Kahdennenkymmenennen vuosisadan erityispiirteet (Osa 2)

JEAN-BAPTISTE NOÉ   (suomentanut Mika Keränen)

–

–

Eurooppa käännekohdassa

–

–

1. Ottaako Eurooppa takapakkia?

–

Ensimmäinen maailmansota oli Euroopan itsemurha, ei niinkään demografisesti kuin henkisesti. Toki ruumiitakin tuli paljon, mutta demografisen menetyksen voi aina kompensoida intensiivisellä syntyvyydellä. Jos näin ei riittävässä määrin käynyt, syy siihen oli, että eurooppalaiset ja varsinkaan ranskalaiset eivät enää uskoneet tulevaisuuteen. Lapsia tehdään silloin kun katse suuntautuu huomiseen luottavaisesti. Lapsia tehdään silloin kun ihmisissä on riittävästi epäitsekkyyttä, sillä lasten kasvattaminen ei ole halpaa lystiä. Ne parit, jotka vapaaehtoisesti rajoittavat lapsilukuaan kuuluvat joko niihin, joilta puuttuu tulevaisuudenuskoa tai niihin, jotka eivät ajattele muuta kuin itseään ja omaa mukavuuttaan. Maanosassamme nyt havaittava todellinen väestökato on seurausta eurooppalaisten heikoista syntyvyysluvuista eikä niinkään maailmansotien aiheuttamista huomattavista kuolleisuuspiikeistä. Kyseessä on siis ilmiselvä henkinen itsemurha, johon on turha hakea syitä Euroopan ulkopuolelta. On liiankin helppoa syyttää jotakin USA:ta Euroopan vastaisista salaliitoista. Amerikkalaiset kykenevät kyllä häikäilemättä hyötymään Euroopan heikkoudesta, mutta tämä asiaintila ei silti ole heidän aikaansaamansa.

Syyllisyydentunne on hyvin eurooppalainen sairaus. Kuten ennen muinoin oli tapana puhua ”ranskantaudista” tai ”italiantaudista” viitattaessa syfilikseen, voidaan sairaalloista syyllisyydentunnetta hyvin kutsua ”euroopantaudiksi”. Tämän onnettoman asiaintilan juuret ovat pitkälti tavassamme lukea maailmanhistoriaa ikään kuin takaperoisesti, siis kääntämällä syiden ja seurausten välisen suhde ylösalaisin; meille on tullut tavaksi aloittaa historiallisen kausaliteetin selvittäminen seurauksista ja sitä kautta päätyä syihin, jotka usein muuttuvat tällä metodilla täysin kuvitteellisiksi. Syyllisyydentunteen rakentuminen alkaa myyteistä. Tuo 20. vuosisata, joka hylkäsi Jumalan, tuli luoneeksi uuden, maallisen uskonnon. Kyseessä on valtiollinen kultti, jota pyrittiin levittämään kaikkiin kansankerroksiin. Valtion säilymisen ehdoton edellytys on sen muotoilemien uusien moraalinormien omaksuminen mahdollisimman laajalti. Valtio ei siis enää tyydy säätämään yksittäisiä lakeja vaan luo kokonaan uutta moraalikoodistoa. Ja kun valtion intressit ovat alati vaihtuvia, myös sen moraali muuttaa muotoaan tämän tästä, mikä sinänsä kyllä on jyrkässä ristiriidassa perinteisen moraalifilosofian perusperiaatteiden kanssa. Valtion on tässä tilanteessa väistämättä oltava suvaitsematon historiallisen totuuden ja yleensäkin karujen tosiasioiden suhteen. Valtio alkaa kirjoittaa historiaa uudelleen, se muuntelee faktoja tarpeen mukaan ja kieltää julkaisemasta mitään sellaista, mikä voisi sotia sen omaa uudismoraalia vastaan. Koskaan aikaisemmin ei historioitsijan ammatti ole yhtä vaarallista ja kumouksellista kuin nyt, kun hänen työnsä suuntautuu suoraan valtion luomaa valheellista myyttiä vastaan. Historioitsija kieltäytyy tekemästä takaperoista analyysia. Hän kieltäytyy yksinkertaistuksista ja halveksittavista oikopoluista. Hän hyväksyy faktat ja niiden tulkinnan, niiden herättämän keskustelun ja joskus kiihkeänkin mielipiteenvaihdon. Historioitsijaa vastassa on valtio, jonka lainsäädäntö ohjeistaa ajattelemaan pikemminkin poliittisen kuin historiallisen korrektiuden mukaan. Sellaisten lainsäädäntöaktien kuin Lex Gayssot tai Lex Taubiraⁱ myötä olemme ennennäkemättömässä määrin paitsi ottaneet takapakkia älyllisesti myös menettäneet vapauttamme. Valtion suosima poliittisen korrektiuden kultti pyrkii suitsimaan kumouksellisuutta. Paha vain, että samalla se synnyttää sitä, sillä juuri yrittäessään pakkotoimin korvata historiallisen totuuden omalla virallisella totuudellaan se ruokkii ihmisten ärtymystä.

Dramaattiseksi tilanne muuttuu, kun uusille lapsisukupolville selitetään, että nämä ovat vastuussa maailman köyhyydestä, orjakaupasta, sodista ja kärsimyksistä. Näin tekemällä nuorissa lietsotaan itsevihaa ja häpeää rikoksista joihin heillä ei voi olla mitään osuutta. Niin ikään lietsotaan Eurooppa-vihaa kolmannen maailman kansoissa, jotka nekin uskovat näihin loruihin. Joskus näiden katumusharjoitusten tarkoituksena on julistaa oikeat syylliset syyntakeettomiksi. Vajaassa vuosisadassa käsityksemme ”valkoisen miehen taakasta” on kääntynyt ylösalaisin. Sen sijaan, että pitäisimme Kiplingin tavoin velvollisuutenamme maailman sivilisoimista, ymmärrämme ainoaksi tehtäväksemme hyvittää väitetyt pahat tekomme ja hävetä niitä.

Eurooppa vaivuttaa itseään uneen. Eurooppa tekee itsemurhaa. Eutanasiasta käytävä debatti näyttää tätä taustaa vasten erityisen houreiselta. Että on olemassa poliitikkoja, jotka kannattavat sairaiden tai sellaisina pidettyjen surmaamisen laillistamista, osoittaa hyvin kuinka elämänhalu on kadonnut mentaliteetistamme. Enää ei kaikin voimin pyritä parantamaan sairaita tai tekemään heidän elämästään sairaudessakin siedettävää. Kuolema näyttää ainoalta ulospääsytieltä heikkoudesta ja sairaudesta.

–

2. Yhdysvaltain esiinnousu

–

Eurooppalaiset eivät ymmärrä Yhdysvaltoja. Siitä lähtien, kun uuden maailman jättiläinen sai itsenäisyytensä vuonna 1776, on kahden maanosan välillä esiintynyt jatkuvasti suuria jännitteitä. Toki amerikkalaiset ovat lähtöisin Euroopasta, he puhuvat englantia ja heillä on osittain yhteiset traditiot vanhan maailman kanssa, ja siksi olemme tottuneet ajattelemaan, että he ovat meidän kaltaisiamme. Kun kuitenkin osoittautuu, että amerikkalaiset reagoivat samoihin ärsykkeisiin aivan toisin kuin me, yllätymme. Yhdysvaltoja ei kuitenkaan ole rakennettu yhtä jalkaa Euroopan kanssa vaan nimenomaan Eurooppaa vastaan. Maan perustajaisien unelma oli pyyhkiä pöytä puhtaaksi eurooppalaisuudesta ja erityisesti Euroopan aristokraattisesta traditiosta. Enää ei tavoiteltu kunniaa vaan onnea. Työnteolla ei pyritty rakentamaan yhteistä hyvää ja jaettua kohtaloa vaan luomaan perustaa individuaaliselle menestykselle. Jokainen teki työtä vain itsensä, ei maansa tai sukunsa puolesta. Tämä erotus on ratkaiseva USA:n ja Euroopan (varsinkin Ranskan) välisten erojen ymmärtämiseksi.

Toinen asia, jota eurooppalaisten on vaikea amerikkalaisissa ymmärtää, on näiden syvästi messiaaninen henki. Se ilmenee erityisen hyvin John L. O’Sullivanin vuonna 1845 julkaistussa kirjoituksessa, joka käsitteli Yhdysvaltain ”ilmoitettua kohtaloa” (The Manifest Destiny)ⁱⁱ. O’Sullivanille kuten monille muillekin amerikkalaiskirjailijoille, USA oli Jumalan lahja maailmalle, jonka kasvot piti Yhdysvaltain johdolla perusteellisesti muuttaa. USA oli tarkoitettu maailman pelastajaksi, ja siksi maailman kohtalo oli amerikkalaistua. Presidentti Wilson oli täysin tämän ideologian lapsi, kun hän vuonna 1918 halusi muokata koko maailman amerikkalaisen mallin mukaan. Samaa voi pitkälti sanoa myös Rooseveltistä ja Trumanista. Kaikilla noilla amerikkalaisilla oli maailmankuva, jonka he halusivat levittää planeetan joka kolkkaan vaikka pakolla, ja tässä he eivät eronneet Stalinista tai Ždanovista, jos kohta heidän visionsa toki olikin toinen. Olisi erehdys luulla, että ainoastaan republikaanit ovat olleet lähetyshenkisiä haukkoja. Demokraattien maailmankuva ei tässä suhteessa eroa republikaaneista mitenkäänⁱⁱⁱ. Yhdysvaltain ulkopolitiikan pitkä linja on koko viimeisen vuosisadan ajan ollut suhteellisen stabiili huolimatta pinnan ja symbolisten eleiden tasolla tapahtuneesta kuohunnasta. Kennedy ja Johnson sotkivat USA:n Vietnamin sotaan ja Nixonin tehtäväksi jäi yrittää selvitä siitä ulos mahdollisimman kuivin jaloin. Demokraatti Truman pudotutti atomipommit Japaniin ja sen jälkeen aloitti kylmän sodan. Reagan ja Bush vanhempi puolestaan yrittivät lopettaa sen.

Amerikkalaisten uskonto on lähtöisin Vanhasta Testamentista ja siten se on luonteeltaan messianistinen, ja siinä koko historia marssii Valitun Kansan jalanjäljissä. Uusi Valittu Kansa ovat tietenkin amerikkalaiset. He ovat omaksuneet poliittisen predestinaation käsitteen Oliver Cromwellilta vaikka eivät hänen laillaan tietenkään sovella sitä Englantiin vaan itseensä. Yhdysvallat siis katsoo olevansa erityisellä tavalla siunattu kansakunta. Se uskoo saaneensa Jumalalta universaalin lähetystehtävän viedä onnea koko ihmiskunnalle ja että onni on saavutettavissa vain omaksumalla amerikkalainen elämäntapa. Amerikkalaiset eivät voi ymmärtää, kuinka mikään muu malli kuin amerikkalaistyylinen demokratia voisi olla mahdollinen, so. kuinka muiden kansojen omasta historiasta ja kansallisesta erityislaadusta nousevat poliittiset kulttuurit voisivat olla näille kansoille mieluisia.

Poliittisen predestinaation logiikassa menestys on merkki siitä, että ollaan oikealla asialla, viis siitä millaisten raakuuksien ja rikosten kautta voitto on saatu. Raamatusta (VT:sta) tulee amerikkalaisen politiikan pyhä teksti, jonka vaikutus läpäisee koko amerikkalaisen kulttuurin yleisemminkin. Amerikkalainen tasavaltalaisuus poikkeaa siis radikaalisti ranskalaisesta, sillä se on raamatullista, uskonnollista ja perimmältään egalitaarista, kun taas Ranskan tasavalta on maallinen (laïque) ja kantaa sisimmässään monarkistista käsitystä vallasta.

Nimenomaan politisoitunut versio predestinaatio-opista sai aikaan sen, että Wilson katsoi oikeudekseen pakottaa kaikki Euroopan kansakunnat hyväksymään demokraattisen järjestelmän; hän tahtoi taistella vanhaa maailmaa vastaan jota piti pahan valtakuntana, hän tahtoi amerikkalaistaa Euroopan. Wilson oli liberaali sekä taloudellisessa että poliittisessa mielessä. Hänen maailmassaan kaikki perustui vapaalle kaupalle ja vaihdannalle, jotka yksin olivat rauhan ja onnellisuuden takeena ihmiskunnalle.

Siinä missä Westfalenin rauhan järjestelmä kesti vuodesta 1648 vuoteen 1792, eli 144 vuotta, ja Wienin kongressin järjestelmä vuodesta 1815 vuoteen 1914, eli melkein vuosisadan, Wilsonin järjestelmä, so. Versailles’n sanelurauha, johti uuteen sotaan vain kahdessa vuosikymmenessä. Oikeastaan siinä ei mennyt noinkaan kauaa, jos otetaan huomioon, että Saksa alkoi kenenkään estämättä rikkoa Versailles’n sopimuksen keskeisiä pykäliä vuodesta 1933 alkaen. Noin viidessätoista vuodessa rauhan solmimisesta lukien kaikki tuon rauhan luomat uusdemokratiat olivat kaatuneet^iv. Amerikkalaistyylinen poliittinen predestinaatio-oppi ei ainoastaan osoittautunut kyvyttömäksi takaamaan rauhaa Euroopassa, vaan siitä suorastaan tuli muuan uuden sodan olennaisista syistä.

–

3. Entä muut suuret toimijat?

–

20. vuosisadan kuluessa nousi maailmanpolitiikan näyttämölle uusia maita ja kulttuureita, sellaisiakin jotka avoimesti pyrkivät hegemoniseen asemaan planeetalla. Länsi ei siis enää ole ainoa varteenotettava pelaaja, mutta toisaalta voi kysyä, onko se koskaan ollutkaan sitä? Kun halutaan alleviivata Euroopan nykyistä alennustilaa, nostetaan usein esiin Intian ja Kiinan kaltaisten maiden nousu ikään kuin näiden suurvaltojen nyt osoittama elinvoima olisi ennennäkemätön uutuus. Tosiasiahan on se, että nämä maat ovat vain heränneet pitkästä unesta. Voiko tätä nousua siis pitää merkkinä Euroopan taantumisesta? Mielestäni ei.

Ne toiveet uudesta maailmanjärjestyksestä, jotka tietyissä piireissä heräsivät siirtomaavallan purkautumisen myötä, osoittautuivat nopeasti katteettomiksi. Entiset siirtomaat ovat enimmäkseen kaukana globaaleista kärkisijoista. Koko Afrikan osuus maailmankaupasta on noin kaksi prosenttia, kun yksin Ranskan osuus on neljä. Intiankin osuus maailmanmarkkinoilla on nykyään noin kaksi prosenttia, kun taas siirtomaavallan viimeisinä vuosina se oli WTO:n tilastojen mukaan kaksinkertainen. Mitä Kiinaan tulee, se on nyt vain ottamassa takaisin niitä asemia, jotka se 1800-luvun kuluessa menetti.

On myös syytä varoa tiettyä perspektiiviharhaa. Tunnemme hyvin niin Ranskan kuin Euroopankin heikkoudet, mutta muiden sivilisaatioiden puutteista meillä on usein hatarampi kuva. Meillä on hieman taipumusta nähdä kotipesässä vain se, mikä toimii huonosti, kun taas vieraissa noteeraamme vain niiden vahvuudet; ruoho on aina vihreämpää aidan toisella puolen. Joku Kiina on toki nouseva mahti, mutta silläkin on heikkoutensa ja puutteensa. Kiinan väestökehitys on yksi maan vaikeimmista ongelmista, sillä sen väestö alkaa pian vanheta nopeasti ja väestönkasvu kääntyä miinusmerkkiseksi, kiitos pitkään harjoitetun ns. yhden lapsen politiikan. Tämä politiikka tulee aiheuttamaan vaikeasti voitettavia sosiaalisia jännitystiloja.

Kiinan yhteiskuntajärjestelmä on sekin ongelmallinen. Autoritaarisuudessa on puolensa, kun on tehtävä vaikeita strategisia päätöksiä: annetaan vain käsky ja sitä totellaan nikottelematta. Mutta pitkällä tähtäimellä vapauden puute passivoi ja levittää kansaan apatiaa, joka on tuhoisaa sen luovuudelle. Ilman omaa innovatiivisuutta, vain toisia kopioimalla ei voi loputtomiin menestyä. Toistaiseksi Kiina ei ole kyennyt varsinaisesti luomaan mitään itse. Kiinalaiset keksivät ruudin mutta eivät osanneet loppuun saakka soveltaa löytöään vaikkapa kehittämällä tuliaseita. Kiinalaiset rakensivat jo kauan sitten taidokkaita leijoja mutta heidän mieleensä ei koskaan juolahtanut ukkosenjohdatin ja sitä kautta sähkön kesyttäminen. Innovatiivisuus ja luovuus eivät koskaan ole olleet kiinalaisen sivilisaation ominta aluetta. Mutta juuri nämä ominaisuudet ovat välttämättömiä jokaiselle kansakunnalle, joka mielii tulla raskaan sarjan toimijaksi maailmannäyttämöllä.

Entä mitä pitäisi ajatella Latinalaisen Amerikan tulevaisuudesta? Vuoden 1900 paikkeilla vain taivas näytti olevan kattona erityisesti Argentiinalle ja Brasilialle. 20. vuosisata oli tälle maanosalle kokonaisuudessaan pettymysten täyteinen ajanjakso. Maanosa rämpi marxismin suossa ja ajautui niin poliittisessa kuin taloudellisessakin mielessä umpikujaan. Nyt se näkyy kuvittelevan voivansa syntyä uudelleen hylkäämällä klassisen kristinuskon ja omaksumalla evankelikalismin, tuon puhtaasti emotionaalisen uskonnon jolta puuttuvat kaikki järjen ja ajattelun traditiot ja joka johtaa siihen ajautuneet kansat vain uuteen umpikujaan. Yleisesti vakuutellaan jonkun Brasilian kuuluvan alkaneen vuosisadan globaaleihin suurvaltoihin. Pitäisikö näitä analyyseja uskoa? Niin kauan aikaa on väitetty Brasiliaa ”tulevaisuuden maaksi”, että asiaa on pakko alkaa epäillä. Brasilian joidenkin rannikkokaupunkien korkean kehitystason ei pidä antaa hämärtää mielestä muun maan syvää alikehittyneisyyttä. Latinalainen Amerikka ei ole vielä uskaltanut tehdä valintaa kahden sitä vastakkaisiin suuntiin vetävän identitaarisen tendenssin välillä, nimittäin eurooppalaisen sivilisaation ja alkuperäiskansojen kulttuurin. Se ei ole onnistunut sen enempää rakentamaan toimivaa synteesiä kahdesta kulttuurista kuin täysin sitoutumaankaan vain jompaankumpaan. Voidakseen kehittyä Latinalaisen Amerikan tulisi kyetä ratkaisemaan tämä identitaarinen dilemma. Mutta ratkaisu on vaikea ja saattaa johtaa niin pahoihin repeämiin, että seurauksena on joukko romahtaneita valtioita.

Kahdennenkymmenennen vuosisadan olennaisimpiin ongelmiin kuului kysymys, onko länsimaisen mallin omaksuminen ainoa reitti taloudelliseen ja inhimilliseen kehitykseen. Täytyykö menestyäkseen omaksua demokratia? Täytyykö omaksua liberaali markkinatalous? Entä kristinusko? Onko inhimillinen kehitys mahdollinen ilman että omaksutaan eurooppalaiset tai amerikkalaiset ajattelutraditiot? Pikainen silmäys ei-länsimaisten kulttuurien saamiin tuloksiin näyttäisi johtavan vastaamaan näihin kysymyksiin kielteisesti. Mutta ehkä ei-läntisiltä mailta puuttuu vain aikaa? Kuinka voisikaan muutamassa vuosikymmenessä onnistua siinä, minkä saavuttaminen vaati länneltä vuosisatoja? Kolmannen maailman maat jatkavat oman tiensä etsintää, ja niiden tragedia taitaa olla siinä, että ne eivät ole kyenneet tekemään ilmeisintä valintaa. Onko mitään afrikkalaista, intialaista tai aasialaista tietä menestykseen olemassakaan? Korean ja Japanin esimerkkien valossa näyttää siltä, että ei ole. Nämä maat ovat näköjään onnistuneet hedelmöittämään omaa kulttuuriaan länsimaisilla vaikutteilla aina vaatepartta myöten, mutta niiden taloudellinen menestys perustuu länsimaisen mallin orjalliseen kopioimiseen. Eurooppalaisen kulttuurin hegemonian silmiinpistävin symboli on puvun ja solmion yleismaailmallinen triumfi.

–

4. Milloin 20. vuosisata varsinaisesti päättyi?

–

Päättyikö 1900-luku yhtä aikaa kylmän sodan kanssa vuonna 1991? Vai olisiko Amerikan hegemonian loppu vuonna 2001 parempi virstanpylväs? Tämä kysymys ei loppujen lopuksi ole kovin mielenkiintoinen, sillä vaikka vuosisata päättyi, historia jatkuu. Huomattakoon kuitenkin, että eurooppalaisten huolenaiheet 2010-luvun alussa ovat hyvin erilaisia kuin ne asiat jotka askarruttivat heidän esivanhempiaan sata vuotta aikaisemmin. Niin Eurooppa kuin maailmakin ovat muuttuneet, ja nämä muutokset olivat täysin ennakoimattomia. Kaikki ne tulevaisuudenkuvitelmat, joita esivanhemmillamme oli vuonna 1910, romuttuivat ensimmäisessä maailmansodassa; ja kuka osasi odottaa itse tätä sotaakaan? Kuka kykeni ennakoimaan totalitarismia, kommunismia tai suunnatonta teknistä kehitystä?

Kun tuo raudan vuosisata on nyt takanamme ja enin usva sen yltä haihtunut, voimme tehdä sen johtopäätöksen, että ensimmäisen maailmansodan poliittiset ja diplomaattiset seuraukset olivat paljon radikaalimmat ja kauaskantoisemmat kuin toisen maailmansodan. Me täällä Euroopassa tunnemme yhä nahoissamme Versailles’n rauhansopimuksen poliittiset ja taloudelliset vaikutukset. Se oli huonosti neuvoteltu rauha ja osoittautui pian sodan näennäisille voittajillekin tuhoisaksi ratkaisuksi. Kaikki myöhemmän 20. vuosisadan ongelmat ovat lähtöisin Versailles’sta. Tuon sopimuksen sanelleiden miesten aivoja puolestaan hallitsivat vielä kokonaan 1800-luvun ajattelumallit. Nämä menneisyyden miehet muovasivat tulevaisuutta. Clemenceau oli syntynyt 1841, ”heinäkuun monarkian” aikaan. Toisen keisarikunnan alkaessa hän oli yksitoistavuotias ja Versailles’n rauhan aikoihin 78-vuotias. Jos hänen kouluaikojensa opettajat olivat viisissäkymmenissä, he olivat syntyneet aivan 1800-luvun alussa, Napoleon I:n hallitessa. Ensimmäisen keisarikunnan aikana syntyneet ja oman alkeiskoulutuksensa saaneet miehet siis kouluttivat miehen, joka puolestaan muovasi Eurooppaa mieleisekseen kolmannen tasavallan aikana. Tämä on mielenkiintoinen sukupolvien ketju; historioitsija ei koskaan saisi päästää mielestään sitä tosiasiaa, että historia on nimenomaan sukupolvikysymys. David Lloyd George oli Clemenceauta nuorempi, hän oli syntynyt 1863. Woodrow Wilson puolestaan oli 1856 syntyneenä Versailles’n aikohin 63-vuotias. Mutta Wilsonin kohdalla ikää ratkaisevampi tekijä oli hänen kotimaansa, sillä juuri Amerikan kuvaksi hän tahtoi uuden Euroopan muovata.

–

5. Onko Euroopalla tulevaisuutta?

–

Tämä kysymys vaatisi oikeastaan kokonaisen kirjan, mutta yritän vastata siihen nyt muutamalla meditatiivisella lauseella. Euroopan tulevaisuus riippuu kokonaan siitä, miten tämän maanosan ihmiset ottavat vastaan paavi Benedictuksen keskeisen viestin. Euroopalla on siis tulevaisuutta, jos se kykenee irtautumaan nykyisestä relativismistaan ja löytämään ulospääsyn siitä umpikujasta, johon ääri-individualistinen, yksilön omaa tahtoa ylimpänä lakina kunnioittava kulttuuri on sen johtanut. Kaikkivoivaksi luulemansa järjen sokaisema eurooppalainen ihminen on turmellut oman järkensä antamalla omalle tahdolleen moraalisen lainsäätäjän aseman. Eurooppalaisten on löydettävä uudelleen luonnon merkitys, ja oikein ymmärrettyjen ekologian sekä antropologian kautta opittava jälleen kunnioittamaan omia kulttuurisia juuriaan. Itsevihan varaan ei loistavaa tulevaisuutta rakenneta vaan päädytään vain itsemurhaan. Kulttuurinen itseviha on paljon suurempi paha kuin mikään spleen tai fin de siècle –apeus^v, koska se noista pienten intellektuellipiirien hullutuksista poiketen koskee kaikkia eurooppalaisia. Euroopan tulevaisuutta voi pitää varmistettuna vain jos se osaa irtautua valheen vallasta ja totuuden valoon astuessaan aivan ensiksi oppia totuuden myös omasta itsestään.

–

6. Takaisin menneisyyteen?

–

Nyt vallitseva geopoliittinen perusasetelma muistuttaa paljon 1800-luvun tilannetta. Ne 1900-luvun riitakysymykset, jotka pyörivät kylmän sodan rintamalinjojen ja dekolonisaation ympärillä, näyttävät nyt jääneen kokonaan taakse. Elämme jälleen moninapaisessa ja monikerroksisessa maailmassa, jossa ei ole yhtä tai kahta ehdotonta valtakeskusta ja jossa melkein kaikki maat näyttelevät jonkinlaista roolia. Supervaltoja ei ole, ja jopa Kiina ja USA ovat hauraita jättiläisiä, toinen väestöongelmiensa ja toinen velkaantumisensa takia. Eurooppa on taas pitkästä aikaa pelissä mukana. Jo se tosiasia, että Eurooppa on yhä hengissä kaikkien sen viime vuosisadalla kokemien kauhujen ja katastrofien jälkeen, todistaa sen voimasta ja elämäntahdosta. Mikä maa, mikä maanosa olisi selvinnyt vastaavista koettelemuksista tuhoutumatta täydellisesti?

Eurooppaa vaivaava sairaus on erityisesti sen omaksuma käsitys demokratiasta. Ja tässä ei ”demokratiaa” ymmärretä kansan mielipiteen kuulemiseksi. Itse asiassa kansaa ei ole aikoihin Euroopassa kuunneltu eikä sille puhuttu. Kansa loistaa poissaolollaan 2010-luvun eurooppalaisessa keskustelussa, kun se edeltävinä vuosikymmeninä oli läsnä kaikkialla. Nykyeurooppalainen demokratiakäsitys torjutaan yleisesti muualla maailmassa, missä siinä ei nähdä edellytyksiä materiaaliselle kehitykselle. Luonnonvaroista rikas Venäjä nousee ja antaa pitkät eurooppalaistyyliselle poliittisen korrektiuden mädättämälle demokratiakulttuurille. Aasiaakaan se ei voisi vähempää kiinnostaa, ja Kiinaa se kiinnostaa kaikkein vähiten. Mutta tämäntyylinen demokratia ei oikeastaan olekaan alkuperältään meikäläinen vaan amerikkalainen. Ehkä meidän vuorostamme pitäisi kääntää selkämme näin ymmärretylle demokratialle ja palata lähemmäksi omia poliittis-yhteiskunnallisia juuriamme. Ammentamalla menneisyydestämme voisimme laskea kestävän pohjan Euroopan tulevaisuudelle. Wilsonilainen malli kesti tosiasiallisesti, so. karttoihin piirrettyinä, hädin tuskin kahtakymmentä vuotta, siis vähemmän aikaa kuin mikään vastaavan suuruusluokan kansainvälinen sopimus. Mutta ideana wilsonilainen malli on kestänyt paljon pidempään, melkein kokonaisen vuosisadan, sillä sille antoivat tehokasta tekohengitystä niin Roosevelt kuin Trumankin doktriineineen, ja niin se muodosti pohjan kylmälle sodalle ja lopulta näille ”pahuuden akseleillekin”. Nyt tämä idea vetelee viimeisiään. Ehkä amerikkalaiset onnistuvat kotipesällään uudelleen löytämään toistaiseksi maan alle painuneen konfederatiivisen traditionsa^vi. Meillä eurooppalaisilla taas on, kuten todettua, edessä paluu omille juurillemme. Byrokraattisesti rakentunut nykymuotoinen EU, jota pitää varoa sekoittamasta Euroopan yhdentymiseen yleiseen ideaan, perustuu pakolla meille istutettuihin amerikkalaisiin malleihin. On helppo nähdä, kuinka luotaantyöntäväksi Euroopan kansat tämän kolossin kokevat. Juuri kansojen asia onkin tehdä loppu brysseliläisestä byrokratiasta. Kun kansat tekivät vallankumouksiaan vuonna 1848, ne uskoivat saavansa vallan itselleen antaessaan sen porvaristolle. Kommunistisissa vallankumouksissa kansat syrjäytettiin jo totaalisesti. Joko olisi tullut aika vallankumoukselle, joka todella vapauttaa Euroopan kansat? Nyt ei siis puhuta mistään vuoden 1968 toisinnosta vaan oikeasta eurooppalaisesta samettivallankumouksesta, Euroopan keväästä. Voisiko arabikeväällä olla jotakin opetettavaa meille?

–

Lopuksi

–

Historian loppua ei ole näköpiirissä, eikä Euroopankaan tarinasta voi sanoa mitään lopullisesti lukkoon lyötyä. Nyt 21. vuosisadan alussa olemme sikäli yllättävässä tilanteessa, että Eurooppa näyttää itse haluavan astua ulos historian virrasta ja kieltää oman olemuksensa. Onko siihen syynä jonkinlainen yleinen taisteluväsymys vai kenties jossain alitajunnassa lymyävä vanha marxilainen myytti, jonka mukaan historia loppuu kun ”luokkataistelu” loppuu? Harva eurooppalainen johtaja uskoo enää omaan maahansa. Mutta kansat heräilevät. Euroopan [katolisen] nuorison vahva ja runsaslukuinen läsnäolo Maailman nuortenpäivillä on eräs niitä ajan merkkejä, jotka viittaavat hengelliseen uudistumiseen ja haluun palata eurooppalaisen kulttuurin juurille. Skotlannin, Katalonian ja Pohjois-Irlannin itsenäisyysliikkeet ovat merkkejä kansojen kasvavasta valmiudesta ottaa kohtalonsa omiin käsiinsä. Historia ei siis todellakaan ole loppumassa. Mutta toisaalta historialla ei ole mitään ennalta ehdottomasti predestinoitua määränpäätä. Historian tekevät ihmiset, kansat ja elävät sukupolvet, eivät teoriamaakarit tai filosofit norsunluutorneissaan.

–

–

–

Kääntäjän huomautukset:

–