Civitas-instituutti kulttuurisodan keihäänkärkenä Ranskassa

MIKA KERÄNEN

Kaikkialla läntisessä maailmassa on vuosikymmenten ajan käyty kamppailua kulttuuriperintömme kulmakiven eli kristinuskon ja sen modernien haastajien välillä. Minusta tätä taistelua voi hyvin kutsua kulttuurisodaksi. Taistelun intensiteetti vaihtelee maasta ja ajankohdasta riippuen. Nyt päättyvän vuoden 2012 syksyllä kamppailu kiihtyi Ranskassa, kun maan nykyisen hallituksen esityslistalle nousi samaa sukupuolta olevien (pseudo)avioliiton täysi laillistaminen. Asiaa ei kovin näkyvästi ole Suomessa uutisoitu, joten asian taustaan voi lyhykäisesti tutustua vaikkapa tässä blogikirjoituksessani.

Järjestötasolla kulttuurisodan nyt Ranskassa meneillään oleva vaihe tiivistyy mielestäni hyvin kahteen toisiinsa nähden diametrisessa oppositiossa olevaan ääriliikkeeseen, jotka ovat olleet näkyvästi esillä kaduilla, mielenosoituksissa ja viime aikoina osittain väkivaltaisissakin yhteenotoissa.

Mainitut järjestöt ovat homoliittoja tiukasti vastustava ”äärioikeistolainen” traditionalistis-katolinen painostusjärjestö ja ajatushautomo nimeltä Institut Civitas, joka on vastannut pitkin kuluvaa syksyä ja alkutalvea Pariisissa järjestetyistä laajaa julkisuutta saaneista mielenosoituksista, jotka puolestaan ovat nostaneet aiemmin melko huonosti tunnetun järjestön lopullisesti suuren yleisön tietoisuuteen.

Civitas-aktiivien näkyvänä antipodina kiistassa puolestaan on toiminut suomalaistenkin uutistenseuraajien tuntema ukrainalaislähtöinen radikaalifeministinen Femen. Muistatte epäilemättä jokin aika sitten moskovalaisten Pussy Riot –tyttöjen tueksi Kiovassa ristejä kaadelleet paljasrintaiset, ilmeisen kaistapäiset ”sekstremistit” (järjestön oma ilmaus). Femen-liike on hiljattain levittäytynyt myös Ranskaan, ja järjestön Pariisin osaston on tarkoitus olla ensimmäinen etappi Femenin matkalla globaaliksi vastakulttuuritoimijaksi. Nyt käsillä olevassa homoliittokiistassa Femen France on järjestänyt aggressiivisia vastamielenosoituksia ja sen retoriikassa Civitas edustaa mm. ”katolista fasismia”.

On syytä tarkastella hieman lähemmin Civitas-järjestöä. Femenin oletan siinä määrin tunnetuksi, että sitä tunkiota minun tuskin tarvitsee lähteä tämän enempää pöyhimään.

Mikä on Institut Civitas?

Itselleni Civitas tuli tutuksi joskus viime vuosikymmenen puolivälissä lähinnä järjestön julkaiseman, neljästi vuodessa ilmestyvän korkeatasoisen poliittis-yhteiskunnallisen aikakauskirjan (Revue Civitas) ansiosta. Minulle Civitas on siis pitkään merkinnyt lähinnä intellektuaalisesti tasokasta, stimuloivaa ja poliittisesti epäkorrektia lukemista tuottavaa kristillis-konservatiivista think-tankia. Nyttemmin järjestö on kuitenkin aktivoitunut ja alkanut näkyä myös kaduilla.

Tietyssä mielessä Civitas-instituutti jatkaa viime vuosisadan alkupuoliskolla vaikuttaneen l’Action française -järjestön perinteitä, kuitenkin sillä merkittävällä erolla että Civitas ottaa kristinuskon tosissaan, mitä AF ei välttämättä tehnyt. Tarkkaan ottaen nykyisen Civitasin juuret ovat niin ikään jo 1900-luvun ensimmäisellä puoliskolla perustetussa ja itseään ”vastavallankumoukselliseksi” luonnehtineessa Cité catholique –järjestössä, joka politologi Pierre Milzan mukaan ”taisteli kaikkia menneitä ja nykyisiä vallankumouksellisuuden muotoja vastaan: [liike vastusti siis] reformaatiota, valistusta, liberalismia, demokratiaa, sekulaarisuusperiaatetta (la laïcité), sosialismia, kommunismia ja juutalaisuutta sekä vapaamuurariutta.”

Cité catholiquen agenda edusti täten kaiken kattavaa vanhan koulun konservatismia, joka ei vähimmässäkään määrin flirttaillut modernien harhojen kanssa; viitattaessa opillisesti tiukan perinteiseen ja yhteiskunnallisesti vanhoilliseen katolisuuteen ranskalaisella kielialueella oli tapana puhua ”integrismistä” ennen kuin termi ”traditionalismi” tuli yleisempään käyttöön. Civitas on perinyt edeltäjältään tämän anteeksipyytelemättömän integristisen agendan jokseenkin sellaisenaan.

Vaikka itse pidin vielä muutamia vuosia sitten liikkeen ohjelmaa osin vanhentuneena tai joissakin kohdin ainakin hieman turhan paranoidina, on nyttemmin käynyt ilmi, että esimerkiksi antimasonismi (so. vapaamuurarien vastaisuus) on sittenkin täysin paikallaan. Esimerkiksi tässä kulttuurisodaksi kutsumassani kiistassa (tasavaltalaisessa) Ranskassa vanhastaan vahva vapaamuurariliike on näet jälleen aktivoitunut ja tullut julkisuuteen aggressiivisen antikristillisin tunnuksin; Pariisin Grand Orient –loosi on ottanut kantaa avioliittolain ”vapauttamisen” puolesta ja hyökännyt kirkon oletetun valta-aseman rippeitäkin vastaan rajummin kuin pitkiin aikoihin. Vapaamuurien suuri määrä sosialistipresidentti François Hollanden hallinnon avainpaikoilla on herättänyt huomiota. Muurareista ei kuitenkaan tällä erää tämän enempää.

Vuonna 1988 vanha Cité catholique –organisaatio repesi kahtia kun osa joukosta halusi sopeutua Vatikaanin toisen kirkolliskokouksen (1962–65) uudistuksiin; toinen puolikas pitäytyi vanhaan integrismiin, liittyi kapinallisen arkkipiispa Marcel Lefebvren johtamaan skismaan ja omaksui nykyisen nimensä. Järjestö on siis aatteellisesti hyvin lähellä traditionalistista pappisveljestöä FSSPX. Tästä Civitas poikkeaa ennen muuta siinä, että se on maallikkojärjestö ja siten enemmän omiaan toimimaan niin sanoakseni katutasolla.

Civitasin järjestäydyttyä militantti katolinen aktivismi sai siitä itselleen eräänlaisen terävimmän keihäänkärjen. Poliittisen katolisuuden saralla olikin ennen järjestön ilmaantumista pitkään ollut melko vaisua. Civitas on miellyttävän piittaamaton poliittisesta korrektiudesta, taudista joka erityisesti Ranskassa on vaivannut ns. post-konsiliaarista (liberaalia ja ”edistyksellistä”) katolisuutta.

Civitasin aktivismi alkoi saada tiettyä tunnettuutta jo 1980-luvun lopulla, kun järjestön jäsenet osoittivat melko räväkästi mieltään mm. Martin Scorsesen Kristuksen viimeiset kiusaukset –elokuvaa vastaan vandalisoimalla sitä esittäneitä elokuvateattereita. Tuoreempi tapaus on Avignonissa esille pantu ”taideteos” nimeltä Piss Christ, joka muistettaneen Suomessakin ja johon Civitas reagoi näyttävästi ja drastisesti. Muitakin esimerkkejä voisi mainita, mutta tyydyn toteamaan, että ennen nykyistä homoliittokohua Civitas on saanut julkisuutta nimenomaan järjestämällä demonstraatioita modernia ”taidetta” vastaan tapauksissa joissa antikristillinen rienaus ylittää kaikki kohtuuden rajat.

Suoranainen suunnitelmallinen väkivalta ei järjestön arsenaaliin ole kuulunut eikä kuulu, vaikka mielenilmaukset ovatkin välillä olleet kieltämättä hieman raisunpuoleisia; verrattuna tiettyjen muslimitahojen reaktioihin islamin ja profeetta Muhammedin pilkaksi tulkittuihin kannanottoihin Civitasin protestit ovat olleet lempeitä kuin suvituulen henkäys. Nyt käynnissä olevassa homoliittokiistassa mielenosoittajien ja vastamielenosoittajien kesken on toisinaan ilmennyt lievää väkivaltaa, mutta otettakoon huomioon, että tappeluun tarvitaan kaksi osapuolta eikä Civitasin aloitteellisuus näissä kärhämissä ole suinkaan kiistaton.

Civitasin rinnalla yllä mainituissa mielenosoituksissa on nähty mm. toisen maailmansodan jälkeen sammuneen mutta hiljattain uudelleen elpyneen rojalistisen l’Action françaisen aktiiveja samoin kuin marsalkka Pétainin muistoa vaalivan Renouveau français –liikkeen jäseniä. Nämä kytkennät ovat epäilemättä ruokkineet käsityksiä Civitas-liikkeestä ”katolisen fasismin” edustajana, mikä leima tuskin kuitenkaan vie liikkeen kannattajilta yöunia.

Civitasin pääsihteeri on osaksi belgialaistaustainen Alain Escada, 41. Ammatiltaan Escada on kirjakauppias. Hän on myös Jean-Marie Le Penin Ranskassa perustaman ja tunnetuksi tekemän Front national –puolueen samannimisen belgialaisen sisarpuolueen FNB:n entinen jäsen ja aktiivinen klassisen kristinuskon asiaa edistävä lobbari myös EU-parlamentin käytävillä. Juuri Escadan lobbarintaidot johtivat hänen valitsemiseensa Civitasin johtoon pari vuotta sitten; ennen kaikkea lobbyksi, painostusjärjestöksi, Escada ymmärtää myös Civitasin.

Heti johtoon noustuaan Escada alkoi terävöittää liikkeen julkisuuskuvaa organisoimalla näyttäviä demonstraatioita; viimeistään vuoden 2012 syksy on tässä suhteessa merkinnyt liikkeelle lopullista läpimurtoa julkisuuteen. Vaikka liikkeen jäsenmäärä ei sinänsä ole suuren suuri, vain noin 1000 henkeä, sitä tukee – myös rahallisesti – moninkertainen määrä ihmisiä ja sen postituslistalla on ainakin 100 000 henkeä; tähän viimeksi mainittuun joukkoon kuuluu myös allekirjoittanut.

Civitas pyrkii siis pysäyttämään ja ehkä jopa kääntämään päinvastaiseksi kehityksen, joka on viemässä ranskalaista yhteiskuntaa aina vain kauemmaksi ja kauemmaksi sen kristillisistä juurista. Viralliseen kirkkoon, siis Ranskan katolisiin hiippakuntiin, Civitasilla ei periaatteessa ole mitään yhteyttä, sillä liikkeen jäsenet seuraavat ”lefebvrististä” eli toistaiseksi vielä Roomaan nähden skismaattista FSSPX-veljestöä. Täten Civitas ei aivan tarkkaan ottaen ole katolinen organisaatio. Kuitenkin järjestö on pidättäytynyt aggressiivisimmista Rooman-vastaisista kannanotoista, ja se tervehti tyydytyksellä paavi Benedictus XVI:n nousua Pietarin istuimelle. Virallisen kirkon konservatiivisimmat jäsenet suhtautuvat niin ikään varsin suopeasti Civitasiin, ja liikkeen organisoimat mielenosoitukset ovat keränneet väkeä tunnustuksellisesti katsoen varsin monipuolisesta kirjosta kristittyjä, joita yhdistää lähinnä konservatiivinen uskon- ja opintulkinta.

Vanhan emojärjestön Cité catholiquen  nimi elää edelleen nykyisen Civitasin ohjelmanjulistuksessa; mm. Revue Civitas –julkaisun alaotsikkona lukee ”Pour une cité catholique”. Ranskan kielen cité, joka on itse asiassa täsmälleen sama sana kuin latinan civitas, ei oikein luontevasti käänny nykysuomeksi, vaikka sana ”yhteiskunta” toki tuleekin varsin lähelle. ”Katolinen yhteiskunta” on siis liikkeen tavoite; Ranskan ”takaisinvaltaus” (reconquête) on myös melko usein liikkeen retoriikassa tavattava termi. Itse pidän tietysti näitä tavoitteenasetteluja sinänsä erittäin kannatettavina. Mutta kuinka realistisia ne ovat, se onkin jo asia erikseen.

Civitasin symboli on Bretagnen ja Normandian rannikoiden tuntumassa sijaitseva vanha pyhiinvaelluskohde Mont Saint-Michel. Valintaa perustellaan seuraavasti: ”Mont Saint-Michel on katolisen yhteiskunnan kuva: se on perustettu uskon kalliolle, vankat muurit eli lait suojelevat sen asukkaita, jotka tekevät työtä ja elävät rauhassa kirkon helmassa, kirkon, joka kohottaa heidän ajatuksensa heitä odottavaan taivaaseen.” (Le Mont Saint-Michel est l’image de la cité catholique: fondée sur le roc de la foi, entourée de solides murailles que sont les lois qui défendent ses habitants, ceux-ci œuvrent en paix sous la protection de l’Église qui élève leurs pensées vers le ciel qui les attend.) Kuva on hyvin kaunis, mutta epäilemättä täysin epärealistinen poliittisena tavoiteohjelmana.

Minulle itselleni Civitasin lanseeraama aktiivinen riposte catholique (”katolinen vastahyökkäys”) edustaa pikemminkin viivytystaistelua kulttuurisodassa kuin pitkällä tähtäimellä menestyksellistä takaisinvaltausta tai edes sellaisen alkua. Mutta vastahyökkäys voi viivytystaisteluksikin ymmärrettynä olla henkisesti hyvin palkitsevaa vuosikausien turhauttavan passiivisuuden ja perääntymisten jälkeen. Siksi Civitasin ilmentämä räväkkä hyökkäyshenki ilahduttaa mieltä näin kauempaa tarkasteltunakin, ja seuraan järjestön taistelua voimakkaasti myötäeläen jos kohta en itse useimmiten pääsekään paikan päälle. Seuraava suuri mielenosoitus Pariisissa on näillä näkymin jo 13. tammikuuta.

Joissakin tulevissa kirjoituksissa olisi tarkoitukseni esitellä liikkeen aatemaailmaa lähemmin esimerkiksi kääntämällä joitakin Revue Civitas –aikakauskirjassa julkaistuja artikkeleita.

(Ohessa videomateriaalia Civitasin mielenosoituksesta 18.11.2012)

Mika Keränen on Turussa asuva valtiotieteen maisteri, katolilainen. Kiinnostuksen kohteina eurooppalainen aatehistoria, kulttuurihistoria, valtio-opilliset teoriat, Ranska ja Venäjä, kirjallisuus, kristinusko. Pitää
Palaneen käryä -blogia.