SARASTUS

Kansallinen ja eurooppalainen, traditionalistinen ja radikaali verkkolehti

Taistelu poliittisesti korrektia kirjallisuutta vastaan

CHRISTOPHER DeGROOT   (suomentanut Timo Hännikäinen)

Viimeaikaisissa kirjoituksissani olen sanonut, että Steven Pinker, Kevin Williamson ja vastaavat ovat kammottavan väärässä väittäessään, että aineellinen edistys tuo mukanaan ylivertaisen elämänmuodon. Nykyään me amerikkalaiset olemme niin omistautuneita työnteolle, ettemme osaa elää. Puhumme bruttokansantuotteen kasvusta miettimättä, mihin sitä tarvitaan. Katsomme hienoja uusia vekottimiamme, joita tuotetaan yhä enemmän joka vuosi, ja ylpeilemme ”edistyksellä”, mutta koko ajan meistä tulee ahdistuneempia, epätoivoisempia ja vaivaisempia. Kun eilen tarkkailin valtavaa, kiireistä väkijoukkoa ruuhka-aikaan, en pelkästään ollut onnellinen siitä, ettei minulla ole mitään sellaista jota sanotaan ”uraksi”. Mietin, että keskivertoamerikkalaisen elämäntapa on vähemmän älyllinen kuin koirani Avan, joka nukkuu suurimman osan päivästä muttei ainakaan rasita itseään ilman järkevää syytä tai pelaa loputtomia sosiaalisia pelejä keskinkertaisuuksien, tylsimysten ja puoskareiden kanssa jollakin kaamealla työpaikalla.

On olemassa parempi tapa elää. Voimme vastustaa aikaamme leimaavaa karkeaa välineellisyyttä. Voimme tajuta, että vaikkei tämä maailma ole mikään utopia, entistä useammat ihmiset kykenevät yhdistämään työnteon tarpeen vanhaan ajatukseen jalosta kutsumuksesta. Voimme erottaa toisistaan onnellisuuden – joka on yleensä häilyvä asiantila ja sitä on turha tavoitella sellaisenaan – ja tyytyväisyyden, joka seuraa merkityksellisestä toiminnasta ja saavutuksista.

Tällainen edistysaskel tarkoittaisi kulttuurin uudelleensyntymää, enkä tarkoita sanalla Harry Potteria, Kardashianeja enkä Hollywoodin kassamagneetteja. Siinä korostuisi kirjallisuus vakavana käsitteenä, sillä muita taiteenlajeja enemmän kirjallisuus tarjoaa joskus vaikeita mutta siksi arvokkaampia nautintoja.

Tämän tavoitteen saavuttaminen edellyttää kuitenkin, että kukistamme identiteettipoliittiset intressit, jotka ovat jo pitkään turmelleet kirjallisuutta siinä missä kaikkea muutakin. Tällä hetkellä tilanne on niin paha, että koko kirjallisen perintömme säilyminen on uhattuna, samoin kuin historiallinen muisti ylipäätään. Massachusettsin teknillisen korkeakoulun kirjastonhoitaja Sofia Leungin mukaan

Kirjastojen kokoelmat edistävät ja uusintavat edelleen valkoisuutta silkalla olemassaolollaan ja hallitsemalla kirjastojen fyysistä tilaa. Ne kustannetaan epäilyttävin keinoin hankituilla varoilla sekä vankiloissa ja sodissa tuhoutuneiden mustien ja ruskeiden elämien hinnalla. Pääosin valkoiset kirjastokokoelmat antavat ymmärtää, ettemme piittaa mitä POC:t [people of color] ajattelevat, emme kysy heidän mielipidettään, ettemme pidä heitä yhtä arvokkaina, tietävinä tai tärkeinä kuin valkoisia.

Jo Leungin karkea lauseenmuodostus, joka on erityisen nolostuttavaa kirjastonhoitajalta, viittaa mitättömään luonteenlaatuun – se antaa vaikutelman lukemattomien muiden joukossa pajattavasta papukaijasta. Puhumattakaan hänen ”järkeilystään” – eikö ”silkalla olemassaolollaan” tarkoita samaa asiaa kuin ”hallitsemalla kirjastojen fyysistä tilaa”? Tällainen on vain turhaa toistoa. Mutta lietsottuaan itsensä vauhtiin Leung kompuroi eteenpäin, ilmeisen kyvyttömänä luomaan sisältöä tyhjälle, sopulimaiselle suuttumukselleen.

Ei maksa vaivaa kumota Leungin jokaista älytöntä väitettä, sillä tuollainen muodikas jargon on itsestäänselvästi puppua. Keskityn vain niistä tärkeimpään, nimittäin siihen jonka mukaan ”pääosin valkoiset kirjastokokoelmat antavat ymmärtää, ettemme piittaa mitä POC:t ajattelevat” ja niin edelleen. Hitunen historiantuntemusta ja tervettä järkeä riittää osoittamaan, kuinka virheellinen väite on. Kukaan ei pitäisi rasistisena sitä, että kiinalaisessa kirjastossa on pääosin kiinalaisten kirjoittamia teoksia. Eikä meidän tulisi kuvitella niin omassakaan maassamme. Amerikan perustivat britit, ja se on edelleen valtaosin valkoinen maa. Vain täysin laskutaidoton yksilö voi väittää, että amerikkalaisten kirjastokokoelmien (tai minkään muunkaan) pitäisi olla kuin pizza, jossa kukin samankokoinen viipale edustaisi jonkin tietyn etnisen ryhmän kirjallisuutta. Tyypilliseen kaunavasemmistolaiseen tapaan Leungin mielipiteet paljastavat, että todellinen rasisti on hän itse. Niinpä tuo teeskentelijä siirtää rasismin sinne missä siitä ei ole todisteita, ja vain koska hän vihaa valkoisia.

Lisäksi on välttämätöntä ymmärtää, että kirjalliset teokset ovat ensi sijassa verbaalisia rakennelmia. Rotu, sukupuoli ja seksuaaliset taipumukset eivät ole esteettisiä kriteerejä. Eikä ole mitän syytä olettaa, että lahjakkuus, ammattitaito ja kurinalaisuus, jotka säätelevät kirjallista luovuutta, jakaantuisivat tasaisesti kaikkien kirjallisuutta tuottavien yksilöiden ja ryhmien kesken.

Leungin edustamaa herkkänahkaista ja ikävystyttävää ajattelua ei esiinny pelkästään Yhdysvalloissa, vaan se on yleistä koko rappeutuneessa lännessä. The Guardianissa 18. huhtikuuta ilmestyneessä artikkelissaan Alison Food kirjoitti:

Useat Barcelonan koulut harkitsevat puhdistavansa kirjastonsa stereotyyppisen sukupuolittavista lastenkirjoista sen jälkeen, kun yksi koulu poisti valikoimistaan noin 200 nimikettä, mukaanlukien ”Punahilkan” ja Pyhän Yrjön legendaa käsittelevät kirjat.

Associació Espai i Lleure tarkasti Tàberin koulun lastenkirjaston 600 nimikettä osana projektia, joka pyrkii paljastamaan kirjojen piilevän sukupuolittavan sisällön. Ryhmä tutki kunkin kirjan hahmot ja selvitti, puhuvatko he kirjassa ja millaisia rooleja he esittävät. Havaittiin, että 30% kirjoista oli erittäin seksistisiä, voimakkaan stereotyyppisiä ja ryhmän mielestä vailla pedagogista arvoa.

Associació Espai i Lleure väittää, että jos lapset löytävät lukemastaan voimakkaan stereotyyppisiä kuvauksia ihmissuhteista ja käyttäytymisestä, he alkavat pitää niitä normaaleina. Kirjoja tarkastavaan komissioon kuuluva Anna Tutzó kertoi El Paísille, että ”yhteiskunta on muuttumassa ja tietoisempi sukupuolikysymyksestä, mutta tämä ei näy kirjallisuudessa.” Maskuliinisuus yhdistetään kilpailuhenkisyyteen ja urheuteen, ja ”väkivaltaisissa tilanteissa, vaikka kyse on vain pienistä piloista, poika toimii aina tyttöä vastaan.” Tämä ”antaa viestin siitä, kuka saa käyttäytyä väkivaltaisesti ja ketä kohtaan.”

Jos Anna Tutzón kaltaiset kääkät saisivat tahtonsa läpi, tulevaisuudessa ei enää olisi lainkaan ”loukkaavia” kokemuksia, vaan kaikki eläisivät täydellisen tylsässä helvetissä. He tuskin tietävät että, kuten Lee Jussim ja muut sosiaalipsykologit ovat osoittaneet, ”sukupuoliset stereotyypit ovat suurelta osin paikkansapitäviä” ja että ”stereotyyppien paikkansapitävyys on sosiaalipsykologian parissa laajalti tunnustettu ja kokein toistettavissa oleva ilmiö.” On tarpeetonta sanoakaan, etteivät stereotyyppiset tosiasiat sukupuolesta välttämättä sisällä ”seksismiä”. Ja jos lapsia halutaan suojella kaikilta mahdollisilta kielteisiltä vaikutteilta, heitä pitäisi suojella elämältä itseltään. Mutta itsestään suuria luuleville keskinkertaisille naisille merkitystä on vain tunteilla, sillä tällaiset naiset eivät kykene saavuttamaan todellisia älyllisiä ansioita, ja niinpä he turhamaisuuttaan yrittävät erottautua joukosta pelaamalla näennäisen moraalista peliä.

Juuri pojat ja nuoret miehet maksavat kovan hinnan, kun heidän tervettä miehistä kehitystään alkavat sorkkia ihmiset, jotka eivät ymmärrä maskuliinisuutta ja joilla ei sen vuoksi pitäisi olla oikeutta puuttua siihen. Tämän hetken länsimaissa isien velvollisuutena on varmistaa, että heidän poikansa saavat tarvitsemansa opin. Naiset eivät ole pelkästään kyvyttömiä tähän elintärkeään tehtävään, he aktiivisesti vaikeuttavat sitä.

Eikä tämä ole mikään ihme. Koko historiansa ajan kristinusko on usein sensuroinut näkemyksiä, jotka ovat olleet ristiriidassa sen opinkappaleiden kanssa, mutta se ei ole antanut tunteille kovin suurta painoarvoa, koska uskon säännöistä ovat päättäneet miehet. Kirjallisuuden rappio puolestaan heijastaa naisten kasvanutta vaikutusvaltaa koko läntisessä maailmassa (tosin ei pelkästään naisten; ”värillisten” kaunaisilla tasoitusvaatimuksilla on myös merkittävä vaikutus). Naiset ovat nimittäin myötätuntoisempia ja herkempiä toisten tunteita kohtaan kuin miehet. He ovat myös neuroottisempia. Samoin heillä on miehiä suurempi taipumus järkyttyä ”epäsensitiivisestä puheesta”, ja he ovat tasa-arvohenkisempiä, sovinnaisempia ja vähemmän avoimia ideoille kuin miehet, taipuvaisempia sensurointiin. Jottei jäisi epäselväksi, puhun keskimääräisyyksistä, tilastollisista ryhmäeroista. On tietenkin olemassa suvaitsevaisia, avomielisiä ja epäsovinnaisia naisia.

Ironista onkin, että tarvitsemme kenties peräänantamattomia naispuolisia johtajia voittaaksemme taistelun poliittista korrektiutta vastaan ja saavuttaaksemme tilan, jossa kirjallisuus (sekä muut korkeakulttuurin elintärkeät alueet) jälleen tekee elämästä elämisen arvoista. Tällä hetkellä sekä kirjankustannusala että akateeminen kirjallisuudentutkimus ovat naisten hallitsemia, eikä miehillä ole rohkeutta tyrmätä heidän pötypuheitaan yhtä suoraviivaisesti kuin he tyrmäävät (tai ainakin ennen tyrmäsivät) toistensa pötypuheet. Seuraan tiettyjä miespuolisia yhteiskuntatieteilijöitä, jotka kirjoittavat feminismin rappeuttavasta vaikutuksesta akateemisiin tasovaatimuksiin. He kaikki ovat havainneet, kuinka akateemisten (ja myös esteettisten) tasovaatimusten yleinen lasku korreloi edellä kuvailemieni sukupuolierojen kanssa. Kuitenkin jopa äärimmäisen harvinaiset konservatiiviset yhteiskuntatieteilijät vaikuttavat haluttomilta käsittelemään tällaisia tulenarkoja kysymyksiä. Panokset ovat nimittäin korkeat. He joutuisivat lähes varmasti verbaalisen ryöpytyksen kohteeksi. He saattaisivat menettää ystävänsä. He saattaisivat menettää jopa työnsä. Vaikka naisten liiallisen, rappeuttavan vaikutuksen ongelma vaatii kollektiivista ratkaisua, aloitteen ja johdon täytyy olla yksilöiden käsissä. Kuka siis on valmis astumaan esiin?

Christopher DeGroot on Philadelphiassa asuva journalisti, joka kirjoittaa mm. kirjallisuuslehti New English Review’hun. Oheinen kirjoitus on julkaistu Taki’s Magazinessa 3.4.2019.

%d bloggers like this: