SARASTUS

Kansallinen ja eurooppalainen, traditionalistinen ja radikaali verkkolehti

Kaikki samanlaisia, kaikki eriarvoisia

hohtoTIMO HÄNNIKÄINEN

SDP:n nuorisojärjestö ehdotti hiljattain muutosta vanhempainvapaajärjestelmään ”työelämän tasa-arvon parantamiseksi”. Ehdotuksen mukaan vanhempainpäiväraha tulisi jakaa siten, että perheen isä joutuisi käyttämään ensimmäiset kuusi kuukautta yhteensä 18 kuukauden mittaisesta vanhempainvapaasta. Arvostelijat sanoivat, että ehdotuksessa oli unohtunut ainakin imetys, jota Suomen viranomaiset suosittelevat täysruokintana 4-6 kuukauden ikään saakka. Lisäksi Demarinuorten mallissa äidit passitettaisiin käytännössä töihin suoraan synnytyslaitokselta, jos isä haluaisi pitää kiintiönsä.

Demarinuorten puheenjohtajan Joona Räsäsen vastaus kritiikkiin oli paljonpuhuva: ”Jos ei mietitä asiaa imetyksen ja lapsen kannalta vaan tasa-arvon, niin keskeistä olisi se, että kummankaan sukupuolen työuraan ei tulisi pitkiä katkoksia.” Egalitarismissa ei tosiaan ole kyse vanhempien tahdosta, lasten edusta, lajin biologisista ominaistarpeista, perheiden eheydestä eikä yleisestä hyvinvoinnista, vaan tasa-arvon pyhästä periaatteesta.

Aikamme periaatteettomuutta ja arvotyjiötä surkuttelevat moralistit ovat siis väärässä. Modernissa maailmassa on kuin onkin yksi ikuinen ja loukkaamaton dogmi, nimittäin se, että biologinen tai kulttuurievoluutio on varustanut jokaisen ihmisyksilön ja ihmisryhmän yhtäläisillä kyvyillä. Sen kyseenalaistamista pidetään tyystin sopimattomana silloinkin, kun arkielämän havainnot tai tieteelliset tutkimustulokset näyttäisivät olevan jyrkässä ristiriidassa sen kanssa. Tämän hetken länsimaisissa yhteiskunnissa tasa-arvo edustaa absoluuttista moraalista hyvää, jota tulee tavoitella sen itsensä takia – silloinkin, kun sen tavoittelu on yhteiskunnalle tai sen yksittäisille jäsenille haitaksi.

Modernin ajan kaksi johtavaa ideologiaa ovat liberalismi ja marxilaisuus. Vaikka eroavatkin toisistaan monissa muissa asioissa, molemmat hyväksyvät egalitarismin. Viime kädessä ne kiistelevät keskenään siitä, kumman käsitys tasa-arvoisuudesta on oikea. Liberaalien ja heidän vasemmistolaisten kriitikoidensa hallitsemassa kulttuuri-ilmapiirissä jokaista tasa-arvoisuusoletuksen kiistävää tai kyseenalaistavaa ideologiaa pidetään vaarallisena tai vähintäänkin epäilyttävänä. Sellaisen uskotaan vievän kaltevalle pinnalle, jolla luisutaan lopulta joukkovainoihin ja keskitysleireihin. Egalitarismi esittää itsensä ainoana vaihtoehtona sorrolle, epäoikeudenmukaisuudelle ja julmuudelle, joiden väitetään vallinneen ennen tasa-arvon periaatteen tuloa yleiseksi ohjenuoraksi.

Kuitenkin myös tasa-arvon nimissä on harjoitettu sortoa, epäoikeudenmukaisuutta ja julmuutta. Egalitarismin syntilista ulottuu jakobiiniterrorista ja Neuvostoliiton vankileirijärjestelmästä tämän päivän ”pehmeisiin” pakkokeinoihin saakka. Ihmisiä on yritetty ja yritetään edelleen pakottaa tasa-arvoon kaikilla etiikan mittapuilla likaisin keinoin.

Liberaalit vastaavat yleensä tällaiseen kritiikkiin sanomalla, että he eivät suinkaan yritä pakottaa ihmisiä tasa-arvoisiksi. Kyse on vain siitä, että jokaiselle taataan tasavertaiset mahdollisuudet sukupuolesta, yhteiskuntaluokasta tai etnisestä taustasta riippumatta. Myönnettäköön, että klassiset liberaalit pitkälti noudattivatkin tätä periaatetta. Mutta nykyiset egalitaristiset liberaalit – vasemmistolaisista puhumattakaan – ovat aina tyytymättömiä, jos tasa-arvoiset lähtökohdat eivät johdakaan tasa-arvoisiin lopputuloksiin. Jos joku yksilö tai ryhmä pärjää huonosti koulussa tai työelämässä, ei sopeudu kunnolla yhteiskuntaan tai on aliedustettuna johtotehtävissä, tilanne vaatii korjaamista. Tasa-arvo on muuttunut lähtökohdasta päämääräksi.

Korjauskeinoihin kuuluvat etniset ja sukupuolikiintiöt, koulu- ja opiskelusuoritusten mittaaminen, yhä yksityiskohtaisemmat ”syrjinnän” vastaiset lait… Viime kädessä tällaiset toimenpiteet tarkoittavat kyvyttömien ja ansiottomien suosimista kyvykkäiden ja ansioituneiden kustannuksella – siis sortoa ja epäoikeudenmukaisuutta, joista egalitarismin piti vapauttaa ihmiskunta. Suomalaisten vihreiden vaatimat sukupuolikiintiöt pörssiyhtiöiden hallituksiin eivät hyödytä naisia yleensä, vaan ainoastaan epäpäteviä naisia.

Tasa-arvon nimissä pyritään myös valvomaan ja säätelemään ihmisten sosiaalista käyttäytymistä ja jopa kielenkäyttöä. ”Vihapuhe” yritetään kriminalisoida ja rasistiset motiivit ovat koventamisperuste rikostuomioissa. On helppo huomata, kuinka ristiriitainen Ranskan vallankumouksen (ja koko modernin maailman) iskulause ”vapaus, veljeys ja tasa-arvo” on. Vapaus ja tasa-arvo syövät toisiaan aina, yhdessä ne eivät koskaan toteudu täysimääräisinä. Brittifilosofi Roger Scruton tiivisti asian kirjassaan The Uses of Pessimism (2010):

Jos ihmiset ovat täydellisen vapaita, he käyttävät vapauttaan niin että se johtaa epätasa-arvoon. Jos taas ihmiset ovat täydellisen tasa-arvoisia, heiltä riistetään vapaus. Ranskan vallankumous tuhosi lopulta vapauden ja loi sen raunioille uudenlaisen epätasa-arvon – niistä, joilla oli poliittista valtaa, tuli herroja ja niistä, joilla ei ollut poliittista valtaa, tuli orjia.

Egalitaristisen yhteiskunnan ”herroihin” kuuluvat tasa-arvovaltuutetut ja muut tasa-arvoisuutta valvovat byrokraatit ja asiantuntijat. He tekevät itsensä tarpeellisiksi löytämällä yhä uusia puutteita, yhä uusia alueita joilla tasa-arvo ei ole täydellisesti toteutunut. Voidaan vain arvailla, mitä tällaisen asiantuntijaeliitin ylläpitäminen maksaa. Usein puhutaan siitä, kuinka paljon armeijoiden ylläpito nielee rahaa, jonka voisi käyttää vaikkapa tieteellisen tutkimuksen rahoittamiseen. Harvemmin puhutaan siitä, kuinka paljon valtion rahoittamat tasa-arvobyrokraatit, syrjinnän vastaiset kampanjat, monikulttuurisuusasiantuntijat ja rasismitutkijat nielevät varoja lääketieteeltä, terveydenhuollolta, vanhustenhuollolta, kulttuurilta ja taiteelta, ylipäätään kaikelta mikä lisää todellista hyvinvointia ja elämän mielekkyyttä.

Paitsi että egalitarismi luo uudenlaista epätasa-arvoa, se myös vähentää monimuotoisuutta jota se on lisäävinään. Hyvä esimerkki on homoseksuaalien avioliitto-oikeus, yksi Suomen suosituimmista kiistakysymyksistä tällä hetkellä. Monimuotoisuudesta ja kirjavuudesta intoilevat tasa-arvofundamentalistit ovat käytännössä tunkemassa kaikkia yhden ja saman saman, heteropareille räätälöidyn instituution piiriin. Monimuotoisuuden kannalta parempi ratkaisu olisi kehittää homopareille kokonaan uusi, juridisesti avioliiton veroinen järjestely omine rituaaleineen, mutta ”tasa-arvoisen avioliittolain” kannattajat eivät ole harkinneetkaan sellaista vaihtoehtoa.

Vaikka intoilevatkin monimuotoisuudesta, egalitarismin kannattajat ovat kyvyttömiä näkemään mitään aidosti merkittäviä eroja ihmisten välillä. Heidän silmissään ihmiset eroavat toisistaan vain triviaaleissa asioissa: yhdet ovat vaalea- ja toiset ruskeatukkaisia, yhdet pitävät salmiakista ja toiset suklaasta, yhdet käyvät kirkossa ja toiset moskeijassa, yhdet makaavat tyttöjen ja toiset poikien kanssa. Pinnan alla olemme kaikki samanlaisia, kuten paljon käytetty kuva rinnakkain asetetuista mustan, valkoisen, homon, heteron, uskovaisen ja ateistin luurangoista antaa ymmärtää. Huvittavaa kyllä, tuohon ”yhteiseen ihmisyyteen” ei kuitenkaan sisällytetä rasisteja tai seksistejä – heidät on lupa esittää epäihmisinä ja demoneina.

Oppi tasa-arvoisuudesta ei pelkästään tuota edellä mainittujen kaltaisia loogisia ristiriitoja, vaan perustuu sellaisille. Sen ytimessä on arvon käsitteen väärinymmärtäminen. Koko arvon käsite perustuu erolle ja erilaisuudelle, niin kvalitatiivisessa kuin kvantitatiivisessa mielessä. Kvalitatiivisesti jokin asia on arvokas, jos sillä on erityisiä ja ainutlaatuisia, so. muista eroavia ominaisuuksia. Kvantitatiivisesti jokin asia on arvokas, jos se on muita parempi tai laadukkaampi jollakin selvästi mitattavalla tavalla. Tasa-arvoisuus tarkoittaa, että asiat muuttuvat samankaltaisiksi ja keskenään vaihdettaviksi – siis arvottomiksi. On helppo havaita, kuinka olematon ihmishengen arvo on yhteiskunnissa, jotka pyrkivät radikaaliin tasa-arvoisuuteen.

Viime kädessä koko elämän mielekkyys riippuu arvojärjestyksistä. Kykymme nauttia vaikkapa ruoasta tai taiteesta perustuu kyvylle erottaa hyvin valmistettu ateria kehnosti valmistetusta, mestariteos tusinatuotoksesta. On myös tärkeää osata arvioida eri kategorioihin kuuluvia asioita erilaisin kriteerein. Jos asetamme klassisen sinfonian ja kolmen soinnun popkappaleen samalle viivalle, ymmärryksemme musiikista ei ole kovin syvällinen, vaikka molemmat voivat toki olla nautittavia omassa kategoriassaan.

Erojen ja kategorioiden elintärkeys ymmärrettiin ongelmitta ennen niin sanottua valistusta, joka synnytti tasa-arvoideologian siinä muodossa kuin me sen tunnemme. ”Vertainen” ja ”samanarvoinen” olivat alun perin aristokraattisia käsitteitä, jotka eivät viitanneet kaikkiin ihmisiin, vaan tiettyihin joukkoihin hierarkkisessa järjestelmässä. Saman ajatuksen omaksui Julius Evola, joka kirjoitti teoksessaan Uomini e le rovino (1953):

(…) tasavertaisuutta voi olla vain vertaisten kesken, nimittäin niiden kesken, jotka ovat objektiivisesti katsottuna samalla tasolla ja ilmentävät ’persoonuuden’ yhdenmukaista astetta, ja joiden vapaus, oikeus ja myös vastuu ovat toiset kuin heitä ylempien tai alempien.

Modernin ajan filosofiassa tällaiset näkemykset ovat perin harvinaisia. Egalitarismi on läpäissyt ajattelumme niin täysin, että sitä pidetään koko länsimaisen kulttuurin määräävänä elementtinä. Voidaan toki sanoa, että osaltaan tasa-arvoisuusperiaate erottaa länsimaisen kulttuurin muista kulttuureista ja on antanut sille etulyöntiaseman. Mutta se on myös synnyttänyt ne piirteet, joita muiden kulttuurien edustajat (ja monet länsimaisetkin ihmiset) pitävät kulttuurimme huonoimpina puolina: materialismin ja yleisen arvottomuuden. Perinteistä, kollektiivisista identiteeteistä ja hierarkioista ”vapautunut” ihminen elää maailmassa, jota ei voi arvottaa muuten kuin materiaalisesti. Henkilökohtaisen aineellisen hyödyn lisääntyminen on ainoa kehityksen ja jalostumisen muoto, jonka aikamme tuntee ja tunnustaa. On helppo ymmärtää epäluuloa ja halveksuntaa, jota traditionaalisemmista yhteiskunnista tulevat siirtolaiset elämänmenoamme kohtaan tuntevat, samoin kuin heidän pyrkimystään eristäytyä ja pitää sitkeästi kiinni perinnäistavoistaan uudessa ympäristössä.

Lisäksi monietninen ja monikulttuurinen yhteiskunta, joka on egalitarismin tuotos, sisältää kulttuurisen romahduksen ainekset. Niissä on tunnetusti korkeat rikostilastot ja matala sisäinen luottamus. Sellaisten yhteiskuntien jäsenet joutuvat usein suojautumaan toisiltaan aitaamalla kotinsa, asentamalla niihin hälytyslaitteita ja ostamalla yksityisten vartiointifirmojen palveluita. Myös heidän henkinen liikkumavaransa vähenee, kun sananvapautta jatkuvasti rajoitetaan etnisten ryhmien välisten konfliktien ehkäisemiseksi. Näin egalitaristisen politiikan seuraukset syövät aineellisen hyvinvoinnin, turvallisuuden ja yhteiskunnallisen avoimuuden.

Tie mielekkääseen elämään ja tasapainoiseen yhteiskuntaan ei kulje tasa-arvon vaan radikaalienkin erojen hyväksymisen kautta. Totta kyllä, stabiili yhteiskunta tarvitsee kahta tasa-arvoajattelun käytännön sovellusta: mahdollisuuksien tasa-arvoa ja tasa-arvoa lain edessä. Ensin mainittu, johon kuuluu esimerkiksi peruskoulutus ja terveydenhuolto kaikille, estää yhteiskunnan kehittymisen plutokratiaksi, joka on yksi rappion muoto. Elinvoimainen elitismi perustuu hengen eliitille, kyvykkäiden yksilöiden mahdollisuudelle nousta korkeaan asemaan miten vaatimattomista aineellisista oloista tahansa. Tasa-arvo lain edessä taas on välttämätön yhteiskuntarauhan kannalta, sillä ilman sitä luottamus oikeuslaitokseen olisi olematon. Mutta olennaista on, että näissä sovelluksissa tasa-arvoa pidetään pragmaattisena lähtökohtana eikä itsessään hyvänä päämääränä.

On tärkeää vastustaa päättäväisesti jokaista ideologiaa, jolle tasa-arvo on tavoite ja absoluuttinen arvo. Ei pidä luottaa egalitaristien ristiriitaiseen hokemaan ”kaikki erilaisia, kaikki samanarvoisia”: se johtaa maailmaan, jossa kaikki ovat samanlaisia ja eriarvoisia.

Timo Hännikäinen on Helsingissä asuva kirjailija ja suomentaja. Tuoreimmat teokset puheenvuorokirja “Liberalismin petos” (yhdessä Tommi Melenderin kanssa, 2012) ja esseeteos "Hysterian maa" (2013). Kiinnostuksen kohteita taide, historia ja antimoderni ajattelu.

Timo Hännikäinen on Helsingissä asuva kirjailija ja suomentaja. Tuoreimmat teokset puheenvuorokirja “Liberalismin petos” (yhdessä Tommi Melenderin kanssa, 2012) ja esseeteos ”Hysterian maa” (2013). Kiinnostuksen kohteita taide, historia ja antimoderni ajattelu.

Information

This entry was posted on maaliskuu 21, 2013 by in Politiikka ja ideologia.
%d bloggers like this: