SARASTUS

Kansallinen ja eurooppalainen, traditionalistinen ja radikaali verkkolehti

Vasemmiston vahakabinetin arkea

northkorea 2TIMO HÄNNIKÄINEN

Kun Kim Jong-Il kuoli viime vuoden joulukuussa ja ”suureksi seuraajaksi” nimitettiin hänen poikansa, kuului jonkin verran varovaisia pohdintoja Pohjois-Koreassa mahdollisesti tapahtuvista muutoksista. Kenties maa alkaisi avautua hiljalleen, onhan se pyrkinyt lisäämään sinne suuntautuvaa turismiakin. Mutta tietenkään kosmeettista uudistumista merkittävämpää ei ole tapahtunut, eikä tapahdukaan. Pohjois-Korean kaltaisessa ilmatiiviissä poliisivaltiossa liberalisointi johtaisi järjestelmän nopeaan luhistumiseen, ja ennen pitkää Kim-dynastian jäsenet istuisivat syytetyn penkillä jossakin ihmisoikeustuomioistuimessa. Niin todellisuudesta vieraantuneita kuin maan johtajat saattavatkin olla, he tuskin ovat niin tyhmiä, etteivät tätä tajuaisi.

Jos muutos Pohjois-Koreassa tapahtuu, sen on lähdettävä armeijan piiristä. Kansa on liiaksi nälän heikentämää ja liiaksi keskittynyt silkkaan hengissä selviytymiseen kapinoidakseen. Kansannousu tuntuu mahdottomalta myös siksi, että yksityishenkilön on Pohjois-Koreassa mahdoton hankkia tuliasetta. Poliittinen johto on pyrkinyt pitämään armeijan hyvin ruokittuna ja muutenkin tyytyväisenä välttääkseen sotilasvallankaappauksen. Siitä huolimatta joitakin korkea-arvoisia upseereja on loikannut etelään pitkin 2000-lukua, ja puolue on silloin tällöin suorittanut puhdistuksia kenraalikunnassa.

Viime vuonna ilmestyi suomeksi amerikkalaisen journalistin Barbara Demickin kirja Suljettu maa – Elämää Pohjois-Koreassa (Nothing to envy – Ordinary lives in North Korea). Teos koostuu Pohjois-Koreassa asuneiden ja sittemmin maasta loikanneiden ihmisten kertomuksista ja tarjoaa harvinaisia näkökulmia arkielämään maailman ankarimmassa totalitaarisessa valtiossa. Kaikki toki tuntevat Pohjois-Korean kummallisena, vähän huvittavana maana, jossa koko yhteiskuntaelämä tuntuu rakentuvan johtajien palvonnalle, iskulauseiden hokemiselle ja prameille sotilasparaateille. Mutta perin vähän tiedetään ja puhutaan siitä, miten maan tavalliset kansalaiset asuvat, hoitavat työnsä, perheensä ja ihmissuhteensa, viettävät vapaa-aikansa.

Tällaisesta näkökulmasta diktatuureihin on ilmeisesti tullut suosittu, sillä samanaikaisesti Suljetun maan kanssa ilmestyi suomeksi brittihistorioitsija Orlando Figesin Kuiskaajat, joka tarkastelee yksityiselämää Stalinin Neuvostoliitossa. Kirja perustuu haastattelujen ohella kirjeisiin ja päiväkirjamerkintöihin. Edustettuina ovat neuvostoyhteiskunnan kaikki kerrokset ukrainalaisesta talonpoikaisperheestä huippusuositun kirjailija Konstantin Simonovin lähipiiriin.

Figesin ja Demickin kirjojen vertaileminen toisiinsa on hedelmällistä, sillä stalinistisessa muodossaan kommunismi elää enää Pohjois-Koreassa. Muusta maailmasta eristäytyminen, aggressiivinen ulkopolitiikka, johtajakultti ja omiin riveihin kohdistuvat veriset puhdistukset olivat käytäntönä Neuvostoliitossa ja sen liittolaismaissa, kunnes järjestelmää Nikita Hruštšovin kaudella lievennettiin. Pohjois-Korean Kim Il-Sung ei lievennyksiä kuitenkaan toteuttanut, vaan puhdisti puolueestaan kaikki ryhmäkunnat, jotka eivät hyväksyneet hänen yksinvaltiuttaan. Stalinismissa pysyttelystä huolimatta maa säilytti ainakin muodollisesti ystävälliset suhteet Neuvostoliittoon.

Yhteiskunta-analyysissaan sekä Figes että Demick keskittävät merkittävän osan huomiostaan perhepiiriin. Perheyksikkö on pienyhteisöllisyyden muoto, jota jokainen modernin ajan merkittävä poliittis-taloudellinen järjestelmä on yrittänyt vaihtelevalla menestyksellä ottaa haltuunsa, ja yhteiskunnan paineet ovat helpoimmin havaittavissa juuri perhe-elämässä.

Venäjällä stalinismin vaikutus perhe-elämään oli ristiriitainen. Neuvostovallan radikaaleina alkuvuosina valtion tavoite oli perheinstituution murtaminen ja korvaaminen kollektiivisella lastenkasvatuksella. Vapaata sukupuolielämää suosittiin, avioeron ja abortin saaminen oli helppoa. Syntyvyyden lasku ja hylättyjen lasten valtava määrä olivat osasyinä siihen, että politiikka muuttui 30-luvun puolivälissä. Avioerolakeja tiukennettiin, abortti kiellettiin ja elatusapumaksuja nostettiin. Propaganda alkoi korostaa yksiavioisuutta ja sukupuolisiveyttä.

Samalla stalinistinen politiikka kuitenkin rikkoi perheitä ja murensi niiden sisäistä luottamusta. Selvimmin tämä näkyi puhdistusaaltojen aikana. Jos isä, äiti tai puoliso pidätettiin ”kansanvihollisena”, melkein ainoa keino välttää sama kohtalo oli katkaista julkisesti kaikki välit tähän. Pieniä lapsia jäi orvoiksi vanhempien kadotessa teloituskammioihin ja vankileireille. Parhaimmillaan he pääsivät isovanhempien ja muiden sukulaisten hoitoon. Huonompionniset päätyivät orpokoteihin, surkeimmissa tapauksissa katukerjäläisiksi tai pikkurikollisuudella ja prostituutiolla eläviin lapsijengeihin. Yksi Stalinin ajan drakonisimmista laeista, rikosoikeudellisen vastuun ikärajan alentaminen 12 vuoteen, säädettiinkin lapsirikollisuuden hillitsemiseksi.

Sama ristiriita on ilmennyt Pohjois-Koreankin perhepolitiikassa. Propaganda korostaa solidaarisuuden puoluetta kohtaan ylittävän solidaarisuuden perhettä ja sukua kohtaan. Kotona kaikista kriittisistä mielipiteistään joutuu vaikenemaan, sillä joku perheenjäsenistä saattaa olla ilmiantaja. Toisaalta vanhanaikaista perhekuuliaisuutta on pyritty vahvistamaan ankaran sukupuolikurin avulla ja suosimalla järjestettyjä avioliittoja.

Demick kirjoittaa, että Kim Il-sung ”sulautti perinteisen korealaisen vanhoillisuuden kommunistiseen näkemykseen seksuaalisuuden tukahduttamisesta.” Konservatiivisessa siveellisyydessä sukupolielämällä on sentään oma paikkansa ja aikansa, mutta Kimin yhdistelmä on synnyttänyt äärimmäisen puritaanisen kulttuurin, jossa kaikki paitsi silkka lisääntymiseen tähtäävä seksi on vähintäänkin epäilyttävää. Valtaan päästyään Kim lakkautti ilotalot, teloitti pornografian kaupustelijat ja kielsi alle 30-vuotiaana solmitut avioliitot. Lisäksi Pohjois-Koreassa ei suvaita polvipituutta lyhyempiä hameita eikä julkista suutelua. Demickin kirjassa on paljon kertomuksia nuorista pariskunnista, jotka joutuvat tapailemaan salaa (salaisetkin tapaamiset pysyvät yleensä varsin viattomina, sillä esiaviollisen seksin mahdollisuus tuntuu ylittävän pohjoiskorealaisten kuvittelukyvyn).

Suljetun maan tapahtumat ajoittuvat pääosin 1990-luvun alusta nykypäivään. Siis vaiheeseen, jolloin reaalisosialismi luhistui lähestulkoon kaikkialla ja Pohjois-Korea jäi yhtenä harvoista pitämään kiinni vanhoista opeistaan. Ei niin, että se olisi alun perinkään ollut mikään tyypillinen kommunistimaa. Kim Il-Sung perusti 1950-luvulla Pohjois-Korean yhteiskuntajärjestelmän kotikutoiseen juche-aatteeseensa, joka on sekoitus marxismia, nationalismia, kungfutselaisuutta ja herätyskristillisyyttä. Sen ydinajatus oli, että korealaiset ovat erityistä valittua kansaa, jonka piti luottaa itseensä eikä tukeutua Kiinan ja Neuvostoliiton kaltaisiin kommunistimahteihin. Perinteisen sosialistisen kansainvälisyyden hylkäävä oppi vetosi ylpeisiin korealaisiin, jotka olivat vuosisatoja olleet naapurimaiden miehityksen tai sanelupolitiikan alaisuudessa.

Marxilaisuudesta valikoitiin suunnitelmatalous, maatalouden kollektivointi ja taloudellisen tasa-arvon eetos. Kungfutselaisuudesta Kim Il-Sung lainasi tiukan, kastijakoa muistuttavan sosiaalisen hierarkian. Kristinuskon (Kimillä oli jonkin verran protestanttisia sukulaisia) kuvastoa hän sovelsi henkilökulttiinsa. Stalin, Mao ja Ceausescu eivät sentään esittäneet itseään ihmisjumalina, mutta Kim sekoitti peittelemättä uskonnollista ja taikauskoista ainesta henkilökulttiinsa. Virallisten tiedonantojen mukaan diktaattorin ja hänen jälkeläistensä merkkipäiviin ja julkisiin esiintymisiin liittyy yliluonnollisia ilmiöitä. Hänen 60-osaiset kootut teoksensa ovat pyhiä esineitä, joita ei saa myydä eteenpäin. Kun Kim kuoli vuonna 1994, hänet nimitettiin ”ikuiseksi presidentiksi” ja eräässä propagandaelokuvassa väitettiin, että hän saattaisi vielä herätä henkiin, jos pohjoiskorealaiset surisivat häntä tarpeeksi syvästi.

1990-luvulla alkoivat Pohjois-Korean todelliset vaikeudet. Talous romahti vuodessa, kun uusi Venäjä, Euroopan entiset kansandemokratiat ja autoritaariseen kapitalismiin siirtyvä Kiina alkoivat vaatia entiseltä veljesmaalta markkinahintaa tuotteistaan. Sitä ennen Pohjois-Korea oli voinut Neuvostoliiton talousavun ja halpojen elintarvikkeiden avulla taata kelvolliset aineelliset olosuhteet kansalaisilleen. Vielä 70-luvulla Pohjois-Korea saattoi ylpeillä poliittisesti epävakaata etelänaapuriaan suuremmalla bkt:lla. Useimmat pohjoiskorealaiset elivät brezhneviläisittäin mukavasti asunnoissaan, joiden jääkaapeissa oli ruokaa ja olohuoneessa televisio. Mutta vuoteen 1995 mennessä kokonaiset teollisuusalueet olivat lopettaneet toimintansa, sähköä riitti vain pariksi tunniksi vuorokaudessa eikä terveysasemilla käynyt potilaita laitteisto- ja lääkepulan takia.

(Sama kehityshän on tapahtunut toisessa marxismin viimeisessä linnakkeessa, Kuubassa. Castron saarelle myötämieliset vetoavat yleensä Kuuban ilmaiseen koulutukseen ja terveydenhuoltoon, joita ei muista Latinalaisen Amerikan maista löydy. Mutta Neuvostoliiton rahahanojen sulkeuduttua varsinkin terveydenhuolto on vajonnut nopeasti retuperälle. Havannassa vieraileva länsimainen vallankumousromantikko saattaa intoilla siitä, ettei sairaaloissa ja terveyskeskuksissa ole jonoja – turhaahan jonotus olisikin, sillä vaivoihin ei usein ole tarjolla aspiriinia kummempaa rohtoa.)

Usein väitetään, että sosialistisessa järjestelmässä ihmiset passivoituvat, menettävät aloitteellisuutensa ja kykynsä huolehtia itsestään. Työ- ja talouselämässä tämä toki pätee: miksi olla ahkerampi tai huolellisempi, kun palkka juoksee joka tapauksessa, samansuuruisena vuodesta toiseen, ja asuntokin tulee valtion puolesta. Mutta yksityiselämässä sosialistisen järjestelmän tehottomuus tuottaa sellaista aloitteellisuutta ja neuvokkuutta, joka on melkein tyystin kadonnut länsimaista. Koska järjestelmä jatkuvasti epäonnistuu kansalaisten perustarpeiden tyydyttämisessä, näiden on pakko keksiä monenlaisia keinoja hankkia tarvitsemansa omin avuin.

Pohjois-Korean nälänhädän aikana ihmiset virittelivät omatekoisia ansoja lintujen ja pienjyrsijöiden pyydystämiseksi, valmistivat pettuleipää, kaivoivat hiekasta simpukoita ja nostivat merestä levää. Lisäksi puute ruokki kaikentyyppistä laillista ja laitonta yksityisyritteliäisyyttä sekä pienviljelyä. Paljon syvempää saamattomuutta ruokkii markkinatalouden tuottama hyvinvointi: verrattuna oman yhteiskuntamme vähäosaisiin, jotka saavat täyden ylläpidon vain täyttämällä kaavakkeita sosiaali- tai työvoimatoimistossa, pohjoiskorealaiset ovat aivan toisesta maailmasta. Lisäksi vaikkapa keskivertosuomalainen on pitkälle viedyn työnjaon ja teknologian monimutkaistumisen vuoksi teknisiltä taidoiltaan reilusti neanderthalin ihmisen alapuolella – niinpä kuolleisuus olisi monin verroin suurempi, jos Suomen ruokahuolto pettäisi Pohjois-Korean tapaan.

Pohjois-Korean infrastruktuurin surkeassa tilassa voi nähdä sen hyvän puolen, että tehtaiden pysäyttäminen on laskenut saastepitoisuudet monilla alueilla käytännössä nollaan. Teollisuuskaupunkien taivas on jälleen kirkas ja kasvillisuus rönsyilee betoniseinillä, eikä jätteitä synny lainkaan, koska kaikki käytetään hyödyksi. Mutta tämä on vain yksi puoli kolikosta. Suljetussa maassa kuvataan, miten kukkuloiden puuraja vetäytyy yhä kauemmas asukkaiden hakatessa metsät polttopuiksi. Pohjois-Koreassa saattaakin olla käynnissä yksi Aasian pahimmista metsäkuolemista. Maassa vuosia sitten vieraillut ystäväni kertoi, että Kiinan puolelta junalla tullessa rajalle saapumisen huomaa siitä, että metsävyöhyke muuttuu suunnattomaksi raiskioksi.

Vaikka Pohjois-Korean talous on raunioina, sen sotilaallinen vahvuus tekee siitä maailmanpoliittisesti muita sulkeutuneita pikkuvaltioita moninkertaisesti merkittävämmän. Mutta ideologisesti maa kuuluu kauas menneisyyteen: sitä voi pitää eräänlaisena vanhan sosialismin rapistuneena vahakabinettina. Pohjois-Koreassa kello on pysähtynyt stalinismin aikaan, kaikki on vain ruosteisempaa ja kulahtaneempaa kuin 1950-luvulla. Tuo museovaltio on karikatyyri keskusjohtoisesta suunnittelusta, sotilaallisesta kurista ja valtiollisesti luodusta kansallisesta yhtenäiskulttuurista – lyhyesti sanottuna kaikesta siitä, minkä tämän hetken vasemmisto mieluummin unohtaisi.

Jotkut oikeistolaiset – varsinkin sellaiset, joille jopa Kokoomus on liian ”sosialistinen” – väittävät vasemmistolaisten havittelevan neuvostotyyppistä totalitaarista valtiososialismia. Nämä ihmiset elävät joko menneisyydessä tai, kuten Pohjois-Korean johtajat, silkoissa harhakuvitelmissa. Nykyvasemmisto ei ole enää kiinnostunut väkivaltaisesta vallankaappauksesta, proletariaatin diktatuurista ja valtiollisesta talouskontrollista. Se on maailmankuvaltaan globaali, kaikkea hierarkkisuutta vieroksuva ja arvorelativistinen. Itse asiassa sen tavoitteita on välillä vaikea erottaa taloudellista vapautta ihannoivan liberaalin oikeiston tavoitteista: vapaa liikkuvuus, yksilönvapaus, seksuaalinen vapaus, vapaus yhtenäiskulttuureista, perinteisistä elämänmalleista ja rajoituksista.

Olennaisilta osin tämän päivän vasemmisto on siis tehnyt rauhan markkinavoimien kanssa. Monet nykykapitalismin ilmiöt se ottaa vastaan avosylin, kuten niin sanotun monikulttuurisuuden eli halvan työvoiman virtaamisen vapaasti maasta toiseen. Se vaatii naisia, maahanmuuttajia ja seksuaalivähemmistöjen edustajia pörssiyhtiöiden hallituksiin – samojen yhtiöiden, joita se aikanaan nimitti ”fasistisiksi”. Eikä kapitalismin tilalle enää tarjota sosialismia, vaan ”jotain kivaa”.

Vasemmisto eroaa vihollisistaan uusliberalisteista vain sinisilmäisyydessään: se haluaisi tässä ihmeellisessä vapauden maailmassa säilyttää raskaan valtiokoneiston suurine sosiaalisektoreineen ja tulonsiirtoineen – vaikkei itsekään tiedä, millä konstilla. Se pitää kiinni saavutetuista eduista ymmärtämättä, että niiden säilyttäminen vaatisi hyvinvointivaltion rakenteiden remonttia tai vähintäänkin hyvinvointipalveluiden tiukkaa rajaamista kansallisen yhteisön raameihin. Kansainvälisissä talouskokouksissa liituraitamiehet ja rastatukkaiset vasemmistoaktivistit seisovat eri puolella mellakka-aitaa, mutta he mahtuisivat aivan hyvin saman neuvottelupöydän ääreen. Eivät heidän arvomaailmansa niin paljon toisistaan poikkea.

Pohjois-Korean vahakabinetti on vasemmistolle kiusallinen muistutus menneisyydestä, mutta markkinatalousmaiden kannalta on taas parempi mitä pidempään se pysyy pystyssä. Varsinkin Etelä-Korealle Koreoiden yhdistyminen olisi vielä pahempi taloudellinen katastrofi kuin Karjalan palauttaminen Suomelle. Etelä-Korea saisi yhdistymisen seurauksena 24 miljoonaa rutiköyhää uutta kansalaista, käyttökelvottomat tai toivottoman vanhentuneet teollisuuslaitokset, tyhjiin pumpatut luonnonvarat… Moista ei kestäisi suurempikaan kansantalous. Pohjois-Korean ydinaseuhitteluista huolimatta lännen on siis siedettävä sen olemassaoloa ja toivottava, että sen uudistuminen tapahtuu hyvin hitaasti ja hallitusti.

Kirjallisuutta:

Barbara Demick: Suljettu maa (suomentanut Antti Immonen, Atena 2011)

Orlando Figes: Kuiskaajat (suomentaneet Vappu Orlov ja Markku Päkkilä, Siltala 2011)

Timo Hännikäinen on Helsingissä asuva kirjailija ja suomentaja. Tuoreimmat teokset esseekokoelma “Ihmisen viheliäisyydestä” (2011) ja puheenvuorokirja “Liberalismin petos” (yhdessä Tommi Melenderin kanssa, 2012). Kiinnostuksen kohteita taide, historia ja antimoderni ajattelu.

Timo Hännikäinen on Helsingissä asuva kirjailija ja suomentaja. Tuoreimmat teokset esseekokoelma “Ihmisen viheliäisyydestä” (2011) ja puheenvuorokirja “Liberalismin petos” (yhdessä Tommi Melenderin kanssa, 2012). Kiinnostuksen kohteita taide, historia ja antimoderni ajattelu.

Information

This entry was posted on joulukuu 9, 2012 by in Politiikka ja ideologia.
%d bloggers like this: