9 syyskuun, 2023 7:58 am
VESA-MATTI HELLSTEN
–
Artikkelissa ”The Key to Classroom Management” (Avain luokanhallintaan) Robert J. Marzano and Jana S. Marzano kirjoittavat, että tutkimusten mukaan luokanhallinta vaikuttaa oppimistuloksiin enemmän kuin koulun toimet opetussuunnitelman, kollegiaalisen yhteistyön ja yhteisön osallistamisen parissa. Artikkelin useiden viittausten joukossa on Robert Marzanon kirja What Works In Schools, minkä joutunen ottamaan lukulistalle.
Artikkelin kirjoittajat painottavat, että luokanhallinta on tutkimusten mukaan opettajan tärkein tehtävä. Luokanhallinnan ytimeksi he osoittavat opettajan tasapainoilun häiriökäyttäytymiseen puuttumisen ja sen seuraamusten hoitamisen sekä ansioiden huomaamisen ja niiden palkitsemisen välillä. Olen pyrkinyt aiemmissa kirjoituksissani taustoittamaan ajatusta, että ensimmäisen osa, häiriökäyttäytymiseen puuttuminen ja seuraamusten hoitaminen, on jopa tietoisesti jätetty joillakin alueillamme ja joissakin kouluissa retuperälle, eli yksittäisten opettajien taisteltavaksi.
Intuitiivisesti ajateltuna kyseinen osa-alue, häiriökäyttäytymiseen puuttuminen ja sen seuraamusten hoitaminen, on ehdottoman tärkeä luokan hallinnassa ja kasvatuksessa. Kun asiasta on kansan vanhojen koulumuistojen lisäksi vakuuttavaa tutkimuksellistakin näyttöä, mikä ei ole voinut mennä maailman parhaan koulutusmaan silmien ohi, voidaan vetää johtopäätös, että tieteen tulkinta on jossakin kohtaa korruptoitunut. Opettajan arjessa tämä ilmenee ainoastaan pehmeiden ja alistuvien keinojen tarjoamisena opettajien avuksi, kun opettajalla on vaikeuksia luokanhallinnassa.
Muista luokanhallinnan aspekteista tärkeimmäksi Marzanojen artikkelissa nostetaan opettajan ja oppilaiden väliset suhteet. Kirjoittajien oma meta-analyysi osoittaa, että opettajilla, joilla oli korkealaatuiset suhteet oppilaisiin, oli keskimäärin 31 prosenttia vähemmän kurinpito-ongelmia, sääntörikkomuksia ja niihin liittyviä ongelmia vuoden aikana kuin opettajilla, joilla ei ollut laadukkaat suhteet opiskelijoihinsa. Kuinka ollakaan, toimivimpien opettaja-oppilassuhteiden takana oli opettajan kyky dominoida luokkaa sopivalla tasolla, sopivan yhteistyön tason asettamisen ja erilaisten tuen tarpeiden tunnistamisen ohella.
–
Dominanssitasot
Koulujen arjessa varsinkin yläasteilla, mutta myös jo 4. – 5. luokilla opettaja ja oppilaat näyttävät kaikki huomaavan, että oppilaat dominoivat ja / tai että opettaja ei hallitse luokkaa kokonaan. Opettaja oppii pelkäämään joidenkin oppilaiden reaktioita, jos opettaja esimerkiksi korottaa ääntään, eikä kehnossa koulussa kansliasta edes tule tukea tai ennaltaehkäisyä. Opettajalla on ns. ikävä fiilis, mikä ei voi olla vaikuttamatta tuntien suunnitteluun, omaan jaksamiseen ja sen myötä oppimiseen ja oppimistuloksiin.
Marzanon artikkelin osoittama tutkimustieto sopivien dominanssitasojen välttämättömyydestä luokanhallinnassa iskee pehmeiden menetelmien valta-asemaa vastaan. Dominanssilla tarkoitetaan tässä yhteydessä kykyä tarjota oppilaille selkeä tarkoitus ja vahva ohjaus sekä opiskeluun että käyttäytymiseen.
En voi puhua kaikkien nykyopettajien puolesta, mutta kun itse joskus koen ”dominoivani” luokkaa, siellä esiintyy seuraavaa vain vähän tai ei lainkaan: kiroilu, ilveily, joutava ääntely, vastaan väittäminen, päämäärätön liikuskelu, äänekkyys, välinpitämättömyys, tehtävien laiminlyönti, laiskottelu, huutaminen, kavereiden johdattelu pois opiskeluun keskittymisestä, valehtelu, röyhkeys, toisia vastaan juoniminen, ärsyttäminen, ilkeys, uhoaminen, tappeleminen, näsäviisastelu, muu epäkunnioittava käytös, opettajan päälle puhuminen, kiusaaminen, jne. Positiivisesti dominoinnin kokemus näyttäytyy suoraselkäisinä oppilaina, jotka jaksavat olla kiinnostuneita opetettavasta asiasta, osallistuvat aktiivisesti, ottavat mielihyvin vastuun omasta käytöksestään ja nauttivat oppimisesta.
Opettajan dominanssitasojen säätelyn ei tule olla opettajan hauiksen varassa, vaan koulun ja koulujärjestelmän on oltava johdonmukaisia häiriökäyttäytymiseen puuttumisessa ja sen seuraamusten hoitamisessa – ansioiden huomaamista ja niistä palkitsemista unohtamatta. Sellainen vaatii perustakseen yksityiskohtaisten ja riittävän korkeiden vaatimusten asettamista käytökselle sekä ei-toivottujen asioiden listaamista, kuten yllä on hahmoteltu. On luotava selkeät säännöt siihen, miten ei-toivottuun sekä vahvistettavaan käytökseen reagoidaan, eikä sitä voi jättää opettajien oman harkinnan varaan. Luokanhallinta sopivalla dominanssitasolla on persoonasta riippumaton opeteltava asia, johon pitää tarjota koulutusta.
–
Luokanhallinnan hallinnollisista edellytyksistä
Marzanot suosittelevat artikkelissaan toisiin tutkimuksiin nojaten opettajien lukuvuoden aloittamista luokanhallintaa sekä sääntöjen ja toimintamenettelyjen määrittelyä painottavalla suunnittelulla. Tätähän ei paljon esiinny nykykoulujen syyslukukauden avaavissa opettajien VESO-päivissä. VESOt täyttyvät yleensä muulla tärkeydeltään vaihtelevalla ohjelmalla. Joskus voidaan useiden opettajien alanvaihtokaipuuta lisäävä huoli häiriökäyttäytymisestä kuitata ylimalkaisella heitolla, että ”puututaan” tilanteisiin ja jättää tarkemmat miettimiset opettajien omien mieltymysten ja ajankäytön varaan. Tämä takaa kirjavat käytännöt koulun sisällä ja sen, että oppilaat haistavat veren syyslomaan mennessä. Kaavaan kuuluu, että pikkuhiljaa syksyllä iso osa opettajista on peruuttanut luokkahuoneisiinsa piiloon käytäviltä, joissa on ikävä olla ja joissa ei enää kannata puuttua mihinkään.
Karkein ja hävyttömin esimerkki, jonka itse olen kokenut, on eräästä yhtenäisestä peruskoulusta, joka kutsuu itseään ”inklusiiviseksi peruskouluksi”. Sen johtoryhmään oli laskeutunut viraston norsunluutornista entinen korkea-arvoinen virkamies. Sen sijaan, että olisimme VESO-päivillä keskittyneet suuren koulun ”moninaisten” luokkien hallintaan, meillä oli unelmatyöpajoja. Läpi seuranneen lukuvuoden kyseinen johtaja partnerinsa kanssa oli lähinnä ärsyyntynyt, kun opettajat toivat esille luokkien, käytävien tai välituntien hallintaan liittyviä ongelmia. Niistä puhuminen nähtävästi teki säröjä unelmiin. Opettajien johdolta saama apu luokkien hallintaan oli pyöreä nolla (”ole vähän positiivisempi”, yms.), mutta koulukielteisten oppilaiden ja huoltajien opettajaan kohdistamiin hiekoituksiin kyllä riitti huomioita ja resursseja. Oklokratian luomisen aakkoset voitaisiin johtaa sen koulun käytännöistä.
Riittävän vahvan luokanhallinnan puuttuessa oppilaat voivat käytöksellään luoda ilmapiirin, jossa opettaja ei pysty opettamaan muuten kuin silloin tällöin oppilaiden armeliaisuudesta. Se on parasta mitä saadaan aikaan, kun käytetään yksinomaan pehmeitä menetelmiä kuten edellä mainittua (ja sinänsä olennaista) ansioiden huomaamista ja palkitsemista. Vastuulliset viranomaiset eivät kuitenkaan yleensä ryhdy toimiin opettajan dominanssin – tai auktoriteetin – palauttamiseksi, vaikka hälytysvalot palaisivat punaisella. Asia käännetään sujuvasti julkisissa puheenvuoroissa tuen tarpeeseen ja jopa koronaan tai ilmastoahdistukseen. Opettajiltakaan ei tule kunnollista kritiikkiä tällaista kohtaan, koska virka on kultainen häkki ja kesäloma aina koittaa. Luokanhallinnan kunnian palauttamisen tiellä on ketju henkilökohtaisia intressejä kuten oman aseman suojelu, ja sen lenkit ulottuvat eräistä rehtoreista, yliopistojen ja virkamiesten kautta opetusministeriin. Tämä seikka voi hyvin olla koulujen rappiotilan ja monien muiden nuoriin liittyvien ongelmien takana. Tässä olisi varmasti tutkijoille ja toimittajille hommia.
–
Kirjallisuutta:
Marzano, Robert J.: What works in schools: Translating research into action. ASCD, 2003.
Marzano, Robert J. & Marzano, Jana S.: ”The key to classroom management.” Educational leadership 61.1 (2003): 6-13.
–
–
Kirjoittanut sarastuslehti
Kategoriat: Tiede
Avainsanat: auktoriteetti, koulumaailma, lapset, luokanhallinta, nuoret, opettajat, Vesa-Matti Hellsten
Mobile Site | Full Site
Get a free blog at WordPress.com Theme: WordPress Mobile Edition by Alex King.