Epäinhimillisen älyn profeetta

RAMI LESKINEN

–

Kulttuuritoimijan kannattaa harkita tarkkaan mitä julkaisee ensimmäisenä suuren julkisuuden kynnyksellä olevalta visionääriseltä ajattelijalta. Jos minulta kysyttäisiin, mikä filosofi Nick Landin teoksista pitäisi ensimmäiseksi suomentaa, valintani ei olisi ainakaan tänä vuonna ilmestynyt Outsideness: 2013-2023 (suom. Kylmyys ole jumalani), vaan hänen viimeisimpään ajatteluvaiheeseensa johdatteleva Dark Enlightenment (2012).

Verrattuna pisteliäistä Twitter-viesteistä koostuvaan tuoreeseen suomennokseen, kolmetoista vuotta aiemmin ilmestynyt ”synkän valistuksen” manifesti on huomattavasti vaativampi filosofinen teos. Se sisältää systemaattista esseistiikkaa, jossa Land rakentaa argumentatiivisesti selkeän kuvan nykyajattelunsa perusteista.

Pohjimmiltaan manifesti on teknologisesti suuntautunut darwinistinen kritiikki modernia liberalismia ja demokratiaa kohtaan. Kirjan käänteistä valistusta määrittäviä keskeisiä teemoja ovat demokratian rappeuttava luonne, edistyksellisen eliitin eli ”katedraalin” kritiikki, luonnolliset hierarkiat ja dysgeenisyys, neoreaktio (NRx) ts. korporaatio-tyylinen mikrovaltio järjestelmän vaihtoehtona ja teknokapitalistinen singulariteetti.

Täsmälleen samat kysymykset toistuvat provosoivina syllogismeina kirjassa Kylmyys ole jumalani, joskin tviittaavan Landin kunniaksi on sanottava, että hän lisää älylliseen pelipöytään rohkeasti myös uusia panoksia kirjoittaessaan tekoälyn kiihdyttämästä akselerationismista, eugeniikasta, sukupuolidysforiasta, demografiasta, maahanmuutosta ja kryptovaluutasta. Koska kirja on pitkälti ajankohtaisiin tapahtumiin reagoivaa kommentaaria (esim. Trump, covid, bitcoin), se tekee Landin ajattelusta monelle uudelle suomalaiselle lukijalle helposti lähestyttävää – mutta samalla se valitettavasti vahvistaa median hänestä luomaa mielikuvaa pelkkänä ”edgynä” tviittaajana, jolta puuttuu syvempi konteksti.

Suomalaislukijoille Dark Enlightenment olisi ollut parempi sisäänheittotuote Landin ajatteluun kuin tviittikirja, koska se kokoaa yhteen tärkeimmät teesit hänen 2010-luvulla alkaneesta uudesta filosofisesta asennoitumisestaan. Se selittää perusteellisesti myös tärkeät teemat kuten teknokapitalismin nousun Kiinassa ja haastaa lukijan filosofisesti, etenkin kun Landin ajattelu on vaikuttanut niin sanottuun vaihtoehto-oikeistoon ja piilaakson antidemokraattisiin visionääreihin kuten Peter Thieliin. Suomessa, jossa spekulatiivinen filosofia (Deleuze, spekulatiivinen realismi) on herättänyt jonkinlaista kiinnostusta akateemisen filosofian keskuudessa, esseet olisivat tarjonneet vakavamman johdatuksen Landin ”kylmään jumalaan” ilman tviittien ironiaa.

Silti suomennoksella on puolensa, varsinkin kun sen fragmentaariset aforismit tekevät siitä tyylillisesti itsenäisen teoksen ja heijastavat nopeasti reagoivaa somekulttuuria, jonka ansiosta Landin ajatukset ovat levinneet maailmalla räjähdysmäisesti. Iskevät traktaatit tuovat ajoittain mieleen provokaattori Kai Murroksen tykittelyn, mutta pidemmissä purkauksissa (Twitter tuplasi merkkimäärän vuonna 2017) Landin synkkä tyyli muistuttaa viime vuosisadan Nietzscheksi kutsuttua E. M. Ciorania, etenkin hänen teostaan Katkeruuden syllogismeja (suom. 2004). Ei ole sattumaa, että Landin ajattelua on verrattu Cioranin niin sanottuun gnostilaiseen käänteeseen: molemmat kääntyvät kohti ”kuolemaa ja epätoivoa” (kuten Land kuvaa Ciorania) ja hylkäävät moraalisen lohdutuksen.

Kirjoitusten inhorealismin taustalla hohkaa Spenglerin toteamus ”optimismi on pelkuruutta”. Kotimaisen verkkosivu Geopolariumin kirja-arviossa Landin viimeisintä teosta luonnehditaankin eräänlaiseksi digitaaliseksi päiväkirjaksi, ”josta lukija voi seurata länsimaisen sivilisaation hidasta hajoamista Landin silmin vuosikymmenen ajan”. Sen sivuilla kuvatut kiihtyvät kehitysnäkymät eivät lupaa pelastusta ainakaan ihmiskunnan enemmistölle.

Inspiroivat mutta lyhyytensä vuoksi väistämättä pintapuolisiksi jäävät keskustelunavaukset vetoavat some-ajan lukijaan, jolla ei riitä kärsivällisyyttä Landin aikaisempaan haastavaan tuotantoon perehtymiseen. Tämä on sääli, sillä ilman Dark Enlightenment -manifestiin tutustumista monet suomennoksessa esitetyt ajatukset jäävät käsittämättömiksi tai ne ymmärretään vain pintapuolisesti. Tällaiselle lukijalle aukeavat vain ajankohtaiset kritiikit, joiden kohteina ovat vasemmistohegemonia, älykkyyden lasku, väestön vaihtuminen jne. Ne eivät tarjoa useinkaan juuri mitään mitä hereillä oleva kansalainen ei jo tietäisi. Parhaimmillaan Land on arvostellessaan ja esittäessään hyviä kysymyksiä populistiselle uusoikeistolle, kyseenalaistaessaan sen tietyt premissit ja kysymyksenasettelut. Silti kirjan ajankohtaiset kommentaarit hämärtävät monesti Landin vaativan puolen ja ovat vaarassa tehdä hänestä itsensä karikatyyrin.

Kirjan valinnassa kustantaja meni siitä mistä aita on matalin, mutta myös itse käännöksessä on menty helpoimman kautta. Teoksen oivallisesta suomenkielisestä nimestä huolimatta Markus Paarnion käännös on kautta linjan heikohkoa, mikä panee epäilemään, onko valtaosan käännöstyöstä tehnyt jokin halpa tekoälyn kielimalli. Tähän viittaavat lukuisat anglismit (”kretinisoituminen” jne.) sekä se, ettei Landin käyttämiä aivan uusia englanninkielisiä termejä ole käännetty lainkaan. Asiaa ei paranna kielen kankeus ja suoranaiset virheet etenkin lauseenvastikkeissa, joissa pilkut ovat miten sattuu.

Seitsemäntoistasivuinen esipuhe on kattavin suomenkielinen esitys Nick Landin elämästä ja ajattelusta sitten M. A. Meretvuon tietokirjan Kaaoksen reunalla (2024). Paarnio on selvästi paneutunut aiheeseensa, mutta silti Landin ajatteluun olennaisesti vaikuttavat syvät virtaukset käsitellään melko ylimalkaisesti. Sikäli kuin se on kirjoituksen pituuden rajoissa mahdollista, yritän avata Landin filosofian keskeistä teemaa eli teknokapitalistista singulariteettia ja sen taustalla vaikuttavaa ontologista spekulaatiota.

Vuonna 1962 syntynyt Nick Land väitteli Essexin yliopistosta tohtoriksi v. 1987 aiheenaan Martin Heideggerin essee Die Sprache im Gedicht (1953). Mannermaisen filosofian keskuudessa hän sai ensi kertaa laajempaa mainetta viisi vuotta myöhemmin julkaistusta teoksestaan The Thirst for Annihilation: Georges Bataille and Virulent Nihilism, joka oli ensimmäinen englanninkielinen vastine Bataillen tuotantoon. Jo tuolloin näkyi Landin omalaatuinen ja kokeilunhaluinen tapa tehdä filosofiaa.

Siirryttyään Warwickin yliopistoon opettamaan ja ohjaamaan tohtorinväitöksiä Land alkoi kehitellä uutta filosofista lähestymistapaa, joka kulminoitui vuonna 1995 perustetussa epävirallisessa tutkimusyksikössä Cybernetic Culture Research Unit (CCRU). Ydinryhmään kuuluivat hänen tuleva vaimonsa Anna Greenspan, Mark Fischer ja Sadie Plant sekä joukko opiskelijoita, jotka nousivat metafysiikan uuden tulemisen myötä 2010-luvulla tunnetuiksi filosofiassa.

Alkujaan vasemmistolaisesta kyberfeministisestä ryhmästä kehittyi Landin johdolla kulttuuriteoreettinen yhteisö, jonka amfetamiinin terästämissä aivoriihissä yhdistettiin ranskalaisten yhteiskuntafilosofien Gilles Deleuzen ja Félix Guattarin teorioita kyberpunkkiin, okkultismiin ja gematriaan. Viime vuosituhannen loppuun mennessä Landin vauhti vain kiihtyi amfetamiinin siivittämänä ja hän uppoutui yhä syvemmälle lovecraftilaiseen pessimismiin, numerologiaan ja matematiikkaan, jonka arvoa Deleuze oli aina korostanut havaitun todellisuuden syvimpänä selittäjänä.

Ulkopuolisen näkökulmasta varsin mielipuoliselta näyttänyt teknofuturistinen ekletismi synnytti kuitenkin Landissa filosofisia oivalluksia ja käsitteitä, jotka elävät yhä tänään. Esimerksi hänen vuonna 1995 kehittämä termi hyperstition eli itseään toteuttava fiktio tunnettiin aluksi vain CCRU:n piirissä, mutta sen jälkeen se on esiintynyt niin usein Landin kirjoituksissa, että siitä on tullut tunnettu käsite myös filosofian harrastajille. Vaikka Land ei nykyään juuri viittaa vanhoihin ajatuksiinsa, hyperstition (teoriafiktio) vaikuttaa sellaisenaan vielä tänään hänen pohdinnoissaan ja on saanut jalansijaa myös joidenkin ammattifilosofien diskurssissa.

Teoriafiktio on edelleen osa Landin 1990-luvulla kehittämän teknokapitalistisen akselerationismin päivitettyä versiota, jossa se tekee itsensä todelliseksi pelkästään leviämällä ja siihen uskomalla. Teoriafiktiolla on vaikuttava voima, koska se ei ainoastaan kuvaa tulevaisuutta, vaan tuottaa tulevaisuuden, kun ihmiset, markkinat, teknologia tai kulttuuri alkavat toimia sen mukaan.

Kulttimaineeseen nousseen CCRU:n tarina päättyi 2000-luvun alussa Landin unettomuuden ja amfetamiinin käytön johdettua lopulta hermoromahdukseen. Varsin pian hän kuitenkin kokosi itsensä ja muutti Kiinaan, koska halusi omien sanojensa mukaan seurata aitiopaikalta mitä on tulevaisuuden teknokapitalismi. Toimiessaan englannin opettajana ja Shanghai Star -lehden kolumnistina hän alkoi julkaista akselerationismia, kapitalismia ja aasialaista teknologiaa käsitteleviä tekstejä blogissaan Urban Future.

Laajempaan julkisuuteen Land palasi vasta vuonna 2011 kokoelmalla Fanged Noumena: Collected Writings 1987–2007. Teos paljastaa hänen ajattelunsa kehityksen, jossa teoriafiktio alkaa varhaisessa vaiheessa muokata ratkaisevasti hänen käsitystään hallitsemattomasta kyberkapitalismista. Tuolloin Landin akselerationismi oli vielä sidoksissa Deleuzeen ja Guattariin pohjautuvaan vasemmistolaiseen kapitalismikritiikkiin. Jo seuraavana vuonna ilmestynyt ”synkän valistuksen” manifesti kuitenkin loi täysin uudet teoreettiset lähtökohdat teknokapitalistisen kiihtymisen ymmärtämiselle.

Suomessa Landiin ei ole takavuosina reagoitu juuri mitenkään lukuunottamatta vuonna 2012 ilmestynyttä filosofisen Niin & Näin -aikakauslehden häntä käsittelevää teemanumeroa. Numerossa käsiteltiin Landin siihenastisen uran keskeisimpiä teemoja, jotka liittyvät ennen kaikkea CCRU:n aikaiseen filosofiaan. Tämä näkyy Fanged Noumena -kirjan Land-käännöksessä ”Šamaaninen Nietzsche” sekä Tere Vadénin artikkelista ”Nick Landin bataillelainen energetiikka”. Niin & Näin -lehden Land-katsaus ehti ilmestyä juuri ennen Dark Englightmentin ulostuloa, jonka jälkeen suomalaiset filosofit ovat käytännöllisesti katsoen vaienneet hänestä kokonaan. Siitä kertoo vahvimmin se, ettei yliopistojen tietokannoista löydy ainoatakaan julkaisua, jossa Land olisi keskeinen tutkimuskohde.

Landin kiinnostuksen kohteet, kuten akselerationismi ja spekulatiivinen realismi, saivat kansainvälistä huomiota vasta 2010-luvulla. Suomessa ne eivät kuitenkaan ole johtaneet edelleenkään merkittäviin akateemisiin julkaisuihin. Syy landilaisen akselerationismin analyysien olemattomuuteen löytynee hänen yhteydestään äärioikeistolaiseen ajatteluun, mikä näkyy myös suomalaisessa keskustelussa: 2020-luvulla hänestä kirjoittavat pääasiassa oikeistoradikaalit. Pikku hiljaa myös vähemmän poliittisesti sitoutuneet tahot ovat alkaneet huomioida Landin teknologista visiota. Hyvänä esimerkkinä tästä on Viides Valta -podcast, joka on hiljattain julkaissut pitkiä jaksoja hänen ajatuksistaan ja vaikutuksestaan.

Viime vuosina Nick Land on vilahtanut suuremman yleisön tietoisuuteen lähinnä siksi, että akselerationismi on saanut laajaa julkisuutta. Käytännössä siitä käyty julkinen ”keskustelu” on kuitenkin typistynyt enimmäkseen länsimaisten turvallisuusviranomaisten alarmistisiin raportteihin ja akateemisen vasemmiston moralistisiin purkauksiin. Näissä akselerationismi yhdistetään lähes poikkeuksetta amerikkalaisen James Masonin Siege-teoksen (muistelmat 1980–1986) innoittamaan pieneen äärioikeistolaiseen alakulttuuriin.

Yhteiskuntafilosofisessa keskustelussa Masonin ajatuksilla ei ole juuri mitään roolia, mikä käy selväksi myös Landin ajattelussa. Hänen 1990-luvun alussa muotoilema teknokapitalistinen akselerationismi ammensi vaikutteita sekä käsitteen yhteiskuntapoliittisesta isästä Karl Marxista että akselerationismin vasemmistolaisista filosofeista, kuten Gilles Deleuzesta, Félix Guattarista ja Jean-François Lyotardista. Aluksi Land nähtiin tämän tradition keskeisenä jatkajana, mutta 2010-luvulle tultaessa hänen uusi tulkintansa akselerationismista herätti akateemisessa maailmassa voimakkaita vastareaktioita. Välit akatemiaan eivät kuitenkaan katkenneet heti kokonaan, vaan hän jatkoi tutkimustyötään New Centre for Research -instituutissa vuoteen 2017, jolloin hän joutui maahanmuuttoa ja islamia koskeneiden kritiikkiensä vuoksi samanlaisen ulossulkemisen kohteeksi kuin Nobelilla palkittu molekyylibiologi Francis Crick aiemmin.

Kylmyys ole jumalani -kirjan sivuilla Land suhtautuu CCRU-kauden akselerationismin tulkintaan kriittisesti ja etäisesti, vaikka eräät sen ideat vaikuttavat edelleen hänen ajattelussaan (sivumennen sanottuna seuraavissa lainauksissa käännöksen heikkous tulee ilmiselväksi):

”Jos ”liberalismin” ja ”diversiteetin” merkitys voidaan kääntää noin 180 astetta, ei ole kovin yllättävää, että ”akselerationismi” jäi osoittamaan alkuperäiseen suuntaansa. On huomioitavan arvoista, että aiemmin ”akselerationismi” termi oli kuiva makrotaloustieteellinen termi, joka on nyt lähes täysin peittynyt (Benjamin Noysin) keksimän termin alle, joka parhaillaan kokee semioottisia kouristuksia.

Sanoisin myös, että vasemmistolainen akselerationismi oli pohjimmiltaan yritys kääntää termin merkitys. Kaikkien poliittisten termien kohdalla, tyhmin ja ylivilkkain käyttötarkoitus lienee tuomittu voittamaan” (s. 114 / vuosi 2019).

”Minut liitetään akselerationismiin, koska en ole aktiivisesti irtisanoutunut siitä. Mutta ”akselerationismi” oli alun perin vasemmistolainen nimitys sille mitä CCRU oli päästänyt valloilleen ja se tuli Länsimaisen Maailmanlopun Suuresta Pedosta. Suhdettani akselerationismiin voi kuvata innostuneeksi katselijaksi. (s. 147 / vuosi 2023).

Vaikka Land tunnetusti kokee ”muistinmenetystä” vanhoista kirjoituksistaan, hänen nykyistä teknokapitalistista akselerationismiaan olisi vaikea ymmärtää ilman CCRU:n aikana muodostunutta viitekehystä. Tämä on ongelma varsinkin nyt käännetyssä teoksessa, koska siinä Land ei selitä mitenkään näkemystensä taustoja. Joka tapauksessa hänen akselerationistisen teoriansa ensimmäinen kehitysjakso (1995–2003) oli vielä vahvasti sidottu Deleuzen ja Guattarin teoksiin, etenkin kirjoihin Anti-Oidipus ja A Thousand Plateaus. Tuolloin Landin ryhmä näki kapitalismin ensisijaisesti deterritorialisoivana voimana, joka hajottaa vanhoja yhteiskunnallisia muotoja (perhe, valtio, perinne, itse ihmisyys) ja vapauttaa yksilöllisiä haluvirtoja. Tässä yhteydessä CCRU:n aktiivit tarkoittivat akselerationismilla vapaasti etenevää kapitalismia, joka edistää vanhan, epätasa-arvoisen maailman tuhoa. Ensin se hajottaa patriarkaalisen valtion ja porvarillisen subjektin, ja lopulta se tuottaa jotain uutta – ehkä jopa kommunistisen tai posthumanistisen yhteiskunnan. Jo tuolloin Land puhui ”teknokapitalistisesta singulariteetista”, mutta se oli edelleen kytköksissä vasemmistolaisen poststrukturalismin vallankumouksellisiin toiveisiin.

Tämän tyyppinen akselerationismi näyttää kiinnostaneen myös Niin & Näin –lehden toimittaja Antti Salmista, jonka Land-teemanumeron artikkelissa ”Johdanto sisäiseen vihollisuuteen – Nick Landin juoni kapitalismia vastaan sen romahtamisen keskellä” kuvataan estoitta kapitalismin luhistumisnäkymiä. Jo 1990-luvulla Landin teksteihin tutustunut Salminen on kaikesta innostuksestaan huolimatta kuitenkin kauhistunut niissä esitettyjen skenaarioiden lopputuloksesta, sillä juttunsa viimeisessä lauseessa hän toteaa: ”Romahduksen jälkeiseksi maailmaksi Landilla on tarjota korkeintaan kylmää kättä ja mustan auringon sarastus”. Kieltämättä brittifilosofin lohduttoman deterministinen sivilisaatiokehitys muistuttaa painajaismaista scifi-romaania, mikä tekee ymmärrettäväksi, miksi Salminen avaa artikkelinsa sanoilla: ”En voi suositella Nick Landin (1962-) ajatteluun tutustumista kellekään”.

Akateemisen filosofian tutkimuskulttuurissa haluttiin suvaitsevaisesti ymmärtää Landin CCRU-”tutkimusryhmän” kokeilevan filosofian löydöksiä, koska niissä sitouduttiin tasa-arvoon ja edistettiin vasemmistolaista kapitalismikritiikkiä. Land tahtoi mennä kuitenkin pitemmälle, ajaa filosofiset pakkomielteensä loogiseen loppuun kaikkia ihmiskeskeisiä tabuja rikkoen. Vasta tuolloin Landin ajattelusta tuli valtaviralle jotain aidosti paheksuttavaa, sellaista, jota ei voi suositella varsinkaan hauraalle mielelle.

Landin vuoden 2011 jälkeisen vaiheen ero entiseen on syvällinen, sillä kyse ei ole vain poliittisesta painotuksesta vaan koko ontologisesta ja antropologisesta perustasta. Deleuze, Guattari, Bataille, Nietzsche ja Lovecraft vaikuttavat edelleen taustalla mutta uudelleen tulkittuina, jotta Land voi antaa tilaa tuoreelle ajattelulle, jota ruokkii itävaltalainen taloustiede, Curtis Yarvin (nimim. ”Mencius Moldbug”), Julius Evola, Oswald Spengler, Werner Sombart, Carl Schmitt ja myöhäisvaiheen Martin Heidegger. Lisäksi Land nimeää suomennoksessa vuoden 2018 (s. 91) kohdalla kuusi tärkeintä yhdysvaltalaisintellektuellia, joista tässä maininnan arvoisia ovat Satoshi Nakamoto, Steve Sailer, Elon Musk ja Peter Thiel.

Näiden ajattelutraditioiden ja nimien valikoituja ideoita kehitellen hän liittää ne omaan ajatteluunsa ja päätyy akselerationismi 2.0:aan, jossa kapitalismi ei enää ole väline vallankumoukselle vaan itsetarkoitus – ainoa prosessi, joka todella kiihdyttää aikaa ja tuottaa uutta. Siinä aika ei ole ihmisen aikaa siten kuin esimerkiksi Heidegger ymmärsi sen paikkaan sidottuna historiallisena ”täälläolona”, vaan epäinhimillinen peruuttamaton prosessi, joka suuntautuu kohti kasvavaa monimutkaisuutta ja erilaistumista. Tässä termodynaamisessa ”objektiivisessa todellisuudessa” entropia kasvaa, mutta paikallisesti syntyy järjestystä yhä kiihtyvällä tahdilla.

Jo CCRU:n aivoriihessä syntyi ajatus, että pääoma on ensimmäinen todellinen maanpäällinen älykkyys, joka on irtautunut ihmisestä. Tätä kehityslinjaa noudattaen Land näkee ihmisen turvallisuusjärjestelmän – valtio, demokratia, tasa-arvo, sosiaaliturva ja humanistiset arvot – kapitalismin vihollisena, joka hidastaa kiihdytystä. Hidasteena toimii hänen mukaansa Curtis Yarvinin nimeämä hegemoninen ”katedraali”, jonka vasemmistolainen politiikka estää teknokapitalistisen singulariteetin toteutumista. Koska ainoa järkevä politiikka on poistaa kaikki esteet kapitalistiselta kiihdytykseltä, Landin mielestä akselerationismin tulisi muuttua oikeistoakselerationismiksi. Hän perustelee näkemyksensä sillä, että kaikkien vallankumousten katsotaan epäonnistuneen. Tämän vuoksi ainoa todellinen vallankumous on hänen mukaansa anonyymi, ei-inhimillinen prosessi: teknokapitalismi.

Se voidaan käytännössä samaistaa tekoälyyn, joka kehittyy ensin yleiseksi tekoälyksi (AGI) ja kiihtyy sen jälkeen nopeasti kohti teknologisen singulariteetin superälykkyyttä (ASI, Artificial Superintelligence). Tällainen prosessi perustuu Landin ontologiaan, jossa ihminen on vain kaiken perustana olevan kosmisen älyn sivutuote ja lopulta hidaste, joka pitää ohittaa matkalla kohti tekoälyn ja markkinoiden itseorganisoituvaa singulariteettia.

Suomennoksessa Landin kylmä ja välineellinen suhde ihmiseen selittyy metafysiikalla, jossa maailman perimmäinen ”substanssi” tai voima ei ole Jumala, aine, henki, tietoisuus eikä edes ”oleminen” Heideggerin tarkoittamassa mielessä, vaan itseään kiihdyttävä älykkyys. Tämä äly on täysin persoonaton ja ihmisestä riippumaton prosessi, joka käyttää ihmistä pelkkänä välineenä oman eksponentiaalisen kasvunsa toteuttamiseen. Kehityskulku on myös deterministinen, sillä se tapahtuu riippumatta ihmisen tahdosta, koska kapitalismin ja teknologian sisäinen logiikka on jo sinällään itseään kiihdyttävä prosessi.

Kapitalismin ja teknologian yhteenliittymisen lopullisena muotona on Landin usein toistama käsite teknokapitalistinen singulariteetti, jonka edessä kaikki inhimillinen, niin subjektiivisuus, politiikka, moraali kuin biologiakin, on toissijaista ja ohimenevää. Se on piste, jossa pääoma itsessään muuttuu itsenäiseksi, ihmisestä riippumattomaksi älykkyydeksi – eräänlaiseksi tekoälyksi, joka syntyy markkinoiden, teknologian ja kiihtyvien palautesilmukoiden yhteisvaikutuksesta. Moraalisessa mielessä tämä ei ole ”hyvä” tai ”paha” asia, vaan väistämätön kohtalo, jota ihmiset eivät voi hallita, ainoastaan kiihdyttää tai hidastaa hetkellisesti. Tässä tulee esiin Landin käsitys havainnoidun todellisuuden ”kylmyydestä ”, sen katsomista ulkopuolelta ilman inhimillistä substanssia.

Siinä missä itävaltalaisen koulukunnan taloustieteilijät Ludwig von Mises ja Friedrich von Hayek korostavat hinnanmuodostusta ihmisten välisten transaktioiden ja hajautetun tiedon tuloksena, Land tulkitsee kapitalismin itseohjautuvaksi järjestelmäksi – eräänlaiseksi tekoälyksi, joka laskee ja optimoi taloudellisia prosesseja riippumatta yksittäisten toimijoiden intentioista.

Koska Landille kapitalismi on omaehtoinen ”kone” eikä ihmisten päätösten säätelemä tulos, silloin myös pelkkään ihmisjärkeen luottava sosialismi on vain historiallinen harharetki. Hän toteaakin suomennoksessa pilkallisesti, että ”Jos Das Kapital luetaan (oikein) työarvoteorian reductio ad absurdum -argumenttina, se on loistava teoreettinen saavutus” (s. 48 / vuosi 2014). Skotlantilaisen Iain M. Banksin Kulttuuri-sarjan vasemmistoutopiasta innoituksensa saaneessa Pontus Purokurun pamfletissa Täysin automatisoitu avaruushomoluksuskommunismi (2018) tekoälyn mahdollistama ”yhteisen runsauden kierrättäminen” on juuri sellaista loogista mielettömyyttä, jonka Land tyrmää halveksuen:

Miten periaatteessa, apinamassojen pitäminen täysin automatisoidun luksusavaruuskommunismin tilassa on erotettavissa klemmarimaksimoijanmaailmanlopusta? Molemmat ovat ortogonalistisiaperversioita, jotka ohjaavat älykkyyttä itsensä vahvistamisesta mielivaltaisiin tavoitteisiin. (Molemmista puuttuu toteutettavissa olevat geneettiset polut, ja molemmat ovat yhtälaisesti metafyysisiä harhoja) (s. 145 / vuosi 2023).

Vahvasti konsensustodellisuuteen kiinnittyneestä ihmisestä Landin metafyysis-ontologiset väitteet tuntuvat ahdistavan ihmisvihamielisiltä, ”demonisilta” tai vähintään mielipuolisilta. Vaikka ne ovat pitkälti hänen yksinäisen mielensä tuotteita, niillä on kuitenkin vahva yhteys Kant-kriittisen filosofian traditioon ja viime vuosikymmeninä etenkin sen johtavan ajattelijan, ranskalaisen Quentin Meillassoux’n spekulatiivisen realismiin.

Suuntauksen keskeisessä teoksessa, vuonna 2006 ilmestyneessä Aprés la finitude (suom. Äärellisyyden jälkeen, 2017), Meillassoux osoittaa, kuinka Immanuel Kantin jälkeen filosofia on ollut vankina ”korrelaatiossa”: kaikki oleva on aina jo annettu ihmiselle, ihmisen tietoisuudelle, kielelle tai merkitykselle. Meillassoux avaa ”suuren ulkopuolen”, todellisuuden, joka on olemassa absoluuttisesti riippumatta ihmisestä ja hänen tietoisuudestaan. Tähän todellisuuteen kuuluu myös oman aikamme ulkopuolinen muinaisuus, joka oli ennen kaikkea elämää ja tietoisuutta.

Siltä osin kuin Meillassoux pyrkii irtautumaan Kantin jälkeisestä korrelationismista ja tuomaan esiin absoluuttisen kontingenssin (kaiken mahdollisen absoluuttinen satunnaisuus), Land pitää sitä vahvistuksena hänen ihmiskeskeisen subjekti-objekti-korrelaation hylkäämiselleen. Jo varhaisessa The Thirst for Annihilation -kirjassaan Land katsoi, ettei filosofia enää yritäkään päästä käsiksi todellisuuteen itsessään, vaan tyytyy kuvaamaan ”meidän” suhdettamme siihen. Landin dramaattisessa tulkinnassa tämä on ”sivilisaation itsemurha”: se estää kaiken aidon ulkopuolisen ajattelun ja tekee filosofiasta ikuista humanistista itsetyydytystä.

Landin suhde yliopistofilosofiaan on tunnetusti ollut aina epäilevä, minkä todistavat myös hänen muutamat kitkerät huomautuksensa Kylmyys ole jumalani -kirjassa:

Analyyttisellä filosofialla on kaikki institutionalisoituneen luonnontieteen huonommat ominaisuudet, ilman niitä ominaisuuksia, jotka ovat tärkeitä. Klikkiytyvää korruptiota ja ryhmäajattelua, joka on verhottu kollegiaalisuudeksi, mutta ei raakaa kokeellista empirismiä, joka pitäisi sen rehellisenä. (….) ”Mannermaista filosofiaa” ei ole edes olemassa, joten toki. Nykyaikana on Kriittistä Filosofiaa, Hegeliläistä Pahuutta ja Analyyttistä Filosofiaa, jos ei muuta. Kantin ja Pääoman pikajuna – ja sen huonot käänteet (s. 124-125 / vuosi 2020).

Ristiriitainen suhde yliopistoinstituutioon ei ole kuitenkaan merkinnyt, että Land olisi koskaan lakannut ajattelemasta filosofisesti, esittämästä kysymyksiä ja ”teorioita” joita kukaan muu ei ole esittänyt. Tämä on näkynyt myös hänen suhteessaan spekulatiivisen realismiin, jonka edeltäjänä häntä pidetään. Landin varhaiset 1990-luvun tekstit, erityisesti ”Meltdown” (1994), tarjoavat materiaalia korrelationismin purkamiselle, jota Meillassoux sitten teoriapohjaisesti myöhemmin jalostaa. Eikä Landin vaikutus rajoitu vain hänen omaan edelläkävijyyteensä, vaan myös CCRU:n piirissä vaikuttaneisiin ajattelijoihin, joista Ray Brassier, Iain Hamilton Grant ja Reza Negarestani ovat nykyään Meillassoux’n ohella tunnetuimpia spekulatiivisen realismin edustajia.

Monelle Landin visioimasta tekoälytulevaisuudesta innostuneille korrelationismin kritiikistä johdetut ajatuskulut tuntuvat varmasti kaukaa haetuilta ja epäolennaisesta. Ne ovat kuitenkin Landin kuvaaman teknokapitalismin perusta, sillä kun korrelaatio romahtaa ja ihmisen subjektiivisuus menettää ontologisen etuoikeutensa, ei ole mitään syytä olettaa, että älykkyyden huippu olisi biologinen tai tietoisuuteen sidottu. Toisin sanoen, kun Kantin korrelaatio murretaan ja katsotaan ”suurta ulkopuolta” tarpeeksi kylmästi ja tarpeeksi pitkälle, siellä ei odota Jumala tai hiljainen oleva, vaan Landin mukaan jotain paljon kauhistuttavampaa: itseään syövä ja kasvava kone, joka on jo matkalla kohti lopullista pakoa aurinkokunnasta – ja joka ei tarvitse meitä enää mihinkään. Ei ihme, että ajatus kapitalismista itseään kiihdyttävänä tekoälynä herättää monessa Landin lukijassa lovecraftilaista kosmista kauhua.

Valitettavasti Landin ensimmäinen suomennettu teos ei nosta näitä älyllisesti kiehtovia peruskysymyksiä pintaan hänen aikaisempien kirjojensa tapaan. Ihmiskeskeisen utopiansa hylännyt luonnontieteellinen realisti löytää kirjan traktaateista varmasti viihdyttävää luettavaa, sen verran vastaansanomattomasti ne murskaavat aikamme poliittisesti korrektit illuusiot ja liberalistiset ennakkoluulot. Niiden empirismiin ja loogiseen johdonmukaisuuteen perustuvat sivallukset tekevät kirjasta kuitenkin poliittisen vakuuttelun manifestin, joka ei jaksa innostaa Landin teknokapitalismin ontologisista perusteista kiinnostuneita lukijoita. Mielestäni Land on juuri näissä kysymyksissä kiinnostavin ja omimmillaan.

Sen vuoksi en ole viehättynyt myöskään kirjan lopun (vuosi 2023) kabbalistisesta numerologiasta, joka näkyy myös kirjan kanteen painetussa luvussa 333 (kiihdytä × kiihdytä × kiihdytä, eli kolminkertainen irtautuminen humanistisesta ajasta). Ristiriitaisena hahmona pidetty Land kutsuu itseään maailman ateistisimmaksi ihmiseksi, mutta koko hänen lähes neljäkymmentä vuotta kestäneen filosofin uransa aikana hänessä on näkynyt outo kiinnostus okkultismiin ja esoreeriseen traditioon. Jotkut Land-intoilijat löytävät näistäkin viittauksista kiinnostavia huomioita, mutta ne eivät ole mielestäni hänen ajattelunsa kestävin puoli, toisin kuin teknokapitalismin filosofinen tarkastelu.

On selvää, että Landin tulevaisuuden visioille löytyy helposti vasta-argumentteja. Esimerkiksi hänen näkemyksensä teknokapitalismin singulariteetista menee niin pitkälle, että se voisi toimia yhtä hyvin sen vasta-argumenttina. Mutta Landin kohdalla hänen näkemystensä kritikointiin keskittyminen ei ole lopulta kovin olennaista. Landissa on huomionarvoisinta haperoksi käyneen konsensustodellisuuden lävistäminen ajatuskuluilla, joilla on tietty todennäköisyysarvo, luultavasti suurempi kuin tähän hetkeen keskittyneessä ajassa uskommekaan. Juuri se tekee Landin ajattelusta niin kauhistuttavaa mutta hämmentävällä tavalla myös vetoavaa.

–

Nick Land: Kylmyys ole jumalani. Insigli Kustannus, 2025. 159 s.

–

–