Mietteitä homoliikkeestä

TIMO HÄNNIKÄINEN

Amerikkalainen kirjailija ja journalisti Jack Donovan on oikeistonationalisti, perinteisen maskuliinisuuden ihailija ja antifeministi. Hän on myös avoimesti homoseksuaali. Varsinkin niiden, joiden mielestä yhdistelmä on mahdoton, kannattaa tutustua hänen kirjoituksiinsa.

Donovan nousi laajempaan julkisuuteen vuonna 2007 julkaistuaan nimellä Jack Malebranche pamfletin Androphilia: A Manifesto. Teos on jyrkkä kritiikki valtavirran homokulttuuria kohtaan. Heti kirjan alussa Donovan ilmoittaa kutsuvansa itseään ”androfiiliksi”, siis miehiä haluavaksi mieheksi, sillä sana ”gay” sisältää niin paljon sellaista, mikä on hänelle tyystin vierasta:

”Gay” on alakulttuuri, solvaus, joukko eleitä, tyyli, poseeraus, paraati, sateenkaarilippu, elokuvagenre, musiikkimaku, kampaus, markkinoinnin kohderyhmä, poliittinen agenda ja filosofinen näkemys. ”Gay” on esipakattu, pinnallinen rooli – elämäntyyli. Se on seksuaalinen identiteetti, jolla ei ole juuri mitään tekemistä seksuaalisuuden kanssa.

Androfilia hylkää ylikuormitetun gay-identiteetin ja puhuu jälleen homoseksuaalisuudesta halun termein. Homoseksuaalisia miehiä on paradoksaalisesti pidetty maskuliinisuuden vihollisina – alistettuina feministiselle päiväunelle ”sukupuolineutraalista” (lue: epämaskuliinisesta, feminiinisestä) maailmasta.

Homoseksuaalit yhdistetään yleisesti feminiinisyyteen, niin sanottuihin pehmeisiin arvoihin, vasemmistolaiseen ja liberaaliin politiikkaan. Gay-kulttuuri on korostanut näitä puolia ja samalla pyrkinyt esittämään homot heteronormatiivisen valtakulttuurin uhreina. Maskuliinisia puolia kyseisessä alakulttuurissa edustavat vain Village Peoplesta ja Tom of Finlandin taiteesta ammentavat ”nahkahomot”, jotka näytösluontoisesti ylikorostavat ulkoisen olemuksensa miehekkyyttä.

Donovan suosittelee homomiehille traditionaalisia miehisyyden ihanteita: kunniaa, aggressiivisuutta, vastuuntuntoa, sisäistä ja keskinäistä kilvoittelua, itsenäisyyttä. Hän ei hyökkää synnynnäisesti feminiinisiä miehiä – olivatpa he homo- tai heteroseksuaalisia – vastaan, mutta toteaa että valtaosa miehistä tuntee sukupuolisesta suuntautumisestaan riippumatta maskuliinisen identiteetin luonnostaan läheisemmäksi, eikä gay-kulttuurilla siksi ole heille mitään annettavaa. Hänen mukaansa gay-kulttuuri on ohjelmoinut miehet ajattelemaan, että omaa sukupuoltaan haluava mies on automaattisesti passiivinen nörtti. Donovan jopa väittää, että suurin syy homoseksuaalien halveksuntaan heteromiesten keskuudessa on tämä maskuliinisuuden hylkääminen, ei suinkaan seksuaalinen poikkeavuus sinänsä. Hän kehottaa homomiehiä luopumaan uhri-identiteetistään, jossa heteroyhteiskuntaa syytetään jokaisesta omasta ongelmasta, ja muodostamaan kiinteitä ystävyyden ja veljeyden siteitä heteromiesten kanssa.

***

Androphilia: A Manifesto herätti ilmestyessään paljon polemiikkia homoyhteisössä: yhtäällä se tuomittiin, mutta toisaalla sitä pidettiin tärkeänä päänavauksena, vaikka juuri kukaan ei myöntänytkään allekirjoittavansa kaikkia Donovanin teesejä. Viisi vuotta ilmestymisensä jälkeen kirjan ajatukset ovat edelleen kirvelevän ajankohtaisia. Donovanin kaltaiset hahmot ovat harvinaisia paitsi homoyhteisössä, myös poliittisesti konservatiivisissa liikkeissä. Seksuaalivähemmistöjen edustajat selvästikin tuntevat olevansa enemmän kotonaan vasemmiston ja liberaalien parissa.

Mistä tämä johtuu? Epäilemättä ainakin siitä, että vasemmisto ja liberaalit ovat 1960-luvulta lähtien ottaneet seksuaalivähemmistöt avosylin vastaan. Vasemmisto on toiminut näin nimenomaan kapitalistisissa länsimaissa: sosialistisissa valtioissa homoseksuaalisuus oli lailla kielletty. Aiemmin myös lännen vasemmiston valtavirta piti homoseksuaalisuutta kapitalistisen yhteiskunnan rappioilmiönä, joka ei proletaariseen kulttuuriin kuulunut. Suunnanmuutos tapahtui vasta 60-luvulla, ja pääosin ns. uusvasemmiston piirissä; puhdasoppiset kommunistit eivät edelleenkään homoutta hyväksyneet.

60-luvun uusvasemmisto otti homojen oikeuksia ajavan liikkeen suojelukseensa, koska näki siinä potentiaalisen liittolaisen kapitalisminvastaisessa kulttuurivallankumouksessa. Feministit taas näkivät homojen oikeuksien heikentävän ”patriarkaattia” ja edistävän seksuaalista vapautumista. Vähemmistöjen puolenvalinta oli helppo, kun konservatiivinen oikeisto nähtiin homovihamielisenä ja pääosin olikin sitä.

Vasta massasiirtolaisuuden aikana on pienessä määrin tapahtunut seksuaalivähemmistöjen irtaantumista vasemmistosta. Huomattuaan varsinkin muslimisiirtolaisten tulevan äärimmäisen homovihamielisistä kulttuureista ja pitävän käsityksistään kiinni uudessa ympäristössäkin, jotkut homot ovat ryhtyneet tukemaan maahanmuton rajoittamista vaativia populistipuolueita. Vasemmisto on ilmiön huomatessaan alkanut syyttää kansallismielisiä ”seksuaalivähemmistöjen kosiskelusta”, ikään kuin he eivät itse olisi aikoinaan vastaavaa kosiskelua harjoittaneet.

Vasemmiston seksuaalivähemmistöjen asiaa kohtaan tunteman myötätunnon syvyys paljastuu pintaa raaputtamalla. Erityisen herkullinen tapaus sattui heinäkuussa 2010, kun Suomessa vieraillut jamaikalainen reggaeyhtye oli esittänyt räikeän homovastaisia lausuntoja. Kaksi näkyvää vasemmistoälykköä, tutkija Teivo Teivainen ja toimittaja Maria Manner selittivät asiaa parhain päin Helsingin Sanomissa (HS 17.7.2010):

On paradoksaalista, jos kolonialismia kritisoineiden rastafarien perilliset ripustautuvat britti-imperiumin ja viktoriaanisen ajan ahdasmielisiin käsityksiin seksuaalisuudesta.

Jamaika[lainen] sosiologi Orville Taylor on esittänyt, että homofobian taustalla on siirtomaaisäntien rangaistuksena käyttämä orjien häpäiseminen raiskaamalla tai keskinäiseen anaaliseksiin pakottamalla. Homovastaisuutta voi joidenkin mielestä pitää orjien jälkeläisten oikeustaisteluna.

Jäämme miettimään, mitä vaaroja on, kun me eurooppalaisina kritisoimme Jamaikan seksuaalivähemmistöjen asemaa. Ihmisoikeuksien nimissä on pönkitetty kuvaa brutaaleista, alkukantaisista kulttuureista.

Siitä muistutti kesäkuussa feministifilosofi Judith Butler, joka kieltäytyi Berliinin Pride-festivaalin yhteydessä jaettavasta palkinnosta. Butler halusi tehdä pesäeron muukalais- ja islamvastaisuuteen, josta hän syytti osaa järjestäjistä.

Asia on ajankohtainen Suomessakin, kun maahanmuutto-keskustelussa viitataan muukalaisten oletettuun ahdasmielisyyteen sukupuolikysymyksissä.

Jamaikalaisten homovihan näkeminen ”orjien jälkeläisten oikeustaisteluna” ja Butlerin toiminnan esittäminen eettisesti valveutuneena osoittavat, kuinka kepeästi vasemmisto on tiukan paikan tullen valmis heittämään menemään sukupuolivähemmistöjen oikeudet, joilla he ovat keränneet poliittisia irtopisteitä vuosikymmenten ajan. Homoliike on vasemmistolle tuskin koskaan ollut muuta kuin välikappale, jonka avulla on voitu laajentaa omaa vaikutusvaltaa ja edistää poliittisen korrektiuden istuttamisen ja perheinstituution romuttamisen kaltaisia asioita. Vasemmisto on liimaamalla oman poliittisen agendansa homokulttuuriin tehnyt siitä käsikassaransa.

***

Vasemmisto ja liberaalit julistavat puolustavansa seksuaalivähemmistöjen vapauksia ja oikeuksia. Nykyään se käytännössä tarkoittaa lähinnä vaatimusta homoavioliittojen laillistamisesta. Mutta onko sodomian harjoittaminen valtion siunauksella vapautta? Ainakaan Androphilian kirjoittaja ei moista vapautta kaipaa: hänen mielestään ”sukupuolineutraali avioliitto” on turha, sillä homoseksuaalit ovat vapaita muodostamaan yksityisiä siteitä. Haastattelussa Donovan on todennut suhtautuvansa myötämielisesti ”jonkinlaiseen lailliseen järjestelyyn”, mutta haluavansa jättää varsinaisen avioliiton rauhaan, sillä se on kulttuurinen instituutio jolla on ”liikaa historiallista painolastia”.

Mutta vasemmistolais-liberaalin ajattelumallin tartuttamat homot haluavat niin kovasti olla normaaleja, kaipaavat niin kovasti hyväksyntää valtakulttuurilta, että tekevät avioliittoasiasta elämän ja kuoleman kysymyksen. He vihaavat ”heterofasistista” yhteiskuntaa ja samalla haluavat tältä yhteiskunnalta virallisen siunauksen kaikille valinnoilleen. Harva tulee ajatelleeksi, että tämän halun täyttyminen tarkoittaisi sisäsiistiä, säyseätä, kaikesta maskuliinisuudesta puhdistettua versiota homoudesta kaikkivoivan lapsenvahtivaltion alaisuudessa.

Juuri tässä ero modernin gay-kulttuurin ja aiempien homoseksuaalisten yhteisöjen välillä on räikeä. Olisivatko Akhilleus ja Patroklos kaivanneet sosiaalidemokraattisen naispapin suorittamaa vihkimistä? Olisivatko Thermopylain solan spartalaiset tai Japanin feodaaliajan samurait käyneet Lady Gagan konsertissa? Voisiko kuvitella Ernst Röhmin juontamaa sisustusohjelmaa? Omittuaan homoliikkeen vasemmistolaiset, feministit ja liberaalit eivät ole tarjonneet homoille ylpeyttä, autonomiaa ja vastuuta, vaan uhrimentaliteettia, kuhnuriutta ja viihdyttäjän roolia.

Kunniallisen maskuliinisen identiteetin puute vaivaa myös modernia heteromiestä. Saman, minkä gay-kulttuuri on tehnyt homoseksuaalille, ovat metroseksuaalisuus, feminismi ja terapiakulttuuri tehneet heteroseksuaalille. (Aiheesta olen kirjoittanut laajemmin täällä.) Liberaalin sukupuolineutraalisuusideologian peräänkuuluttama ”ihminen” on kaikesta voimasta ja aggressiosta riisuttu olento – ei juuri kuohittua kotieläintä kummempi, olipa hänen sukupuolinen suuntautumisensa mikä tahansa. Tähän ideologiaan sopeutumattomat ovat kohtalotovereita, olipa heidän sukupuolinen suuntautumisensa mikä tahansa.

Olisiko kansalliskonservatiivien siis mielekästä kaapata homoliike poliittisilta vastustajiltaan? Ainakaan varsinainen homokielteisyys ei ole konservatiiviselta tai traditionalistiselta kannalta viisas asenne. Seksuaaliset mieltymykset eivät ole keskeisin ihmistä määrittävä tekijä: minulla on enemmän yhteistä Donovanin kaltaisen, hedonistista ja perinteetöntä maailmanjärjestystä vastustavan homon kuin sen mukisematta hyväksyvän heteron kanssa.

Asiaa sopii myös tarkastella laajemmassa perspektiivissä. Sivilisaation säilymisessä ja kehittymisessä seksuaalisesti poikkeavilla on nimittäin roolinsa. Keskimäärin homoseksuaalit ovat heteroita älykkäämpiä ja lahjakkaampia – todisteeksi tuskin tarvitsee luetteloida kaikkia tieteen, taiteen, filosofian ja politiikan alueilla vaikuttaneita homoja. Tällaisen henkisen potentiaalin tukahduttaminen tai ulossulkeminen olisi pelkästään typerää.

Timo Hännikäinen on Helsingissä asuva kirjailija ja suomentaja. Tuoreimmat teokset esseekokoelma “Ihmisen viheliäisyydestä” (2011) ja puheenvuorokirja “Liberalismin petos” (yhdessä Tommi Melenderin kanssa, 2012). Kiinnostuksen kohteita taide, historia ja antimoderni ajattelu.