Vihapuheen kuolonuhri Heikki Ritavuori

TEEMU KESKISARJA

–

Heikki Ritavuori (1880–1922) ylsi nuorehkolla iällä politiikkojen parhaimmistoon – sitä kiitosta eivät kuorruta vainajankunnioitus ja säälittely. Mies todella oli järkevä, rehti, uuttera, sivistynyt, oikeudenmukainen, reilu ja täysin peloton. Ritavuoren vakaumus oli äärisuomenmielinen, ääritasavaltalainen ja äärikansanvaltainen, jos näin maltillisia ääriä olemassa on. Hän ei antanut periksi laitavasemmistolle eikä laitaoikeistolle vaan kulki keskitietä ripein askelin kohti kuolemaansa.

Lasse Lehtinen on aikaansaanut mainion teoksen: Murhattu ministeri. Heikki Ritavuoren elämä ja kuolema. (Otava 2021). Päähenkilöstä löytyy kosolti muutakin mielenkiintoista kuin joutuminen Suomen historian ainoan ministerimurhan uhriksi.

Ritavuori tuli nousevasta sivistyssuvusta; hän kävi hyvät koulut ja loisti asianajajana. Hänestä oli 1920-luvun alussa sukeutumassa ikään kuin Svinhufvudin ja Ståhlbergin parannettu hybridiversio. Svinhufvudia huononsivat sikapäinen ehdottomuus ja punaisen väestönosan kategorisointi lainsuojattomiksi. Ståhlberg taas oli oppineisuutensa norsunluutornissa hiukan pihalla päivänpolitiikasta.

Ritavuori oli sekä fundeeraaja että käytännön suorittaja. Hän ajoi sisällissodan anteeksiantoa ja kansallista eheytystä aivan verekseltään. Samalla hän harsi ja parsi valkoisten keskinäisiä repeämiä.

Paasikivi ja Tanner olivat neuvottelleet Tarton rauhan 1920. Vastaitsenäistynyt Suomi sai suuriruhtinaskunnan pinta-alan päälle Petsamon. Muhkea maa Laatokan ja Jäämeren rantoineen, kaihoilee 2020-luvun tynkäsuomalainen. Osa aikalaisista meuhkasi ”häpeärauhasta”, vaikka isompaa kunniaa tuskin oli Tartossa otettavissa. Neuvosto-Venäjä, vaikka vielä hutera, oli voittamaisillaan muut vihollisensa. Suomella ei ollut liittolaisia, ei rahaa, ei aseita, ei myöskään syvien rivien hinkua valloitussotaan.

Tosiseikkojen tunnustaminen vaati Repolan ja Porajärven luovutusta. Kirkasotsainen nimismies Bobi Sivén ampui itsensä. Aktivistit lietsoivat uusia verileikkejä psykologisistakin syistä. Rinnassa pamppailivat vapaussota ja heimosodat, leposyke ei palautunut. Sotakuumeiset miehet ja nuorukaiset eivät pystyneet vakautumaan rauhan töihin, totesi Ritavuorikin. Aika oli edelleen levotonta ja maanalaisten kommunistienkin uhka kouriintuntuvaa.

Vienassa puhkesi talvella 1921–1922 pieni kansannousu. Valkosuomalaisia vapaaehtoisia samosi runonlaulajien erämaahan uhrautumaan toivottoman asian puolesta. Suomen valtio piti kiinni rauhasta ja rajoista, joten viranomaiset suhtautuivat nuivasti retkikuntiin.

Äärioikeistolla ei vielä ollut ikiomaa puoluetta. Sotimisen ja terrorin kannatus painottui Kansalliseen Kokoomukseen, joka äskettäin oli syntynyt vanha- ja nuorsuomalaisista, sekä Svenska Folkpartietiin. Molemmissa oli runsaasti rauhallistakin ainesta. Väkivallan miehet vain pitivät kovinta ääntä. Edistyspuolueen Ritavuori oli sylkykuppi, johon sekopäät syljeskelivät.

Reaalipolitiikasta vääristyi mieskohtainen vihateoria. Sisäministeri Ritavuori piruuttaan aseistariisui, vangitsi ja nöyryytti isänmaallisia heimosotureita. Eikö vain hän ollutkin puolipunikki. Herjat olivat mielenvikaisia, mutta ne vetosivat yleisöön, jonka mielissä oli valmiiksi vikoja. Ritavuori sai vihapostia ja tappouhkauksia, takuulla todentuntuisempia kuin sosiaalisessa mediassa.

Sanomalehtien rubriikit rääkyivät ”kansallisesta häpeäteosta”, kun ministeri kaltoinkohteli isänmaallisempia kansalaisia ja heimoveljiä sekä hyväksyi Neuvostoliitolle rauhansopimuksen polkemisen. Petturi Ritavuorta piti kohtaaman Suomen nuorison suuttumus. Jos Ranskassa ministeri ”antoi korvapuusteja omalle kansallisuudelleen”, ei hänen ollut ”terveellistä näyttäytyä Pariisin kaduilla”.

Törkeimmin hyökkäili Hufvudstadsbladet, joka kantoi kaunaa fennomaani Ritavuorelle kieliseikastakin. Nyt pääkirjoitukset ja artikkelit väittivät, että Ritavuori hallituksessa edusti ”äärimmäistä ulottuvuutta vasemmalle”. Hänen määräyksestään oli piinattu Vienan sankareita, vieläpä kiikutettu vankikyydillä kotikuntiinsa. Hufvudstadsbladetin mukaan Ritavuori vehkeili ominpäin ja salaa muulta hallitukselta. Valeuutiset eivät muistuttaneet yhdentekeviä nettijuoruja vaan niillä oli uskottavuutta bättre folkin äänenkannattajassa.

Upseeri- ja aktivistirinki päätti päästää Ritavuoren päiviltä. Tappajaksi valikoitui Ernst Tandefelt, ruotsinkielinen aatelismies. Tandefelt oli kokenut kovia 1900-1910-luvuilla kamppailussaan venäläistä sortovaltaa vastaan. Santarmien kidutuksen takia hän oli Katajanokan vankilassa viiltänyt ranteensa auki ja heittäytynyt portaikkoon pää edellä. Hän riutui pari vuotta mielisairaalassa ennen uutta aktivoitumistaan.

Tandefelt ansaitsi elantonsa aivan vaatimattomilla afääreillä eikä kuulunut mihinkään eliitiin. Hän kuitenkin kulki kärkihahmojen kintereillä ja oli luotettavan vaikenijan maineessa.

Tandefelt laukaisi hermostuksissaan pistoolin omaan reiteensä, mutta vei silti rikoksensa loppuun saakka eli ampui Ritavuoren selkään surmaluodit, jotka varmuuden vuoksi olivat teroitettuja tappavammaksi. Oikeuslääkärin mukaan Tandefelt oli ”degeneroitunut psykopaatti” mutta suunnilleen syyntakeinen. Esivalta pitäytyi yhdessä syyllisessä eikä ollut tietääkseen salaliitosta.

Attentaattiin riitti vaikutttimia, vähäisemmistäkin syistä suomalaiset ottivat toisiaan hengiltä vuosina 1905-1922. Silti laukaukset Nervanderinkadulla 14. helmikuuta 1922 olisivat voineet jäädä paukahtamattakin. Kiihotus keskitien kulkijaa vastaan ja valheellinen vihakirjoittelu vähintään herkistivät liipaisinsormea. Murhanhimoisilla hurreilla ja Hufvudstadsbladetilla oli verta käsissään.

Lasse Lehtinen ei ole säästellyt vaivojaan arkistoissa ja kirjastoissa. Murhattu ministeri on syvällinen tutkimus sekä kieleltään ja kerrontatekniikaltaan väkevä lukukirja

–

–