Sininen uni

OLLI VIRTANEN

–

Sinisen tulevaisuuden äänisaalis eduskuntavaaleissa jäi yhteen prosenttiin, eli jotakuinkin siihen, mitä gallupit puolueelle lupailivatkin. Lukema tiputtaa siniset kokonaan pois eduskunnasta, mikä oli aivan odotettua sekin; Uusimaa oli käytännössä ainoa vaalipiiri, jossa sinisillä oli missään määrin realistiset mahdollisuudet saada ehdokkaita läpi, mutta tuokin toivo osoittautui siis turhaksi. Tämä on historiallisen surkea tulos puolueelle, jolla ennen vaaleja sentään oli 17 kansanedustajaa ja kaiken kukkuraksi hallituspaikka. (Tarkastuslaskentaa ei tätä kirjoitettaessa ole vielä tehty, mutta luvut tuosta tuskin merkittävästi muuttuvat.)

Sinisten mahalasku antaa meille muutamia tärkeitä opetuksia. Kuten esimerkiksi sen, että jos olet aikeissa toteuttaa Suomen poliittisen historian suurimman selkäänpuukotusoperaation, on suositeltavaa pyrkiä tekemään se jossain muualla kuin koko kansan silmien edessä. Älä myöskään mielellään kopioi puolueesi tunnukseksi S-marketin logoa, se näyttää hölmöltä.

Mutta vakavasti puhuen en usko, että sinisten kannatus olisi noussut mainittavasti suuremmaksi, vaikka puolue olisikin saanut alkunsa kunniallisella tavalla. Syy tähän on yksinkertainen: sille, mitä siniset tarjoaa, ei ole kansan parissa minkäänlaista kysyntää. Siniset pyrki lähinnä olemaan jonkinlainen poliittisesti korrekti versio perussuomalaisista, mutta epäselväksi jäi, keihin puolue tällaisella linjalla tarkkaan ottaen kuvitteli vetoavansa. Kuka kaipaa ”realismia ilman rasismia”, kuten sinisten eduskuntaryhmän puheenjohtaja Simon Elo puolueen linjan määritteli? Kansallismielistä ja maahanmuuttokriittistä kansanosaa, joka kaiketi periaatteessa olisi sinisten ydinkannattajakuntaa, suvaitsevaisten rasismiulina ei nimittäin liikuta tippaakaan; punavihreiden piirien harrastama perussuomalaisten demonisointi on rintaman tällä puolen ennemminkin yllyke kuin este persujen äänestämiselle. Ja toisaalta taas ne äänestäjät, jotka lähtökohtaisesti yhdistävät kansallismielisyyden koppalakkeihin ja kaasukammioihin, eivät hyppää nationalistipuolueen kelkkaan, vakuuttelipa se rasisminvastaisuuttaan miten hartaasti tahansa. Heille on jo tarjolla seitsemän muuta antirasismiinsa tikahtuvaa eduskuntapuoluetta, eivät he tee sinisillä mitään. Siniset unohtivat poliitikon tärkeimmän ohjenuoran: olennaisinta on pitää oma kannattajakunta tyytyväisenä, ei suinkaan mielistellä vastustajaa. Asemoimalla itsensä poliittisesti korrektiin leiriin siniset pyllisti siihen suuntaan, josta se ehkä olisi itselleen jokusen äänen voinut raapia, ja kumarsi sinne, mistä sillä ei edes teoriassa ollut mitään voitettavaa.

Ässäkeskus

Siniset kuvitteli ilmeisesti pystyvänsä rasisminvastustushöpinöillään saamaan suvakkileiriltä jonkinlaisen synninpäästön. Kuten todettua, sellaisen tavoitteleminen osoittaa jo sinänsä huonoa poliittista tilannetajua, ja se on alusta alkaen tuhoon tuomittu yritys. Vastapuolella on porukkaa, jolle kokoomus on äärioikeistoa ja valkoinen ihonväri jo itsessään kuolemansynti. Jos heiltä alkaa pyydellä anteeksi, nöyristelyä saa jatkaa maailman tappiin saakka, eikä armahdusta siitä huolimatta tipu. Vasemmistolta on turha odottaa minkäänlaista ymmärrystä, ellei ole valmis allekirjoittamaan heidän koko maailmankuvaansa sen jokaista järjenvastaisuutta myöten.

Tästä pääsemmekin todelliseen opetukseen: ei pidä pelata vastustajan laatimilla säännöillä. Jos lähtökohta on se, että kansallismieliset tarvitsevat näkemyksilleen ja teoilleen vastapuolen hyväksynnän, hanskat voi lyödä naulaan saman tien; tällaisista asetelmista emme ikinä tule saamaan aikaan pienintäkään myönteistä muutosta. Suvaitsevaisten lätkimät natsileimat kannattaa yksinkertaisesti jättää omaan arvoonsa, sillä sellainen lyödään automaattisesti jokaiseen, joka uskaltaa esittää heitä kohtaan vähäisintäkään kritiikkiä. Jos kansallismielinen puolue tahtoo menestyä, sen pitää unohtaa anteeksipyytely ja maanpettureille kumartelu ja jatkaa omalla linjallaan vastustajan pöyristymisistä huolimatta, kuten Perussuomalaiset on tehnyt.

Jussi Halla-ahon noustua perussuomalaisten puheenjohtajaksi moni oli sitä mieltä, että Sampo Terhon valinta olisi ollut persujen imagolle parempi, koska Hallis herättää monissa niin voimakasta antipatiaa ja Terho taas on laimea rivipoliitikko. No, nyt olemme parin vuoden ajan saaneet seurata sekä Halla-ahon että Terhon johtaman puolueen taivalta: Halla-aho melkein kaksinkertaisti puolueensa kannatuksen ja nosti sen toiseksi suurimmaksi, Terhon puolue sen sijaan yksinkertaisesti kuihtui pois. Tämä toimikoon kaikille osoituksena siitä, mitä on voitettavissa toisaalta selkärangattomalla nöyristelyllä ja toisaalta oman linjan suoraselkäisellä pitämisellä.

–

–

Olli Virtanen on nykymenoon kriittisesti suhtautuva nojatuolifilosofi.