki. Tyypillistä on myös se, että yritetään radikaalein muutoksin pelastaa järjestelmä kuten Mihail Gorbatšov yritti Neuvostoliitossa 1980-luvun puolivälissä, mutta sellaiset yritykset eivät pysty muuttamaan hajoamiseen johtavan trendin suuntaa, ja lopulta kaikki menettävät uskonsa järjestelmään ja romahdus tapahtuu.
Neuvostoliitto on tyyppiesimerkki modernista yhteiskunnasta, joka tuhlasi resurssinsa yrittääkseen ylläpitää paisunutta ja tehotonta hallintoaan kunnes se lopulta hajosi pienempiin, tehokkaampiin yksiköihin ts. markkintataloutta noudattaviin kansallisvaltioihin. Jotain samankaltaista voi kuvitella tapahtuvan myös Euroopan Unionille.
Tämän päivän eliitit, jotka ennen pitkää ovat kykenemättömiä pitämään koossa valtioitaan näkevät rauhan, taiteiden ja teknologian menettämisen traagisena asiana, vaikka monille rationaalisille ihmisille romahdus on välttämätön ja kannatettava tulos, sillä romahdus tasapainottaa ihmisten ylimitoitetut tarpeet käytettävissä olevien resurssien mukaan. Toisin sanoen romahdus on taloudellisen säästön optimoiva prosessi, jossa kaikki turha karsitaan. Tainterin mukaan esimerkiksi eri puolilla Rooman valtakuntaa ravitsemustilanne parani romahduksen jälkeen, koska maanviljelijöitä ei enää rasitettu verotuksella ja sadon pakkolunastuksilla, joilla oli ylläpidetty suurliikemiesten, byrokraattien ja sotilaiden hallitsemaa imperiumin ylärakennetta.
Globaalisaation vuoksi tuleva romahdus olisi huomattavasti laajempi ja syvempi kuin vaikkapa Rooman valtakunnan ja Neuvostoliiton murtumiset, sillä se vaikuttaisi kaikkiin teollisuusmaihin. Todennäköisesti johtava länsimaa Yhdysvallat ei voi romahtaa ilman että joku kilpailija kuten Kiina ottaa sen paikan, ellei se sitten luhistuessaan vie mukanaan koko jälkiteollista maailmaa.
On vaikea sanoa, millaiseksi nykymaailma muuttuisi mahdollisen romahduksen jälkeen. Todennäköisesti jonkilainen sosiaalinen kaaos vallitsisi jonkin aikaa. Hobbesilainen kaikkien sota kaikkia vastaan olisi päivän sana, koska lakeja ylläpitävä keskusvalta olisi murtunut. Anarkistinen vahvimman oikeus olisi hallitseva moraalikoodi ja erilaiset pinnan alla olevat yhteiskunnalliset kaunat pääsisivät valloilleen, jolloin varsinkin entinen eliitti ja heidän suojattinsa olisivat vaaravyöhykkeessä. Ennen pitkää olot kuitenkin rauhoittuisivat kun nykyistä pienemmät ja hallinnollisesti yksinkertaisemmat yhteiskunnalliset yksiköt, jotka todennäköisesti perustuisivat jaettuun kulttuuriin ja etnisyyteen, alkaisivat hallita. Uudet yhteiskunnat pitäisikin organisoida niin, että ne ovat vähemmän riippuvaisia toisistaan ja siten vähemmän hauraita kuin nykyiset Euroopan unionin maat.
About Rami Leskinen
SARASTUS 
Kommenttien kirjoittaminen edellyttää että olet kirjautunut.