Eläin ihmisessä

JARKKO PESONEN

Se elää hetkessä. Sillä ei ole huomista ja eilisestä ovat muistona vain ehdollistuneet toiminnot. Saadut aistiärsykkeet aktivoivat vaistonvaraisia toimintoja, jotka auttavat sitä selviytymään toisten kaltaistensa keskellä. Sen tietoisuusrakenne on harsomaisen ohut kerros vellovan impulssimeren päällä. Saaliista käydyn taistelun adrenaliinikiihko on ainoa palkinto ja saatujen vammojen kipu ainoa rangaistus.

Eläimet ovat aina kiehtoneet ihmisiä. Niissä on nähty analogioita erilaisille ihmisluonteille, pakanallisissa uskonnoissa jotkut niistä on korotettu pyhään asemaan ja heraldiikassa ne ovat olleet loputon innoituksen lähde. Niiden kiehtovuuden syistä yksi on se, että eläimet ovat luonnostaan täysin sopeutuneita ympäristöön. Ne eivät tarvitse vaatteita, työkaluja tai asumuksia, vaan ovat sellaisenaan niin korkealla tasolla kuin voivat vain lajina olla, olipa kyse Darwinin ylistämästä maan matosesta tai Blaken ylistämästä tiikeristä. Olkoon syy ihailuun pragmaattinen tai esteettinen, eläin on aina hyvä ja valmis sellaisenaan. Ihmiselle tämä ei ole mahdollista, vaan kulttuuri on ihmisen tapa sopeutua ja Thomas Brownea siteeraten ”meidän ei sovi kadehtia muiden luotujen sarvia, kavioita, nahkapeitteitä ja turkkia, koska meillä on järki jonka avulla voimme tuon kaiken hankkia.”

Eläimissä me näemme peilipinnan ihmisyydelle. Eläin näkee, kuulee, tuntee ja kommunikoi, se kokee kivun ja nälän kuten me, mutta emme koskaan voi tietää millä tavalla se kokee maailman sinänsä. Varmastikaan muut nisäkkäät eivät ole pelkkiä biologisia koneita vailla kognitiivista kokemusta maailmasta, mutta ei voida olettaa niiden olevan tietoisia omasta olemassaolostaan samalla tavalla kuin mitä ihmisen tietoisuudella ymmärrämme. On saatu selville, että ainakin delfiineillä ja ihmisapinoilla on jonkinasteinen tietoisuus itsestään, mutta Heideggerin Sorge ei liene kuitenkaan niiden osana.

Emme ainakaan toistaiseksi ole saaneet mitään tietoa omamme kaltaisesta älyllisestä elämästä maailmankaikkeudessa, ja siinä mielessä olemme yksin. Ehkä tämä lajillinen yksinäisyys on ajanut joitakin antropomorfistiseen ajatteluun, jossa eläimiin on alettu suhtautua kuin ihmisiin. Oxfordin yliopiston professori Andrew Linzey on esittänyt, että sana ”lemmikki” loukkaa kissoja ja koiria ja että ”wildlife” on villieläimiä loukkaava käsite. En ole koskaan nähnyt eläimen loukkaantuvan jostain käsitteestä, sillä niillä ei ole kykyä abstraktiin ajatteluun. Ehkä nämä aivoitukset voisi nähdä paralleelina sille, että Caligula nimitti hevosensa Rooman konsuliksi – olkoonkin, että kyseessä saattoi olla vain varhainen dadaistinen pila senaattia kohtaan.

Ihmisessä itsessään on paljon eläimellistä. Meillä on samat perustarpeet kuin millä tahansa eläimellä ja tietyissä olosuhteissa ihmisen eläimellisyys voi ottaa vallan kaikesta inhimillisenä pitämästämme. Teknisesti olemme kulturoineet itsemme äärimmäisen kauas olemassaolomme lähtösijoilta, eikä moni moderni länsimaalainen ihminen selviäisi kauaa omillaan luonnossa, vaikka saisi kaikki tarvittavat välineet elossapysymistä varten. Moraalisessa mielessä matka on ollut heittelehtivämpi. Yleisesti hyväksytty käytös on vaihdellut stoalaisesta pidättäytymisestä ja viktoriaanisesta häveliäisyydestä irstauteen ja useimpien moraalikoodistojen hylkäämiseen. Ihmisyys on joinakin aikoina hylätty sodan, nälänhädän tai muun katastrofin takia, mutta toisinaan myös siksi, että elämä on ollut liian helppoa ja mukavaa. Kun elämä on porvarillisessa mukavuudessaan liian tylsää, on joillakin hyväkkäillä taipumus alkaa käyttäytyä kuin itsensä hengiltä narkannut punkkari GG Allin – olla vain vastenmielisiä ja törkeitä, mutta kaikessa yksiulotteisessa huomionhakuisuudessaan epäkiinnostavia.
Eläimistä ei voi tehdä ihmisiä, mutta mitä ihmisestä tulee kun hänet vapautetaan kulttuurin asettamista normeista ja traditionaalisista arvoista? 1700-luvulla Rousseaun filosofia kyseenalaisti koko kulttuurin lähtökohdan. Rousseausta innostuneet romantikot oppivat seuraavalla vuosisadalla kyseenalaistamaan ja halveksimaan ylemmän luokan sovinnaisuutta. Aluksi hovietikettiä, menuettia ja herooisia runoja, mutta sitten myös käsitystä rakkaudesta, taiteesta ja lopulta traditionaalisen moraalin koko aluetta. Romanttinen liike oli ensimmäinen selkeästi antitraditionalistinen liike ja esikuva tuleville kulttuuriradikaaleille, jotka uskoivat paremman maailman olevan saavutettavissa lyömällä nykyinen säpäleiksi. Rousseauta edeltäneenä aikana varovaa järkevyyttä pidettiin ylimpänä hyveenä ja pidättäytyminen voimakkaan tunnetilan ilmaisemisesta oli kasvatuksen päämäärä ja varmin herrasmiehen merkki. Tämän kaiken romantikot halusivat kaataa kiihkeän tunteen tieltä julistaen tietä takaisin luontoon. Romantikoissa oli toki paljon hyvääkin ja heidän jälkensä maalaus- ja säveltaiteessa on kiehtovampaa kuin jäykkä klassismi. Suhteeni romantikkoihin on siitäkin kaksijakoinen, että vaikka vastustankin omassa tunteessa rypevää sentimentaalisuutta, romantiikka on ollut myös filosofinen tausta nationalismille, joka on saanut ja tulee jatkossakin saamaan kansat haastamaan ja kumoamaan ylikansallisia ja kansalaisten hyvinvoinnista välinpitämättömiä hallitsijoita. Kuitenkin romantikkojen ihmiskuva on mielestäni virheellinen olettaessaan, että köyhät ja sorretut olisivat rikkaita ja etuoikeutettuja jalompia ihmisiä tai että ihminen olisi ilman kulttuurin asettamia normeja millään tavalla kelvollinen olento. Tällaiset käsitykset proletariaatin luonaisesta jaloudesta kuuluvat romanttisiin satuihin, eivät todelliseen elämään.

Todellisuuden vapaasta ihmisestä näkee vain katsomalla miten ihmiset käyttäytyvät huomatessaan, etteivät ole enää minkäänlaisten moraalisten sääntöjen alaisuudessa ja saattavat toteuttaa itseään mielensä mukaan. Havaintomateriaaliksi kelpaa inhorealistinen dokumentti ”Turistit”, joka kertoo suomalaisista miehistä Pattayalla. Videon antama kuva turistien käyttäytymisestä on vastenmielinen ja samaan aikaan kammottavan todentuntuinen. Kuvaavaa on se, että videolla näkyvistä hamoista älykkäin, mielyttävin ja herrasmiesmäisin on pornotähti Henry Saari. Vastenmielisin on puolestaan transvestiittihuora kainalossa ja omat virtsat housuissaan öykkäröivä sairaseläkeläinen, joka omien sanojensa mukaan mieluummin ”panee thaimaalaista jätkää kuin suomalaista akkaa”, koska ”suomalaiset naiset kävelee kuin jotkut saatanan lehmät” ja sellaisilta ”voi saada jonkun saatanan somali-HIV:n”. Ironista, muttei kovin yllättävää, että tämän henkilön oikeaa olkapäätä koristaa tautoitu Suomi-leijona. Hänen ei kuitenkaan kuuluisi tuntea ylpeyttä omasta rodustaan ja kansallisuudestaan, eikä hänellä pitäisi olla mitään oikeutta haukkua suomalaisia naisia tai somaleitakaan, sillä toisin kuin tällä ihmisen irvikuvalla, monilla somaleilla on traditioita ja yhteisöä koossa pitäviä arvoja.

Pattaya-dokumentti oli inhottava, mutta avasi turvallisen välimatkan päästä ikkunan henkisen tyhjyyden maailmaan, jonka tiesin olevan lähellä mutta johon katsominen tuntui pelottavalta. Aivan kuin se vetäisi singulariteetin tavoin pimeään kaiken liian lähelle eksyvän. Dokumentin kuvaamiin ihmisiin on vaikea suhtautua luontevasti, sillä vaikka he ovat henkilöitä de jure, heistä tuntuu puuttuvan inhimilliseksi tekevä jokin. Lähempänä vertailukohtana on eläin, joka toki hengittää ja reagoi vastavuoroisesti, mutta elää silti vain alempien vaistojensa varassa. Aivan kuin joku olisi riistänyt heistä sielun ja jättänyt vain kuoret olemaan, mutta eläimien kunniaksi sanottakoon, että ne ovat useimmiten ihailtavia olentoja – näistä ihmisraunioista vaikea löytää mitään ihailtavaa tai edes hyväksyttävää.

Yhden dokumentin tarjoaman sosiaalipornon voisi vielä sietää, mutta se on vain ääriesimerkki siitä moraalisesta rappiosta, joka nävertää yhteiskunnan perusteita. Eläkeiässä oleva terveydenhoitoalan kollegani kertoi, että vaikka moni asia on muuttunut paremmaksi uusien lääkkeiden ja hoitomenetelmien tultua käyttöön, on ihmisten toiminnassa tapahtunut vakava muutos huonompaan suuntaan. Päihteiden aiheuttamia sairauksia on paljon enemmän ja yhä suurempi osa ihmisistä vähät välittää omasta terveydestään, vaan katsoo että on yhteiskunnan tehtävä pitää heidät kunnossa lääkkeillä ja hoidoilla. Samaa yhteiskuntaa he syyttävät omista huonoista elämäntapavalinnoistaan. Erityisen huolestuttavana kollegani piti sitä, että nykyisin tapaa melko nuoria naisia, jotka ovat turmelleet itsensä huonoilla elämäntavoilla fyysisesti ja psyykkisesti toivottomaan tilaan. Ennen rappioalkoholismi oli lähes yksinomaan onnettomien miesten osa, mutta nyt olemme tasa-arvoisempia tässäkin asiassa.

Lyhyen työurani aikana olen jo tavannut suhteettoman paljon ihmisiä, joille yhteiskunta on tarjonnut kaikki kuviteltavat keinot nousta alhostaan, mutta jotka välinpitämättömästi jatkavat tuhoisaa elämäntapaansa senkin jälkeen, kun ovat päätyneet kymmeniä kertoja sairaalaan henkihieverissä. Tämä kehitys näkyy tilastollisestikin, ja viime vuosikymmeninä on kasvanut etenkin nuorten syrjäytyneiden miesten joukko. He jäävät vaille toisen asteen opiskeluja, elävät vailla työkokemusta saaden rahansa sosiaalitoimistosta. He eivät juurikaan suunnittele tulevaisuuttaan seuraavaa känniä pidemmälle, ja tällä tiellä he jatkavat hamaan loppuun asti, elleivät suista itseään huumeiden, rikollisuuden, vankilatuomioiden ja väkivaltaisen kuoleman umpikujalle. Viimeksi mainittu kohtalo on nähty toisella sosiaalipornofilmillä Reindeerspotting, jonka arkielämän antisankari Jani Raappana päätyi dokumentin teon jälkeen ensin vankilaan Suomessa ja sitten hirteen Kambodžassa.

Mikä saa ihmisen, jolle on tarjottu kaikki mahdollisuudet luoda elämällään jotain hyvää ja nautittavaa, suistamaan itsensä huonoon ja surkeaan elämään? Suurinpana syynä pidän sitä, että aikamme henkisesti tyhjän ihmisen elämää hallitsee impulsiivisuus ja pyrkimys täyttää kokemaansa eksistentiaalista tyhjyyttä lyhytaikaisella hedonialla. Kun tradition rapautuessa henkisestä tyhjyydestä tulee vallitseva psyykkinen tila yhteiskunnassa, syntyy nautinnonhaluinen, arvollisesti lattea ja itsetön massaihminen. Teollisessa yhteiskunnassa tällainen ihminen on jatkuvien stimuloivien ärsykkeiden ympäröimä ja kärsii unettomuudesta, keskittymiskyvyn puutteesta ja kokee elämänsä päämäärättömäksi. Niin kauan kuin ihmisen sisäinen maailma rakentuu tradition tukemalle alustalle, hän on henkisesti vakaa, ja niin on tällaisten ihmisten muodostama yhteiskuntakin. Kun traditio menettää merkityksensä, katoaa ihmiseltä peili, johon suhteuttaa minuutensa.

Hedonian tavoittelulle perustuvassa maailmassa kuihtuvat sellaiset korkeammat sosiaaliset rakenteet kuin kunnioitus, arvonanto, hienotunteisuus, arvovalta, arvokkuus ja itsekieltäytymys. Tämä siksi, ettei massaihminen impulsiivisuudessaan kykene tavoittelemaan kärsivällisyyttä vaativia hyveitä, vaan mieluummin ottaa vaikka luunappeja sukuelimilleen televisiossa kaltaistensa hurratessa. Korkeammat hyveet myös rajoittavat hedoniaa, ja kun elämä rakentuu pelkästään nautinnon tavoittelulle, on yksikin päivä ilman mielihyvää liian paljon rajallisena elinaikana. Mitä silloin painaa jonkun uuskonservatiivin valitus turmeluksesta, kun häntä kohden on kymmenen uusbarbaaria hurraamassa jollekin älyttömyydelle? En tahdo väittää, ettei entisaikaan ollut olemassa tällaisia ihmisiä. Toki heitä oli, ja he käyttäytyivät aivan yhtä sikamaisesti jos vain tarjoutui mahdollisuus. Tällaiset ihmiset eivät kuitenkaan rehennelleet ja häpeämättömästi tuoneet julki omaa elämäntyyliään, sillä sitä paheksuttiin ja siitä rangaistiin. Jopa elämän arvon nautintoon kiinnittäneet antiikin epikurolaiset näkivät ruumiintoimintoihin liittyvät nautinnot alempiarvoisina kuin henkiset. Kun ihmisen olemassaolon päämääräksi nousee pelkkä hedonia kaiken muun kustannuksella, tulee hän menettämään kunniansa, arvokkuutensa ja elämänsä tarkoituksen. Hän on silloin repinyt alas tradition tarjoamat kehykset elämälleen, mutta tuloksena ei ole uutta vapauden ja nautinnon paratiisia, vaan silkka elämä vailla kehyksiä.

Onko aikamme ihminen tuomittu turmelukseen, nautintojen orjuuteen vailla syvempää tarkoitusta? Onko kaikki kaunis ja ylevä latistuva nihilistiseen tyhjänpäiväisyyteen ja merkityksettömyyteen? Ei, on paljon syytä uskoa toisin. Jos hedonistinen elämänmalli olisi toimiva pohja yhteiskunnalle, olisi se biologisen ja kulttuurisen evoluution paineessa jo aikaa sitten kohonnut vallitsevaksi. Sen sijaan näyttää enemmin siltä, että jokaista henkisen taantumisen kautta seuraa lopulta uusi moralismin ja järjestyksen aika. Tämä on mielekästä kun ajatellaan tiettyjen vastaparien tarvitsevan toisiaan: käsitystä järjestyksestä, hyvyydestä, kauneudesta ja totuudesta ei voi olla ilman käsitystä kaaoksesta, pahuudesta, rumuudesta ja valheesta. Ja vaikka antropologia on moneen kertaan osoittanut kuvitelmaksi Rousseaun ajatuksen jaloista villeistä, ehkä silti tarvitsemme myös Pattayan öykkäreitä nähdäksemme, miten vähän arvokkuutta on luontoon palanneessa ihmisessä.

Ei-hedonistinen elämäntapa ei tarkoita ryhtymistä askeetiksi. Ihmisen ei ole tarpeen tukahduttaa primitiivisiä tuntemuksiaan, vaan oppia hallitsemaan ja käyttämään niitä oikein. Niiden purkamiselle on jokaisessa toimivassa kulttuurissa varattu sopiva tapa ja näin ne eivät pelkästään ole hallinnassa, vaan myös edistävät yhteiskunnan terveyttä ja kasvua. Emme voi eikä meidän pidäkään vaientaa sisällämme häkkiään kolistelevaa eläintä, vaan parasta on antaa sille sopivasti tilaa silloin kun se sitä tarvitsee.

En tiedä voiko tyhjentävästi vastata kysymykseen, miksi eläin sellaisenaan voi olla kunnioitusta ja ihailua herättävä, mutta ihminen taantuneena impulsiiviseen hetkessä elämiseen ei. Tämä on perustavanlaatuinen kysymys määriteltäessä sitä, mistä ihmisyydessä ylipäätään on kyse. Ehkä itsekieltäymys abstraktimman mutta tärkeämmäksi koetun päämäärän hyväksi on niin keskeinen osa ihmistä, ettei siitä ei voi luopua ilman loppuosan muuttumista omaksi irvikuvakseen.

Jarkko Pesonen on akateemisen uran hylännyt terveysalan työläinen. Traagisesti optimistinen traditionalisti. Kiinnostuksen aiheina psykologia, kulttuurien morfologia ja aatehistoria.