Suomalaisten olemassaolosta

 

JASMINA OLLIKAINEN

–

Puhe Awakening II -konferenssissa Turussa 6.4.2019

–

Suomi ja suomalaisuus, sellaisina kuin ne perinteisesti ymmärretään, ovat minulle itseisarvoja. Tarkoitan tällä sitä, että kannatan ajatusta Suomesta mahdollisimman itsenäisenä kansallisvaltiona. Tarkoitan myös sitä, että suomalaiset, maan suurin väestöryhmä, on ymmärrettävä ja tunnustettava omana ainutlaatuisena etnisenä ryhmänä, joka on osa maailman kansojen kaunista tilkkutäkkiä ja sellaisenaan arvokas. Suomalaisuus ei ole rooli, se ei ole kerho. Se on kansa. Mutta ei siitä sen enempää. Ehkä tälle yleisölle asiaa ei tarvitse vääntää rautalangasta.

Ovatko tuntemamme Suomi ja suomalaisuus jollakin tavalla uhan alla? Tällaisia väitteitä ja arvioita kuulee aina joskus, esimerkiksi netin keskustelupalstoilla mutta toki muuallakin. Ehkä monet täälläkin kokevat näin. Yleisöä siis yhdistää huoli tästä maasta ja kansasta.

Kun minua pyydettiin tänne puhujaksi, aloin miettiä mistä puhua. Kuluneen talven aikana mielessäni pyörivät tietenkin Oulun karmeat raiskaustapaukset, ja ehkä niistä olisi vieläkin syytä muistuttaa. Kuitenkin niistä on jo moneen kertaan sanottu se mikä sanoa voidaan.

Toinen paljon puhuttu asia, viimeisen vuoden aikana ellei pidempäänkin on ollut ennätysalhainen syntyvyys. Tästä ollaan oltu laajasti huolissaan, kuitenkin lähinnä talouden näkökulmasta. On se kauheaa jos tulevaisuudessa joudumme maksamaan enemmän veroja yhteiskunnan ylläpitoa varten. Sitä julkisesti kauhistellaan.

Mutta mitä ajattelevat he, joille talous on vain toissijainen asia? He tai me, joille suomalainen kansa tällaisenaan on itsessään säilyttämisen arvoinen. Heille ja meille kyse on olemassa olosta, kyse on kaikesta.

Ongelmia ei kannata liioitella. Sellaiset asiat kuten rikollisuuden lisääntyminen tai syntyvyyden laskeminen voivat heikentää ja tehdä pahaa meille, mutta eivät sentään hävitä meitä, viisimiljoonaista kansaa. Olemmehan historiamme aikana selvinneet monenlaisista koettelemuksista, sodista ja nälkäkriiseistä.

Sen sijaan on erikoista, millaisella tyylillä suomalaisuudesta varsinkin valtavirtaisessa mediassa ja kouluissa puhutaan. Vielä oudompaa on se, kuinka siitä ei saisi puhua. Sen me Helsingin Akateemisissa Perussuomalaisissakin (HAPSU) olemme saaneet huomata.

Vaikka esimerkiksi suomen kieltä on aivan tavallistakin puolustaa jopa valtamediassa, on suomalaisuus ja etenkin suomalaisten valkoisuus eräille tahoille asia, josta tulisi jopa tarkoituksella päästä eroon.

Muistan kuinka yläasteella eräs opettajamme vihjasi kuin itseään ja meitä häveten, kuinka olemme vielä tällaisia albiinoja.

Kotikaupunkini kunnallispoliitikko suorastaan iloitsi siitä, kuinka kaupunkimme ”naamanväri” tulee tulevina vuosikymmeninä muuttumaan.

Yliopistomaailmassa taas eräskin maahanmuuttajaopiskelija aivan hiljattain piti ongelmana sitä, että suomalaisuus on yliedustettuna suomalaisessa yliopistossa. Kun me HAPSU:ssa ilmoitimme pitävämme suomalaisten yliopistojen suomalaisuutta myönteisenä asiana, alettiin vaatia meidän erottamistamme HYY:n piiristä.

Tyhjänpäiväisistä puheista ja merkityksettömistä sanoista ynnä muista leimoista ei kannata välittää. Kannattaa vain uskoa omaan asiaansa ja ajaa sitä muiden puheista piittaamatta. Sillä asenteella minäkin täällä tänään puhun ja kehotan muita samaan.

Tosin asiat, joista seuraavaksi puhun, tuskin ovat mitään ennenkuulumattomia tai mullistavia, mutta pidän tarpeellisena muistuttaa niistä, sillä ne tuntuvat jäävän liian vähälle huomiolle. En aio osoitella poliitikkoja, viranomaisia tai röyhkeitä muukalaisia. Aion osoitella teitä, hyvät suomalaiset, jotka jätätte paljon tekemättä, sanomatta ja ajattelematta.

Mitä ihmettä voi siis yksittäinen ihminen tehdä? Mitä muuta kuin korkeintaan purnata netissä nimettömänä. Mitä tehdä kun vika on siellä tai täällä, jossakin ylempänä. Päättäjien tulisi palauttaa rajatarkastukset. Heidän pitäisi laittaa suomalaisten etu ensimmäiseksi ja niin edelleen.

Siis jonkun muun olisi toimittava, ei sinun. Ei sinun, tavallisen ihmisen. Sinun tekemisilläsi ei ole merkitystä. Ehkä voit saapua mielenosoitukseen siniristilipun kanssa. Mutta siihen mahdollisuutesi rajoittuvatkin.

Vai onko sittenkin toisin?

Tällainen ajattelu, ongelman ulkoistaminen, muistuttaa suhtautumista ympäristöongelmiin. Se tuo mieleen tämänhetkiset ilmastolakot, joiden narratiiviin kuuluu hyvien nuorten ja pahojen keski-ikäisten päättäjien välinen vastakkainasettelu. Monilta, niin nuorilta kuin vanhemmiltakin, tuntuu unohtuneen, että nämä nuoret niin sanotut sankarit ovat kuluttajina osa yhteiskuntaa siinä missä vanhemmatkin sukupolvet. Yhteiskunta taas rakentuu sen jäsenistä ja heidän toiminnastaan.

Kuitenkin on tavallista keskittyä vaatimaan päättäjiltä toimia, samalla kun itse jatketaan, ehkä täysin huomaamatta, ongelman ylläpitoa. Päättäjät eduskunnassa voivat kyllä tehdä paljon, mutta monissakin tapauksissa he voivat tarjota lähinnä keppiä tai porkkanaa. He voivat pyrkiä ohjaamaan kansalaisten käytöstä, heidän valintojaan.

Oli siis kyse ympäristön tai suomalaisuuden puolustamisesta, loppujen lopuksi asioiden ratkaisu ja ydin löytyvät ihmisten, kunkin meistä, omasta elämäntavasta.

”Kansan olemassaolon turvaaminen” on tavoite, jonka varmasti olette kuulleet. Siihen pyrkivät useatkin kansallismieliset ryhmät, HAPSU mukaan luettuna. Kuulostaa hienolta ja tärkeältä, mutta mitä tämä käytännössä tarkoittaa?

Se tarkoittaa, tai ainakin sen pitäisi tarkoittaa, ennen kaikkea kansan fyysistä olemassaoloa. Ilman sitä ei millään muullakaan ole merkitystä. Ilman fyysistä kansaa, todellisia ihmisiä, kulttuurikin kuihtuu ja lopulta unohtuu. Muuttuu ehkä muistoksi tai taruksi.

Suomalaisen kansan olemassaolo vaatii suomalaisia. Sitä, että nämä suomalaiset tuottavat lisää suomalaisia. Mikään muu ei suomalaista kansaa ylläpidä.

Mainitsin jo aiemmin syntyvyyden, sen kaikkein tärkeimmän seikan. Sen mikä takaa olemassaolomme, jota ilman millään muulla ei ole merkitystä. Kyllä kaikki tämän tietenkin tietävät, mutta paljonko he sitä omassa toiminnassaan noudattavat?

Syntyvyydestä jo oli puhetta. Sen lasku aiheuttaa meissä huolta. Tässäkin asiassa on helppo osoittaa ulkoisia syitä. Yhteiskunta sitä tai työelämä tätä. Perheitä ei huomioida ja elämä on hankalaa. Kun tässä muutenkin loppua kohti mennään, itsenäisyys menetetään ja niin edespäin, on turha tuottaa lapsiakaan tänne tällaista kurjuutta ja globalisaatiota katselemaan.

Kuinka onkaan mahdollista, että joskus kauan sitten, kun Suomessa koettiin sotia ja nälkää, saattoi perheissä olla lähemmäs kymmenen lasta? Kuinka oli mahdollista ehtiä viettää perheen parissa laatuaikaa, vaikka lauantaitkaan eivät olleet vielä vapaapäiviä? Ei isyyslomien pituutta varmaan edes ajateltu. Siitä huolimatta oli aika, jolloin koulut olivat täynnä lapsia. Heidän oli jopa opiskeltava aamu- ja iltavuoroissa sen takia.

Olisiko siis niin, ettei syntyvyyttä laske kysymys taloudesta tai turvallisuudesta? Eikä selitykseksi selvästikään kelpaa materiaalisen hyvinvoinnin puutekaan.

Väitän, että ongelma on asenteemme ja odotuksemme. Ongelma on nykyaikainen kulttuuri jossa me vaadimme ja odotamme itseltämme liikaa. Voisin luetella useammankin ilmiön, joka tahallaan tai tahattomasti murentaa perinteisiä perhearvoja. Esimerkiksi Tinder-kulttuuri ja kokemusten etsiminen voi estää vakituisen parisuhteen synnyn. Liika stressaaminen ja esimerkiksi opintojen pitkittäminen taas voivat niin ikään vaikuttaa hedelmällisyyteen, etenkin naisten kohdalla.

Liian korostunut yksilökeskeisyyden kulttuuri on epäilemättä yksi suurimmista tekijöistä.

Puhuin siis kulttuurista, mutta tätä kulttuuria vastaan voi kapinoida oman elämän valinnoilla. Ei ole pakko opiskella kymmentä vuotta, ei ole pakko kulkea ympäri maailmaa eikä ole pakko tehdä uraa, vaikka sosiaalinen media ynnä muu ympäristö siihen kannustaisivat.

Eikä tiellä ole eduskunta, ei mikään ministeri. He eivät voi perheen perustamiseen ketään pakottaa, mutta eivät he sitä myöskään voi estää. Vielä vähemmän tiellä ovat vierasmaalaiset globalistit tai muut muukalaiset. He voivat yrittää syyllistää suomalaisia niin sanotuista etuoikeuksista tai saastuttamisesta tai ties mistä, mutta syyllisyyttä ei ole pakko omaksua.

Kansan olemassaolosta voi huolehtia vain kansa itse. Lopullisia päätöksiä ei tehdä ministeriöissä, vaan makuuhuoneissa.

Haastan teidät: kun pääsette kotiin, puhukaa puolisonne kanssa. Mikä on tulevaisuuteenne? Toivotteko sukunne jatkumista, lapsenlapsia sitten kun olette vanhoja? Jos teillä on yksi lapsi miksei voisi olla toistakin? Jos jo kaksi, miksei kolmatta.

Entä sitten suomalainen kulttuuri? Mitä se on? Entä onko sekin jollakin tapaa uhan alla?

Kulttuurilla usein tarkoitetaan sellaisia asioita kuin taide taikka kirjallisuus. Siis jotakin mitä vain tietyt ihmiset tarkoituksella tuottavat, ehkä valtion tai jonkin säätiön avustuksella.

Toisaalta kulttuurilla tarkoitetaan myös jonkin ihmisryhmän elämäntapaa. Eli aivan kaikkea aina ruoasta ja pukeutumiseen juhlaperinteisiin. Kulttuuri on tietenkin myös puhuttua kieltä ja siihen liittyviä ajattelutapoja. Lyhyesti sanottuna kulttuuri on siis kaikkea opittua.

Vaikka olen itse kirjailija ja taiteen harrastaja, minua kiinnostaa vähintään yhtä paljon, jollei enemmänkin, nimenomaan tuo jokapäiväinen elämä, jota jokainen meistä ylläpitää. Sehän on loppujen lopuksi se pohja, jolle niin sanottu korkeampikin kulttuuri rakentuu.

Suomalaista kulttuuria siis ovat tietenkin suomalaisten taiteelliset hengentuotteet, mutta laajemmin ajatellen se on suomalaista elämäntapaa. Sitä mikä on täällä Suomessa syntynyttä, ja meille suomalaisille ominaista ja sitä mikä erottaa meidät muista.

Mutta kuinka paljon me enää erotumme muista? Kuinka paljon me kehitämme omaa kulttuuriamme? Onhan meillä edelleen ominaispiirteemme, joita ulkomaalaiset, ehkä myös tänne saapuneet konferenssivieraamme voivat ihmetellä. Oma, heti havaittavissa oleva outoutemme on tietysti kielemme, tämä kieli jolla minäkin nyt kuulijoita hämmennän.

Toinen tunnettu ominaisuutemme on luontosuhteemme, joka luultavasti voi varsin hyvin.

Mutta samaan aikaan eräissä muissa asioissa alamme yhä enemmän muistuttaa muuta maailmaa. Esimerkiksi vaatteet ja muu halpa tavara tilataan kaukomailta. Ylikansallista roskaruokaa taas on tyrkyllä joka puolella uusissa kauppakeskuksissamme. Tämä kaikki on niin helposti ja halvalla hankittavissa, ettei ole ihme että sitä kuluttamaan päätyy ihan huomaamattaankin yksi jos toinen periaatteistaan ja maailmankatsomuksestaan riippumatta. Coca-cola on monen nationalistinkin suosikkijuoma, olen havainnut. Halpaa pizzaakin päädytte syömään, vaikka samalla saatatte tulla tukeneeksi ties minkälaisia Suomelle vieraita uskonnollisuuden muotoja.

Englannin kieli taas on melkein jo toinen äidinkielemme. Se tunkee elämäämme päivittäin, jopa kantasuomalaisten välisisissä keskusteluissa. On merkillistä, miten siihen ei taideta edes kiinnittää huomiota. Sen lisäksi, että esimerkiksi yliopistoissa ”kansainvälisyyden” nimissä tungetaan englantia jokaiseen kurssiin, jos se vain kuulostaa tarpeeksi trendikkäältä. Urheilu-uutiset ovat nykyään Sport-uutiset. Bussipysäkillä ei voi välttyä kaurajuomamainokselta, jossa englanniksi kerrotaan, kuinka kaurajuoma on kuin maitoa, mutta tarkoitettu ihmisille. Viestistä voi olla montaa mieltä, mutta kyllä kaikki kuluttajat olisivat sen suomeksikin käsittäneet.

Mutta itsepähän tämän sallimme. Itsehän me näitä palveluita ja tuotteita kulutamme. Itsehän me huomaamatta tuotamme samantyylistä sisältöä sosiaaliseen mediaan. Jokainen meistä, vaikka kansallismielinen olisikin.

Emme me, kansallismieliset ja isänmaalliset ihmiset, tietenkään ulkomaankauppaa vastusta. Tai sitä, että vierasmaalaista ruokaa on saatavilla. Vierailla kielilläkin on tietysti paikkansa maailmassa ja niiden osaamisesta hyötyä. Ei niitä pidä vihata tai kieltää, älkää vain luulko että sitä tarkoitan tässä. Mutta ongelmallista on, jos ne vievät tilaa suomalaisilta tavoilta tai kieleltämme. Ja varsinainen ongelma on se, jos me kansallismielisesti ajattelevat emme edes huomaa tätä.

”Niin, niin, mutta kun suomen kieli on kuitenkin katoamassa ja muuttumassa, eikä sille mitään voi”, saattaa joku teistä ajatella. ”Joo, joo, mutta kun suomalaiset tuotteet ovat niin kalliita ja halvat nuudelit niin helppoa ruokaa.” ”Joo, joo, eihän suomalaisia vaatteita edes valmisteta.” Näin minulle ehkä vastattaisiin. Ongelma on siis jossain muualla, jossain ylempänä ja kauempana. Ongelmalle emme voi mitään tehdä. Annammeko siis asian olla?

Emme. Asiahan on kuitenkin niin, että suomalaisia tuotteita valmistetaan niin kauan kun niille on kysyntää. Tarvittaessa niitä voi tehdä itse, mutta ei ostaminenkaan mahdotonta ole. Ruoantuotantoa Suomessa on, ja se säilyy kunhan sitä suositaan. Jälleen kerran tullaan niihin valintoihin, joita jokainen tekee joka päivä tai ainakin kerran viikossa.

Haastan teidät: seuraavan kerran kun menette kauppaan, valitkaa kotimainen tuote, vaikka se olisi kalliimpikin. Ehkä se tuntuu kukkarossa, mutta niin on syytäkin. Tunteepahan tehneensä jotakin. Se on pientä, mutta se on alku.

Minä haastan teidät: Kiinnittäkää huomiota sanoihinne seuraavan kerran, kun näpyttelette viestiä kännykällänne. Harkitkaa mitä sanotte ja kuinka. Sanotteko ”sorry” vai ”anteeksi”. ”Senditkö mesitsin” vai lähetätkö viestin? Luotteko Facebookiin ”eventin” vai tapahtuman? Se on teidän päätöksenne, mutta luokaa nyt kuitenkin se tapahtuma. Tämä ei tule edes kalliimmaksi.

Sanat ovat valintoja, ostopäätökset ovat valintoja. Suurin osa asioista on todellakin valintoja. Ne ovat teidän valintojanne. Mainostajat, poliitikot ynnä muut voivat niihin yrittää vaikuttaa, mutta ratkaisun teette te.

Myös suhtautumisenne ja asenteenne edellä mainittuihin asioihin sekä suomalaiseen identiteettiin muutenkin ovat teistä jokaisen valittavissa. Siihen tulen seuraavaksi.

Olen jo siis käynyt läpi ne tärkeimmät asiat, jotka suomalaisen Suomen olemassa oloa pitävät yllä. Suomalaiset ihmisinä sekä heidän kielensä ja tapansa elää elämäänsä.

Niiden ylläpitämiseksi tarvitaan kuitenkin myös oikeaa asennetta, eli uskoa itseensä ja tulevaisuuteensa. Ja rohkeutta tarvittaessa puolustaa näitä asioita.

Meistä kaikki ovat tietenkin sitä mieltä, että suomalaisuus, itsenäinen kansallisvaltio ja suomalainen kulttuuri ovat puolustettavia asioita, mutta meistäkin monia vaivaa kenties alitajunnasta tuleva häpeä ja epäusko. Esimerkiksi valtavirtamedia ja koululaitos ovat jo pitkään syöttäneet enemmän tai vähemmän avoimesti ajatusta siitä, kuinka kansallinen itsetietoisuus on huono asia, ainakin eurooppalaisten kantaväestöjen kohdalla.

Tällainen epäusko ja luottamuksen puute saa jotkut pudistelemaan päätään asioille, joita edellä nostin esiin. Epäusko ja pelko saavat ihmiset luovuttamaan. Ne estävät monia osallistumasta tämänkin konferenssin kaltaisiin tilaisuuksiin. Samasta syystä monet pysyvät hiljaa silloinkin, kun huono politiikka aiheuttaa esimerkiksi väkivaltaa tai raiskauksia.

Silloin suomalaisille ominainen nöyryys ja vaatimattomuus kääntyvät meitä vastaan. Eihän meidän mitään kannata tehdä, emmehän me mitään tälle voi kun on jo vuosi sitä tai tätä. Ollaan mieluummin hiljaa. Kunhan vain kukaan ei leimaa meitä junteiksi tai impivaaralaisiksi.

Tämän asenteen on aika muuttua. Joku ehkä sanoisi, että se muuttuu väistämättä. No, minä muistutan ettei mikään tapahdu väistämättä vaan ainoastaan silloin kun ihmiset muutokseen vaikuttavat. Ei ole kohtaloa, on päätöksiä ja valintoja, vaikka on jo vuosi 2019.

Impivaaralaisuudesta on tehtävä myönteinen asia ja suomalaisen kansanluonteen huonoimmasta puolesta, huonosta itsetunnosta, on harjoiteltava luopumaan. Lakataan kyselemästä mitä nuo meistä ajattelevat. Mitä ne siellä ulkomailla meistä puhuvat. Mitä nuo muut minusta ajattelevat, jos päätän liittyä soihtukulkueeseen tai pitää puheen. Mitä nuo ajattelevat jos sanon, että Suomi on hyvä sellaisena kuin on.

Ainahan teoilla ja sanoilla on seurauksensa ja ympäristön suhtautumisella merkitystä. Mutta joskus näitä merkityksiä myös liioitellaan. Paljon voi tehdä omassa elämässään, kuten olen jo sanonut, eivätkä nämä ole mitään mullistavia asioita.

Ei teistä pääministereitä tule omalla päätöksellänne. Ette te pääse yksin isoista asioista päättämään, eikä teidän mielipiteitänne esitellä puoli yhdeksän uutisissa. Mutta omassa perheessänne ja kodissanne voitte ottaa ”pääministerin” roolin.

Minä haastan teidät taas: tarkastakaa mitä olette kotonanne lapsillenne opettaneet. Tarkastakaa mitä heille koulussa opetetaan. Useinhan lapsille ja aikuisillekin tavataan sanoa, että jokainen on hyvä omana itsenään ja juuri sellaisenaan kuin on. Mitäpä jos tämä ajattelu ulotettaisiin koskemaan myös kansoja. Suomalaisiakin.

Voitte vaatia samaa kouluilta, joissa lapsenne käyvät. Viesti vanhempien ja opettajien välillä kulkee kyllä. Nouskaa yhdessä alemmuudessa rypemistä ja ”kulttuurin rikastamista” vastaan. Älkääkä salliko sitä, että vieraita miehiä päästetään tyttärienne lähelle. Terve itsetunto ja itsepuolustusvaisto on opetettava lapsille, oli sitten kyse heistä itsestään tai kansastamme laajemmin.

Lopuksi haluan tiivistää ajatuksiani. Suurin ongelma on suomalaisten oma suhtautuminen itseensä ja meille ominainen pessimismi. Ongelma on se, ettemme aina ymmärräkään miten paljon meistä jokaisella on mahdollisuus vaikuttaa ja kuinka tärkeää vähäinenkin vaikuttaminen olisi.

Onneksi ratkaisukin löytyy asenteistamme ja meistä jokaisesta itsestämme. Meidän, myös kansallismielisten, olisi tarkasteltava omaa suhtautumistamme itseemme ja omiin mahdollisuuksiimme.

On teidän ja puolisonne päätös, kuinka monta lasta hankitte. On arvovalinta, käytättekö rahanne matkusteluun tai harrasteluun, vai johonkin sellaiseen, jolla on merkitystä pidemmälle ajalle.

On itsestäsi kiinni, mitä syöt ja ostat ja mitä kulutuspäätöksilläsi tuet. On täysin oma valintasi, millaista kieltä käytät.

On sinusta kiinni, kuinka itseesi ja omaan kansaasi suhtaudut. On myös sinun valintasi, millaista esimerkkiä lapsille ja läheisille sukulaisillesi tässä asiassa tarjoat.

Tuntuuko siltä, että heitin teille liikaa haasteita ja painolastia niskaan? Tuntuko siltä, että olen syyllistänyt teitä? No, se painolasti niskassanne on vastuu ja se on myös valta. Onneksi olkoon.

Nyt olen puhunut tavallisten ihmisten tavallisista valinnoista. Politiikka ja poliitikot sen sijaan ovat jääneet vähemmälle. Se oli toki tarkoituskin. Ehkä joku on siis saanut käsityksen, etten politiikkaan tai puolueisiin usko.

Näin ei kuitenkaan ole. Vaaliuurnillekin on syytä vaivautua, kun tilaisuus äänestämiseen annetaan. Ja sehän annetaan tänäkin keväänä kaksikin kertaa.

Ellei mieleistä ehdokasta koskaan tunnu löytyvän, kannattaa itse harkita politiikkaan lähtöä. Puoluepolitiikkaa vierastaville suosittelen järjestötoimintaa. Se on itse asiassa ihan kivaa.

Muttei sitoutuminen toisaalta ole ollenkaan tarpeellista. Yksinkin on mahdollista toimia, esimerkiksi avata suunsa ja puhua. Ehkä joku teistä kuuntelijoista on ensi vuonna tässä minun paikallani. Eihän tämä ihmeitä vaadi, lähinnä seisomista ja puhumista ja hieman viitsimistä.

Mutta tällaisella puhumisella on merkityksensä, sillä loppujen lopuksi sekin on yksi niistä, tavallisen ihmisen tavallisista teoista.

–

–