Älkää palvoko tuhkaa, vaan pitäkää tulta yllä

OLENA SEMENYAKA   (suomentanut Timo Hännikäinen)

–

Traditio ei ole tuhkan palvontaa vaan tulen ylläpitoa. (Gustav Mahler)

–

Olemme tottuneet kristinuskon ja pakanuuden, kristinuskon ja islamin, pakanuuden ja abrahamilaisten uskontojen jne. vastakkainasetteluun. Nämä vastakohtaisuudet ovat tosia, mutta samalla harhaanjohtavia, kun ajatellaan nykyhetken keskeistä dilemmaa.

Mielenkiintoista kyllä, kun Pariisin Notre-Dame syttyi tuleen, olin tekemässä muistiinpanoja Scandza Forumissa pitämästäni puheesta, joka käsitteli jumalten ja titaanien kulttuuris-filosofista dualismia Ernst ja Friedrich Georg Jüngerin ajattelussa. Jüngerin käsitys moderniudesta on jokseenkin yksiselitteinen: jumalat ovat paenneet. Niiden tilalla ovat titaanit, jotka hallitsevat maan päällä teknologiaan sonnustautuneina ja tuhoavat kaikki perinteiset hierarkiat ja rajat.

Lisäksi, toisen maailmansodan jälkeen ihminen ei enää asetu Prometheuksen, totalitaarisen järjestyksen airuen puolelle. Hän on Antaios, joka imee voimansa Äiti Maasta ja toteuttaa hänen tahtonsa: kapinan taivaallista Uranusta vastaan. Tässä mielessä kaikki pyhän ilmentymät, niin mono- kuin polyteistiset, kaikki taivaallisten arkkityyppien mukaan muotoiltu, samenee ja raunioituu. Myös historia ja muisti erillisen kulttuurisen tai kansallisen identiteetin perustana käyvät merkityksettömiksi.

Tämän takia Ernst Jünger piti myöhäistuotannossaan laajenemishaluista islamismia ”titaanisena” eikä jumalallisena, ja siten vastakkaisena sekä pakanuuden jäänteille että kristinuskolle. Ja jos läntisessä Euroopassa äskettäin tapahtuneet lukuisat kirkkojen tuhopoltot tosiaan ovat ”kulttuurien kamppailun” tuotetta, totuus moderniudesta ei muutu mihinkään. Ja islamismi sopii yhteen sen kanssa.

Nuori Jünger, joka innostui ensimmäisen maailmansodan synnyttämistä sotilaallis-teollisista järjestelmistä ja halusi marssia kohti ”arvojen maagista nollapistettä”, kehuskeli että hänen sukupolvensa kykeni repimään temppelit maahan. Teoksessaan Työläinen (Der Arbeiter, 1932) hän kuvasi titanismin vallankumouksellista ja tuhoavaa potentiaalia vertaamalla sitä pommikoneen lentäjään, joka ei näe eroa kirkon ja muiden kohteiden välillä.

Myöhempi, toisen maailmansodan aiheuttaman täydellisen hävityksen kauhistuttama Jünger kirjoitti tutkielmassaan Rauha (Der Friede, 1943), että yhdistyneen Euroopan tulisi vaalia uskonnonvapautta ja kirkkokuntien moninaisuutta, mutta vain kristinuskolla pitäisi olla valtionuskonnon asema Euroopan maissa. Hän ei saarnannut kristillisyyttä; hän vain ilmaisi arvostuksensa kirkon yhdistävälle ja humaanille vaikutukselle toisen maailmansodan pahimpina hetkinä. Hänen mielestään kirkko oli ainoa voima, joka saattoi voittaa kansallisen separatismin ja yhdistää Euroopan Kaarle Suuren valtakunnan tapaan, sillä kansainvälisistä sopimuksista ei enää siihen olisi.

Jünger kiteytti arvostuksensa kirkkoa kohtaan teoksessa Rajan yli (Über die Linie, 1950): kirkkoa voi verrata vanhaan vesivoimalaan, jonka läpi vuoriston mahtavat vesiputoukset ennen kulkivat. Nyt virrat ovat tyystin ehtyneet, mutta voimalarakennus tarjoaa silti varjon helteisinä kesäpäivinä ja suojan sateella.

Notre-Damen palo on siis tosiaan huono enne, tarkemmin sanottuna oire Euroopan meneillään olevasta rappiosta. Mutta surullisinta on, että kun katedraali rakennetaan uudelleen, se on yhä vain valtavan kulttuurisen mahdin museo, ei muuta. Kaikki menneen eurooppalaisen loiston monumentit, niin roomalaiset kuin kristilliset temppelit, ovat jo kauan sitten muuttuneet pelkiksi museoiksi, samanlaisiksi kuin monarkian instituutio.

Keskikauden tuotannossaan Martin Heidegger kommentoi kehittämäänsä ”viimeisen jumalan” käsitettä ja piti itsekin uskontojen välistä kilpailua toissijaisena. Oraakkelimaisella tavallaan hän avasi Nietzschen sanoja ”Jumalan kuolemasta” seuraavasti:

Tämän jumalan kuollessa kaikki teismit romahtavat. Jumalten moninaisuutta ei voi määrittää, vaan se on pikemminkin alisteinen perustan sisäiselle runsaudelle paikassa, jossa loiston hetki sekä vihjatun viimeisen jumalan suojaaminen ja kätkeytyminen ovat mahdollisia.

Tällä hetkellä tämän viimeisen jumalan poissaolo ilmenee pyhän kätkeytymisessä, uskonto- ja kirkkonkunnasta riippumatta. Jüngerin sanoin, titaanit eivät tarvitse alttareita: työnteko elämäntapana on niiden palvontaa. Niinpä todellinen vallankumous tapahtuu, kun tämä elämäntapa muuttuu globaalissa mittakaavassa. Kun sanasta, runoudesta, muistista ja sankarieepoksesta tulee jälleen tärkeitä. Kun ihminen Herkuleen tavoin asettuu jälleen jumalten puolelle titaaneja vastaan, ja samalla turvaa niiden luontaisen paikan maailmankaikkeudessa.

–

Olena Semenyaka on Ukrainan Kansalliset joukot -puolueen kansainvälisten asioiden sihteeri.