Onko Ukraina Bidenin Kuuba vai Syyria?

JUKKA AAKULA

–

Elokuussa 2012 Yhdysvaltain presidentti Barack Obama lupasi iskeä Syyrian hallitusta vastaan, mikäli se käyttää kemiallisia aseita kansalaisiaan vastaan. Vuotta myöhemmin Yhdysvaltain tiedustelupalvelulle oli selvää, että kemiallisia aseita oli todella käytetty ja että tuhat siviiliä Damaskoksen esikaupungissa oli kuollut.

Obama ei kuitenkaan koskaan toteuttanut uhkaustaan. Yhdysvallat menetti monen silmissä uskottavuutensa. Ranska oli ainoana merkittävänä Euroopan maana lupautunut tukemaan Yhdysvaltain iskua, mutta neuvottelematta Ranskan kanssa Obama jätti iskun silti tekemättä. Sen sijaan hän yritti voittaa aikaa hakemalla kongressin tukea hyökkäykselle. Hetken aikaa näytti tosin siltä, että Syyrian hallinto luopuisi Yhdysvaltain painostuksesta kemiallisista aseista ja Obaman hallinto esitti tämän diplomataattisena voittona. Esitettiin ajatus, että lopulta tulos merkitsee, ei niinkään uskottavuus:

Politiikan tutkija Richard Bettes on huomauttanut, että uskottavuus on moderni muotisana, jolla verhotaan muinainen pakkomielle kunniaa kohtaan. Mutta uskottavuuden merkitys on aina suurempi kansalliselle eliitille ja kotirintaman ihmisille kuin niille jotka joutuvat kuolemaan sen puolesta. Obama on avoimen skeptinen Washingtonin eliitin päähänpinttymälle uskottavuutta kohtaan.

(Derek Chollet, lyhennelmässä hänen omasta kirjastaan ”The Long Game: How Obama Defied Washington and Redefined America’s Role in the World”, 2016.)

Tämäkin diplomaattinen voitto osoittautui myöhemmin tyhjäksi – Syyrian hallinto on käyttänyt kemiallisia aseita edelleen.

Toisaalta on myös selvää, että uskottavuudella on – varsinkin suurvaltojen välisissä suhteissa – suurta merkitystä lyhyen aikavälin tuloksista riippumatta. Obama oli väärässä. ”Sääntöperustaisen kansainvälisen järjestelmän muretessa silmiemme edessä” (Sauli Niinistö vuonna 2019) kansainvälinen politiikka on oleellisesti kunniakulttuuria. Kunniakulttuurissa uskottavuus todella merkitsee.

Yleensä kunniakulttuurista puhutaan tilanteessa, jossa valtion väkivaltamonopoli puuttuu ja ihminen joutuu huolehtimaan turvallisuudestaan itse. Mutta siitä voidaan puhua myös kansainvälisessä politiikassa, jossa parhaimmillaankin sääntöperustainen kriisinhallinta on osittaista, pahimmillaan olematonta.

Kunniakulttuuri ei ole oleellisesti sivistymättömien raakalaisten touhua, vaan se on tehokas keino toimia tilanteessa, jossa valtion väkivaltamonopoli tai luottamus kansainväliseen sääntöperustaiseen järjestelmään puuttuu: joka menettää uskottavuutensa, menettää kaiken, mutta joka säilyttää uskottavuutensa, voittaa usein ilman suurempaa eskalaatiota, kun vihollinen ei edes aloita konfliktia.

(Tietenkään kansainvälisessä kriisin hallinnassa ei yleensä käytetä kunniakulttuurin käsitettä, vaan puhutaan esimerkiksi strategisista peleistä tai sotilaallisista doktriineista – mutta yhtä kaikki uskottavuus on konfliktien voittamisessa joskus jopa tärkeämpää kuin sotilaallinen voima.)

Yhdysvallat menetti uskottavuuttaan Obaman takia, eikä Donald Trumpin toiminta sitä palauttanut. Kansainvälisessä politiikassa uskottavuutensa menettänyttä kohdellaan huonosti – ainakaan sen uhkailuista ei välitetä. Venäjä valtasi vuonna 2014 Krimin ja synnytti ns. proxy-sodan Ukrainassa päämääränään estää Itä-Euroopan maiden pyrkimys saattaa vapautumisensa päätökseen. Venäjä luotti, että Lännen reaktio toimiin on rajoitettu.

Tällaisessa maailmassa Joe Biden tietää joutuvansa toimimaan. Mikäli Yhdysvallat ei ole päättäväinen ja uskottava, Venäjä jatkaa toimiaan Itä-Euroopassa ja Kiina toteuttaa ns. jälleenyhdistymisen eli Taiwanin valtauksen. Mikäli Biden ei varmista, että Kiina pelkää Yhdysvaltain todella puolustavan Taiwania sotilaallisesti, Kiina toteuttaa valtauksen. Xi Jinpingin kansallismielisessä propagandassa jälleenyhdistyminen on keskeisessä roolissa.

Jos Biden ei pysäytä Putinia Ukrainassa, Putin jatkaa ja silloin maailmanrauha on paljon isommassa vaarassa kuin nyt. Evelyn Nicolette Farkas, Ukrainaan ja Venäjään erikoistunut amerikkalainen turvallisuusneuvontaja, kirjoitti Washington Postissa:

Jos Venäjä saa tahtonsa läpi vastoin Ukrainan kansan tahtoa ja kansainvälistä lakia, Putin rohkaistuu jatkamaan korrupoituneen poliittisen, sotilaallisen ja taloudellisen valtansa levittämistä Neuvostoliittoon kuuluneisiin maihin ja muuallekin. Hän tulee epäilemättä testaamaan Naton päättäväisyyttä – todennäköisesti Baltiassa. Hyökkäys yhteen Nato-maahan vaatii kollektiivista sotilaallista vastaiskua Naton perustamisasiakirjan mukaisesti. […] On myös selvää että Peking, Teheran ja Pjongjang seuraavat [osoittaako Nato päättäväisyyttä vai ei].

Venäjän puheet moninapaisesta maailmanjärjestyksestä merkitsisivät selkokielellä juuri tätä. Parhaassa tapauksessa paluuta kylmän sodan järjestelmään, missä Venäjä toimii omalla etupiirillään miten haluaa. Huonoimmassa tapauksessa se merkitsee jatkuvaa kaaosta, pieniin maihin kuten Ukrainaan, Valkoruteniaan (Valko-Venäjään), Sakartveloon (Georgiaan) tai Suomeen kohdistuvaa jatkuvaa uhkaa ja ydinsodan riskiä.

–

Kuuban kriisi mallina

Etsiessään mallia presidenttikaudelleen, jota leimaa suurvaltojen kasvava sotilaallinen kilpailu, Biden todennäköisesti etsii innoitusta pikemmin John F. Kennedyn kuin Barack Obaman turvallisuuspolitiikasta. 60-luvun alussa kauhun tasapaino oli vasta syntymässä ja Kennedyn toimilla Kuuban ja Berliinin kriisien ratkaisussa oli merkittävä osuus kauhun tasapainoksi kutsutun suhteellisen rauhantilan muovautumisessa.

Varsinkin Kuuban kriisin ratkeamista on tutkittu laajasti. Jo 60-luvun sotilasstrategisessa ja peliteoreettisessa tutkimuksessa ymmärrettiin, että ydinsodan uhan vallitessa voittaja ei välttämättä ole se, joka on teknisesti ja taloudellisesti vahvempi vaan se, joka on valmis ottamaan suurempia riskejä.

(Kuuban kriisin ensimmäinen peliteoreettinen analysoija Thomas Schelling sai 2005 taloustieteen Nobelin panoksestaan konfliktien tutkimukseen. Kuuban kriisin peliteoreettisen tutkimuksen historiasta on kirjoittanut Buffalon yliopiston professori Frank C. Zagare mm. artikkelissaan A Game-Theoretic History of the Cuban Missile Crisis.)

Suurvaltapoliittista konfliktia ei voi voittaa, ellei ole valmis ottamaan suurtakin riskiä. Se, että Neuvostoliitto lopulta veti ydinaseensa Kuubasta, oli seurausta siitä, että Neuvostoliitto uskoi Yhdysvaltojen olevan suurella todennäköisyydellä valmis eskaloimaan kriisiä jopa niin, että se olisi hyökännyt Kuubaan, kaatanut marxilaisen hallituksen ja tuhonnut maassa olevat Neuvostoliiton ydinaseet. Toisaalta Kuuban kriisin ratkaisu ei ollut Neuvostoliiton kannalta puhdas tappio tai Yhdysvaltain kannalta puhdas voitto, sillä kriisin ratkaisun osana Yhdysvallat veti omat keskimatkan ohjuksensa pois Turkista.

Kriisin ratkeaminen oli sen sijaan askel kohti kauhun tasapainoksi kutsutun suurvaltojen välisen tasapainotilan syntyä: kumpikaan suurvalta ei uhannut sotilaallisesti toisen ns. etupiiriä. Afrikassa ja Aasiassa Yhdysvallat ja Neuvostoliitto kävivät proxy-sotia, mutta Euroopassa kauhun tasapaino takasi rauhan ja samalla Itä-Euroopan maiden alistamisen Neuvostoliiton herruuteen.

–

Kennedy ja uhan uskottavuus

Kennedy oli jo vaalikampanjansa aikana nostanut voimakkaasti esiin turvallisuuspoliittisia teemoja. Edellisen presidentin Dwight D. Eisenhowerin turvallisuuspoliittinen strategia (massive retaliation) määritteli, että jos Neuvostoliitto hyökkää tavanomaisilla aseilla Yhdysvaltain liittolaisten kimppuun Euroopassa, Yhdysvallat vastaa laajalla ydiniskulla.

Kennedy tajusi, ettei Neuvostoliitto enää uskonut Yhdysvaltojen olevan valmis laajaan ydiniskuun vastaiskuna Neuvostoliiton tavanomaisilla aseilla suorittamaan hyökkäykseen, koska ydinisku olisi johtanut laajaan molemminpuoliseen tuhoon. Yhdysvaltain massive retaliation -uhkaus ei enää ollut uskottava. Kennedy muutti strategiaa joustavampaan muotoon (flexible response).

• 1. Neuvostoliiton kasvavaan aggressioon vastattaisiin asteittain vahvistuvalla vastaiskullaSuora puolustus: Mikäli Neuvostoliitto olisi hyökännyt perinteisin asein, Neuvostoliiton joukot olisi yritetty pysäyttää Naton eurooppalaisilla joukoilla.

• 2. Harkittu eskalointi: Mikäli Naton voimat eivät olisi riittäneet, mikä olisi ollut varsin todennäköistä koska Neuvoston joukot olivat lukumääräisesti huomattavasti suuremmat, Nato olisi siirtynyt rajoitettuun ydinaseiden – ns. taktisten ydinaseiden – käyttöön.
• 3. Rajoittamaton ydinaseisiin perustuva vastaisku (General nuclear respone). Tämä olisi vastannut Eisenhowerin ajan massive retaliation -starategiaa.

Bidenin dilemma on estää Venäjän ja Kiinan toiminta esimerkiksi Ukrainaa ja Taiwania vastaan. Kansainvälisiin sopimuksiin tai sääntöpohjaiseen maailmanjärjestykseen vetoaminen on turhaa. Ongelma ei ole nyt — niin kuin ei Kennedynkään aikana — Yhdysvaltain aseellinen voima, vaan ensi sijassa sen uskottavuus. Kiinalle ja Venäjälle pitää antaa uskottava viesti, että niiden aggressio johtaa suurella todennäköisyydellä Yhdysvaltain vastaiskuun.

Naton viidennen artiklan uskottavuus ei tunnetusti perustu vain siihen, että Yhdysvallat on allekirjoittanut ko. artiklan vaan siihen, että mikäli Yhdysvallat ei toteuttaisi viidennen ariklan uhkausta suorittaa vastaiskua Naton jäsenmaahan tehtyyn iskuun, Yhdysvaltain uskottavuus – ja sen valta-asema maailmassa – romahtaisi.

Xillä ja Putinilla on myös oma uskottavuutensa pelissä. Xi on antanut ymmärtää, että Taiwanin jälleenyhdistäminen tulee tapahtumaan lähivuosina. Washington Postin mukaan Xin ulkopoliittinen neuvonantaja Yang Jiechi ”varoitti maaliskuussa Alaskan Anchoragessa Washingtonia haastamasta Kiinaa tehtävässä, jota Peking pitää pyhänä – lopullisessa yhdistymisessä Taiwanin kanssa”. Xin mukaan Kiinan aika on tullut – Kiina ei enää taivu Yhdysvaltain suurvalta-asemaan. Xillä on paljon pelissä: jos puheet jälleenyhdistämisestä osoittautuvat suunpieksännäksi, Xin ja kommunistipuolueen asema heikkenee ratkaisevasti.

Turvallisuusasiantuntija Rebekah Koffler, joka on toiminut Yhdysvaltain hallinnon Defense Intelligence Agencyssä, väittää The Hill -verkkolehdessä että, Putin on nyt määritellyt tässä pelissä oman punaisen viivansa (red line). Viestin saaja on tietysti Biden:

Vuosittaisessa puheessaan Venäjän parlamentillle Putin varoitti Yhdysvaltoja ja Natoa ylittämästä punaista viivaa sekaantumalla sotaan Ukrainan puolella. Hän uhkasi “nopealla, ankaralla ja epäsymmetisellä vastauksella”.

Putinin strateginen päämäärä on luoda uudelleen Venäjän johto-asema Euraasiassa ja heikentää strategisia vihollisiaan Yhdysvatoja ja Natoa. Putin uskoo, että Yhdysvaltojen harjoittama demokratian edistämisen politiikka Ukrainassa ja muualla entisessä Neuvostoliitossa on kuolettava riski hänen hallinnolleen[…] Koska Putin on modernisoinut Venäjän armeijan ja sodankäyntistrategian viimeisten kymmenen vuoden aikana, hän on luottavainen sen suhteen että Venäjä palaa suurvallaksi […] Venäjän sotilaallinen strategia on vaarallisempi nyt kuin se oli kylmän sodan aikana.

Hieman yksinkertaistaen, Putinilla ei ole menetettävänään kuin oma valtansa, kunniansa ja ehkä henkensä, Bidenillä on menetettävänä paljon enemmän. Suurempi ongelma on, että Putin menettää eniten jos hän perääntyy, Biden eniten jos kriisi johtaa rajoittamattomaan konfliktiin. Ydinsota merkitsisi Yhdysvalloillekin valtavaa kärsimystä – Putinille miljoonien venäläisten ja ulkomaalaisten kuolema ei merkitse mitään. Tästä huolimatta Bidenin on kyettävä antamaan uskottava viesti Kiinalle ja Venäjälle.

–

–