SARASTUS

Kansallinen ja eurooppalainen, traditionalistinen ja radikaali verkkolehti

Historiapolitiikkaa menneisyyden haamuilla

Le drapeau de la victoireRAMI LESKINEN

Läntisissä demokratioissa historiapolitiikkaa pidetään moraalittomana keinona oikeuttaa nykypäivän politiikka menneisyyden valikoivalla tulkinnalla. Yleensä autoritaaristen hallintojen katsotaan turvautuvan tällaiseen indoktrinaatioon. Silti juuri lännessä jatkuvasti esillä oleva holokaustitiedotus, jota sen kriitikot kutsuvat holokaustiteollisuudeksi, lienee tunnetuin esimerkki historiapolitiikan käytöstä. Erikoista ylitsepursuavassa holokaustiedotuksessa on se, että julkisuudessa sitä ei aiheen herkkyyden vuoksi edes uskalleta pitää pahamaineisena historiapolitiikkana. Läntisissä valtamedioissa holokaustin katsotaan olevan kaiken kritiikin yläpuolella, koskeepa arvostelu sitten itse historiallista tapahtumaa tai sen nykyistä poliittista hyväksikäyttämistä. Tässä artikkelissa pureudutaan holokaustin esimerkkitapauksen avulla historiapolitiikan taustaan, metodeihin ja sen käyttäjiin. Tarkastelussa käy selväksi, että ns. holokaustiteollisuus ei ole vain Pohjois-Amerikan sionistien ja kristillisen oikeiston työkalu. Euroopassa sen on ottanut aseekseen poliittinen vasemmisto, jolla ei useinkaan ole yhteyttä juutalaisiin, vaan se päinvastoin suhtautuu vihamielisesti Israeliin ja amerikkalaisiin. Heidän motiivinsa ovat muualla, mikä paljastuu tässä kirjoituksessa.

 

SarKAI. Menneisyydenhallinta ja historiapolitiikka

Saksan toisen maailmansodan jälkeisessä poliittisessa kulttuurissa luotiin käsite menneisyydenhallinta (Vergangenheitsbewältigung), jolla tarkoitetaan kuinka traagisen menneisyyden kanssa on mahdollista tulla toimeen. Kyse on siis eräänlaisesta kansallisesta itseterapiasta, jossa menneisyyden haavoja tarkastellaan avoimesti. Saksaa onkin pidettävä maailmanhistorian ensimmäisenä kansakuntana, joka on perusteellisesti tutkinut ja tunnustanut lähimenneisyytensä vääryydet.

Periaatteessa tällainen avoimuus ja itsekritiikki on kannatettavaa, mutta vuosien myötä saksalainen perinpohjaisuus on tehnyt historiallisesta puhdistautumisriitistä pakkoneuroosin, johon palataan jatkuvasti ja jonka kautta tehdään myös tulevaisuuden yhteiskuntapolitiikkaa. Valitettavasti Saksa ei ole tässä yksin, vaan häpeän kultti on levinnyt koko läntiseen maailmaan. Holokaustia pidetään lähtökohtana, mutta 1960-luvun vasemmistoradikalismin seurauksena eurooppalaisten kollektiivista syyllisyyttä on alettu ammentaa myös muista lähteistä kuten Afrikan kolonisaatiosta ja Amerikan valloituksesta. Alkujaan kenties vilpittömistä päämääristä lähtenyt  itsekritiikki on jo aikoja sitten muuttunut rituaaliseksi itseruoskinnaksi, jota länsimaiselle sivilisaatiolle kaunaiset voimat käyttävät poliittisesti häikäilemättömästi hyväkseen.

Lännessä menneisyydenhallinta on alkanut oletusarvoisesti merkitä jatkuvaa oman kulttuurin kyseenalaistamista, jonka mielekkyyttä ei problematisoida juuri ollenkaan. Jokin aika sitten kun Radio Suomessa haastateltiin historiantutkimuksen asiantuntijoita, he suhtautuivat erittäin kriittisesti ns. historiapolitiikkaan[1], jossa menneisyyttä käytetään välineenä yritettäessä toteuttaa määrättyjä yhteiskunnallisia päämääriä. Räikeimpänä lähialueen esimerkkinä he ottivat nyky-Venäjän, jonka koulujen historianopetus on isänmaallisesti vääristynyttä. Kun puhe tuli Suomeen, tutkijat löysivät historiapolitiikkaa ”nationalismia pönkittävästä historiakirjoituksesta”, jonka tarkoitus on ylläpitää ”kansallisvaltion projektia”. Muiden länsimaisten tutkijoiden tapaan he vaikenivat tyystin virtahevosta olohuoneessa, televisiosta, jonka historia-dokumentit ja ajankohtaisohjelmat moraalisäteilevät loppumatonta syyllisyyttä kaikille länsimaalaisille. Sen Graalin malja on holokausti, joka uusintaa loppumatonta tarinaa kaikkien eurooppalaisten syyllisyydestä. Suomessa tämä näkyy erityisesti Yleisradion lähettämien natsidokumenttien jatkuvana virtana.

1970-luvun lopulta lähtien holokaustia ei ole käytetty enää historiapoliittisesti vain saksalaisen itsetunnon ja nationalismin nujertamiseksi, vaan syyllisyyttä pyritään jakamaan kaikille valkoisille eurooppalaisille, jopa amerikkalaisille. Samalla siitä on tullut kansoistaan vieraantuneen länsimaisen eliitin uskonkappale, jota käytetään varsinkin Yhdysvalloissa poliittisen keskustelun ja vakuuttelun analogiana sellaisissa kysymyksissä kuten kuolemanrangaistus, aseenkanto-oikeus, eläinten oikeudet, abortti ja maahanmuutto.

 

NWOII. Holokausti sodan jälkeisen maailmajärjestyksen pohjana

”Holokausti on Uuden maailmanjärjestyksen kulmakivi, tai fundamentaalinen prinsiippi[2].”

 -Ian J. Kagedan, Kanadan B’nai B’rith -looshin puhemies (Toronto Star 26.11.1991)

Länsimaiden syyllisyyden ytimessä on holokausti ja tähän syyllisyyteen perustuu pitkälti sen kannattama sodan jälkeinen liberaali ja suvaitsevainen etiikka. Vielä tänään ”kansainvälisen yhteisön” ylimpänä eettisenä tuomarina toimiva YK perustettiin liittoutuneiden jatkoksi 1945. Monet sen johtavat periaatteet eivät ole muuta kuin saksalaisen kansallissosialismin negaatiota, mikä näkyy silmiinpistävimmin järjestön viettämissä merkkipäivissä ja teemaviikoissa[3]. Nürnbergin puolueelliset sotarikosoikeudenkäynnit 1945-46 ja varsinkin vuoden 1948 YK:n ihmisoikeuksien yleismaailmallinen julistus ovat muovanneet eurooppalaisten omaatuntoa. Julistuksen taustalla on eurooppalaisten yksiselitteinen tuomitseminen heidän verisen siirtomaahistoriansa, rasismin ja keskitysleirien vuoksi.

Ideologisista syistä tehtyjä kommunistien raakuuksia julkilausumassa ei otettu huomioon, sillä Neuvostoliitto oli toisessa maailmansodassa voittajien puolella. Sitä paitsi kommunistisen ideologian tuomitseminen rikolliseksi olisi ollut loogisesti hankalaa, sillä monet sen periaatteista ovat johdettavissa vuoden 1789 vallankumouksen universaaleista periaatteista, joita myös liberaalidemokraattinen länsi kannattaa. Totalitaristisen Neuvostoliiton rikoksista vaikeneminen hyödytti länsiliittoutuneita jo Nürnbergin oikeudenkäynnissä, sillä näin voitiin vaieta sen omista rikoksista kuten Dresdenin pommituksista ja Japaniin pudotetuista ydinpommeista.  

Tavallisen itsetyytyväisen länsimaalaisen on tänään vaikea käsittää millaisen valtavan henkisen muutoksen denatsifikaation[4] myöhempi ulottaminen median ja koulutuksen avulla kaikille eurooppalaisille ja valkoisille amerikkalaisille on saanut kulttuurissamme aikaan. Hitlerin 100-vuotissyntymäpäivän aikoihin muutamat terävät yhteiskunnalliset tarkkailijat näkivät tulevan kehityskulun, jossa suhtautuminen natsismiin ja sen arkkidemoniseen johtajaa ei tule muuttumaan rationaalisemmaksi eikä aiheen käsittely ajan myötä vähenemään. Juuri tuohon aikaan tietokirjailija Jaakko Anhava kirjoitti Kanava-lehteen (7/1989) oloissamme poikkeuksellisen kiihkottoman ja analyyttisen kuvauksen Hitlerin perinnöstä länsimaisessa tajunnassa. Artikkelissaan  ”Satavuotispäivä jota ei vietetty” hän kirjoittaa sattuvasti:

Kun Hitlerin pahuus on perusteita kaipaamaton aksiooma, se antaa ihmisille luvan olla itse asiassa sangen tietämättömiä Hitlerin toiminnan vaiheista ja tapahtumista (…) ja Hitleriä seuranneista tulee vain jonkin kuvaamattoman pirun riivaama vauhkopäälauma, jonka esiintymiselle ei kummenpaa selitystä osata kaivatakaan kuin Juice Leskisen natsilaulun sanat ”jipi-jipi-jipi, pää on pipi” (…) Tämä reaktio Hitleriin on mukavuudenhaluinen ja oikeastaan estää koko ilmiön ymmärtämisen: jää vain paha Hitler ja epäluku pahoja ihmisiä, jotka seurasivat Hitleriä saadakseen tehdä pahaa. Tällaista viktoriaanis-moralistista pahantekijäin demonisointia pidetään nykyään väärämielisenä kutakuinkin kaikissa muissa yhteyksissä, mutta siitä pidättäytyminen Hitleristä kyseen ollen tulkitaan jo hänen puolustamisekseen.

Jatkuva vetoaminen natsien terroriin on juurinut eurooppalaisista myös ne positiiviset asiat, joita natsit sattuivat kannattamaan ja noukkimaan eri lähteistä eklektiseen ideologiaansa. Perinteisten konservatiivien näkökulmasta lapsi meni pesuveden mukana, kun äärivasemmistolaiset ja etniset intressiryhmät ovat pystyneet ajamaan alas sivilisaatiota ylläpitäviä asioita ja arvoja sillä perusteella, että natsit kannattivat niitä. Vastaavasti kaikkien yleisesti hyvinä pitämien asioiden kuten luonnonsuojelun, eläinten oikeuksien ja tupakan vastaisuuden natsitaustasta ollaan oltu melko hiljaa, sillä virallisen linjan mukaan tunnustuksen antaminen natseille olisi askel natsismin hiljaiselle hyväksymiselle.

Jyrkimmin sodan jälkeinen järjestelmä on suhtautunut natsi-ideologian rotua ja eugeniikkaa koskeviin käsityksiin, joita vastaan koulut ja yliopistot sittemmin valjastettiin taistelemaan. Vielä 1960- ja 1970-luvuilla UNESCO:n julistukset rodun olemassaolon kiistämisestä upposivat vastaanottaivaiseen ”tiedostavaan” massaan, mutta 1980-luvulta lähtien tutkimustulokset geneettisistä klustereistä (l. ”roduista”) ovat luoneet halkeamia suuren yleisön tietoisuuteen. Läntisten medioiden ja koulujen opetusohjelmien ideologisiin painotuksiin tutkimustiedolla ei vielä toistaiseksi ole ollut vaikutusta, vaan ”rotuja ei ole” -mantraa jaksetaan toistaa edelleen rytmikkäästi.

Eugeniikan osalta kysymys on toisella tavalla ongelmallinen, vaikka se tuomitaan edelleen yhtä pahana natsien harjoittamana pseudotieteenä kuin rotuoppi[5]. Kansallissosialistit eivät  tunnetusti itse keksineet eugeniikkaa, jonka mallimaita 1900-luvun alussa olivat Yhdysvallat ja sittemmin Ruotsi, joka sosiaalidemokraattien johdolla ajoi aktiivisesti kansalaistensa perinnöllistä terveyttä. Tavallisesti vasemmistolaiset humanistit haluavat unohtaa ruotsalaisten sosiaalidemokraattien eugeniikkaohjelman ja puhuvat siksi mielellään vain natseista tuomitessaan kategorisesti vähäisetkin pyrkimykset väestön geneettisen laadun parantamiseen. Ihmisarvoa korostavien humanistien suhde eugeniikkan ei ole silti täysin yksiselitteinen, sillä he vetoavat siihen innokkaasti kun kuvittelevat parantavansa kansan perimää maahanmuutolla, varsinkin jos geneettinen aines tulee Saharan eteläpuolen kognitiivisesti haasteellisista populaatioista.

Jo ennen YK:n perustamista vasemmisto on hyökännyt kansallissosialismin kansallisuusaatetta eli nationalismia vastaan. Jo natsiliikkeen alusta lähtien vasemmistolle tuotti ongelmia kuinka selittää pois natsien sosialismi. Ratkaisuksi tuli siitä vaikeneminen ja sosialismin korvaaminen sanalla fasismi. Tämän vuoksi emme kuule tänään juuri koskaan sanaa antinatsismi, kun sen sijaan neuvostoperäistä termiä ’antifasismi’ kuullaan jo porvarienkin suusta. Kommunismin murtumisen jälkeen valkoisten kansankuntien nationalismin vastaista rintamaa on pitänyt tehokkaimmin yllä amerikkalaiset uuskonservatiiviset talousberaalit, joiden Yhden maailman universalismissa on huomattavia yhtymäkohtia vasemmistolaiseen ajatteluun[6]. Toisen maailmansodan jälkeiselle maailmanjärjestyksen eliitille on tyypillistä asenne, jonka NATO-joukkojen johtaja, kenraali Wesley Clark[7] ilmaisi Kosovon sodan tuoksinassa uutiskanava CCN:lle vuonna 1999:

Ei pidä unohtaa, mikä on ongelman alkuperä. Nykyajan Euroopassa ei ole sijaa etnisesti puhtaille valtiolle. Se on 1800-lukulainen idea ja siirtyessämme uudelle vuosisadalle aiomme tehdä valtioista moni-etnisiä.

Lausunto koski tietenkin vain Eurooppaa eikä Israelia tai Afrikan ja Aasian etnisiä kansallisvaltioita.

Nürnbergin oikeudenkäyntien, YK:n perustamisen ja Naton ohella neljäs uuden maailmanjärjestyksen tukipilareista on ollut Euroopan Unioni. 1950-luvulla perustetusta Euroopan hiili- ja teräsunioniosta kehittynyt EU pyrki aluksi sitouttamaan talouden avulla Ranskan ja Saksan yhteiseen rauhanprojektiin. Alun taloudellisesta kasvusta ja näennäisestä synergia-edusta huolimatta EU:n ja sen rahaunionin perimmäinen tarkoitus ei ole ollut ekonominen, vaan poliittisen universaalivaltion, Euroopan Yhdysvaltojen, luominen. Käytännössä tämä näkyy siinä, että viime vuosikymmeninä nopeasti laajentuneen EU:n talous- ja rahapolitiikkaa ei ole tehty taloudellisen realiteettien pohjalta, vaan yhdenmukaistamista on ohjannut poliittinen utopia liittovaltiosta. Tämä on puolestaan johtanut pohjoisen ja etelän täysin erilaisten kulttuurien yhteentörmäykseen, mikä näkyy selvimmin nykyisessä talouskriisissä. Euroopan rahaunionista ei voida luopua, koska liittovaltion poliittinen eliitti ja sitä tukevat kansalliset johtajat ymmärtävät varsin hyvin sen merkitsevän myös liittovaltiounelman tai jopa koko Unionin hautaamista. Se taas olisi antautumista kansallisille intresseille, nationalismille ja lopulta ihanteille, joita myös kansallissosialistit sattuivat kannattamaan. Siksi sen ei sallita tapahtuvan ja todennäköisesti Unionin hajoaminen tullaan estämään tarpeen tullen vaikka epädemokraattisin ja sotilaallisin pakkotoimin. Demokratian, antifasismin ja ihmisoikeuksien nimissä tietenkin.

Kun läntisen liberaalidemokratian viimeiseksi viholliseksi kuviteltu aatteellinen serkku sosialismi kukistui Euroopassa 1989–1991, oli länsimaiden poliittinen ja taloudellinen eliitti varma, että historian loppu on käsillä ja Nietzschen viimeinen ihminen[8] voi astua esiin. Tätä odotusta vahvisti Yhdysvaltain ulkoministeriössä työskennelleen poliittisen taloustieteen asiantuntijan vuonna 1989 ilmestynyt artikkeli  ”The End of History”. Vulgaaritulkinnan mukaan Fukuyama näkee ideologisten taisteluiden päättyneen liberalismin voittoon, sillä liberalismin jälkeen ihmiskunnalla ei ole enää mitään voitettavaa. Viimeistään EU:n talouskriisin ansiosta Fukuyaman lineaarista ja intentionaalista historiantulkintaa on ollut pakko kyseenlaistaa ja etsiä selitystä syklisestä muutoksesta, mikä on puolestaan herättänyt demokraattisessa nomenklatuurassa kalvavaa pelkoa nationalismin ja fasismin uudesta heräämisestä, vaikka juuri EU:n, YK:n ja viime kädessä Naton on pitänyt estää niiden nousu.

Poliittinen ja taloudellinen eliitti joutui tuon kysymyksen äärelle jo 1990-luvun alussa, kun kansallismielisyys puhkesi kukkaan itä-Euroopassa. Silloin tiedotusvälineet ja viihdeteollisuus eivät voineet jäädä pitkäksi aikaa märehtimään neuvostojärjestelmän kauheuksilla, vaan ne suuntasivat propagandansa ripeästi kansallismielisyyttä vastaan, koska eliitti aivan perustellusti pelkäksi sen täyttävän kommunismin jättämän aatteellisen tyhjiön. Natsimuisteluiden ja holokaustin medianäkyvyys nousi monikertaiseksi aikasempiin vuosikymmeniin verrattuna.  Vuosituhannen vaihteessa taloudellisen kasvun ja huolettoman individualismin seurauksena kansalliset perusarvot jäivät taka-alalle ja sen mukana myös kaikkein päällekäyvin holokausti-muistuttelu.

Tänään Hitler ja natsit ovat vielä enemmän näkyvillä mediassa kuin 1990-luvun alkupuolella, koska epävarma taloudellinen tilanne uhkaa suistaa koko ”rauhanprojektina” synnytetyn EU:n raiteeltaan. Siksi  maailmanjärjestyksen on palattava juurilleen, toisen maailmansodan jälkeiseen syntymyyttin, josta Jaakko Anhava tiesi kertoa jo 1989:

Nykyinen maailmanpoliittinen järjestys syntyi, kun Hitlerin kaksi mahtavinta vihollista  jakoi Euroopan keskenään. Eikä siinä kaikki: myös kansainvälisen järjestyksen peruskehikoksi tarkoitettu ja mielletty YK syntyi alunperin akselivaltojen vastaisesta liittokunnasta. (…) Sodan lopputulos on yhä kansainvälisen yhteisön itselegitimaation kivijalka.

Kuva Hitlerin ja natsismin pohjattomasta rikollisuudesta on maailmanyhteisön teologinen välttämättömyys, koska yhteisön perustajat – se liittokunta josta YK syntyi – tarkoittavat sanalla ”rauha” akselivaltojen täydellistä kukistamista, kesti sen vaatima sota miten kauan tahansa. (…) Toisessa maailmansodassa luotiin nykyinen maailma, ja Hitler on sen alkuhirviö, joka silloin piti kukistaa.

Tätä yksioikoista hirviökuvaa on pitänyt jotenkin markkinoida suurelle yleisölle. Avoimen totalitaristisissa järjestelmissä vihollisen demonisointi perustuu ylhäältä ohjattuun propagandaan, jonka tunnistaminen on kriittiselle kansalaiselle helppoa. Sitä vastoin markkinavetoisessa kulutuskulttuurissa ”ihmiskunnan viholliseksi” julistettuja hahmoja ei esitellä liitutaulun edessä karttakeppi kädessä, vaan viihteen varjolla ihmiset ovat jopa valmiita maksamaan propagandastaan ja saamastaan indoktrinaatiosta. Tämän vuoksi propagandan tunnistaminen järjestelmää palvelevaksi manipulaatioksi on hankalaa. Markkinalähtöisen propagandan tehokkain esimerkki on holokaustiteollisuus, jonka suurin tuotantolaitos on Hollywood. Valtiolliset televisioyhtiöt kuten suomalainen Yle maksattavat holokokaustiteollisuuden tuotteet televisiomaksulla, joka muuttui vuoden 2013 alussa Yle-veroksi.

 

Holocaust-mahnmalIII. Holokaustiteollisuus

Holokaustiteollisuuden taustalla vaikuttaa kaksi poliittista motiivia, joista vain toisesta sallittaan virallinen kriittinen keskustelu tietyin reunaehdoin ja jota käydään yleensä vain akateemisessa maailmassa. Tuo sallittu keskusteluaihe on Israelin valtion ja Yhdysvaltojen Lähi-idän politiikan kyseenalainen oikeuttaminen historiapolitiikalla, tapahtuneella holokaustilla. Joskus tämä kritiikki saattaa päästä livahtamaan myös julkisuuteen. Tämä johtuu siitä, että Israelin ja Amerikan vastaisuus on tyypillistä vasemmistolaiselle ajattelulle, jota esiintyy paljon eurooppalaisessa toimittajakunnassa.

Sen sijaan holokaustiteollisuuden toinen tavoite on kaiken virallisen keskustelun ulkopuolella, sillä se kohdistuu länsimaisen kulttuuriin ja arvomaailman manipulaatioon, jonka ääneen sanomista pidetään ”antisemitisminä”. Holokaustiteollisuuden näkökulmasta sen motiivia voi pitää historiapoliittisena, koska lausumattomana tavoitteena on eurooppalaisten etnisen itsetietoisuuden ja nationalismin nujertaminen. Siksi vasemmistolaiset eivät juuri koskaan kritisoi markkinavetoisen Hollywoodin holokaustielokuvia ja kansallisten televisioyhtiöiden loppumattomana virtana lähettämiä natsidokumentteja. Itse asiassa valtiollisten televisioyhtiöiden kuten maamme Yleisradion runsas natsiohjelmien tarjonta johtunee pitkälti vasemmistolaisista ohjelmanhankkijoista, ohjelmapäälliköistä ja toimittajista. Näille internationalisteille kansallismielisyys on ideologinen vihollinen, jota vastaan he yrittävät rokottaa katsojia holokausti-ohjelmilla.

Suuren yleisön tietoisuuteen termi holokaustiteollisuus nousi amerikanjuutalaisen politiikan tutkija ja professori Norman Finkelsteinin vuonna 2000 ilmestyneestä kohukirjasta The Holocaust Industry. Reflections on the Exploitation of Jewish Suffering[9]. Suuri osa maailman juutalaisyhteistöstä on tuominnut kirjan ja syyttänyt kirjoittajaa Israel Shakakin ja Noam Chomskyn kaltaiseksi ”itseään vihaavaksi juutalaiseksi”. Tosiasiassa Finkelstein on vasemmistolainen harras juutalainen, jonka kirjan pääviesti on, että holokaustin poliittinen ja viihteellinen ryöstöviljely on rappeuttanut juutalaisen kulttuurin ja holokaustin aidon muiston. Luonnollisesti jyrkimmin Finkelsteinia vastaan ovat hyökänneet ne, joita hän krtisoi eniten kirjassaan eli Amerikan oikeistolaiset sionistit. Reaktion ymmärtää, sillä hän tulee väittäneeksi, että sionistit vetoavat juutalaisuhrien muistoon ainoastaan oikeuttaakseen Israelin palestiinalaisiin kohdistamat sortotoimet ja saadakseen Yhdysvaltain arabien vastaisen ulkopolitiikan näyttämään hyväksyttävältä.

Finkelstein ei ole suinkaan ainoa juutalainen intellektuelli, joka on kritisoinut holokaustin poliittista hyväksikäyttöä ja ”shoah”-bisnestä. Chicagon yliopiston historian professori Peter Novick haluaa kirjassaan The Holocaust in American Life (1999) jopa kyseenalaistaa ajatuksen holokaustin ainutlaatuisuudesta, sillä sen varjolla voidaan väheksyä muita, tälläkin hetkellä tapahtuvia kansanmurhia. Historiantutkija Markku Jokisipilä toteaa artikkelissaan ”Holokausti ja revisionismi” (Kanava 6/2000), että

Novickin mukaan holokaustin ainutlaatuisuuden korostaminen on trivialisoinut mittakaavaltaan pienemmät hirmuteot ja tarjonnut esimerkiksi Ruandassa sekä entisessä Jugoslaviassa länsimaille jopa tekosyyn paeta moraalista vastuuta. Absurdeimmillaan se on johtanut julkiseen ruumiiden laskuun osana poliittista keskustelua: olivatko esimerkiksi Bosnian sodan tapahtumat mittasuhteiltaan todella holokaustisia vaiko vain kansanmurhaa (”truly holocaustal or merely genocidal”)?

Norjalainen esseisti Odd Gaare kirjoittaa puolestaan Kanavan (3/2005) artikkelissa ”Ylimittainen toinen”, että ”holokausti on esimerkki siitä, miten uhri voi tehdä historiallisen kohtalonsa myytiksi, josta ei voi keskustella, ja oikeudenmukaisuusnäkökulman mytologiaksi, johon ei voi kajota”. Gaare sanoo vielä Finkelsteiniakin suoremmin sen, mikä on holokaustiteollisuuden taustalla:

Eurooppalaisiin kohdistuva moraalinen painostus on hyvin organisoitua, ja Euroopan huonon omantunnon pohjalle ovat juutalaiset verkostot Israelissa ja Yhdysvalloissa rakentaneet poliittisen ja taloudellisen anekaupan, niin kutsutun holokaustiteollisuuden. Toimintaa ovat johtaneet vahvat persoonat ja uhrimyytin symbolit, sellaiset kuin Simon Wiesenthal, joka on Kosto, Eliel Wiesel, joka on Kärsimyksen ruumiillistuma, ja juutalainen maailmankongressi, joka on edustanut sekä oikeutta että oikeudenmukaisuutta. Uhrimyytissä ne ovat sama asia. Theodor Herzlin poliittisten päämäärien ja valittu kansa –käsityksen vuoksi Israelin valtion perustana on toora ja yhdistynyt sionismi; sen pitemmälle eivät Israelin vaihtuvien sotilashallitusten eettiset velvoitteet ulotu.

Gaaren mukaan aito dialogi holokaustista on mahdotonta, koska uhrista on tullut ”ylimittainen toinen”. Vain uhrin sallitaan puhua ja määrittää keskustelun rajat. Siksi uhrin virheitä ja pahoja tekoja on lähes mahdoton kritisoida:

Koska kaikki asiallinen, todisteleva argumentaatio riippuu uhrin hyväntahtoisuudesta, on hyödytöntä, jopa vulgaaria esittää negatiivisia arvioita tästä toisesta. Tämä on sen omaantuntoon vetoavan painostuksen perustana, jota juutalaiset organisaatiot ja verkostot Yhdysvalloissa ja Israelissa ovat käyttäneet eurooppalaisia vastaan. Eurooppalaiset pidetään myytin rautaisessa otteessa holokaustimonumentein ja -museoin, säätiöin, filmein ja televisio-ohjelmin, joissa on kammottavaa todistusaineistoa keskitysleireistä. Holokaustimyytissä kärsimys ei lopu koskaan eikä mikään tule paremmaksi. Kaiken syy on eurooppalaisten paha luonne.

”Ylimittainen toinen” muuttuu historian herraksi uhriasemansa vuoksi. Samalla syyllinen eurooppalainen joutuu hyväksymään syyllisyytensä uhrimyytin pokeripelissa. Koska uhrimytologiasta on väistynyt kielen rationaalisuus, eivät eurooppalaiset voi arvostella juutalaisia organisaatiota holokaustimyytin hyödyntämisestä anonyymissä poliittisessa ja ekonomisessa Eurooppaan kohdistuvassa vallankäytössä.

Lähi-idän tulenarassa tilanteessa Yhdysvaltoja ja Israelia on perinteisesti voinut kritisoida julkisuudessa vain poliittisesti korrektin matriisiin läpi. Tiettyjä tosiasioita ei vain yksinkertaisesti saa sanoa ääneen ja jos joku niin rohkenee tehdä, synnyttää se välittömästi kansainvälisen skandaalin ja juutalaisten etujärjestöjen raivoisan hyökkäyksen ja painostuksen[10]. Tästä on hyvänä esimerkkinä Kokoomuksen kansanedustaja Pertti Salolainen, joka totesi 30.11.2012 Ylen aamu-tv:ssä, että

Yhdysvaltojen on vaikea ottaa neutraalimpaa kantaa tässä Israel-Palestiina-asiassa, koska heillä on niin vaikutusvaltainen juutalaisväestö, jolla on sekä rahat että media käsissä aika paljon. Yhdysvaltain hallinto ei ole oikein uskaltanut lähteä sisäpoliittisista syistä tekemään riittävästi tämän asian kanssa. Tämä on surkea totuus Yhdysvaltojen politiikasta.

Salolainen sanoi ääneen yleisesti tunnustetun tosiasian, että globaalisti vaikuttavat Yhdysvaltojen mediat ovat pitkälti juutalaisten hallussa[11] ja että ne edistävät estoitta juutalaisten ja Israelin asiaa. Lausunnon seurauksena Simon Wiesenthal -keskuksen edustaja Mark Weitzmanilla oli julkeutta (Chutzpah) kehottaa Suomen hallitusta ryhtymään toimiin Salolaisen siirtämiseksi pois kaikista virallisista asemista. Vaikka Salolainen ei viitannut sanallakaan holokaustiteollisuuteen kaikki polittiikkaa seuraavat tietävät, että Lähi-idän kysymyksessä holokaustia on käytetty hyväksi lähes 50 vuotta amerikkalaisessa mediamaailmassa.

Holokaustikirjojen ja -elokuvien pato murtui vuonna 1967 Kuuden päivän sodan jälkeen kun Israelista tuli Yhdysvaltojen kommunismin vastaisen taistelun liittolainen. Vasta tuolloin Hollywoodin holokaustiteollisuuden rattaat lähtivät pyörimään voimalla ja Kolmatta valtakuntaa käsittelevät paikoin mielikuvitukselliset historiatulkinnat alkoivat vyöryä läntiseen tajuntaan kaikella tehollaan.

Finkelsteinin kritiikin kohteena ovat hänelle elokuvia läheisemmät kirjat kuten Daniel Goldhagenin tavallisia saksalaisia demonisoiva Hitler’s Willing Executioners (1996), jonka arvostus alkuinnostuksen jälkeen romahti nopeasti kun sen lähteet paljastuivat manipuloiduksi, jolloin kirjan tendenssimäisyys kävi selväksi kaikille. Vielä Goldhageniakin pöyristyttävämpänä holokaustiteollisuuden tuotteena Finkelstein pitää Binjamin Wilkomiriskin sittemmin väärennökseksi paljastunutta omakohtaista keskitysleirikertomusta Bruchstücke (1995). Aikanaan kahdelletoista kielelle käännettyä palkittua kirjaa ylistettiin kirjallisesti loisteliaaksi ja ravisuttavaksi dokumentiksi juutalaisten kärsimyksistä. Sionistien kirjallisena sankarina Wilkomiriski ehti olla vain kolmisen vuotta, kunnes juutalainen kirjailija Daniel Ganzfried julkaisi sveitsiläisessä Weltwoche-lehdessä artikkelin, jossa Wilkomiriski paljastettiin huijariksi, joka ei ollut edes juutalainen. Mielenterveysongelmista kärsinyt kynämies eläytyi holokaustiteollisuuden tuotteisiin niin voimakkaasti, että kuvitteli itse eläneensä juutalaisvainojen ajat. Finkelsteinin mukaan Wilkomiriski menestyi Yhdysvalloissa nimenomaan siksi, että se vetosi taidokkaasti Eliel Wieselin kaltaisten sionistien ideologiaan, mikä on ymmärrettävää, sillä kirja jäljittelee taidokkaasti Wieselin sentimentaalisia romaaneja.

Yhtenä holokaustiteollisuuden merkkipaaluna voidaan pitää vuotta 1978, jolloin tv-sarja Holocaust (suom. Polttouhrit) keräsi pelkästään Yhdysvalloissa television ääreen satamiljoonaa katselijaa. Tämän jälkeen sähköisissä viestimissä on syntynyt kokonainen natsi-teollisuuden haara, joka oli vielä 1980-luvun lopulla perin vaatimatonta verrattuna nykypäivän päivittäiseen vyörytykseen.

Maailmalla on tehty tuhansia ja taas tuhansia natseja käsitteleviä elokuvia ja tv-dokumentteja, mutta jo lista pelkistä holokaustifilmeistä on hengästyttävä[12]. Määrät ovat hämmästyttäviä verrattuna niihin elokuviin ja tv-dokumentteihin, joita on tehty 100 miljoonaa uhria vaatineesta kommunismista, sen gulageista ja pol poteista. Todennäköisesti tähän lienee syynä se, että kommunismin uhrit ja heidän jälkeläisenä eivät omista Hollywoodia ja muuta mediamaailmaa. Erikoista ilmiössä on lisäksi se, että natsismia ja holokaustia käsitellään sekä viihde- että asiaohjelmissa Iso-Britanniassa ja Yhdysvalloissa monta kertaa enemmän kuin Saksassa ja Israelissa, joissa asuu valtaosa tappajien ja uhrien jälkeläisistä. Finkelsteinin mukaan tämä ei johdu niinkään aidosta myötätunnosta vaan poliittisesta pragmatismista. Aina kyse ei ole edes pragmatismista, vaan alennustilassa olevan kansakunnan turhamaisesta itsetunnon nostatuksesta, jota kohotetaan lietsomalla suoranaista vihaa saksalaisuutta vastaan. Iso-Britanniassa saksalaisvastaisuudesta on tullut jo eräänlainen kansalaisuskonto, jonka syntymiseen on osaltaan vaikuttanut The History Channel UK, jota yksipuolisen ohjelmapolitiikan vuoksi kutsuaan pilkallisesti nimellä Hitler Channel.

Suomen medioista holokaustia käsittellään eniten valtiollisessa Yleisradiossa, erityisesti sen kulttuurikanava Teemalla, jonka natsidokumentit on katsojaprofiilinsa mukaisesti suunnattu liberaalille lukeneistolle, nykyisille ja tulevaisuuden oletetuille päättäjille, joihin halutaan vaikuttaa emotionaalisesti[14]. Kaupallisista kanavista saippuasarjoja, reality-tv:tä ja pallopelejä seuraavat kansalaiset eivät todennäkösesti ole kovin kiinnostuneita yhteiskunnallisesta vaikuttamisesta ja keskustelusta, joten he tuskin vaihtavat parhaaseen katseluaikaan kanavaa Teemalta tulevaan holokausti-ohjelmaan. Sen sijaan koulutettu kulttuuriväki saattaa hyvinkin katsoa ohjelman, vaikka kaupalliselta kanavalta tulisi samaan aikaan jääkiekon maailmanmestaruuskisojen loppuottelu jossa pelaa Suomi.

Holokaustiteollisuuden tuotteiden näkyvyys ja volyymi maassamme muuttui toden teolla vasta kun toimittaja Jarmo Jääskeläinen aloitti vuonna 1990 Ylen Dokumenttiprojektin, jonka tuottamista on sittemmin jatkanut Ilkka Vehkalahti. Dokumenttiprojektin ohjelmat olivat ja ovat edelleen vahvan yhteiskunnallisen vasemmistolaisuuden läpitunkemia, sillä sen dokumenteissa ryvetään holokaustin lisäksi muissakin ”valkoista syyllisyyttä” indoktrinoivissa teemoissa. Kuitenkin juuri holokausti on säilynyt ohjelmasarjan keskeisenä aiheena, jonka huippuhetkenä on pidettävä 1990-luvulla esitettyä yhdeksän ja puoli tuntia kestänyttä Shoah-dokumenttia. Yle Teeman lisäksi TV 1:n keskiviikkona lähetettävät historiadokumentit kertovat monesti tavalla tai toisella natseista. Historiadokumenttien ohjelmapolitiikka on sikäli käsittämätöntä, koska natsit ja holokausti ovat vain pieni osa ihmiskunnan tuhansien vuosien historiaa, mutta lähetetyistä ohjelmista teema ahmaisee silti 25-30%:ia.

On selvää, että monet kansalaiset ovat mielessään ihmetelleet Yleisradion tarvetta tuoda holokaustia jatkuvasti esiin. Julkisuudessa toimittajat ja keskusteleva älymystö, joiden ylhäällä olevat tuntosarvet pitäisi tunnistaa poikkeamat ja ylilyönnit, ei ole huomioinut asiaa mitenkään ikään kuin tätä epäsuhtaista media-ilmiötä ei olisi olemassakaan. Ilmeisesti he pitävät tilannetta täysin normaalina. Internetin erilaisissa kansalaisfoorumeissa asia on ymmärrettävästi herättynyt laajaa kummastusta ja löytyypä verkosta Yle Watchin kaltaisia räävittömiä blogeja, joissa Ylen ohjelmapolitiikkaa ruoditaan säälimättömästi sananvapauden suomalla oikeudella.

Maantieteen ja lähimenneisyyden vuoksi olisi järkevämpää olettaa, että valtion omistama Yle lähettäisi tv-dokumentteja, joissa tarkastellaan kommunismia ja Stalinin suomalaisvainoja[15] vähintään yhtä paljon kuin suomalaisille etäistä holokaustia. Koska Ylen runsaan natsiohjelmien esittämisen historiapoliittisena motiivina ei voi olla ulkopoliittisesti marginaalinen Lähi-Idän kysymys, täytyy syyn olla sisäpoliittinen. Maailmalla yleisin selitys valtavalle holokausti-tiedotukselle on ”suvaitsevaisuuden lisääminen”. Päältä päin kaunis ajatus, mutta sen taakse kätkeytyy politiikka, jonka lopputulos muistuttaa paradoksaalisesti kansanmurhaa, vaikka sitä toteutetaakin vain ”vapaaehtoisella” demografisella muutoksella.

 

Muslim_Girls_Germany_25IV. Holokaustiteollisuuden osuus monikultturismin historiapolitiikassa  

Niin omituiselta kuin se ensi kuulemalta saattaa kuulostaa, ei-valkoisten maahanmuuton edistämisellä ja holokaustiteollisuudella on selvä yhteys. Helsingin yliopiston verkkosivuilla 9.6.2011 ilmestyneessä jutussa ”Populismin juuret ovat kaukana historiassa” kerrotaan sosiaalipsykologian tohtoriksi väitelleen Inari Sakkin näkemyksistä, kuinka kansalaisia pitäisi indoktrinoida hyväksymään maahanmuutto:

Kokeellisessa tutkimuksessa suomalaisille esitetään esimerkiksi muistoja toisen maailmansodan aikaisista Karjalan nälkäleireistä ja ruotsalaisille Ruotsin natsiyhteyksistä ja pakkosterilisaatioista, Sakki kertoo. Muun muassa Saksassa tehtyjen tutkimusten perusteella voidaan olettaa, että tällainen manipulaatio herättää kollektiivisia häpeän ja syyllisyyden tunteita, joilla on Sakin mukaan yhteys myönteisempiin käsityksiin ulkoryhmiä – esimerkiksi maahanmuuttajia – kohtaan[16].

Sakki lipsautti ääneen sen mitä Yleisradion ohjelmanhankkijat eivät voisi koskaan sanoa heidän palkkansa maksaville television katselijoille. Mielenkiintoista Sakkin lausunnossa on sen mitään häpeämätön historiapoliittisuus, jossa menneisyyden tapahtumia halutaan käyttää nykyisessä politiikassa hyväksi. Maahanmuuttokysymyksessä holokaustia käyttää yleensä hyväkseen monikultturismia kannattavat tutkijat ja varsinkin toimittajat, joilla on mahdollisuus levittää näkemyksiään lehdistössä ja sähköisissä viestimissä.

Niin sanotun holokausti-tiedotuksen viitekehyksessä eurooppalaisten kansakuntien täysin legitiimi halu säilyttää oma etninen identiteettinsä ja kulttuurinsa tulkitaankin kansanmurhaavana toiveena Toisia vastaan, jotka eivät ole viedä edes päässeet maan rajojen sisälle. Syyllistämisen tarkoitus ei siis ole vain indoktrinoida kansalaiset hyväksymään jo maahan päästettyjä etnisiä kilpailijoita, vaan tämän lisäksi suomalaisten pitäisi sisäistää ajatus, että pelkkä halu vastustaa tänne vielä saapumattomia miljoonamassoja merkitsee symbolista askelta kohti uutta holokaustia. Kun monikultturismin kannattajat pyrkivät rinnastamaan maahanmuuton kriitikot natseihin, tarkoittaa se heidän logiikallaan sitä, että kansainvaelluksen vastustaminen on sukua kansallissosialistien poissulkevalle ajattelulle, jonka kannattamisesta ”ei ole pitkä matka holokaustiin”.

Havaitut tosiasiat puhuvat kuitenkin sen puolesta, että vain maahanmuuttovastaisuus voi estää uuden ”holokaustin”, koska näin estetään isäntämaan kustannuksella omaa intressiä ajavien vieraiden populaatioiden syntymistä Eurooppaan. Haaveelliset puheet kulttuurien yhteiselosta ja maailmankylästä saman maantieteellisis-kulttuurisen alueen sisällä eivät kestä kansojen kohtaamisessa havaittua lainalaisuutta, jossa itsetietoisimmat ja sikiävimmät populaatiot pyrkivät assimiloimaan heikommat. Yhdysvallat ei tarjoa tässä aitoa vastaesimerkkiä, sillä myös sen syntyhistoria perustuu veriseen etniseen konfliktiin, jossa heikommat alistettiin. Sen nousu johtavaksi maailmanmahdiksi perustuu maan rakentaneista anglosakseista ja saman kulttuuripiirin eurooppalaisista, mutta tänään kyseessä ei ole enää aito orgaaninen kansakunta, varsinkin kun itsenäisyysjulistuksessa esitettyjä kansalaisuuden abstrakteja periaatteita on alettu soveltaa kaikkiin maahanpyrkijöihin.

Euroopassa tilanne on toinen, koska eurooppalaisuus on merkinnyt erillisten etnisten ryhmien kirjoa, joiden pohjalta on muodostunut suhteellisen homogeenisiä itsenäisiä kansakuntia. Historiattoman ja juurettoman amerikkalaisen mallin ottaminen Euroopan kansakuntien esikuvaksi ei voisi johtaa muuhun kuin eurooppalaisen idean täydelliseen tuhoon, jossa omalaatuiset kansat liudentuisivat pelkiksi monokultuurisiksi kulutusyhteiskunniksi. Pahimmissakaan skenaarioissa tämä ei ole toteutumassa koko Euroopassa, sillä yli sataviisikymmentä vuotta käynnissä ollut kansallisvaltioiden syntyprosessi jatkuu edelleen suurten monietnisten valtioiden sisällä kuten Espanjassa. Monietnisten valtioiden konfliktiherkkyydestä kertoo Jugoslavian 1990-luvulla käyty sisällissota. Kun etniset ryhmät kuten kroaatit erosivat Jugoslavian liittovaltiosta, avoin kilpailuasetelma muiden ryhmiin nähden loppui ja voitiin palata rauhan tilaan.  Nykytilanteessa ainutlaatuista on sen sijaan se, että demokraattiseen Eurooppaan on kansalaisten suostumusta kysymättä päästetty muodostumaan populaatiota, joilla ei ole koskaan ollut mitään historiallista yhteyttä Eurooppaan. Emeritusprofessori Tatu Vanhasen esittämien tutkimustulosten mukaan monietnisyys luo sisäisen logiikkansa seurauksena automattisesti konflikteja:

 (…) että etnisiä konflikteja todellakin syntyy kaikissa etnisesti jakautuneissa yhteiskunnissa ja että konfliktit ovat yleensä sitä vakavampia, mitä enemmän geneettisesti toisistaan poikkeavista ryhmistä on kysymys, on vaikea välttyä johtopäätökseltä, että meidän on paras tottua ajatukseen etnisten konfliktien pysyvyydestä. (…) Mitä heterogeenisempi väestö on etnisesti, sitä enemmän etnisiä konflikteja esiintyy ja sitä merkittävämpiä ne ovat. Korrelaatioanalyysin (N=183) tulosten mukaan noi 54 prosenttia etnisten konfliktien  asteen vaihelusta selittyy väestön etnisen heterogeenisyyden asteella. (Geenien tulo yhteiskuntatieteisiin, s. 293)

Samassa kirjassa Vanhanen viittaa myös maailmankuuluun biologi Irenäus Eibl-Eibesfledtiin, ”jonka mukaan monikultuurisiin yhteiskuntiin liittyvien monien ongelmien ja konfliktien takia sellaisten yhteiskuntien tietoinen luominen ei ole erityisen järkevää” (ibid. s. 304). Saman asian ilmaisi aikoinaan ylipormestari Raimo Ilaskivi konreettisemmin toteamalla että ”Suomessa ei ollut rasismia ennen kuin somalit tulivat”. Niin epäkorrektia kuin se onkin todeta ääneen, Euroopassa tapahtuneen holokaustin yhtenä alkusyynä oli etninen kilpailu. Jos holokaustista halutaan jotain oppia, pitäisi tämän olla ensimmäisenä mielessä.

Israelissa juutalaiset ovat itsekin ymmärtäneet, että uusien populaatioiden maahan tulviminen voi olla tulevan konfliktin alku. Keväällä 2012 maassa syntyikin laajoja mellakoita lähinnä mustasta Afrikasta tulleita siirtolaisia vastaan. Israelin oikeutta etniseen kansallisvaltioon ovat sionistien ja amerikkalaisten kristittyjen lisäksi puolustaneet myös tunnetut juutalaiset tiedemiehet kuten vasemmiston ylistämä evoluutiobiologi Jared Diamond. Perinteisen egalitaristin tapaan Diamond tosin esittää, että rodulla ei ole mitään merkitystä populaatioiden kulttuurierojen selittäjänä, koska ”ihmiskunnassa rotu ei ole luokitteluperuste”; sama ”egalitaristi” on kuitenkin kirjoittanut Natural History -lehteen (marraskuu 1993, s.12), että juutalaiset eroavat geneettisesti muista populaatioista merkittävästi ja että Israelin valtion säilymisen kannalta on pidettävä huoli siinä, että maa myös pysyy etnisten juutalaisten alueena. Toisin sanoen Diamond esittää, että ihmiskunnan päärotujen välillä ei ole käytännössä eroja, mutta samalla hän on valmis luokittelemaan paljon vähäisemmin naapureistaan eroavat juutalaiset omaksi tarkkarajaiseksi populaatioksi. Yhdysvaltojen vaikutusvaltaisten liberaalijuutalaisten asenteelle, jota myös Diamond edustaa, on tyypillistä, että he haluavat edistää kaikin keinoin Amerikan rajojen avaamista koko maailmalle[17], mutta sen rinnalla he kannattavat täysin päinvastaista poissulkevan etnisen nepotismin agendaa, jossa Israel voi geneettisesti tunnistaa juutalaiset ei-juutalaisista ja tällä perusteella määrittää etnisen maahanmuuttolain. Tällainen kaksilla korteilla pelaaminen saa asian näyttämään siltä, monikulttuurisuus ei olekaan sellainen universaalinen herkku, jota kannattaisi kannattaa etnisessä kotimaassaan.

Suosiessaan lännessä liberaalia ulkomaalaispolitiikka juutalaiset ajattelevat, että he saisivat uusista siirtolaisista eräänlaisen puskurin valkoista kristillistä enemmistöä vastaan, jota kohtaan he tuntevat traagisen historiansa vuoksi syvää epäilyä. Euroopassa tämä monikulttuurisuuteen tähtäävä strategia on kuitenkin epäonnistunut, sillä varsinkin muslimi-maahamuuttajilla ei ole holokaustin syyllisyystaakkaa eikä siten moraalisia estoja hyökätä sekä verbaalisesti että fyysisesti juutalaisia vastaan. Holokaustirevisionismi ja antisemitismi onkin  varsin yleistä Euroopan ulkopuolelta tulleiden islamilaistaustaisten maahanmuuttajien keskuudessa. Heidän kohdallaan  koulujen ja median holokaustitiedotus ei ole uponnut otolliseen maaperään, vaan päinvastoin nostanut uhmakasta juutalaisvastaistaisuutta, joka perustuu ajatukseen että juutalaiset ovat lännen todellisia hallitsijoita.

Länsimaiden vasemmistolaisten suhde juutalaisiin ja Israeliin on tunnetusti kompleksinen ja monet yhteiskunnalliset keskustelijat ovatkin sitä mieltä, että heidän jyrkkä Israelin ja Amerikan vastaisuutensa ei ole muuta kuin vaivoin peiteltyä antisemitismiä. Siksi on ymmärrettävää, että heille monikultturismiin kuuluvaa loppumatonta maahanmuuttoa halutaan oikeuttaa mieluummin Euroopan siirtomaamenneisyydellä kuin holokaustiin johtavalla kalteva pinta -argumentoinnilla.  Tampereen yliopiston Afrikan historian dosentti Pekka Masonen väittää artikkelissaan ”Ristiretket, rosvoretket, löytöretket, harharetket: Maailmanhistoria ja länsimaiden häpeä” (Kanava 7/2004,  s. 420-425), että eurooppalaisen syyllisyydentunnon ensimmäinen lähde ei olisikaan holokausti vaan Afrikan siirtomaakausi:

Häpeän kultti virisi länsimaissa 1960-luvulla, kun Afrikan siirtomaiden itsenäistyminen pakotti omaksumaan sovinnollisemman asenteen maanosaa kohtaan. Ajan muotiaatteita oli ”kolmasmaailmalaisuus”. Sen mukaan kaikki, mikä oli peräisin länsimaista, oli ahdistavaa, pahaa, likaista ja tuomittavaa, kun taas kehitysmaat edustavat kaikkea iloista ja hyvää. Länsimaiden syyllistäminen palveli erinomaisesti kehitysmaiden yksinvaltaisia johtajia, jotka pystyivät torjumaan kaiken toimiinsa kohdistuvan arvostelun rasistisena ja imperialistisena”.

”Aikamme muotisanoja ovat monikulttuurisuus ja kulttuurien välinen vuoropuhelu, joita molempia käytetään kevytmielisesti määrittelemättä käsitteiden sisältöä. Yleensä molempien katsotaan edellyttävän suurempaa suvaitsevaisuutta ja myönnytyksiä nimenomaan länsimaiden taholta. (…) Vuoropuhelua ei voi syntyä tilanteessa, jossa yksi osapuolista varustetaan suukapulalla jo ennen keskustelun käynnistymistä, tai jos joku varaa itselleen oikeuden olla aina oikeassa ja vaatii muita alistumaan ehdoitta tähän totuuteen.

Holokaustin sellainen historiapolittinen hyväksikäyttö, jossa kansalaisia yritetään pehmittää monikultturismiin ei näyttäisi pidemmän päälle olevan onnistunut strategia. Mitä enemmän Eurooppaan saapuu Islamilaiseen fundamentalismiin taipuvaa väkeä, sitä enemmän se synnyttää antisemitismiä ja yhteiskunnallista epävakautta. Holokaustiteollisuuden tuotteet saattavat pikemminkin herättää aggressiviisen vastareaktion entistä itsetietoisemmissa muslimaahanmuuttajissa, koska he eivät tunne syyllisyyttä Euroopan menneisyydestä varsinkin kun juutalaiset yhdessä amerikkalaisten kanssa harjoittavat heidän lähtömaissaan etnisyyteen perustuvaa miehityspolitiikkaa. Syy miksi monikultturismissa holokaustitiedotuksen kaltainen historipoliittinen indoktrinaatio jää usein puolitiehen johtuu yksinkertaisesti siitä, että kaikkia etnisiä ryhmiä on mahdotonta miellyttää yhtä aikaa. Kun jollekin ryhmälle suodaan uhristatus herättää se toisessa kilpailevassa ryhmässä vain ärsyyntynyttä kaunaa, joka muslimien kohdalla on yltynyt jopa väkivallaksi.

 

White EuropeV. Alennustilassa rypeminen vai Uuden Euroopan eheytyminen?

Ihmiskunnan historia on täynnä traagisia tapahtumia, mutta vasta historiallisen tietoisuuden kasvun ja joukkotiedotuksen ansiosta menneisyyttä on alettu työstää perinpohjaisesti koko yhteiskunnassa. Silti suuriakin traumoja on käsitelty puolihuolimattoman nopeasti tai ne on jätetty auki kuten kommunismin lopullisen pesänjaon kohdalla. Toisaalta siirtomaakauden vatvomiseen vain kyllästyttiin ja teema nousee julkisuudessa pintaan enää ajottain. Yksi historiajakso on kuitenkin säilynyt sitkeästi kaikkien eurooppalaisten mielessä läpi vuosikymmenten. Euroopan itsetietoisuuden ja tulevaisuuden kannalta sillä on ollut halvaannuttava merkitys.

Parikymmentä vuotta sitten vain harvat yhteiskunnalliset tarkkailijat ymmärsivät, että takertuminen kansallissosialismin kauhisteluun voi rampauttaa läntisen maailman itsetuntoa siitäkin huolimatta, vaikka samalla korostetaan suurta tarinaa, jossa Hyvä otti voiton Pahasta. Tosin tässä toistuvassa kertomuksessa on haluttu häveliäästi väheksyä toisen ”pahan” eli kommunistien osuutta yhteisessä rintamassa, mikä onkin ollut helpompaa sen jälkeen kun Neuvostoliitto hävisi maailmankartalta 1991.

Hitlerin ja natsien pakkomielteisestä negaatiosta on tullut sivilisaatiomme moraalinen perusta, vaikkei sitä ääneen sanotakaan. Länsimaisen kulttuurin ainutlaatuinen itsekritiitiikki ja pyrkimys totuuteen ovat hyveitä tiettyyn rajaan asti, mutta silloin kun eurooppalaisen hengen sisäiset viholliset ovat alkaneet käyttää tuota avoimuutta poliittisesti hyväkseen, se ei ole ajanut enää Euroopan etua. Kansallissosialismin – toisin kuin kommunismin – menneisyyttä käytetään historiapoliittisena aseena, jolla on voitu perustella mitä haitallisimpia sosiaalisia kysymyksia, pahimpana niistä kolmannen maailman kansainvaelluksen salliminen.

Natsismin kauhistelun toisena puolena on läntinen omahyväisyys. Vaikka taloudessa menisi kuinka huonosti tahansa ja sosiaaliset ongelmat kaatuisivat niskaan, länsi lohduttaa itseään aina sillä, että se voitti joskus muinoin syvästi eurooppalaisen liikkeen, fasismin. Paradoksaalista kyllä lännen sisäistämät antifasistiset arvot ovat luoneet pohjan nykyiselle heikkoudelle, sen pelkurimaiselle kyvyttömyydelle taistella islamin kaltaista ehdotonta vihollista vastaan ja sulkea rajat maahantunkeutujilta kuten vuosina 732 ja 1683.

Vetoamalla linnunpelättimeksi muodostuneeseen fasismiin lännen eliitti on voinut lakaista maton alle myös demokratian sisäsyntyiset vakavat ongelmat. Koska nykyisiä ongelmia ei uskalleta käsitellä saatika ratkaista, Yhdysvaltojen ja Euroopan mediat tarrautuvat menneisyyteen, jolloin demokratia oli vielä voitokas ja vähemmän korruptoitunut. Kun parlamentaarinen demokratia on kriisissä ja kokonaisen sivilisaation moraalinen selkäranka on romahtamassa rajattoman individualismin painosta, yrittävät poliitikot ja suurten mediatalojen toimittajat valaa vielä uskoa ”vapaaseen maailmaan” projisoimalla arvoliberalisminsa moraalisen konkurssin natseihin. Sodan jälkeisen maailmanjärjestyksen äänitorvet eivät edes yritä ehdottaa korjausliikkettä EU:n krooniseen kriisiin, vaan jättäytyvät lamaannuttavan nostalgian varaan ja toivovat parasta. Vaikka puhuvat päät toistavat kuvaruuduissa päivästä toiseen, että liberaalin universalismin ja EU:n hylkääminen vie meidät turmioon ja johtaa ”natsismin paluuseen”, niin näyttää heiltä tuo perikatoon saattaminen ilman natsejakin onnistuvan.

Ainoastaan irrottautuminen sodan jälkeisesta syntymyytistä ja katseen suuntaaminen tulevaisuuteen, jonka pohjana on eurooppalaisen kulttuurin rikas perintö aina esikristillisistä ajoista lähtien, voi luoda positiivista uskoa ja kestävän identiteetin kaikille eurooppalaisille. Se ei voi onnistua silloin, jos Euroopassa ja muissa eurooppalaisperäisissä länsimaissa tarraudutaan yhä tiukemmin holokaustin muistoon. Ei varsinkaan kun siihen kuuluvista totuuksista on alettu tehdä lähes uskonnollisia opinkappaleita, joiden kyseenalaistamisesta kerettiläisiä rangaistaan jopa vankilatuomioin[18].

Nyt olisi jo vihdoin aika synnyttää Euroopassa uusi tietoisuus, jossa kipeäkin menneisyys voidaan normalisoida osana pitkää historiaamme. Natsismin traumat on jo käsitelty moneen kertaan ja on aika siirtyä eteenpäin. Tässä kohtaa myös juutalaisten olisi tultava vastaan ja tehtävä aito sovinto. Pidemmällä tähtäimellä nykyinen syyllistävä ja jatkuvasti esillä oleva holokaustimuistelu ei hyödytä edes heitä; sen varjolla edistetty rajaton maahanmuutto on vain lisännyt antisemitismiä. Euroopan tulevaisuus pitää nähdä myönteisten saavutusten valossa. Juuttumalla 1940-luvun muisteloihin hyödyttää vain viidettä kolonnaa, joka sisimmissään vihaa Eurooppaa eikä aja eurooppalaisten etua.

 


Alaviitteet:

(Huom! Viitteissä fonttien eri koko johtuu WordPressin ohjelmasta, joka ei jostain syystä pysty säilyttämään Wordista kopiouiuden tekstin alaviitteiden fontteja samanlaisina, vaan muuttelee niitä mielivaltaisesti)

[1]Termi historiapolitiikka on menneisyydenhallinan ohella saksalaislähtöinen käsite. Frankfurtin koulukuntaan yhdistetty filosofi Jürgen Habermas käytti termiä ’Geschichtspolitik’ viitatessaan konservatiiveina pitämiinsä historioitsijoihin. Habermasin mukaan he ovat käyttäneet asemaansa poliittisiin tarkoituksiin pyrkiessään selittämään natsi-Saksan juutalaisvainot saksalaisuudelle vieraana ”aasialaisena tekona”. Habermas itse on puolestaan julistanut saksalaisten kollektiivista ja absoluuttista syyllisyyttä täysin ehdoitta, mutta sitä on harvoin pidetty julkisuudessa ideologisesti motivoituneena asenteena. Habermas alkoi käyttää käsitettä historiapolitiikka 19861987 Frankfurter Allgemeinen ja Die Weltin sivuilla käydyssä historioitsijakiistassa (Historikerstreit). Se leimahti käyntiin, kun professori Martin Broszat vaati, että natsimenneisyyden psykologisoivasta demonisoinnista olisi siirryttävä objektiiviseen ja analyyttiseen historiakirjoitukseen.  Konservatiivihistorioitsija Ernst Nolte antoi oman vastauksen 1986, jolloin  hän esitti, että fasismi laajassa mielessä on ymmärrettävä vastareaktiona kommunismille. Nolten mukaan fasismi [kansallissosialismi]ei ollut vain vastareaktio alkuperäiselle pahalle, vaan myös itsesuojelua bolshevikkien varalle, jotka olivat perustaneet ensimmäiset vankileirit heti vallankumouksen alussa vuonna 1918 ja joista kehittyi myöhempi murhaava gulag-järjestelmä. Tässä kohtaa Nolte halusi viitata sionistijohtaja Chaim Weitzman vuonna 1940 antamaan lausuntoon, jonka mukaan juutalaiset tukisivat sodassa Britanniaa ja muita ”demokratioita”, joilla hän tarkoitti myös Neuvostoliittoa. Näin ollen natsi-Saksan keskitysleirijärjestelmän tarkoitus oli alunperin itsepuolustuksellinen, mutta sodan sytyttyä ja kaoottisen rintamatilanteen kasvaessa juutalaisten eristäminen eskaloitui vaihettain kansanmurhanyritykseksi. Tähän oli syynä se, että mitä armottomammaksi itärintaman sota bolshevikkeja vastaan kävi, sitä enemmän natsit alkoivat itsekin muistuttaa bolshevikkeja. Tätä natsien reaktiota Nolte piti ”aasialaisena poikkemana” normaalista saksalaisesta historiasta.

[3]Länsimaissa media on varannut natsismille oman merkkipäiväkalenterin, josta esiin nostetuilla päivillä saadaan syy ”muistella” eli käyttää historiapolitiikkaa tämän päivän ideologisia tarpeita pitäen. Yksi tärkeimmistä muistelupäivistä on tietenkin Adolf Hitlerin syntymäpäivä 20. huhtikuuta sekä Saksan antaumispäivä 8. toukokuuta.  Eräistä natsien viettämistä merkkipäivistä kuten 9. lokakuuta 1923  sattuneesta oluthallikaappausten muistopäivästä on tullut maailmalla rasisminvastainen kristalliyön muistopäivä.

[5]Natsien rotuoppi arjalaismyytteineen oli tietenkin epätieteellinen, mutta siinä he olivat oikeassa, että ihmisrodut ovat biologinen tosiasia ja että rodut eroavat ominaisuuksiltaan tosistaan myös muilla kuin ulkoisin perustein. Tästä ovat esimerkkinä lukuisat eri väestöjen välillä tehdyt kulttuurisesti vapaat älyykkyyttä ja temperamenttia mittaavat testit.

[6] ” Monet USA:ssa valtaan päässeistä uuskonservatiiveista niin sanotuista ”neokonservatiiveistä” (engl. neocons) ovat juuriltaan entisiä itäeuroopppalaisia juutalaisemigrantteja tai heidän jälkeläisiään. Osan tausta on kommunistinen, trotskilainen tai ammattiyhdistysliikkeessä. Loikkarit tyypillisesti ovat pettyneet 1960-luvun sosialistisiin unelmiin ja sosiaalisiin parannusyrityksiin.” http://fi.wikipedia.org/wiki/Uuskonservatismi#Tausta

[7] Wesley Clarke, alkuperäiseltä nimeltään Wesley Benjamin Jacob Canne Nemerovsky. http://en.wikipedia.org/wiki/Wesley_Clark

[8] ”Näyttämölle oli astumassa uusi porvari, joka ei tavoitellut enää kunniaa. Fukuyaman eurooppalaisesta ei löydä enää merkittävää ylemmyyden tavoittelun halua – mahdollisuuksien tasa-arvoisuus riittää. ”Viimeinen ihminen elää fyysisesti turvallisissa oloissa ja aineellisen runsauden keskellä.” Kun hän saavuttaa tunnustuksen ihmisyydelleen sekä aineellisen yltäkylläisyyden, ”ihmisen nimen ansaitseva ihminen” katoaa maailmasta, koska hän ei enää tee työtä eikä taistele. Ihminen on tyytyväinen kuin koira voidessaan nukkua auringossa koko päivän – hänet on vain ruokittava.”  http://www.latvus.com/Fukuyama.html

[14]Klisee  tiedostavasta ”kympin tytöstä”, joka luettuaan tai nähtyään tv-elokuvan Anne Frankin päiväkirjasta puolustaa konformistisesti hallitsevia yhteiskunta-arvoja ei ole täysin tuulesta temmattu. Esimerkiksi eläinoikeusaktivisti Salla Tuomivaara kertoo Anne Frankin Nuoren tytön päiväkirjan tehneen häneen nuorena suuren vaikutuksen (HS:n Nyt-liite, 23.1.2001). Vastaavasti monikultturistina ja feministinä tunnettu teatteriohjaaja Ritva Siikala kääntyi nuoruudessaan taistolaisuuteen nähtyään kemiläisessä teatterissa Anne Frankin päivänkirjan (Taistolaisuuden musta kirja (2004), s. 158-159.) Maamme koulujen äidinkielen opetuksessa luetutetaan herkässä iässä oleville nuorille ruotsalaisten innoittamina Opetushallituksen julkaisemaa holokaustikirjaa Kertokaa siitä lapsillenne (2001) ja Anne Frankin päiväkirjaa, mutta jostain syystä Aleksandr Solženitsynin  totalitaristisen tasa-arvon kauhuista kertova teos Vankileirien saaristo ei kuulu luettavien kirjojen opetusohjelmaan.

[15] Varovaisempienkin arvioiden mukaan suomalaisia tapettiin Stalinin vainossa vähintään 8000. Heistä ei ole montakaan tv-dokumenttia tehty, todennäköisesti ei ainuttakaan. http://w3.verkkouutiset.fi/arkisto/Arkisto_2000/13.lokakuu/sta24100.htm

[17]Yhdysvaltojen uusi maahanmuuttolaki vuodelta 1965 on muuttanut mantereen etnistä karttaa dramaatisimmin sitten 1500-luvun. Kalifornian valtionyliopiston psykologian Professori Kevin MacDonald esittää juutalaisuutta käsittelevän kolmiosaisen tutkimussarjan viimeisessä osassa The Culture and Critque (vol 3, 1998), että juutalaisilla on tietyillä yhteiskunnallisilla avainalueilla toimiessaan ollut mielessään yksi pääasia Yhdysvaltojen suhteen: Amerikkaa ei pidä hallita itsetietoinen, omistautunut ja yhdistynyt eurooppalaisperäinen enemmistö. Lukuisin esimerkein ja dokumentein MacDonald osoittaa, kuinka juutalaiset ovat edistäneet vapaamielistä ulkomaalaispolitiikkaa keinona, jolla on varmistettu, että USA tulisi olemaan ennemmin pluralistinen kuin yhtenäinen homogeeninen valtio. Toisin sanoen mitä enemmän ei-valkoisia saapuu Yhdysvaltoihin, sitä vähemmän valkoisia tulee olemaan prosentuaalisesti kokonaispopulaatiosta. Selvää on myös se, että mitä enemmän maahan tulleet poikkeavat eurooppalaisesta kulttuurista, sitä vähemmän eurooppalaisempi Amerikka tulee olemaan.  Vaikka MacDonald keskittyy ei-valkoisten maahanmuuton tuomiin radikaaleihin muutoksiin Yhdysvalloissa, näkee hän sen enenevässä määrin koko valkoisen läntisen maailman kohtalonkysymyksenä. Hän ihmettelee perustellusti, miksi vain eurooppalaisperäiset ihmiset ovat avanneet ovensa koko maailmalle ja ovat nyt sen vuoksi vaarassa menettää otteensa alueesta [USA], jota ovat hallinneet vuosisatoja. Yhdysvaltojen uusi siirtolaislaki 1965: http://www.csulb.edu/~kmacd/books-immigration.html

[18] Tässä kirjoituksessa ei oteta kantaa ns. historiarevisionismiin, vaan pysytään yleisessä oletuksessa, että holokausti tapahtui siten kuin se suurin piirtein kerrotaan virallisessa historiakertomuksessa. On selvää, että mitään lopullista totuutta holokaustista tuskin saadaan koskaan selville. Vaikka voittajavallat ovat propagandisista syistä saattaneet liioitella kuolinuhrien määrää, ei kuuden miljoonan kuolleen  määrän tiputtaminen vaikka neljään miljoonaan muuttaisi juuri mitenkään Euroopan juutalaisten kansanmurhanyrityksen suurta kuvaa. Mikäli holokaustirevisionisteilla on poliittisia motiiveja, tekevät he vain hallaa asialleen, koska joidenkin heidän pöyristyttävien väitteiden nouseminen julkisuuteen antaa holokausti-uskovaisille aina vain uuden syyn käsitellä aihetta.

About Rami Leskinen

Rami Leskinen, VTM, Etelä-Suomi. Erityiset kiinnostuksen kohteet: talousfilosofia, poliittinen filosofia, Frankfurtin koulukunta ja uusvasemmistolaisuus, media ja indoktrinaatio, Konservatiivisen vallankumouksen ajattelijat, sivilisaatiokritiikki.

Information

This entry was posted on huhtikuu 30, 2013 by in Politiikka ja ideologia.
%d bloggers like this: