Mahtivalkoinen

JACK DONOVAN   (suomentanut Timo Hännikäinen)

Aloin kaveeraamaan valkoisten nationalistien kanssa muutama vuosi sitten.

Kutsun heitä ”mahtivalkoisiksi”.

Kannatan valkoisia nationalisteja. He eivät ole oikeassa kaikissa asioissa, mutta hyväksyn monet heidän pääasialliset tavoitteensa.

Mielestäni valkoisten pitäisi voida järjestäytyä ja ajaa omia etujaan niin kuin kaikkien muidenkin ihmisryhmien. Asiasta kiinnostuneille lukijoille haluan selittää miksi.

***

Kymmenen kymmenestä vähemmistöstä on sitä mieltä, että vähemmistössä oleminen on todella surkeaa. Pienen ryhmän edustajana joutuu kantamaan matkatavaroita koko ”oman väkensä” puolesta. Vähemmistöön kuuluva joutuu raatamaan kaksin verroin ankarammin osoittaakseen, etteivät negatiiviset stereotypiat pidä paikkaansa. Harhakäsitysten oikaisemiseen ja asioiden selittämiseen kuluu paljon aikaa. Se on ärsyttävää ja uuvuttavaa.

Stereotypioiden rakentelu ja ennakkoluuloisuus ovat selviytymistaktiikoita. Sellainen on luonnollista, inhimillistä ja pysyvää. Ne jotka väittävät vastustavansa stereotypioita, pönkittävät niitä siinä missä kaikki muutkin. Oletteko koskaan kuulleet ”objektiivisen” ateistin paasaavan evankelisista kristityistä? Satunnainen keskustelu valistuneen pohjoisvaltiolaisen kanssa voi saada uskomaan, että etelävaltioissa jokaisesta poppelipuusta roikkuu vieläkin ”outoja hedelmiä”. Asuttuani San Franciscossa muutaman vuoden huomasin, että useimpien kaupungin asukkaiden mielestä melkein kaikki muut osavaltiot olivat vaarallisia seutuja, joissa asuu lohikäärmeitä.

Ihminen on tribaalinen eläin. Tarvitsemme ”meitä”, ja ne jotka eivät ole ”meitä” ovat ”niitä”. Muodostamme tribaalisia kuplia ja suodatamme pois informaation, joka ei vahvista ennakkokäsityksiämme muista. Lyöttäydymme yhteen samannäköisten, samoin ajattelevien tai samoin uskovien kanssa. Useimmat toimivat näin silloinkin, kun tietoisesti yrittävät välttää sitä.

On helppoa ylläpitää harhaa ”yhdestä globaalista heimosta” kun istuu siistissä, poliittisesti korrektissa toimistossa ja siemailee lattea eri etnisistä ryhmistä valikoitujen sivistyneiden ja huoliteltujen ihmisten kanssa.

Känsäisten käsien ja halvan kahvin maassa ihmiset pysyttelevät kaltaistensa seurassa. Sinikaulustyöläisenä tulen varsin hyvin toimeen muiden ryhmien kanssa. Isäni oli koko ikänsä töissä rautateillä, ja hänen laillaan minun on opittava tulemaan toimeen kenen tahansa pomon palkkaaman kanssa, tai työni käy paljon hankalammaksi.

Minulla on paljon kokemusta työnteosta meksikolaisten kanssa. He ovat hauskoja, iloisia, ahkeria ja heidän kanssaan on helppo tulla toimeen. Mutta minä en ole meksikolainen. En ole yksi heistä. Saatamme nauraa keskenämme jollekin yleisluontoiselle, mutta heillä on erilainen tapa elää ja suurimmaksi osaksi he pysyttelevät toistensa parissa. Toki voisin opetella espanjaa. Osaan laittaa maukkaita carnitoja ja juon mielelläni margaritoja aurinkoisina päivinä. Mutta sulan työntäminen takapuoleen ei tee kenestäkään kanaa. Pysyn aina gringona.

Minua ei lainkaan haittaa olla gringo. Olen enemmän kotonani oman yhteiskuntaluokkani valkoisten kuin muiden ryhmien edustajien kanssa. Monet heistä ovat täysiä kusipäitä, mutta osaan ainakin lukea heitä. Kipling kiteytti esimerkillisen mieheyden runossaan ”Jos”, ja ryhmähakuisuuden runossaan ”The Stranger”:

The Stranger within my gate,
He may be true or kind,
But he does not talk my talk—
I cannot feel his mind.
I see the face and the eyes and the mouth,
But not the soul behind.

The men of my own stock,
They may do ill or well,
But they tell the lies I am wonted to,
They are used to the lies I tell;
And we do not need interpreters
When we go to buy or sell.

Kun kovat ajat koittavat tai paska osuu tuulettimeen, luulen että ihmisryhmät järjestäytyvät suunnilleen samalla tavalla kuin vankiloissa: rodun, uskonnon, ideologian, luokan perusteella. Helter Skelter. Kun kaikilla on sama rotu ja uskonto, löydämme yhä syitä erottautua pienempiin nationalistisiin ryhmiin. Englantilaiset, ranskalaiset, saksalaiset. Englantilaiset siirtokuntalaiset vastaan englantilaiset monarkistit. Kovikset vastaan nörtit.

Jos kerrotte minulle, että rotu tarkoittaa ”vain ihonväriä”, annan teille sormiväripakkauksen. Jos todella uskotte sellaista vuonna 2011, voitte mennä lastenhuoneeseen katsomaan ”Tutkimusmatkailija Doraa”. Rotu on perinnöllistä. Niin ovat monet muutkin ihmisen ominaisuudet. Lapsi saa osan vanhempiensa vahvuuksista ja heikkouksista. Rotu tarkoittaa omia vanhempia, ja heidän vanhempiensa vanhempien vanhempien vanhempia. Rotu osa perintöä, joka saadaan edeltäjiltä. Rodun, kulttuurin, historian ja perinteen yhdistyessä tuntee kuuluvansa johonkin etniseen ryhmään.

Kun minut näkee sadan metrin päästä, huomaa ensimmäiseksi että olen valkoinen ja miespuolinen. Siitä taksonomiani alkaa. Jos tekisin rikoksen, poliisi etsisi noin 175-180 cm pitkää, kaljua, 90-kiloista, jokseenkin lihaksikasta, tatuoitua miestä.

Jos elän 70-vuotiaaksi, valkoisista tulee elinaikanani vähemmistö Yhdysvalloissa. Valkoiset ovat jo vähemmistönä monissa USA:n kaupungeissa. Valkoiset muodostavat 30% Baltimoren, 40% Philadelphian ja 39% Atlantan väestöstä. Jos haluatte tietää millaista on kuulua vähemmistöön, menkää johonkin noista kaupungeista ja hakekaa ruumiillista työtä.

Niissäkin paikoissa joissa valkoiset ovat yhä enemmistönä, kuten San Diegossa, tietyt väestöryhmät hallitsevat kokonaisia työvoimasegmenttejä. Etsin töitä San Diegosta muutama vuosi sitten.

Tässä ovat San Diegon yleiset työpaikkailmoitukset.

Ja tässä Portlandin yleiset työpaikkailmoitukset.

Lähestulkoon minä tahansa päivänä Portlandissa on yhtä monta tai useampia kyseisen kategorian avoimia työpaikkoja kuin San Diegossa. Portlandin alueella asuu noin kaksi miljoonaa ihmistä. San Diegon alueella taas noin kolme miljoonaa. San Diegossa on miljoona ihmistä enemmän, mutta avoimia koulutusta vaatimattomia työpaikkoja on saman verran. Osaksi tämä johtuu siitä, että lukuisten San Diegossa asuvien laillisten ja laittomien meksikolaissiirtolaisten takia Pedrolla on aina serkku, joka tarvitsee työpaikan. Monista avoimista työpaikoista ei koskaan ilmoiteta missään. Samaa tapahtuu täällä Portlandissakin koko ajan.

Eikä siinä ole mitään vikaa. Miksei Pedro saisi hankkia serkulleen töitä? Mikseivät meksikoilaiset saisi auttaa toisiaan? Mikseivät he saisi huolehtia omistaan? Vain valkoiset ovat riittävän typeriä tunteakseen syyllisyyttä sellaisesta. Luuletteko, että musta mies saa huonon omantunnon auttaessaan kaveriaan – edes Baltimoressa, missä mustat muodostavat melkein 70 % väestöstä?

Amerikan jokaista etnistä ryhmää opetetaan olemaan ylpeitä rodustaan ja etnisyydestään, paitsi valkoisia. Maassamme on mustille tarkoitettuja tv-kanavia, lehtiä, paikallisyhdistyksiä, edunvalvontaryhmiä, stipendejä ja parturiliikkeitä. Kuka tahansa musta voi halutessaan mennä johonkin suurkaupunkiin ja kadota lähes pelkästään mustista koostuvaan yhteisöön. Sama pätee latinoihin. Aasialaiset pärjäävät taloudellisesti paljon paremmin, mutta hekin suhtautuvat usein suojelevasti rotuunsa ja perinteisiinsä. Kaikki nämä ryhmät tiedostavat yhteiset sukujuurensa ja yhteiset intressinsä ja järjestäytyvät puolustaakseen etujaan. Jos jonkin latinoiden, mustien, aasialaisten tai jopa homojen lehden pääkirjoituksessa vaihtaisi viiteryhmän nimeksi ”valkoiset”, se tuntuisi tavallisen amerikkalaisen mielestä kuin David Duken tai George Lincoln Rockwellin kirjoittamalta.

Hatarat perustelut sille, miksei valkoisilta hyväksytä vastaavanlaista puhetta, viittaavat valkoisten enemmistöön, etuoikeuksiin ja kulttuuriseen ylivaltaan. Valkoiset eivät kuitenkaan ole enää enemmistönä läheskään kaikissa paikoissa, ja niin kuin kuka tahansa ”99 prosentin” edustaja voi kertoa, tavalliset valkoiset eivät enää pyöritä show’ta. Valkoinen liituraitaväki ei piittaa pätkääkään siitä, mitä valkoisten valtaosalle tapahtuu. He ovat tajunneet, että ”monimuotoisuuden” politiikka hyödyttää heitä – etenkin silloin kun he haluavat ulkoistaa työpaikkoja, palkata halpaa työvoimaa tai välttää kalliita oikeusjuttuja. Ja koska media rummuttaa historiallista kertomusta kansalaisoikeuksista, rikkaat valkoiset voivat pyyhkiä kenkänsä köyhiin valkoisiin ja tuntea olevansa Jumalan asialla.

Monikulttuurinen, monirotuinen sulatusuuniyhteiskunta, joka kieltää vain yhdeltä etniseltä ryhmältä kulttuurinsa varjelemisen ja omien etujensa ajamisen, on rikollisen tekopyhä. Siedän huonosti huijaamista ja sumuttamista, ja tuon tekopyhyyden ylläpitämiseksi käytetty puolitotuuksien ja suoranaisten valheiden määrä inhottaa minua.

Monet valkoiset, joilla on ennakkoluuloja muita ihmisryhmiä kohtaan, päättävät asua valkoisten asuinalueilla, haluavat lastensa tapailevan muita valkoisia ja pitäytyvät valkoisten seurassa. Jotkut jopa kertovat (yksityisesti) rasistisia vitsejä.

Kun heiltä kysytään rotuasioista, nämä samat valkoiset hurskastelijat tuomitsevat velvollisuudentuntoisesti rasismin, valkoisten etuoikeudet ja valkoisen identiteetin kaikissa muodoissaan – aivan niin kuin heidän hyväpalkkaiset professorinsa käskevät. He toimivat niin kuin Amerikan psykon Patrick Bateman, joka resitoi ajanmukaisia yhteiskunnallisia mielipiteitä estääkseen muita huomaamasta, että hän on läpeensä opportunistinen psykopaatti, joka kertoo ihmisille sen mitä he milloinkin haluavat kuulla.

Jokainen valkoinen, joka sanoo pitävänsä rotuaan muuna kuin raskaana taakkana, väläyttää puoliksi leikillään ideaa valkoisen eturyhmän muodostamisesta tai edes mainitsee mustien valkoisiin kohdistuvien rikosten tilastollisen määrän, joutuu julkiseen häpeään ja menettää helposti työpaikkansa.

Sosiaalinen rohkeus ei ole rohkeuden korkein muoto, mutta on se sentään jotakin.

Mikään ei ole helpompaa kuin olla valkoinen antirasisti. Se on kuin olisi katolilainen Vatikaanissa. Siinä ei ole mitään rohkeaa. Se on status quo. Sellainen ihminen vain tekee mitä käsketään, olipa siinä järkeä tai ei.

Siihen verrattuna monikultturismin syvään juurtuneiden valkoistenvastaisten ennakkoluulojen paljastaminen on sankarillista. En välttämättä ole kaikesta samaa mieltä valkoisten nationalistien kanssa – heillä on omat kauniit valheensa – mutta annan aplodit kenelle tahansa valkoiselle, joka rohkenee puolustaa omaa väkeään ja haastaa yhden aikamme suurimmista valheista.

***

En ole valkoisen ylivallan kannattaja.

En tunne tarvetta todistella, että minun joukkueeni on kaikessa objektiivisesti ottaen parempi kuin muut joukkueet. Kyllä, jotkut pääroduista luultavasti asettuvat eri kohtiin Gaussin käyrällä. Mutta olen myös varma, että mistä tahansa rodusta löytyy joku yksilö, joka on minua parempi lähestulkoon kaikessa. Sillä ei ole merkitystä, ovatko valkoiset muita ylempiä vai eivät.

Merkitystä on sillä, että valkoiset ovat minun väkeäni. Muodostamme etnisen ja rodullisen ryhmän, jolla on yhteinen perintö. Koska stereotypiat eivät katoa mihinkään, koska ihminen on tribaalinen eläin ja koska me valkoiset olemme hyvää vauhtia muuttumassa yhdeksi vähemmistöksi muiden joukossa, meillä on täysi oikeus järjestäytyä ja pitää huolta omistamme. Olen valkoisten puolella koska olen itseni puolella. Olen perheeni puolella. Haluan muistaa esi-isäni myönteisessä valossa. Kannatan oman väkeni historian ja kulttuurin varjelemista, ja vastustan sellaista revisionismia, joka yrittää vääristää historiaa ajaakseen muiden etuja. Tiedän etteivät suurten valkoisten miesten saavutukset ole omia henkilökohtaisia saavutuksiani, ja etteivät ne oikeuta minua saamaan erityiskohtelua, mutta ne ovat yhtä tärkeitä identiteettini kannalta kuin toisten suurmiesten saavutukset ovat toisten ihmisten identiteetin kannalta.

***

Uskon, että ihmisten pitäisi muodostaa heille sopivia ryhmiä ja sulkea toiset niiden ulkopuolelle jos siitä näyttää olevan etua. Asiasta puheenollen, kaikki mahtivalkoiset eivät halua minua joukkoonsa. Aina toisinaan joku hysteerinen tärkeilijä rynnistää arthuriaanisesta runkkauskammiostaan julistamaan minut naisia vihaavaksi machoksi, satanistiksi, sodomiitiksi ja haitaksi asialle. On imartelevaa, että he pitävät minua riittävän merkittävänä upottamaan heidän taistelulaivansa, mutta jos niin on, heidän asiansa ovat todella päin helvettiä. Kannatan valkoisia nationalisteja koska olen valkoinen ja koska he ovat mielestäni oikeassa monessa asiassa – en odota heidän kaikkien lähettävän minulle rakkauskirjeitä. Siitä huolimatta useimmat valkoiset nationalistit, joiden kanssa olen ollut tekemisissä, ovat kunnollisia, suorapuheisia, kohteliaita ja auttavaisia ihmisiä.

***

Kannatan valkoisten asiaa, mutta rotu ei ole tärkein aihe josta kirjoitan. En uhraa sille valtaosaa ajatuksistani. Tiedän hyvin, että se vetää lukijoiden huomion pois varsinaisesta tuotannostani.

Tuotantoni käsittelee miehiä. Sen aiheena on maskuliinisuuden ymmärtäminen ja miehen ahdinko modernissa maailmassa. Tutkimukseni ja pohdintani tällä alueella ovat tuoneet minut siihen johtopäätökseen, että miehet ovat tribaalisia. Naisetkin ovat tribaalisia, mutta he yleensä arvostavat aineellista turvallisuutta enemmän kuin heimolojaalisuutta. Useimmat miehet tuntevat olonsa eloisammaksi, itsevarmemmaksi ja mukavammaksi tuntiessaan kuuluvansa miesten yhteisöön.

Kunnian käsite sellaisena kuin sen ymmärrän on mahdoton ilman jonkinlaista tribaalisen yhteenkuuluvuuden tunnetta, perustuipa se rotuun, uskontoon, yhteiskuntaluokkaan tai johonkin muuhun identifikaation muotoon. Sekä entisajan New Yorkissa että entisajan Japanissa palomiesten ryhmät taistelivat keskenään.

Kunnia edellyttää joukon miehiä, jotka tuomitsevat toverinsa, uhkaavat häntä ryhmästä erottamisella ja häpeällä, mutta myös pakottavat hänet ulos turvallisesta kuorestaan ja palkitsevat hänen ponnistuksensa kunnioituksella ja uskollisuudella. Miehuus ja kunnia ovat hierarkkisia. Kunnia ei sovi yhteen pakotetun ”tasa-arvoisuuden” eikä pakotetun avoimuuden kanssa.

***

En tiedä, tekeekö edellä kirjoittamani minusta valkoisen nationalistin vai ei. Minulla ei ole kiire hankkia minkään järjestön tai liikkeen jäsenkorttia. Kirjailijana yritän vain olla rehellinen, sanoa mitä tarkoitan ja tarkoittaa mitä sanon. Joskus tämä pyrkimys vie minut erikoisiin paikkoihin ja saattaa minut kosketuksiin erikoisten ihmisten kanssa. Se sopii minulle kyllä.

Jack Donovan (s. 1974) on yhdysvaltalainen kirjailija ja journalisti. Hänen tuotantoaan ja ajatuksiaan on käsitelty Sarastuksessa aiemmin täällä ja täällä. Donovanin blogi löytyy osoitteesta http://www.jack-donovan.com/axis/. Oheinen kirjoitus on ilmestynyt alun perin vuonna 2011.