SARASTUS

Kansallinen ja eurooppalainen, traditionalistinen ja radikaali verkkolehti

Monimutkaisten yhteiskuntien synty ja tuho. Osa I: von Hayek ja spontaanisti järjestäytynyt yhteiskunta

RAMI LESKINEN

Kaksiosaisessa artikkelisarjassa tarkastelen monimutkaisten yhteiskuntajärjestelmien syntymis-  ja tuhoutumismekanismeja. Ensimmäisessä osassa arvioin taloustieteilijä Friedrich von Hayekin yhteiskuntateoriaa spontaanista järjestyksestä, jota hän pitää kulttuurievoluution todistuksen valossa tärkeimpänä syynä sille, miksi monimutkaiset yhteiskunnat voivat pysyä koossa. Kirjoituksen toisen osan lähtökohtana on Joseph Tainterin tutkimus The Collapse of Complex Societies, jonka pohjalta pyrin valottamaan mekanismeja, jotka hajottavat monimutkaisia yhteiskuntia.

***

Julkisessa keskustelussa kiistanalaisten yhteiskunnallisten ajattelijoiden kohtalona on usein joutua väärinymmärretyiksi. Heidän ajatuksiaan joko tulkitaan väärin ja irrotetaan asiayhteyksistään tai ne yksinkertaistetaan poliittisiksi iskulauseiksi. Usein tällaisessa on kysymys silkasta tietämättömyydestä, mutta joskus myös tietoisesta harhaanjohtamisesta. Hyvä esimerkki tunteenomaisesta ja ideologisesti värittyneestä keskustelusta on suhtautuminen Itävaltalaisen taloustieteilijä ja yhteiskuntafilosofi Friedrich A. von Hayekin (1899-1992) ajatteluun.

Varsinkin Pohjoismaissa Hayekista esitettyjä puheenvuoroja on vaikea edes kutsua keskusteluksi – sen verran yksimielisesti hänen ajattelunsa on tuomittu niin perinteisen vasemmiston, globalisaatiokriitikoiden kuin myös konservatiivisen oikeiston keskuudessa. Häntä pidetään uusliberalistisen ideologian filosofisena takapiruna, jonka ajatusten katsotaan pohjautuvan sosiaalidarvinismiin ja atomistiseen individualismiin. Mielestäni tämä näkemys Hayekin yhteiskuntafilosofiasta on yksioikoinen sekä pahantahtoinen. Asenteellisesti värittyneen kritiikin taustalla on usein sosialismia ja yhteiskuntasuunnittelua puolustavat näkemykset.

Hänen tietoteoreettinen käsityksenä tiedon evolutiivisesta ja epäsuorasta luonteesta sekä siitä johdettu yhteiskuntateoria instituutioiden spontaanista järjestymisestä selittävät pitkälti sen, miksi hän kannatti tietyin varauksin valtion ohjauksesta vapaata taloutta ja individualismia. Vapauden vihollisena Hayek pitää virheellistä käsitystä, että ihmisten instituutiot olisivat tietoisesti rakennettuja, jonka vuoksi niitä voitaisiin myös parannella käyttämällä hyväksi ihmisjärkeä. Tämä konstruktivistinen rationalismi, älyllinen ylimielisyys, on ilmennyt Hayekin mukaan paljastavimmillaan sosialistisessa suunnitelmataloudessa, jonka epäonnistuminen on hänen mielestään klassinen esimerkki spontaanisti järjestyneen yhteiskunnan sivuuttamisesta.

Hayekin ajatukset eivät ole välttämättä ristiriidassa kansallisvaltion kannattajien kanssa, sillä hän puolusti yhteiskunnallista jatkuvuutta edistäviä traditioita kuten perheinstituutiota ja uskontoa. Tässä mielessä hänen ajattelussaan on yhtymäkohtia (paleo)konservatiivien suosimaan kommunitarismiin. Toisaalta Hayekin naiivi liberalismi vietynä äärimmilleen on oikeuksien takaajana toimivalle kansallisvaltiolle ja sen puolustajille ongelmallinen. Miten esimerkiksi suojella sekä eurooppalaisen sivistyksen mahdollistanutta yksilönvapautta että kansallisen suvereniteetin säilymistä? Mikäli kansallisvaltio romutetaan, on vaikea kuvitella, että jokin muu valtiollinen järjestelmä takaisi samassa mitassa kansalaisten oikeudet. Hayekin teorian puutteena onkin velvollisuuksien ja lojaliteettien väheksyntä, josta näyttää tulleen modernin länsimaisen liberaalidemokratian akilleen kantapää, joka kääntää spontaanin järjestyksen spontaaniksi epäjärjestykseksi. Mutta tästä enemmän kirjoitussarjan toisessa osassa.

 

Hayekin käsitys tiedosta

Hayekin yhteiskuntafilosofian normatiivisia johtopäätöksiä ei voi täysin ymmärtää ilman hänen epistemologiaansa eli tietoteoriaansa. Hayekin episteeminen argumentti lähtee uuden ajan ensimmäisen filosofin René Descartesiin (1596-1650) kohdistetusta kritiikistä. Hän näki juuri Descartesin tuoneen länsimaiseen ajatteluun epäilyn kaikkea traditiota, tapaa ja ylipäätä historiaa kohtaan. Descartesista lähtien järjellinen päättely on määritelty länsimaissa loogisena deduktiona, joka perustuu eksplisiittisiin arvostelmiin. Näin ollen rationaalinen toiminta tuli tarkoittamaan vain sellaista toimintaa, jonka voidaan osoittaa perustellusti tukeutuvan tiedettyihin ja todennettavissa oleviin totuuksiin. Descartes ei tosin tämän idean pohjalta esittänyt sosiaalisia ja moraalisia argumentteja, mutta niitä kehittelivät sen sijaan häntä seuranneet Thomas Hobbes ja etenkin Jean-Jacques Rousseau, jonka muotoilemaa yhteiskuntasopimusta Hayek pitää rationaalisen intentionalismin huipentuma. Descartesin jalanjälkiä seuranneet yhteiskuntafilosofit katsoivat Hayekin mukaan, että kieli, uskonto, raha ja markkinat ovat joidenkin ihmisten tietoisesti ja tarkoituksella konstruoimia, minkä vuoksi ne ovat myös alttiita mahdollisille parannuksille, joita voidaan tehdä käyttämällä hyväksi ihmisjärkeä. Hayekin mukaan Descartesin oppeja seuranneet yhteiskuntafilosofit ovat olleet väärässä, koska he eivät ole suostuneet hyväksymään sitä, että sivilisaatioiden instituutiot eivät ole syntyneet tietoisen päättelyn avulla vaan spontaanisti, evolutiivisen kasvun myötä.

Spontaani järjestys on tulos siitä ilmiöstä, joka järjestyy toimivaksi kokonaisuudeksi, ilman, että mikään suunnittelija on sen sellaiseksi tarkoittanut. Luonnossa tällaisen järjestyksen muodostumista ilmenee mm. muurahais- ja ampiaispesässä. Hayek oli materialisti eikä uskonut yliluonnolliseen postulaattiin. Miten hän sitten selitti spontaanin järjestyksen, jonka hän väitti ilmenevän sekä vapaassa luonnossa että ihmisten muodostamissa yhteisöissä?

Voimme ehkä jotenkin käsittää sen, että ampiaispesässä vallitsee ”spontaani järjestys”, mutta syyn löytäminen sille tuottaakin jo vaikeuksia. Hayekin ensimmäinen vastaus on, että ihminen ei voi mielensä rakenteen vuoksi koskaan tietää spontaanin järjestyksen merkitystä, vaikka hän elää siinä ja on osa sitä. Itse asiassa myös ihmismieli on spontaani järjestys, josta Hayekin mukaan seuraa, että ihmismieli ei voi koskaan täysin tietää itseään, toisin sanoen, kyvyillemme tietää, ennustaa ja kontrolloida mieliämme on olemassa ylittämättömät rajat. Toisaalta ihmisellä on kyky tietää jotain, mutta tuon tietämisen ensisijainen lähde ei ole puhdas rationaalinen päättely, vaan käytännöllinen, ”lausumaton” epäsuora tieto, joka on välittynyt meille sääntöinä mielen järjestymisen ja traditioiden kautta.

Ihmiset ovat Hayekin mukaan älykkäitä osittain siksi, koska hermoston säännöt voivat kumuloitua ja siirtyä ihmiseltä ihmiselle, sukupolvelta sukupolvelle. Se mitä kutsumme mieleksi ei Hayekin mielestä ole jotakin, jonka kanssa ihminen syntyy, vaan pikemminkin jotakin, jonka hänen geneettinen varustuksensa auttaa häntä hankkimaan, kun hän kasvaa omaksumalla traditioiden tulokset, jotka eivät ole geneettisesti siirrettävissä. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että kieli, moraali, laki jne., eivät ole yhdenkään yksilön tyhjästä keksimää, vaan ne perustuvat imitaation tarttuvuuteen ja menestyksekkäisiin hermostollisiin periaatteisiin, jotka yhdistyvät ja leviävät läpi populaatioiden. Tätä taustaa vasten Hayek on valmis sanomaan, että käyttäytymisen oppiminen on merkittävämpi tiedon lähde kuin oivallusten, järjen ja ymmärryksen tulokset.

Hayek esittää, että tietoa ei pelkästään ilmaista tietoisena reflektiona ja kommunikaationa, vaan se ilmenee myös yksilöiden – ja yhteiskuntien – käytännöissä. Siksi suurin osa tiedostamme on Hayekin mielestä lausumatonta tietoa: se on luonteeltaan enemmän ”tietää miten” kuin ”tietää että”. Hayek katsoo lausumattoman tiedon olevan ennen kaikkea käytännöllistä tietoa, joka varmistaa organismin elämän jatkumisen. Tästä seuraa, että koska käytännöllisen tiedon merkitys liittyy siihen, miten se vaikuttaa hengissä säilymiseen, on kaikki mitä me teemme yksilöinä pohjimmiltaan sidottu opittuihin havaintoihin, joiden alkuperä on halussa selviytyä.

Hayek ei samaista aivojen toimintaa ja yhteiskuntaa konkreettisesti. Hän sanoo, että vaikka aivot saattavat organisoitua samanlaisten periaatteiden mukaan kuin yhteiskunta, niin yhteiskunta ei ole aivot, eikä sitä pidä kuvata eräänlaisena super-aivona vaikka siinä toimivien osien välisten suhteiden määrittämä rakenne onkin perustaltaan sama, eikä järjestävää tehtävää ole valtuutettu millekään osalle, jossa malli esimuodostetaan. Spontaanit järjestykset kuten yhteiskunnat, vaikka tuottavatkin samoja seurauksia kuin aivot, on sittenkin organisoitu eri periaattein kuin ne, jotka ohjaavat aivojen ja sen ohjaaman organismin välisiä suhteita. Hayekin ajatuksena on, että aivojen ja yhteiskunnan ero on siinä, että aivot ovat organismin ohjaava keskus, kun taas spontaanin, hajautuneen järjestyksen mukaisesti muodostunutta yhteiskuntaa ei ohjaa mikään keskuselin.

 

Tradition merkitys

Toinen Hayekin spontaaniin järjestykseen kuuluva osa on erilaisten tietoa sisältävien instituutioiden, käytäntöjen tai traditioiden luonnonvalinta. Hayek väittää, että kulttuurievoluutiota voidaan tutkia hedelmällisesti rajaamalla se eri traditioiden kilpailuun, jossa tapahtuu luonnonvalintaa ja jossa traditioiden menestys voidaan ainakin osittain selittää sillä, miten tehokkaita ne ovat tiedonkantajina. Hayek näkeekin traditioiden ”valikoituvan” sen perusteella, miten hyödyllisiä ne ovat yhä suurempien ihmisjoukkojen koordinoimisessa. Ihmisten selviytyminen johtuisi näin ollen siitä, että he ovat kannattaneet suotuisia traditioita. Spontaani hajautunut järjestys näyttäisi siis valikoivan ne traditiot, jotka ovat edullisia yhä monimutkaisemmiksi käyneissä yhteisöissä.

Synnynnäiset luontaiset halut olivat Hayekin mukaan tarkoituksenmukaisia pienen joukon elämän ehtojen kannalta aikana, jolloin ihminen oli kehittänyt hermostollisen rakenteen, joka on yhä ominainen Homo Sapiensille. Nämä ”luonnolliset” animaaliset vaistot ovat edelleen ihmisillä samat kuin tuhansia sukupolvia sitten, mutta niiden on täytynyt kuitenkin sopeutua täysin erilaiseen elämään sadan viime sukupolven aikana. Olemme yhä taipuvaisia pitämään kaikkea ”luonnollista” hyvänä ja oikeana, mutta Hayekin mielestä ”luonnolliset vaistot” ovat kaukana hyvästä suuressa yhteiskunnassa (Great Society); ihmistä ei ole tehnyt hyväksi luonto eikä järki vaan traditio. Itse asiassa opitut säännöt ovat tulleet välttämättömiksi tukahduttamaan ne luonnolliset vaistot, jotka eivät sovi avoimen yhteiskunnan järjestykseen.

Hayek lainaa eräissä kirjoituksissaan Karl Popperin termiä ”abstrakti yhteiskunta”. Hän tarkoittaa tällä yhteiskuntaa, joka ei enää perustu solidaarisuuteen pienessä eristyneessä ryhmässä, jossa jokainen jäsen tuntee toisensa. Abstraktissa yhteiskunnassa ei ole tarvetta tuntea toisia ihmisiä, vaan ainoastaan abstraktit säännöt ja persoonattomat signaalit, jotka ohjaavat heidän käyttäytymistään vieraita kohtaan. Tästä voidaan johtaa se Hayekin monissa teoksissa esille nostama käsitys, että konstruktivistisesta rationalismista seuraava poliittinen filosofia on yhteydessä atavistisiin emootioihin kuten altruismiin, joka ilmenee mm. sosialismin solidaarisuuden korostamisessa. Kollektivismin korostaminen on kuitenkin johtanut monimutkaisissa moderneissa yhteiskunnissa epäjärjestykseen ja systeemin hajoamiseen, koska altruististen päämäärien noudattaminen ei sovi yhteen hajautuneen järjestyksen kanssa. Suuressa yhteiskunnassa, jossa yksilöt pyrkivät toteuttamaan omia projektejaan on yhä vähemmän yhteiseksi koettuja intressejä, joiden vuoksi yhdistyä. Hayek ei näytä pitävän tätä pahana asiana.Sen sijaan hän ei ota huomioon sitä, että yhteisöllisistä siteistä ”vapautettujen” atomististen yksilöiden muodostama yhteiskunta voi sisältään myös yhteiskunnallisen epäjärjestyksen siemenen ja jopa hajoamisen. Muun muassa näitä vaaroja esittelee filosofi Alain de Benoist kritiikissään Hayek: A Critique (Telos, Winter 98, Issue 110).

Kehitys kohti abstraktia yhteiskuntaa ei välttämättä ole ollut ihmisen halujen mukaista. Kulttuurisessa valinnassa uudet opitut tavat tulivat välttämättömiksi pääasiassa siksi, jotta ne voisivat tukahduttaa eräät synnynnäiset säännöt, jotka olivat mukautuneet pienten ryhmien kalastaja- ja keräilyelämään. Tämän vaiheen jälkeen kaikki edistys saavutettiin Hayekin mukaan loukkaamalla tai tukahduttamalla eräitä synnynnäisiä sääntöjä ja korvaamalla ne uusilla, jotka mahdollistivat suurten yhteisöjen yhteistyön.

Suurin osa kulttuurievoluution saavutuksista tuli mahdolliseksi, koska jotkut yksilöt rikkoivat eräitä traditionaalisia sääntöjä ja alkoivat noudattaa uusia tapoja. Nämä ryhmät eivät alkaneet noudattaa niitä siksi, että he olisivat ymmärtäneet niiden olevan parempia kuin vanhat, vaan siksi, että ne ryhmät jotka toimivat niiden mukaan, menestyivät paremmin kuin muut ja kasvoivat. Omaksumamme suuren yhteiskunnan vaatimat uudet moraalit ja käytänteet eivät ole useinkaan palvelleet ihmisten tunteiden tyydytystä, joka ei Hayekin näkemyksen mukaan ole koskaan ollut kulttuurievoluution tarkoitus. Ihminen onkin Hayekin mielestä sivistynyt vastoin tahtoaan, mutta se on hinta, jonka hänen on täytynyt maksaa siitä, että yhä suuremmat ihmisjoukot ovat voineet pysyä hengissä. Hayek menee niin jopa pitkälle, että kieltää ajatuksen, että onnellisuus, nautinto tai hyöty olisivat merkittäviä ihmiselle. Tärkeää on Hayekin mielestä tavoitteleminen sinänsä, oppimisprosessi, jossa ihminen iloitsee lahjastaan nimeltä äly. Tässä mielessä Hayek kiistää utilitarismin ja lähestyy Aristoteleen näkemystä, jonka mukaan ajattelu itsessään edustaa korkeinta inhimillistä hyvää tai ”tarkoitusta”.

Nykyinen läntinen yhteiskuntajärjestys ei ole Hayekin mukaan syntynyt tietoisen suunnittelun tuloksena vaan sitä kautta, että on ylläpidetty entistä tehokkaampia instituutioita, jotka ovat muodostuneet kilpailun seurauksena. Tämä suuri yhteiskunta ei ole myöskään seurausta oikeiksi tunnustetuista vaistoista, vaan perityistä traditionaalisista säännöistä, jotka eivät edusta vaistoa eivätkä järkeä. Ilman kulttuurievoluutiota, joka sijaitsee vaiston ja tietoisen rationaalisen suunnittelun välissä, ihmisellä ei voisi olla järkeä, jonka avulla hän voi nyt yrittää tietoisesti ohjata kehityksen suuntaa. Hayek toteaakin teoksessaan The Political Order of Free People (1979), että ”ihminen ei omaksunut uusia käyttäytymissäätöjä siksi, että hän oli älykäs, vaan hänestä tuli älykäs, koska hän omaksui uudet käyttäytymissäännöt”.

Spontaanin järjestyksen toistaiseksi viimeisimmässä vaiheessa, meidän hajautuneessa länsimaisessa järjestelmässämme, erityisesti yksilönvapaus ja yksilön voimavarojen hyväksikäyttö ovat mahdollistaneet nykyisen elintason ja sivistyksen. Hayekin ajattelussa vapaa yksilö ei kuitenkaan ole täysin irrallinen atomi kuten joissakin libertarismin versioissa. Siksi Hayekin katsantokanta on lähellä kommunitaristi Alasdair MacIntyren näkemystä, jossa yksilön toiminnot ja havainnot ovat riippuvaisia hänen kulttuuristaan.

 

Yhteiskuntasuunnittelun mielettömyydestä

Hayekia on pidetty yhtenä toisen maailmansodan jälkeisen ajan keskeisimmistä antisosialistisista teoreetikoista etenkin taloustieteessä. Hän puhui kovin sanoin myös läntistä liberaalivasemmistoa vastaan ja pilkkaakin surutta ”intelligentsiaa”, sosialisteja, kulttuurivasemmistoa ja muita ”konstruktivisteja” kuten kirjassaan Fatal Conceit (1988):

Mitä korkeammalle kiipeämme älykkyyden tikapuilla, mitä enemmän puhumme intellektuellien kanssa, sitä todennäköisimmin törmäämme sosialistisiin vakaumuksiin. Rationalisteilla on taipumus olla älykkäitä ja intellektuelleja; ja älykkäillä intellektuelleilla on taipumus olla sosialisteja (…) Ensihämmästys siitä havainnosta, että älykkäillä ihmisillä on taipumus olla sosialisteja vähenee kun ymmärtää, että älykkäillä ihmisillä on luonnollisesti taipumus yliarvostaa älykkyyttä ja olettaa, että sivilisaatiomme tarjoamien etujen ja mahdollisuuksien syy on tietoinen suunnittelu pikemmin kuin perinteisten sääntöjen noudattaminen. He olettavat, että voimme poistaa jäljellä olevat epätoivottavat piirteet entistäkin älykkäämmällä harkinnalla ja entistä paremmalla suunnittelulla ja toimiemme ’rationaalisella koordinoinnilla’.

Keskusjohtoisesti järjestetyn yhteiskuntasuunnittelun virheellisyys näkyy Hayekin mielestä selvimmin sosialistisessa suunnitelmataloudessa. Hayekin toimittaman kirjan Collectivist Economic Planning (1935) johdannossa hän kirjoittaa, että Ludwig von Misesin ja Max Weberin näkemykset olivat 1920-luvulle tultaessa lähentyneet toisiaan hyvin paljon, ja esitti, että Weber oli Misesin tapaan todennut rationaalisen laskemisen olevan mahdotonta sosialismissa, koska vain järjestelmässä, joka perustuu rahan käyttöön ja vaihdantaan, voidaan pääomaa suojella ja käyttää rationaalisesti. Misesin ja Weberin hyökkäyksen pääkohteena oli väite, että sosialismi edustaa korkeinta ihmisen kehityksen tasoa aina yli liberalismin. Perustellakseen hyökkäyksensä he esittivät, ettei tällaiselle väitteelle ole tieteellistä perustetta. Väite, joka Misesin argumentissa herätti eniten huomiota oli, että sosialistisessa taloudessa ei voi olla rationaalista taloudellista laskentaa, koska ilman taloudellista laskentaa ei voi olla taloutta. Näin ollen sosialistisessa valtiossa, jossa taloudellinen laskenta on mahdotonta, ei voi meidän käsittämässämme mielessä olla taloutta lainkaan! Väite voi näyttää käsittämättömältä, sillä kyllähän Neuvostoliittokin toimi yli 70 vuotta. Miten se saattoi toimia ”ilman taloutta”? Misesin esittämän argumentin voi ymmärtää vain, jos se käsitetään hyökkäyksenä sellaista teoreettista sosialismia vastaan, jota Marx kuvasi mm. teoksensa Das Kapital (1867) ensimmäisessä osassa (Suom. Pääoma, 1918 ja 1974).

Ludwig von Mises esitti tämän kuuluisan väitteensä vuonna 1920 julkaisemassaan artikkelissa ”Economic Calculation in the Socialist Commonwealth”. Sittemmin sosialistisena laskentakiistana tunnetussa väittelyssä silmiinpistävintä oli se, että tähän itävaltalaisen koulukunnan ja marxismin väliseen kiistaan ei osallistunut ainuttakaan varsinaista marxilaista. He eivät nähneet mitään syytä vastata Misesille ja pitivät koko kysymystä täysin merkityksettömänä. Luultavasti sosialistien syy näennäiseen välinpitämättömyyteen oli siinä, että heidän järkkymätön uskonsa opinkappaleidensa erehtymättömyyteen olisi joutunut koetukselle, mikäli he olisivat antautuneet vakavaan tieteelliseen väittelyyn. Ennen laskentakiistaa marxilaiset olivat olleet monissa yhteiskunnallisissa kiistoissa yleensä kritisoivana ja hyökkäävänä osapuolena. Kenties he eivät voineet hyväksyä sitä, että myös heidän oppijärjestelmänsä erästä fundamentaalisinta osaa voidaan kyseenalaistaa.

Hayek toivoi, että Misesin argumenttia tulkitaan mieluummin epistemologisena kuin loogisena argumenttina, koska talouden perusongelma ei ole laskennallinen vaan tietoteoreettinen. Kirjassaan Individualism and Economic Order (1948/1980) Hayek esittää, että tuotantopäätösten keskittäminen johtaisi kysynnän ja tarjonnan äärimmäisen huonoon koordinointiin, samoin kuin tuotanto-ongelmiin, koska hintojen puuttuessa ei voitaisi verrata kustannuksia. Tämä tapahtuu Hayekin mukaan siksi, että sosialistit hylkäävät hajautuneen päätöksenteon. Vain hajautuneen järjestelmän ansiosta voimme olla varmoja, että tieto ajan ja paikan tietyistä olosuhteista tullaan välittömästi käyttämään hyväksi, minkä ansiosta sitä käytetään vain välttämätön määrä onnistuneeseen päätöksentekoon. Talous on nimensä mukaisesti taloudellista.

Suunnitelmatalouden eräänä ratkaisevan heikkoutena on Hayekin mielestä se, että sen päätöksenteossa vaaditaan enemmän tietoa kuin on tarpeen, mutta joka on samalla vähemmän kykenevä varmistamaan, että tieto mahdollisuuksista käytetään tehokkaasti hyväksi. Syynä tähän on se, että keskusjohtoinen suunnittelu käyttää liian vähän itsenäisiä yrittäjiä. Juuri keskusjohtoisen taloussuunnittelun päätöksenteossa näemme silmiinpistävästi konstruktivistisen rationalismin virheen, joka Hayekin mukaan perustuu siihen harhaan, että ihminen voisi hallita kaikkea tietoa ja siten käyttää sitä tiettyä päämäärää varten, jolla ohjata yhteiskuntaa.

Hayekin mukaan markkinoissa ei vaadita vain valtavaa määrää informaatiota. Lisäksi on huomioitava, että se informaatio, joka tarvitaan päättämään tuotantoresurssien suhteellisista arvoista, on niin suuresti erityistä ja konkreettista, ettei sitä voitaisi esittää riittävän tarkasti missään tilastollisessa muodossa, johon keskussuunnittelijat voisivat luottaa. Lisäksi Hayek korostaa, että relevantti informaatio on jatkuvassa muutoksessa; uusia teknologioita syntyy, vanhat raakamateriaalit kulutetaan loppuun ja uusia keksitään ja kuluttajien preferenssit muuttuvat jne. Markkinoiden ihme onkin Hayekin mukaan juuri siinä, että se on kykenevä hyödyntämään valtavan määrän erittäin konkreettista, erikoistunutta tietoa, josta seuraa, että se pystyy järjestämään taloudellisen toiminnan automaattisesti siten kuin tämä informaatio muuttuu. Tämä ”markkinoiden ihme”, jota Adam Smith kutsui näkymättömäksi kädeksi, on vain eräs spontaanin järjestyksen ilmenemismuoto. Keskeistä tässä on kysymys tiedon luonteesta.

Edellisen perusteella olisi kuitenkin väärin olettaa, että Hayek olisi kuvitellut markkinoiden takaavan tehokkuuden jossakin optimaalisessa mielessä. Nojaten tietoteoriaansa Hayek pitää markkinoita epätäydellisenä instrumenttina kuten kaikkia muitakin ihmisen instituutioita. Näin ollen hänen kritiikkinsä ydin konstruktivistisia rationalisteja vastaan ei olekaan siinä, että markkinat ovat täydelliset, vaan että ne ovat vähemmän epätäydelliset kuin sosialistinen talous tai Langen markkinasosialistinen malli, joissa tietoa yritetään keskittää jollekin keskuselimelle.

Paljon puhuttu ”kolmannen tien” mahdollisuus ei Hayekin mielestä ratkaise kapitalismin ja sosialismin sovittamatonta ristiriitaa. Lange-Taylorin markkinasosialistinen malli kuten kaikki muutkin yritykset sekoittaa kapitalismi ja sosialismi ovat Hayekin mukaan tuhoon tuomittuja yrityksiä. Itse asiassa Hayek on sitä mieltä, että puhdas sosialismi toimii paremmin kuin sen reformoidut muodot. Teoksessaan Tie orjuuteen (1944/1995) hän kirjoittaa:

(…) useimmat ihmiset uskovat yhä siihen, että on mahdollista löytää jokin keskitie ”atomistisen” kilpailun ja keskitetyn ohjauksen välillä. Mikään ei itse asiassa vaikuta aluksi uskottavammalta tai tehoa todennäköisimmin järkeviin ihmisiin kuin ajatus, että tavoitteena ei pidä olla sen enempää vapaan kilpailun äärimmäinen hajauttaminen kuin talouden täydellinen keskittäminenkään yhdeksi suunnitelmaksi vaan jokin näiden kahden menetelmän harkittu yhdistelmä. Pelkkä terve järki tarjoaa tässä kysymyksessä pettävän ohjenuoran. Vaikka kilpailu voi kestää jonkin verran sääntelyä, sitä ei voida lainkaan yhdistää haluamaamme suunnitteluun ilman, että lopetetaan kilpailu tehokkaana tuotannon ohjaajana (…) Näiden kahden sekoittaminen merkitsee, että kumpikaan niistä ei toimi ja että lopputulos on huonompi kuin jos kumpaan tahansa järjestelmään olisi turvauduttu johdonmukaisesti.

Terävästä huomiostaan huolimatta edellinen lainaus on tyypillinen osoitus Hayekin taipumuksesta sokeaan markkinafundamentalismiin. Hayek saattaa olla oikeassa siinä, että markkinasosialismin kaltainen järjestelmä, jossa keskussuunnitteluhallitus päättää viime kädessä suurista tuotantolinjoista, ei tulisi menestymään. Sekatalouden menestys moderneissa Pohjoismaissa ja fascistisessa Italiassa on kuitenkin hyvä esimerkki siitä, että tietty sääntely ja sosialistisina pidettyjen yhteisvastuullisten piirteiden omaksuminen ei ole kovin ratkaisevasti vaikuttunut näiden maiden kilpailukykykyyn. Kirjassaan Tie orjuuteen hän on kyllä oikeassa siinä, että valtion liika huolenpito johtaa paternalismiin ja kansalaisten oma-aloitteisuuden näivettymiseen. Tämä näkyy erityisen hyvin sosiaalidemokratiassa, kun sille ei löydy kriittistä vastavoimaa.

Ylipäätään Hayek näkee vaarana sen, että yhteiskuntaa pyritään ohjaamiaan jonkin tietyn ryhmän käsitysten mukaan, perustuipa se sitten kollektiivisiin päämääriin tai tietyn hyvän saavuttamiseen. Hayekin ongelma on kuitenkin siinä, että ilman mitään konstruktivistista interventioita spontaanin järjestyksen lujuus ja koko säilyminen saattaa olla vaarassa. Vaikka usein onkin todistettu, että intervention hinta käy myöhemmin suuremmaksi kuin siitä aluksi ajatellun hyödyn, niin tästä huolimatta tilanne voi olla sellainen, jossa joustamaton säätelyjärjestelmä uhkaa saada aikaan pysyviä kielteisiä tuloksia yhteiskunnallisessa elämässä. Tällöin kielteiset vaikutukset saattavat nousta tasolle, jota voidaan kutsua spontaaniksi epäjärjestykseksi. Tällöin syntyy väistämättä suuri paine konstruktivistiseen interventioon.

Vakavissa yhteiskunnallisissa poikkeustilanteissa Hayek sallisi suuretkin valtion interventionaliset tai paremminkin preventiiviset toimet, joiden avulla spontaani järjestys ei muutu epäjärjestykseksi. Hayek on valmis jopa hyväksymään autoritaarisen reaktion, mikäli kollektivisointia edistävä politiikka uhkaisi ottaa järjestelmän haltuunsa. Konkreettinen esimerkki tästä on se, että Hayek puolusti Espanjan 1936 ja Chilen 1973 autoritäärisiä reaktioita, sillä ne ainakin takasivat Hayekin mielestä sen, ettei yksilön oleellisimpiin oikeuksiin kuten yksityisomistukseen puututtu, toisin kuin anarkosyndikalistien ja sosialistien mallissa. Sen sijaan interventiolle, joka perustuu epämääräiseen ”sosiaaliseen oikeudenmukaisuuteen” Hayek ei näe mitään perustetta. Tässä hän lienee oikeassa, varsinkin kun seuraa nykypäivän uhriutuvien eturyhmien halua haalia loputtomasti resursseja yhteiskunnalta etnisyyden ja sukupuolen perusteella.

 

Politiikka vs. ”spontaanit” markkinat

Hayek pitää vapaan markkinatalouden konkreettisimpana uhkana politiikkaa, joka hänen mukaan voi pahimmassa tapauksessa johtaa markkinajärjestelmän tuhoutumiseen kuten sosialismin tapauksessa. Jopa monipuoluejärjestelmään perustuva demokratia voi Hayekin mielestä olla uhka markkinoille, mikäli poliittista järjestelmää ei ole alistettu liberalistisille periaatteille.

Syy miksi Hayek suhtautuu politiikkaan epäilevästi on siinä, että vain se voi olla vapaan markkinatalouden todellinen vastavoima. Siksi Hayek on muiden liberaalien tapaan yrittänyt eliminoida poliittisen yhteiskunnasta joko rajaamalla sen pelkästään valtion negatiivisiin liberaaleja oikeuksia puolustaviin tehtäviin tai häivyttämällä sen todellisen merkityksen.

Hayekin ideologisena vihollisena pidetyn Carl Schmittin mukaan näennäisesti ei-poliittinen liberaali talousjärjestys kuitenkin ylläpitää aina läsnäolevaa ryhmittelyä ystävään ja viholliseen, minkä vuoksi se ei voi tämän vuoksi paeta poliittisen logiikkaa. Siksi Walter Rathenaun väite, että kohtalomme ei ole enää politiikka vaan talous, on Schmittin mielestä harhaanjohtava, koska tosiasiassa politiikka on edelleen kohtalomme, sillä taloudesta on tullut poliittista. Schmittin käsitys taloudellisesta vallasta on kenties ajankohtaisempaa kuin koskaan aiemmin. Kansainvälisessä politiikassa talous ei ole nykyään pelkästään politiikan välikappale, jolla vihollisia – epädemokraattisiksi leimattuja maita – rangaistaan, vaan talous toimii myös autonomisena poliittisena vallankäyttäjänä sanelemalla ehtoja kansallisvaltiolle sekä lännessä että kolmannessa maailmassa.

Vapaita markkinoita tukeva epädemokraattinen kabinettipolitiikka lienee Hayekin filosofian kannalta kuitenkin ongelmallista, koska se muistuttaa yhteiskunnan tietoiselta ohjaamiselta, konstruktivistiselta rationalismilta, jossa ”tiedetään” mikä on parasta ihmiselle. Vaikka vapaat markkinat eivät olekaan ilmaus konstruktivistisesta rationalismista, siihen pyrkiminen varmasti on. Kuten edellä on käynyt ilmi, demokratiaan epäilevästi suhtautuva Hayek oli jopa valmis tukemaan autoritaarisia hallituksia, jos ne vain pystyvät hänen halveksumillaan politiikan keinoin saamaan aikaan valtiosta riippumattomat vapaat markkinat. Ilmeisistä teoreettisista ongelmista huolimatta Hayekin käsitys paljon parjattujen traditioiden ja instituutoiden luonteesta auttaa meitä ymmärtämään, että ”edistyksen” nimissä kaikkea ei ole syytä heittää pesuveden mukana.

 

Lähteet:

De Benoist, Alain. Hayek: A Critique. Telos, Winter 1998, issue 110.

Buchanan, Allen. Ethics, Efficiency and the Market. Totowa: Rowman & Allanheld, 1985.

Gamble, Andrew. Hayek –The Iron Cage of Liberty. Cambridge: Polity Press, 1996.

Gray, John. Hayek on Liberty. Oxford: Basil Blackwell, 1984.

Hayek, F. A. The Constitution of Liberty. London: Routledge & Kegan Paul, 1963. (Alkuteos: 1960)

Hayek, F. A. Studies in Philosophy, Politics and Economics. London: Routledge & Kegan Paul, 1967.

Hayek, F. A. Law, Legislation and Liberty, Volume 1: Rules and Order. London: Routledge & Kegan Paul, 1973.

Hayek, F. A. Law, Legislation and Liberty, Volume 2: The Mirage of Social Justice. London: Routledge & Kegan Paul, 1976.

Hayek, F. A. Law, Legislation and Liberty, Volume 3: The Political Order of a Free People. London: Routledge & Kegan Paul, 1979.

Hayek, F. A. The Fatal Conceit – The Errors of Socialism. London: Routledge, 1988.

Hayek, F. A. Tie orjuuteen. (The Road to Serfdom, 1944.) Suom. Jyrki Iivonen. Helsinki: Gaudeamus, 1995.

Kukathas, Chandran. Hayek and Modern Liberalism. Oxford: Clarendon Press, 1989.

Pleasants, Nigel. ”The Epistemological Argument against Socialism: A Wittgensteinian Critique of Hayek and Giddens.” Inquiry 40 (1997): 23-46.

Rowland, Barbara M. Ordered Liberty and the Constitutional Framework: The Political Thought of Friedrich A. Hayek. Westport, Connecticut: Greenwood Press, 1987.

Schmitt, Carl. The Concept of Political. Engl. käännös ja esipuhe George Schwab. New Jersey: Rutgers University Press, 1976. (Alkuteos Der Begriff des Politischen: 1927)

Smolander, Jyrki & Vares, Vesa. ”Popper ja Hayek – kylmän sodan liberalismin kahdet kasvot.” Hallinnon tutkimus 18 (1999): 117-125.

About Rami Leskinen

Rami Leskinen, VTM, Etelä-Suomi. Erityiset kiinnostuksen kohteet: talousfilosofia, poliittinen filosofia, Frankfurtin koulukunta ja uusvasemmistolaisuus, media ja indoktrinaatio, Konservatiivisen vallankumouksen ajattelijat, sivilisaatiokritiikki.

Information

This entry was posted on maaliskuu 15, 2013 by in Politiikka ja ideologia.
%d bloggers like this: